Part 2

Kului viikko viikon perästä. Istuin eräänä iltapäivänä vähän ennen Mikkeliä aitan portaalla käärimässä omenia talven varalle. Joku ajoi hevosella pihaan. En kääntänyt päätäni, sillä työni oli kiireellistä ja olin tottunut siihen, että pihaan tuli vieraitakin. -- Tilda, etkö lainkaan katso tänne? kuulin äitini huudahtavan hänen astuessaan alas rattailta. Juoksin äitini kaulaan ja olin tyrskähtää itkuun. Mutta äiti kielsi näyttämästä nyt mitään mielenliikutusta ja minä nielin urhoollisesti kyyneleeni.

Äidillä oli vuokrahevonen. Meidän oli sentähden lähdettävä heti seuraavana aamuna. Ruustinna käski minun sanoa hyvästit herrasväelle jo illalla, jotten aamulla häiritsisi ketään. Hilda pyysi kuitenkin hartaasti, että herättäisin hänet ennen lähtöni. En olisi sitäkään tohtinut tehdä, mutta Hilda kuuli omaan huoneeseensa, kun rovasti aamulla puheli minulle ystävällisiä jäähyväissanoja. Hän juoksi sisään, lankesi kaulaani ja huudahti: -- Olisitko sinä Tilda todella voinut lähteä täältä minulle hyvästiä sanomatta! Me rakastimme toisiamme sydämellisesti. Niin itkimmekin haikeasti erotessamme. Mutta ne olivatkin ainoat kyyneleet, jotka vuodatin sieltä lähtiessäni.

Matkasimme Turun kautta. Kun taas poikkesimme setä Ingeliuksen luokse, sanoi hän minut nähdessään. -- Nog syns det på flickan, att hon tillbragt sin sommar på Nådendals prästgård. (Kyllä tytöstä näkyy, että hän on viettänyt kesänsä Naantalin pappilassa). Olin näet laihtunut ja kalpea.

Kävin äitini kanssa myöskin Turun Tuomiokirkossa. Ekman oli juuri saanut valmiiksi kuorimaalauksensa. Ne olivat ihmeen kauniit. Varsinkin oli se, joka esittää Vapahtajaa Getsemanessa, kovin vaikuttava. Äitini "itki niin" sitä katsellessaan. Erityisesti muistan myöskin maalauksen, joka esittää suomalaisten kastamista. Siinä olevalla nuorehkolla naisella oli erinomaisen harras ja syvä tunne kasvoillaan. Kun näin samat maalaukset parikymmentä vuotta myöhemmin, olivat nämä samat kasvot pahasti muuttuneet. Oli kuin olisi kuva elävän ihmisen tavoin vanhentunut. Muutenkin näkyi nyt selvästi, että ne olivat kaikki vain kuvia. Silloin ne näyttivät niin ihmeellisen eläviltä ja puhuvilta.

Kirkossa oli samalla herranehtoollinen. Näin erään nuoren neidin menevän ehtoollispöytään. Olin kuullut hänestä niin paljon, että heti tunsin hänet neiti Rehbinderiksi. Etta Heikel oli kertonut hänellä olevan merkilliset kullanväriset hiukset ja ihanan siniset silmät. Kun hän palasi alttarilta kuvastui hänen jalonmuotoisilla kasvoillaan niin kirkastunut ilme, että minä jäin ihmetyksestä katsomaan suoraan häntä. Hän suuntasi hetkeksi lumoavat silmänsä minuun ikäänkuin ottaen osaa liikutukseeni. Tunsin sillä hetkellä sanomatonta onnea.

3.

NUORUUSIÄN TAISTELUJA

Minun palattuani Merikarvialle alkoi taas raskas arkielämä. Karin-täti oli selvänä ollessaan kovissa tunnontuskissa juomahimonsa tähden. Hän veisasi alinomaan milloin ruotsiksi, milloin suomeksi virttä: -- Ah oleng' mä ainoa outo maan päällä, (vanha virsikirja n:o 266.) -- Är jag allen en främling här på jorden. -- Sellainen ilmapiiri oli liian tukahduttava minun nuorelle mielelleni. Vaivuin epätoivoiseen mietiskelyyn. Elämä ja tulevaisuus väikkyi toisaalta mielikuvituksessani ihanana ja rusohohteisena. Varhainen askartelu kirjain ääressä oli ruokkinut mielikuvitustani, joka heräävän nuoruuden vaiheessa on muutenkin lennokas. Minäkin tahdoin tulla joksikin maailmassa ja tehdä suur tekoja elämässä. Varmasti. Mikä sen estäisi? Olihan moni niistä sankareista, joista olin lukenut, syntynyt köyhissä ja ahtaissa oloissa ja viettänyt lapsuutensa syrjäisellä seudulla. Mutta onnetar oli sitten tarttunut heidän elon purtensa peräsimeen ja vienyt heidät kauas vaaroihin, taisteluun ja kunniaan. Toiset olivat itse yliluonnollisilla ponnistuksilla murtaneet kaikki vastukset. Niin tekisin itsekin.

