Part 20

Siellä sitten lukkarimme usein istuskeli taloushuoneissa ja seurasi silmillään toimessaan hääriviä palvelijattaria, joita aina toimessa oleva Ingrid taitavasti johti. Edellisiin hän ei kumminkaan paljoa huomiotaan kiinnittänyt, mutta sen sijaan Ingridin kaunis muoto ja vaatimaton esiintyminen veti häntä puoleensa. Eikä kovin kauan kestänytkään, kun hän tunsi vakaasti rakastuneensa Ingridiin. Mutta hän varoi tarkoin ilmaisemasta tätä ihailuaan. Hän oli järkevä mies ja piti enempää lähentelemistä mahdottomana. Sillä mitenkä hän, maalaislukkari, joka ei edes voinut sanoa mistä oli kotoisin muualta kuin maantieltä, rohkenisi nostaa katsettaan pormestarin kasvattityttäreen, neiti Oreliukseen! Jos tämän hänen lemmentilansa perille päästäisiin, niin nauraisivat kaikki ja pitäisivät häntä houkkiona. Ja mikä oli hän täällä, pormestarilaisten silmissä? Vain semmoinen välihenkilö, joka oli vähän renkiä parempi.

Toista oli toki kotona Janakkalassa. Siellä hän istui pidoissa usein pöydän takana rovastia lähinnä. Täällä hänelle katettiin yksikseen pieni pöytä keittiön viereiseen huoneeseen. Se oli kuten olla pitikin, sitä hän ei suinkaan moittinut, mutta se synnytti hänessä kuitenkin epämääräistä alakuloisuutta. Sillä se oli ylitsepääsemättömänä juopana hänen ja Ingridin välillä. Hän uskoi sentähden olevan parasta itselleen, ettei hän enää lainkaan näen Ingridiä.

* * * * *

Oltiin kerran paluumatkalla Hämeenlinnasta. Rovasti itse oli hilpeällä mielin, keli oli hyvä ja maaliskuun ilma kaunis. Hän puheli, kertoi sekä kyseli yhtä ja toista.

Mutta Kaapro oli vaitelias, kuunteli vain ja ajoi, sekä vastaili kysymyksiin alakuloisesti ja väistellen.

Rovasti huomasi sen pian.

-- Sitäkö varvasta se nyt kenkä pusertaa? ajatteli hän. Eikä hänen tarvinnutkaan kauan urkkia, ennenkuin hänellä jo oli koko nuoren miehen salaisuus hallussaan.

Usein papit mielellään esiintyvät puhemiehinä eikä meidän rovastimmekaan siinä suhteessa poikkeus ollut. Jo parin viikon päästä tapaamme hänet taaskin Hämeenlinnassa.

Tällä kertaa hänen matkansa tarkoittaa kuitenkin pormestarin rouvaa eikä itse pormestaria. Ja hän on sitävarten valinnut semmoisen päivän ja hetken, jolloin hän tietää viimemainitun ehdottomasti olevan virkatoimiensa vuoksi ulkona.

Rovasti istui nyt mukavasti pöydän ääressä isossa nahkapäällyksisessä nojatulissa pormestarin virkahuoneessa, vastapäätä seinällä olevaa Kaarlokuninkaan kuvaa, jonka Kastor oli viime jouluksi tuonut isälleen sankarikuninkaan muistoksi. Taulu oli iso ja hyvin onnistunut vartalokuva.

Rovasti oli sanonut haluavansa mennä XII:ta Kaarlo kuningasta tervehtimään ja pormestarinna oli heti valmis tekemään hänelle seuraa.

He jättivät senvuoksi nuorten seuran salissa, jossa nämä istuivat ja sirottelivat tampuuriompelulla kirjavia kukkia vihreälle silkkipeitolle. Siitä piti tulla päällys erään tyttären morsiuspeittoon.

-- Serkku pitää muistaakseni tupakasta vai miten? Ja suvaitsee... Rovasti aikoi nousta.