Pihallamme kasvoi suuri pihlaja. Makasin usein tuntikausia ruohikossa sen alla ja sommittelin suunnitelmiani: -- Oppia täytyi minun saada ennen kaikkea. Pois siis kotiseudulta, se oli menestyksen ensimmäinen ehto. Mutta minne? Oi, sitä ei kannattanut surra. Kohtalo sen määräisi. Tahtoni ja innostukseni kiidättäisi minua vaikka valtamerien yli, jos olisi tarvis. -- Tilda-a, Tilda-a! Missä sinä olet? Karin-tädin ääni palauttaa minut todellisuuteen. Karin-täti. -- Kuin musta muuri kohoaa lupaus, jonka annoin vanhalle rouva Bergelinille, esteeksi kaikille suunnitelmilleni. Karin-täti! Siinä on ankkuri, joka kahlehtii minun purteni ikuisesti tähän kotirantaan. Ehdottomasti. En vastaa tädin huutoihin. Makaan suullani maassa tuskasta melkein tukahtuen. En tahdo enää nousta, en tahdo elää, koska en kuitenkaan saa levittää siipiäni vapaaseen lentoon. En, en! Vihdoin lähestyy Karin-täti kuin vaiston ohjaamana suurta pihlajaa. Hän huomaa minut maassa ja näkee kaikesta peittelemisestäni huolimatta mielenliikutukseni. Hän tiedustelee pelästyneenä sen syytä. Minun on vaikea vastata. Kierrän, kaarran kysymystä. Soperran jotain yksinäisyydestäni ja tartun viimein kuin hukkuva tunnustukseen: -- mieleni on siitä paha, että täti aina veisaa tuota ikävää muukalaisuusvirttään, joka melkein syyttää Jumalaa maailman kurjuudesta. -- Lapsi kulta, jos olisin arvannut, että se masentaa mieltäsi, en olisi sitä niin usein veisannut, selittää täti sydämellisesti. Ja hän lakkasi siitä päivästä lähtien sitä veisaamasta.

Ymmärsin vähitellen, että minun täytyi tyytyä kohtalooni. Kouluun pääseminen oli mahdotonta. Mutta sitä suuremmalla innolla luin kirjoja, joita onnistuin saamaan käsiini. Opiskelin ranskaakin erään "Grammaire de francaisen" avulla. Ja sen verran siitä ainakin tarttui muistiini, että olen myöhemmin osannut lukea ranskankielisiä nimiä ja ymmärtänyt yksityisiä sanoja. Saksaa lueskelin myös vähäsen. Mutta vaikka se tuntui helpolta, ei se silti miellyttänyt minua siinä määrin kuin ranskankieli. Englanninkieltä sensijaan harrastin enemmän. Kerronpa nyt miten tulin alkaneeksi sitä tutkia. Ruustinna Korsman asui miehensä kuoltua Merikarvialla ja minä kävin perheessä usein sekä töissä että vieraisilla. Minun oli lupa lainata perheen kirjastosta, mitä halusin. Käytin tätä tilaisuutta tietysti ahkerasti hyväkseni. Eräänä sunnuntai-iltapäivänä menin tapani mukaan Korsmanille. Herrasväki tuli pihalla vastaan menossa jonnekin kyläilemään. Minua kehotettiin silti menemään sisään, koska olin niin tuttu perheessä ja viihdyin hyvin kirjojen parissa. Noudatin kehotusta ja selailin salissa kirjapöydällä olevia teoksia. Ne olivat kaikki ennestään tuttuja, eivätkä minua erikoisesti huvittaneet. Huomasin samalla, että joku kirja oli pudonnut pöydän ja seinän väliin. Otin sen ylös. Se oli englanninkielen oppikirja. Miten se oli sinne eksynyt? Ruustinna Korsmanin tytär Ingeborg oli naimisissa merikapteeni Blomin kanssa Uudestakaupungista. Kirja oli merikapteenin. Rupesin heti sitä lukemaan. Vein sen kotiinkin ja istuin monet sunnuntait sen ääressä minnekään liikkumatta. Isäni ihmetteli usein, mikä kirja saattoi niin kauan kiinnittää huomiotani. Kun selitin opiskelevani englannin kieltä, nauroi hän hieman ja vakuutti minun yrittelevän liikoja. Mutta eräänä sunnuntaina hämmästytin häntä kelpolailla lukemalla hänelle suomeksi erästä oppikirjaan otettua kertomusta. Nyt sain kiitosta ponnistuksistani.

Myöhemmin harrastaessani raamatuntutkimusta hämmästytin samalla rovasti Heman-vainajaa. Oli kysymyksessä raamatunlause: Minä olen A ja O, alku ja loppu. Olin merkinnyt käsiteltyyn tekstiin alfa ja omega. -- Mistä Te nämä kirjaimet tunnette? kysyi rovasti. -- No tottahan minä edes kreikankielen _aakkoset_ osaan, selitin tyytyväisenä teeskennellen itsetietoisuutta. Olin näet jonkun apulaispapin kirjoista jäljentänyt itselleni nämä aakkoset. Paperi on vieläkin hallussani. Hyvän muistini tähden olisi minun ollut varsin helppo oppia kieliä, ellei jokapäiväinen toimeentulon huoli olisi minua pakottanut aina vain ompelemaan tai tekemään muita käsitöitä.

4.

USKONNOLLINEN KEHITYS

Siirrynpä sitten kertomaan uskonnollisesta kehityksestäni. Isältäni olin varhain perinyt horjumattoman luottamuksen Jumalaan, sillä hän ei koskaan epäillyt.

Olin 25-vuotias, kun Lammelassa (kylä Merikarvialla) ruvettiin opettamaan ns. hedbergiläisyyttä. Olin siellä Juha Järvenpään perintötorpassa ompelemassa. Kynttilänpäivänä piti Sonck-nimisen evankeelisen papin saarnata Ahlaisten kirkossa vaalisaarnansa. Minun teki kovasti mieli sinne, ja Järvenpää lupasikin ottaa minut rekeensä. Mutta edellisenä lauantaina sain kutsun mennä morsianta pukemaan Merikarvian Hongijärvelle, olihan yleinen kaase eli morsiamenpukija paikkakunnallamme. Istuin iltahämärässä Järvenpään tuvan penkillä miettien, miten pulma olisi ratkaistava. Hetken kuluttua tuli Järvenpää kynttilä kädessä viereeni. -- Tilda, minä luulen, että sinä _itket!_ sanoi hän. Ei, flikka, sinä _tulet Ahlaisiin_ huomenaamuna. Kyllä Aaron (torpan poika) kyyditsee sinut sitten maanantaina kotiin! Tämä Järvenpää oli erittäin hyväsydäminen mies. Me menimme siis aamulla Ahlaisten kirkkoon. Päivän tekstinä oli lause: "Nyt, sinä Herra, lasket palvelijasi rauhaan menemään." Muistan saarnan sisällön vieläkin, vaikka siitä sunnuntaista on kulunut jo yli puoli vuosisataa. -- Teille te _nurjamieliset_ sanoi Sonck, -- jotka ette välitä mistään, en voi antaa muuta neuvoa kuin lausua kehotuksen: -- Heräjä sinä, joka makaat, että Kristus sinua valaisee. -- Teille, te siivot _kirkkokristityt_, jotka noudatatte tarkasti ulkonaista nuhteettomuutta, muistutan, etteivät ulkonaiset työt ole minkään arvoiset. Teille, _jotka teette työtä_ autuutenne tähden ettekä ota vastaan Jumalan armoa, joka omistetaan uskolla. Tässä katsoi pappi suoraan minuun. Minä itkin ja hymyilin yht'aikaa ja nyökkäsin päätäni hänen joka sanalleen. Olin syvästi liikuttunut. Se oli minun osani. Saarnan lopulla hän puhui vielä lammelaisille, jotka olivat jo uskovaisia: -- Pidä mitä sinulla on, ettei kukaan ota sinulta osaasi pois. -- Tämä sunnuntaisaarna ratkaisi minun suhteeni Jumalaan.