-- Suvaitsen mielellänikin, ole hyvä.

Pormestarinna nousi itse samalla ja toi nurkkalaudakolta merenvahapiipun ja laski sen pöydälle tupakkarasian viereen.

Rovasti täytti piipun, veti esiin tulukset housuntaskusta, iski tulta ja sytytti taulan kipenen, jonka asetti piipun pesään. Ja pian oli hän hienon savupilven peitossa. Rouva istui pöydän toisella puolella ja pisteli sukkaa.

Kun oli hetkinen puheltu yhtä ja toista kuningasvainajasta, sodasta ja rauhanteosta sekä muista yleisistä asioista, siirtyi puhe rovastin tulomatkaan.

Hän kertoi hauskasti keikauksesta kinokseen, ja kuinka muuan hakokuorma oli ollut vähällä lakaista hänet pois reestä ynnä muista pienistä matkaseikkailuista, jotka kaikki johtuivat siitä, että Esa oli välinpitämätön ja antoi hevosen kulkea omia aikojaan eikä huomannut käyttää ohjaksia aikanaan.

-- Mutta miksi ei lukkari nyt ole ajamassa?

-- Hm! Serkku hyvä, hän ei tahdo tulla enää Hämeenlinnaan.

-- Ei enää tulla Hämeenlinnaan! huudahti rouva. -- Onko häntä täällä kaupungissa kukaan loukannut?

-- Ei suinkaan, en minä sitä usko, mutta hänellä on eräs toinen syy siihen, painavampikin.

-- Onko hän...? ei hän ole mahtanut tehdä mitään?

-- Ei, ei! Hän on kunnon nuori mies, minun oma kasvattamani, minä takaan hänet!

-- No noh, suvaitsehan, ystävä hyvä. Mutta minä en käsitä...

-- Mutta, paras serkku, olethan sinä itsekin ollut nuori.

-- Ah! Onko mies rakastunut?

-- On niinkin.

-- No kehenkä? Minä tulen ihan uteliaaksi. Onko se joku minun palvelustytöistäni?

-- Ei, serkkuseni, hän tähtää ylemmäksi. Se on -- Ingrid. Ja serkku käsittää, että hän ymmärtäväisenä miehenä ei tahdo toivotonta tunnetta itsessään kasvattaa, vaan...

-- Toivotonta! Onko hän jo kenties kosinut ja saanut rukkaset?

-- Ei. Ei hän ole rohjennut ilmoittaa rakkauttaan. Hän arvaa, että Ingrid ei tahtoisi tulla maalaislukkarin vaimoksi. Vaikka kyllä maar aikaan katsoen, hm... Moni neiti kenties olisi kiitollinen kohtalolleen, mutta jos ei Ingrid... Ja siksi ei hän tule enää Hämeenlinnaan ja minun täytyy tyytyä Esaan.

-- Mutta minä en käsitä, miksi sen niin perin toivotonta tarvitsee olla, vastasi rouva miettivästi. -- Olen tosin ajatellut pitää Ingridin aina luonani, mutta tarkemmin ajateltuani olen huomannut että olisi parempi koettaa saada hänelle oma koti, vaikka alhaisempikin. Mitä se nyt on, että hän on papintytär, kappalaisen, kun hän kuitenkin on niin köyhä ja turvaton. Ja nyt kun sota ja pitkä kurjuudentila on riistänyt maaltamme niin paljon kaikensäätyisiä miehiä, eivät tytöt saa kovin paljon valikoida, vaan tulee ottaa se, jonka Jumala heille lähettää. Minä en suinkaan aio sanoa vastaan. Päinvastoin.

-- Serkku puhuu hyvin ymmärtäväisesti, kuten ainakin. Minä luotinkin siihen, että serkku ottaa asian vakavalta puolelta, eikä antaisi turhan ulkonaisen loiston olla määrääjänä. Ei onni siitä riipu. Mutta onko serkku myöskin vakuutettu siitä, että Ingrid on vapaa, ettei hän ole sydäntään muille antanut?

-- Kyllä hän on vapaa, ihan vapaa, vastasi pormestarinna nopeasti. -- Hän on niin kylmä, tuskin hän koskaan oikein rakastuukaan. Ei tunne hänessä voi päästä järjen herraksi.

-- Noh, ei se sen pahempi ole. Ehkäpä serkku suvaitsee, että puhuttelen häntä.

-- Ei, paras ystäväni. Te miehet ette ymmärrä meitä naisia oikein. Suo anteeksi, mutta te ette ole tarpeeksi hienotunteisia, me ymmärrämme toisemme paremmin. On parasta, että minä otan se toimekseni, niin se varmasti menestyy. Sen lupaan.

-- Kiitos! Se on oikein kiltisti, minä en rohjennut pyytää sitä. Ja serkku luulee että hän...

-- Kyllä, minä olen varma siitä, ettei teidän lukkarinne -- mikäs hänen nimensä taas olikaan?

-- Bergelin, Gabriel Bergelin. Ja serkku on varma?

-- Olen siitä, ettei Bergelin saa rukkasia. Ja minä puolestani soisin että... että se tapahtuisi pian. Nyt jo ennen kesän tuloa. Silloin tulee niin paljon muuta puuhaa.

-- No, se käy heti. Mies tarvitsee emännän. Kun vain tyttö antaa luvan ja on valmis.

-- Kyllä hän hyväksyy minun neuvoni. Ja valmis hän kyllä myöskin on pian. Se tulee olemaan minun huolenani.

Hän hymyili väkinäisesti.

-- Niin, en minä mitään morsiusvalmistuksia tarkoittanutkaan. Ei hän siinä suuria tarvitse, pitäjän lukkarin vaimona. Ja sulhanen ei sille pane mitään merkitystä. Onhan meilläkin pappilassa yhtä ja toista antaa. Varasuhteet eivät ollenkaan tule vaikuttamaan asian joutuisaan ratkaisuun, se on, sitä estämään.

-- Mutta ei miehelleni eikä kenellekään koko talossa nyt vielä sanaakaan. Puhun ensiksi Ingridille itselleen.

-- Ei, ei. Se on oikein. Tietysti hänelle itselleen ensiksi.

-- Minä anna pian tiedon kirjeessä asiasta, ja silloin serkku on taaskin tervetullut täällä käymään. Eikä tarvitse sillä kertaa ajattaa kumoon itseään tai olla vaarassa hautaantua hakokuorman alle, sillä lukkari on silloin itseoikeutettu kyytimies.

-- Kiitos, kiitos! Minä olen lähtenyt matkaan kuin Eleasar ja palaan samoin kuin hänkin hyvällä mielellä.

10.

Samana iltana kellon kymmentä lähennellessä tuli pormestarinna Ingridin kamariin.

Ingrid istui pöydän ääressä ja parsi sukkia.

Vaskisessa kynttilä jalassa paloi talikynttilä ja ehdottoman tarpeelliset kynttiläsakset olivat pienellä ruuhen muotoisella tarjottimella siinä vieressä. Kynttilän toisella puolella oli valkoinen kerä ja jo valmiiksi parsittu valkoinen villasukka.

-- Toiset kaikki menivät jo levolle, sanoi pormestarinna istuutuen tuolille pöydän toiselle puolen. -- Mutta minua ei vielä nukuttanut ja kun näin tulen loistavan täältä ulos lumelle, niin tulin vähän vielä juttelemaan.

Hän otti pöydältä sukan käteensä.

-- Tämä on kai minun sukkani. Kyllä minun on kelvannut niin kauan kuin sinä olet ollut talossa sukkieni eheydestä huolehtimassa. Olen siihen melkein liiaksi tottunut, että luotan vain sinuun. Mistä saan minä semmoisen, joka korvaa minulle sinut, tyttöseni?

Ingrid katsahti vähän kummastuneena häneen.