Kun sitten olin Siikaisissa ompelemassa morsiuspukua Miina Starckille, ajoi samainen pappi Sonck pihaan poiketakseen taloon. Teki niin kovasti mieleni mennä häntä kiittämään sanoista, jotka hän oli puhunut Ahlaisten kirkossa ja jotka olivat minulle niin merkitsevät ja käänteentekevät, mutta en tohtinut astua enää hänen eteensä. Näihin aikoihin valtasivat uskonnolliset kysymykset yhä enemmän mieleni. Henrik Renqvist oli kirjoittanut kirjasen _Väärästä uskosta_. Järvenpää käski minun lukea Renqvistin kirjasen. Teinkin sen ja luulin olevani täydellisesti hänen kannallaan. Mutta Järvenpää toi minulle myöskin Hedbergin vastauksen. Se oli asiallinen ja tyyni, eikä hyökännyt vastustajan persoonan kimppuun, niinkuin Renqvistin kirja. Silloin huomasin erotuksen oikean ja väärän välillä. Aavistin silloin armon salaisuutta, mutta en osannut sitä vielä ottaa vastaan. -- Itse sen nyt näet, ettei sitä voi uskoa silti, vaikka sen ymmärtää, sanoi Järvenpää. Tämä oli tapahtunut ennen Ahlaisissa käyntiämme. Se käsitys armosta ja uskosta, minkä sain Sonckin saarnasta, on sitten pysynyt vakaumuksenani jo yli 50 vuotta, vaikka olenkin syviä hengellisiä kysymyksiä senjälkeen pohtinut monelta puolelta. Siihen aikaan käytiin paljon hartauskokouksissa ja minä kävin niissä myöskin sillä kaipasin sellaista. Ja pidä niistä vieläkin. Ei niissä mitään väärää ole.

Paitsi Hedbergiltä olen saanut pysyviä vaikutteita myöskin siltä uskonnolliselta suunnalta, jota edusti lehtori Lönnbeckin Tukholmassa toimittama hengellinen lehti "_Facklan_". [Tässä lehdessä julkaistun v. 1911 kirjailijan ennustus tsaarivallan häviöstä maailmansodan aikana.] Se ilmestyi v:een 1914 asti, jolloin lehtori Lönnbeck kuoli. Jos joillakin on halua tutustua lähemmin niihin ajatuksiin, jotka minulla on ollut kristinuskosta, niin voi sen tehdä mainitun lehden avulla. Johdannossa kirjaani "_Mietteitä Gogin sodasta_" olen maininnut saaneeni opastusta raamatuntutkimuksilleni rovasti G. Nyholmilta. Häneltä sain tosiaan monta kultaista neuvoa. Häneltä opin senkin, että ihmisen on aina turvautuminen raamatun sanaan, eikä omiin tunnelmiin ja mietteisiin, sillä ne vaihtelevat alati. Ennustusten tulkitsemisen suhteen hän oli verbaali-inspiration kannalla varoittaen käsittämästä mitään sellaista esikuvallisesti, mikä voitiin käsittää luonnollisesti ja sananmukaisesti.

On ihmetelty, että osaan niin paljon ulkoa raamattuani. Minulla on hyvä muisti. Sitäpaitsi on sen sisältö jo varhain painunut mieleeni. Vanhalle rouva Bergelinille, joka viime vuosinaan oli niin kuuro, että hänelle täytyi kaikki huutaa korvaan, luin raamatun kolmeen kertaan alusta loppuun, ensin suomeksi, sitten ruotsiksi ja sitten taas suomeksi.