-- Mutta onhan sovittu, että minä olen aina mamman kanssa, vastasi hän hymyillen. -- Ja muutoin minun korvaamiseni olisi vain pieni asia.

-- On kyllä sovittu, mutta se on ollut ymmärtämätöntä sopimusta se. Eikä sinun poistumisesi suinkaan ole minulle pieni asia. Mutta "ihminen päättää, Jumala säätää." Sinä menet naimisiin, niinkuin muutkin ihmiset, ja täytät määrätyn tarkoituksesi ihmisenä. Ei ihmistä luotu yksin elämään.

Ingrid ei vastannut mitään, mutta suloinen tunne täytti hänen sydämensä ja kevyt, miltei kuulumaton huokauksen hengähdys kohotti hänen poveaan ja hieno värinlisäys vahvensi hänen poskien punaa. Hänen katseensa oli luotuna alas sukkaan, jota hän ahkerasti parsi.

Hän ajatteli: -- Mamma on päässyt salaisuutemme perille eikä olekaan vihainen siitä. Hänen ihan teki mieli syleillä pormestarinnaa.

Tämä kiinnitti häneen älykkään ja terävän katseensa.

-- Minä näen, sanoi hän vähän vaiettuaan, -- että otat asian vakavasti, sinun poskiesi puna sanoo sen minulle. Sinä rakastat lapseni. Eikö ole tosi?

-- On. Sitä en kielläkään.

Hän nosti avoimesti katseensa. Mutta tämä tunnustus lisäsi poskien ruusuja ja hämillinen hymyily väikkyi hänen huulillaan.

Pormestarinna huokasi hiljaa. -- Oi, kuinka hän on ihana ja onnellinen, ajatteli hän. Minun tulee kovasti sääli häntä. Mutta minun täytyy.

-- Minä olen aina uneksinut oikein ihanteellista rakkautta, puhui hän tunteellisesti, -- semmoista korkeaa tunnetta, josta väliin balladeissa lauletaan, sellaista, jonka voimasta nainen voi uhrautua kokonaan rakastettunsa hyväksi. Käsität kai minua?

-- Kyllä, varsin hyvin, vastasi Ingrid sydämellisesti.

-- Minä olen jo kauan tietänyt, lapseni että sinä rakastat. Ei äidin silmää niin voi pettää. Sinä rakastat Kastoria ja hän rakastaa myöskin sinua... Miksi olette tahtoneet sitä minulta salata?

-- Oi, mamma, me olemme pelänneet mamman olevan sitä vastaan, ja odottaneet. Enkä minä koskaan suostuisikaan, jos...

-- Rakkauttako vastaan! huudahti rouva katkaisten. -- Eihän sitä kukaan voi vastustaa, se on kaikkivoipa itsevaltias, ei se anna käskeä tai kieltää itseään.

-- Niin kyllä. Mutta kuitenkin ihmiset usein erottavat mitä Jumala siten on yhdistänyt.

-- Hm, niin. Mutta ken oikein tarkoin voi tietää, mitä Jumala on yhdistänyt, mitä ei? Harvoin ihmiset naimisiin mennessään saavat seurata tunnettaan. Mutta ei se, lapsikulta, sen pahempi ole, ei avioliitto silti onneton ole, vaikka se ainoastaan perhesyistä taikka taloudellisia etuja silmällä pitäen solmitaan, eikä senkään tähden onnellinen, että se intohimoisella tunteella on aloitettu.

Ingrid ei vastannut tähän mitään. Mutta osaksi tunnusti hän sen oikeaksi.

-- Minäkin olen kerran nuoruudessani rakastanut, ensi rakkauden intohimoisella voimalla.

-- Niin, mamma on nuorena solminut avioliittonsa.

-- Mutta, Ingrid, en minä nyt puhu avioliitostani, vaan rakkaudestani.

-- Minun täytyy tunnustaa, etten käsitä...

-- Kyllä pian käsität. Se oli toinen henkilö. Mutta tämä on aina ollut syvä salaisuus. Hän huokasi. -- Nyt kumminkin minun tekee mieleni avata sinulle sydämeni ja kertoa nuoruuden-lemmestäni ja taisteluistani. Minä tiedän, että sinä, tyttöseni, voit kätkeä paljon ja kätket tämänkin.

-- Tietysti.

-- Niin. Olenko minä nyt onneton sentähden, etten saanut yhdistää elämääni sen miehen kanssa, jota nuorena rakastin? Näethän itse, että olen onnellinen. Minulla on hyvä puoliso ja kiltit lapset... _Hän_ oli uljas sotilas, oi kuinka univormu sopi hänelle, vieläkin täytyy minun häntä ihailla! Ja minä annoin hänelle koko nuoren sydämeni. Mutta hän oli köyhä. Ja sitten hän joutui sotaan. Sen jälkeen tuli pappa, mieheni, ja tarjosi minulle hyvän aseman. Ja viesti kertoi, että _hän_ minun rakastettuni, oli kaatunut sodassa. Ah, kuinka minä itkin, kun sen kuulin. Kuitenkin täytyi minun, samoinkuin niin monen muunkin neidon on täytynyt, pian sen jälkeen itkevin sydämin tanssia omissa häissäni, sillä vanhempani tahtoivat, ettei niitä minun oikkujeni tähden lykättäisi -- minun rakkauteni ja suruni syy oli näet heille salaisuus -- ja sulhoni tahtoi niinikään, eikä minulla itselläni ollut silloin vielä mitään tahtoa. Ja minä toivonkin, että tämä vaihdos elämässäni haihduttaisi suruni. Ja... niin se tekikin. Eikä minun salaisuuttani kukaan muu tietänyt kuin hänen, vainajan, sisar. Me olimme olleet koulutovereita. Hänet minä tapasin viisitoista vuotta sen jälkeen. Hänelle oli onni hymyillyt, hän oli aatelisen rikkaan kartanonomistajan rouvana. Se oli rouva Borgfelt-vainaja. Silloin teimme liiton keskenämme ja uudistimme siten ystävyydensiteemme. Hän antoi minulle lupauksen ja minä hänelle.

Ingrid seurasi tätä kertomusta jännityksellä. Hän tunsi kuin vaistomaisen aavistuksen siitä, että tämä rouvan omien nuoruuden salaisuuksien kertominen oli aiottu häneen jotain vaikuttamaan. Mutta mitä? Oliko se ainoastaan myötätuntoinen lähentymisen yritys, vai oliko se varovaa tiedustelua ja valmistelua joihinkin häntä ja Kastoria koskeviin yllätyksiin? Mutta olihan se ihan tarpeetonta kiertelemistä. Mamma kyllä tunsi hänet ja tiesi, ettei hän, kuten hän juuri äsken aikoi sanoakin, koskaan suostuisi vastoin kasvatusvanhempiensa tahtoa yhdistämään elämäänsä heidän poikaansa. Siksi hän äsken saattoikin vapaasti sanoa aina olevansa mamman kanssa. Heidän yhdistämisensä tulisi niin ollen kokonaan riippumaan vanhemmista. Mutta hän ei voinut uskoa, että mamma nyt olisi puhunut ilman edeltä harkittua tarkoitusta. Ja mistä lupauksesta hän nyt puhui? Ja missä suhteessa voi se olla heidän asiansa kehittymiseen? Hän vainusi jotakin, mutta ei käsittänyt, mitä se oli.

Pormestarinna, joka huomasi hänen jännittyneen mielentilansa ja arvasi, että hänen tavallinen tyyneytensä nyt oli antanut sijaa pohjalla liikkuville tunteille, katui vähän ja ajatteli: olisi kovin paha, jos liian rohkeasti olisin koskettanut tuohon arkaan kohtaan, ja sitten pilannut koko sen mielentilan, joka äsken hänen kasvoillaan niin elävästi kuvastui.