Tuolla vanhalla nahkakantisella ruotsinkielisellä raamatullanikin, joka on painettu jo v. 1806, on oma historiansa. Kerron senkin, sillä se oli tärkeä tapaus minulle itselleni. Keväällä 1868 huhtikuun viimeisenä päivänä kuoli kirkkoherra Korsman. Kävin ennen huutokauppaa, joka pidettiin hänen jälkeensä, katsomassa myytäviä kirjoja, sillä minun teki mieleni saada oma raamattu. Siellä oli niitä pari suomalaistakin, mutta ne oli ennalta määrätty toisille henkilöille. Sitäpaitsi ne olivat niin kalliit, ettei minun ollut ajattelemistakaan ostaa niitä. Rukoilin vain Jumalalta, että saisin edes ruotsinkielisen, jolla ei tietääkseni ollut monta ostajaa. Rahaa minulla oli vain 2 mk 50 p mennessäni huutokauppaan, mutta toivoin saavani suorittaa loput myöhemmin saatuani lisää ompeluksilla. Olinhan tuttu perheessä. Kun saavuin pappilaan, siirryttiin juuri sisähuoneisiin pihamaalta, jossa oli myyty kaikenlaista irtainta. Kirjat olivat salin pöydillä. Ruvettiin niitä kauppaamaan. Vanha ruotsinkielinen raamattu. Mitä tarjotaan? -- Kaksi markkaa, kuului väkijoukosta. -- Kaksimarkkaa. Kaksi markkaa -- yksi, kaksi markkaa-a -- kaksi, sanoi vasaramies. -- Viisikymmentä penniä, lisäsin jännittyneenä. -- Kaksi markkaa viisikymmentä penniä. Yksi. Kaksi. Eikö kukaan lisää? -- Kolme. Vasara paukahti. Minä harasin rahat taskustani pöydälle ja raamattu annettiin minulle. Riensin nopeasti ulos. Päästyäni ihmisjoukosta maantielle yksinäni, ratkesin itkemään ilosta. Tuntui kuin olisin saanut raamattuni Jumalan omasta kädestä.

Puhuakseni raamatuntutkimuksistani täytyy minun myöntää, että koko työ on monesti näyttänyt minusta itsestäni ja kaikista muistakin perin toivottomalta. Rovasti Nyholmin eläessä olin vireämpi, varsinkin senjälkeen kun hän oli kertonut minulle ajatuksiaan Gogin sodasta, josta olen julkaissut kirjan v. 1911. Mutta hänen kuoltuaan lamaantui intoni vähitellen tarpeellisen kannatuksenkin puutteessa. Rovasti Heman-vainaja pahoitteli suorastaan sitä, että uhrasin voimiani ja aikaani ennustuksien tutkimiseen, joista eivät etevimmät jumaluusoppineetkaan ole saaneet selvää. -- Olisitte mieluummin syventynyt filosofiaan, sanoi hän erään kerran. -- No mitä teosta te esim. tahtoisitte suositella? -- Vaikka Rousseaun Emileä, vastasi hän. -- Olen sen nuorena lukenutkin, mutta en pitänyt sitä minään, vastasin hänelle. Erään toisen kerran oli hänellä pieni kirjanen muassaan. Se käsitteli kaukovaikutusta eli telepatiaa. Siinä seliteltiin kaikki rukouksen kuuleminen telepatian avulla. Jumalaa ei siihen muka tarvita. Luettuani sen kysyi hän, mitä siitä pidin. Minä kysyin vuorostani, mitä hän itse ajatteli asiasta, vaikka tiesinkin, ettei hän koskaan sanonut mielipidettään eikä sallinut sitä kysyttävän, vaan kyseli aina itse toisilta. Sanokaa te vain itse ensin, lausui hän nytkin. -- Kyllä minä pidän tämän sielutieteellisen perustelun oikeana, vastasin, -- ja uskon, että on kaukovaikutusta olemassa ihmisten välillä. Mutta kyllä siinä tarvitaan keskusasema, sentraali, myöskin. Ja se on Jumala.