Hän istui lyhyen hetken vaiti ja ajatteli, jättäisikö nyt tältä illalta ja antaisi jäädä vaikuttamaan sen mitä hän jo oli puhunut. Mutta asian lykkääminen pitemmälle ei tahtonut oikein soveltua hänen laskuihinsa, sillä hän tiesi tuon tyynen pinnan alle kätkeytyvän lujatahtoisen sielun. Jos Ingrid nyt vastoin hänen oletustaan ei antaisikaan ohjata itseään, niin olisi koko hänen suunnitelmansa menetetty. Kastoriin, joka ensi avovedellä saapuisi kotiin, ei hän toivonut voivansa mitään vaikuttaa. Ennen hänen tuloaan täytyi siis kaiken olla valmiina. Ja hän itse oli mielestään niin paljon tätä asiaa huolehtinut ja kantanut siitä surua sydämessään, että hän kyllä ansaitsisi päästä vapaaksi siitä taakasta. Ja nyt oli rovasti tullut kuin taivaan lähettiläs ja avannut hänen eteensä oven. Siitä täytyi hänen päästä lävitse, maksoi mitä maksoi ja mitä pikemmin sen parempi. Sen täytyi olla Jumalankin tarkoitus, koska hän lähetti palvelijansa sille asialle. Tämä ajatus antoi hänelle rohkeutta. Jos hänellä edeltä olisi ollutkin jotain epäilyjä, olivat ne nyt kadonneet. Hän päätti senvuoksi puhua asian valmiiksi tänä iltana. Yllätys voisi nyt vaikuttaa sen, minkä pitempiaikainen harkinta tekisi mahdottomaksi. Silloin seppäkin takoo, kun rauta on kuumana.

Että Ingrid ei vastoin kasvatusvanhempiensa tahtoa suostuisi avioliittoon Kastorin kanssa, sitä ei hän epäillytkään, hän tiesi sen sanomattakin. Mutta se tieto ei riittänyt hänelle. Täytyi sitoa hänet avioliitolla. Sillä jos Kastor saapuisi ennen, saisi hän kyllä isän heti puolelleen.

* * * * *

-- Mitä sinä arvelet kuolleelle annetusta lupauksesta? Pidätkö sen sitovana? jatkoi siis pormestarinna.

-- Pidän kaiketi, ehdottomasti, jos ei sen pitäminen sorra omaatuntoa.

-- Kuinka ajatteleva ihminen, joka pitää lupauksen pyhyyttä arvossa, voisi semmoista lupausta antaakaan, joka sotisi omaatuntoa vastaan tai sitä sortaisi?

-- Niin kyllä. Kuinkapa voisikaan?

-- Kuinka vähän ihminen sentään tietää edeltäpäin elämäänsä. Joka päivä on kuin uusi läksy kohtalolta. En minäkään silloin, kun monen vuoden perästä taaskin tapasin nuoruudenystäväni, aavistanut että se oli määrätty viimeiseksi hyvästijätöksi... Meillä oli niin paljon puhumista ja muistuttamista toisillemme menneiltä päiviltä. Puhelimme tietysti enimmäkseen _hänestä_, kalliista vainajastamme. Sitten siirtyi puhe lapsiimme. Minulla oli Kastor mukanani. En vielä sanonutkaan, että puhelimme juuri _hänen_ herttaisessa kodissaan. Minä matkustin sinne talvella. Minulle tuli semmoinen halu nähdä hänet, että lähdin matkaan, kun oli hyvä keli ja kaunis ilma ja se puoli oli rauhallista. Hänellä oli pieni tytär, ainoa lapsi ja kaunis kuin pieni enkeli. Hänen nimensä oli Hedvig Ulrika. Tämä lapsi oli silloin vasta viiden vuoden vanha. Ystäväni oli naimisiinmennessään vanhempi kuin minä.