Kun pitelen käsissäni paksua käsikirjoituspakkaa, joka sisältää tutkimukseni Ilmestyskirjan mainitsemasta "tuhannen vuoden" ajasta, nousevat mieleeni monet tukalat hetket sen syntyvuosilta. Kun eräänä tammikuun aamuna tämän vuosisadan alussa ajattelin kirkkoherra Hemanin sanoja, että minun oli turha tutkia profetioja, koska niistä ei ole kukaan saanut selvää, niin huomasin itsekin työni toivottomaksi. Eihän minulla ollut mitään apukeinoja. Ei ollut historiallisia teoksia eikä muita lähdekirjoja. Strandbergin Herdeminne on tuossa pöydällä. Paitsi sitä oli minulla Y. K. Yrjö-Koskisen kertomuksia ihmiskunnan historiasta I osa Vanha aika. Kaipasin kovasti Weberin maailman historiaa, mutta varattomuuteni tähden en voinut sitä saada. Sinä aamuna oli minulle lopultakin selvinnyt, etten voinut enää jatkaa työtäni. Käärin sentähden paperini kokoon pannakseni ne pois ainaiseksi. Raskaita huokauksia nousi rinnastani, sillä tämä työ oli ollut minulle kuitenkin kaikkein rakkainta. Olin peräti masentunut. Klo 10 aikaan aamupäivällä tuli ylioppilas J. Sysimetsä luokseni. Tervehdittyään hän kertoi seuraavana päivänä matkustavansa Helsinkiin. Illalla kantaessaan kirjojaan talteen vinnille oli hän tullut ajatelleeksi, että minä ehkä haluaisin lukea joitakin historiallisia teoksia, koska harrastin niitä asioita. Nyt hän oli tullut sitä itse kysymään minulta. Ettekö te tarvitsisi esim. Weberin historiaa? sanoi hän. Hätkähdin, sillä olinhan juuri sitä kaivannut. Estelin hiukan, sehän on niin laajakin. -- En tarvitse Weberiä, ennenkuin syksyllä, ilmoitti hän ystävällisesti. Klo 2. aikaan päivällä toi Sysimetsän palvelija minulle Weberin kaikki osat. Sitten en enää uskaltanut ajatellakaan, ettei Jumala tätä työtä minulta vaatisi. Ihmeellisiä vastauksia olen saanut Jumalalta pitkin elämääni. Kaikki on täyttynyt niinkuin olen pyytänyt. Raamatun tutkiminen onkin minulla ollut tukena ja turvana, milloin kohtalon iskut ovat tahtoneet voimani kokonaan lamauttaa. Kerran kysyi eräs hyvä ystäväni miksi minä niin vastahakoisesti puhun menneistä vuosistani. -- En elä niistä muistoista, vastasin. -- Minä elän eteenpäin. -- Mutta kuinka voit olla ajattelematta asioita, jotka ovat sinua itseäsi niin läheltä koskeneet? ihmetteli hän. Ellen muuten voi ajatuksiani hillitä, otan raamatun ja syvennyn siihen. Se on aina auttanut.

5.

KAUPPIAANA JA KIRJAILIJANA

Tässä täytyy minun nyt kuitenkin vielä palauttaa mieleeni ne raskaat vuodet, joista tähän asti olen mieluummin vaiennut. Tarkoitan naimisiin menoani ja kirjailijaurani ensi aikoja. Olen kirjoituksessa: _Talvi 1867-68 eli Muistelmia nälkävuosilta_ kuvannut elämäämme Norrgälessä, jonne olin muuttanut v. 1841, ja jossa elin aina vuoteen 1876. Kerron nyt hiukan lisää taloudellisista huolistani. Karin-tädin eläke oli vain 114 mk 28 p vuodessa. Hän oli kuitenkin vanha vallasnainen ja tottunut parempiin oloihin. Ei ollut siis ihme, että minulle kävi vaikeaksi käsitöilläni ansaita niin paljon, että olisin voinut tehdä jokapäiväisen elämän hänelle niin siedettäväksi kuin hän vaati. Hän oli vanhempana hyvin kiitollinen minulle. -- Olet uhrannut koko nuoruutesi minun tähteni, oli hänen tapana sanoa ja syleillä minua. -- Me olemme niin tottuneet toisiimme. Viihtyisä olikin kotimme Norrgälessä. Korkeat koivut ja pihlaja loivat varjoa helteisinä päivinä. Lehtimajassa vietimme lepohetkiämme. Vanha aitta on siellä vieläkin paikallansa, mutta muuten on se ympäristö niin muuttunut ja huoneet ovat niin ränsistyneet, etten vuosikausiin voinut siellä käydä.

Ponnistuksistani huolimatta jouduimme siis vähitellen velkoihin. Mietin kovasti miten päästä paremmille ansioille. Minua ahdisti siihen aikaan eräs toinenkin asia. Minulla oli, niinkuin muillakin, nuoruudenrakkaus, mutta oli olemassa niin painavia ja mielestäni voittamattomia esteitä, etten uskaltanut seurata sydämeni ääntä. Tehdäkseni taisteluni helpommaksi muutin pois Ylikylästä Saarelan torppaan, joka on Haminaholmaa eli Pohjansatamaa vastapäätä. Se oli Ahlaisten puolella, mutta vain kapea joki erotti sen Merikarviasta. Saarelan suurempi pirtti varustettiin kauppahuoneistoksi ja niin ryhdyin sisareni Hildan kanssa harjoittamaan kauppaa. Pian sen jälkeen joutui Hilda naimisiin erään luotsin kanssa. Minulla oli sitäpaitsi apulaisena pieni kasvattityttö, jonka eräs merimies oli vaimonsa kuoltua tuonut hoitooni. Pidin häntä 12-vuotiaaksi, mutta sitten täytyi hänet viedä takaisin kotiinsa Kristiinaan. Hilda-sisareni jälkeen tuli apulaisekseni Sandra-niminen sisar. Hän sai olla luonani tuskin vuottakaan. Antti-veli, telegrafisti Turusta, sairastui näet keuhkotautiin ja kutsui Sandran hoitajakseen.