-- Pienokainen tuli pian tutuksi Kastorin kanssa, juoksi hänen luokseen ja taaskin pois. Hän oli vähän vallaton, kuten tavallisesti ainoat lapset. Hänellä oli iso nukke ja hän vei sen Kastorin luo. Eleonoora tahtoo papan syliin, sanoi hän ja laski nuken hänen polvilleen. Kastor otti hymyillen nuken ja rupesi tytön ilosta kirkuessa hypittämään sitä polvillaan kuin ainakin lasta. Hän oli silloin jo neljätoistavuotias nuorukainen. Se oli nimittäin talvella 1714. -- Ah niin, sama talvi, jonka jälkeen kesällä sinä meille saavuit. Eikö ollutkin sama vuosi?

-- Oli.

-- Missäs minä jo olinkaan!

-- Mamma sanoi, että... että Kastor hypitti nukkea.

-- Niin, niin. Kastor oli tottunut omien pikku siskojensa kanssa leikkimään ja osasi siis miellyttää lasta. Mutta sitten tämä pian veti Kastoria kädestä ja vei hänet toisiin huoneisiin. Ja nukke teki Kastorin kainalossa seuraa.

-- Silloin sanoi ystäväni: -- Minulle tuli eräs outo aatos mieleeni tässä, kun näin lapseni nuken sinun poikasi sylissä. Etkö usko, että se voi olla enne? -- Ehkäpä onkin, sillä minussa heräsi samanlainen aatos, minä vastasin. -- Oi rakas ystäväni, hän sanoi, -- tehkäämme nyt lupaus toisillemme, että teemme _kaiken_ minkä voimme sen hyväksi että meidän lapsemme yhdistyvät avioliiton siteellä. Koska sinusta ei voinut tulla minun veljeni puoliso, niin annan minä tyttäreni sinun pojallesi ja anomme heille Jumalan siunausta. Sitten syleilimme toisiamme ja itkimme. Sitten teimme pyhän lupauksen toisillemme.

-- Mitä nyt sanot, Ingrid, tästä kahden äidin lastensa puolesta tekemästä lupauksesta, kahden äidin, joista toinen on jo tehnyt tilinsä ja samalla siirtänyt sen täyttämisvelvollisuuden toiselle, jonka tili vielä on tekemättä?

Hän huokasi taaskin.

Ingrid istui otsa käteen nojattuna, tukien kyynärpäitään pöydänsyrjään.

-- Mamma tekee siten kuin omatunto käskee, sanoi hän hiljaa.

-- Mutta sano minulle, mitä tekisit sinä lupaukselle, jonka olet antanut kuolleelle, kun tämä vielä lisäksi on ollut sinulle hyvin rakas.

-- Minä pitäisin sen, vastasi Ingrid vakavasti.

Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, sillä hänen ajatuksensa kiitivät tietymättömissä olevain omaisten luo.

-- Mutta Ingrid, enhän minä rohkene toivoa voivani sitä täyttää, sanoi rouva surullisesti.

-- Niin, täyttäminen tietysti on Jumalan kädessä, joka ohjaa ihmisten kohtalot. Jos lupaus, joka tehtiin lasten puolesta heidän tietämättään ja alaikäisiä ollessaan, oli hänen tahtoansa noudattaen tehty, on hän sen rukouksennekin kuullut ja on sen täyttävä.

-- Ken aina voi tietää lupauksen tehdessään Jumalan tahtoa noudattavansa? Mutta Jeftan esimerkki osoittaa meille, että lupaus on pidettävä. Ja että minunkin lupaukseni sitoo minut koettamaan, vaikuttamaan, ohjaamaan ja toimimaan en hyväksi, sen sinä kyllä käsität. Mutta mitä voin minä? Onhan minulla tässä voittamaton este edessäni.

-- Mitä estettä mamma tarkoittaa?

-- _Sinua_, lapsikultaseni.

-- Minua! Minä en suinkaan tule olemaan esteenä, vastasi Ingrid painokkaasti. -- Mamma voi minun suhteeni olla aivan huoletta. Haluaako Kastor itse muuttaa mieltään ja tunteitaan, se on varsin toinen asia. Minä uskon, mamma, että hän päästää mamman kokonaan tästä pulasta, kun hän saapuu. Siksi voimme olla ihan rauhassa ja antaa hänen itsensä ratkaista asian, joka koskee hänen omaa onneaan. Onhan hänellä jo kyllin ikää siihen.

-- Etkö sinä voi uskoa Jumalan sitä paremmin ratkaisevan kuin hän itse? Tai etkö voi uskoa hänen kuulleen kahden äidin rukousta, jotka lastensa liitolle ovat anoneet hänen siunaustaan!

Rouvan ääni oli hänen viimeisiä sanoja sanoessaan juhlallisen ankara.

-- En minä tällä hetkellä tiedä uskoa sitä enkä tätä. Ja minä puolestani jätän sen Jumalan haltuun.

-- Se on oikein. "Hän muuttaa ihmisten sydämet kuin vesiojat." Ja koska sinä vakuutat, ettet _sinä_ ole esteenä, niin jos kerran sinä olet pois tieltä, niin olen varma lopusta.

Hän kiinnitti terävän, vaanivan katseen Ingridiin, joka kalpeana kuunteli häntä.

-- Pois tieltä... sanoi tämän soinnuttomasti perässä. -- Minä olen valmis jo huomenna muuttamaan, jos mamma katsoo sen tarpeelliseksi. Tosin tuli tämä minulle niin odottamatta, että en ole tietänyt siihen valmistautua. Osaan kumminkin tehdä työtä ja siitä olen mammalle sangen kiitollinen, samoinkuin siitäkin, että minulla täällä on ollut monivuotinen hyvä koti.

Hänen äänensä värähteli.

-- Minä tiedän kyllä, että aina olet ollut kiitollinen. Mutta siitä ei nyt ole kysymys, meillä on nyt tärkeämpää puhuttavaa.

-- Oletko ajatellut sitä, että jos Kastor yhdistää sinuun elämänsä, jatkoi hän, -- niin hänen virkauransa on melkein ehkäisty? Nykyisessä ahdinkotilassa ei auta paljas virkamieskyky ja -kunto, vaan tarvitaan siihen varojakin, ennenkuin saa itselleen hyvän viran. Siitä voisi kyllä mainita esimerkkejäkin, kuinka virat ovat juuri kuin oston varassa. Herra maatamme suojelkoon ja antakoon sille kelvollisia virkamiehiä. Sinun ja itsensä vuoksi voisi hän kyllä elää pienessäkin virassa ja pienellä palkalla, sillä minä tiedän kyllä, että sinä osaat hoitaa taloutta, mutta isänmaan hyväksi voisi hän korkeampana virkamiehenä vaikuttaa paljon enemmän ja laajemmin, mutta siksi ei hän voi päästä muuten kuin korkeampain perhesuhteitten ja suurempien varojen avulla. Ja nyt olisi jännitettävä isänmaan hyväksi kaikki saatavissa olevat henkiset ja aineelliset voimat. Jokainen meistä voi jotain tehdä, kukin jollakin tavoin sen hyväksi uhrautua.

Hän veti huoaten henkeään ja jatkoi taas:

-- Minä tiedän, rakas, lapsi, että sinäkin tunnet samaa urhoollista alttiutta kuin niin moni muukin neito. Uskon, että rakastettusi onnen ja arvon hyväksi, joka samalla on osana isänmaan onnesta ja kunniasta, voit uhrata rakkautesi ja oman onnesikin. Minä tunnen sinut jalomieliseksi ja uhrautuvaksi.

-- Minun onneni ja koko henkilöllisyyteni urhaaminen on niin vähäpätöinen asia, että siitä ei kannata puhua, vastasi Ingrid alakuloisesti. -- Mitä taaskin minun tieltäväistymykseeni tulee, niin en luule kovinkaan vaikeaksi saada paikkaa.