Kauppa kävi jotensakin hyvin. Rakensin joen Merikarvian puoleiselle rannalle Haapaniemen talon maalle omat huoneet ja pidin niissä kauppaa aina v:een 1886. Sain pian kilpailijankin, sillä kauppias Sandberg avasi siellä myös puodin. Liikkeeni kärsi kuitenkin isännän puutetta. Jos lähetin vieraan ihmisen Poriin tavaroita ostamaan, eivät ne tulleet sellaisia, kuin olisin tahtonut. Jos menin itse kauppamatkoille, tehtiin poissaollessani kotona vahinkoa. Tämä seikka sai minut ajattelemaan naimisiinmenoa. Huoneita rakentaessani olin tutustunut puuseppä Gustaf Olof Rosliniin. Hän oli mielestäni älykäs mies, niinkuin ruotsiksi sanotaan "tusenkonstnär" -- tuhattaituri -- hyvä puuseppä ja salvumies, teki kelpo saappaita ja hyvää sepäntyötä, sanalla sanoen, kelpasi vaikka mihin. Kuten jo mainitsin, olin päättänyt tukahduttaa nuoruudenrakkauteni. Menemällä naimisiin luulin siitäkin parhaiten pääseväni. Viattomain lasten päivänä 1880 meidät vihittiin avioliittoon. Mieheni ei kuitenkaan kyennyt liikettä hoitamaan, vaikka hän kaikkea muuta osasi. Oli muutakin, mikä teki yhteiselämämme onnettomaksi. Kestin sitä kuitenkin kuusi vuotta. Sitten täytyi tehdä pesänselvitys ja minulle jäi velkoja useita satoja, vaikka menetin kaikki Karin-tädin jälkeen perimäni irtaimiston ja perhemuistot. Karin-täti vietti viimeisen elinvuotensa Santalan torpassa Lammelassa Emma-sisareni luona, jossa hän sai paremman hoidon kuin minun silloisessa kodissani. Hän kuoli v. 1884. Maaliskuulla v. 1886 muutin takaisin Ylikylään. Olen siitä asti asunut erossa miehestäni, virallista eroa ei meillä ole.

Asuin kevään 1886 ompelija Anna-Kaisan tuvassa. Kesällä tuli kauppias Gustafsson, jolla oli saha ja puoti Ruoveden Vehkakoskessa, Merikarvialle omaisiaan tervehtimään. Hän tarvitsi kauppa-apulaista myymäläänsä ja vei sen tähden minut mukanaan Vehkakoskelle. [Siellä olostani olen julkaissut muistelman: _Kamala hetki_.] Sain palkkaa 150 mk vuodessa sekä täysihoidon. Maksoin kohta 100 mk, velkaani. Mutta velkojani olivat niin hätäisiä, että hakivat maaherran kautta saataviaan.

Apu tuli kuitenkin. V. 1887 pyysi kauppias Antti Ahlström minut Leinebergiin. Saisin palkkaa 600 mk vuodessa. Tarjous oli mielestäni erinomainen, mutta minua arvelutti paikan muutos niin pian. Kauppias Gustafsson ymmärsi onneksi ilman selityksiä, että minun velkaisena ihmisenä täytyi ottaa edullisempi paikka, kun sitä minulle tarjottiin. Niinpä matkustin sydäntalvella 1888 Parkanon kautta Leinebergiin. Parkanon aukeilla palelluin niin, että sain vian korviini; lämpömittari osoitti -36 astetta. Sinä talvena oli pakkasta niin kauan aikaa yli 30 astetta, että kun oli vähän lämpöisempää, tuntui vallan mukavalta.

Leinebergin kauppa ei kannattanutkaan. Tulin sieltä siis pois 1889. Sain kuitenkin sillä ajalla velkani maksetuksi.

Merikarvialle palattuani rupesin harjoittamaan kirjailijan tointa ja sen varassa olen sitten elänyt.