Viestini menneiltä sukupolvilta
Part 19
Pari vuotta hänen talossa oltuaan uskoi pormestarinna Ingridin jo unohtaneen surunsa ja muistelevan omaisiaan vain kuin ainakin rakkaita vainajia. -- Hyvä on, ajatteli hän, että hän on niin kylmäluonteinen. Mitä hyödyttäisikään repiä vanhoja arpia verille, muistelemalla ja puhumalla asioista, joita ei voi auttaa?
Myöhemmin, kun vanha tätikin jo lepäsi haudassaan, esti hänen sulkeutunut mielensä kaiken sisäisen lähenemisen uusiin omaisiin, vaikka hän aina olikin nöyrä, kuuliainen ja nopea jokaisen käskyn noudattamaan.
Hän eli siis yksikseen tuossa isossa perheessä ja ikäänkuin erotettuna toisista ikäisistään, mutta se ei herättänyt mitään huomiota eikä ketään loukannut. Oli kuin Ingridin olisi ehdottomasti pitänyt ollakin juuri sellainen.
* * * * *
Kun Ingrid oli tullut vanhemmaksi, heräsi hänessä usein palava halu tiedustella isästään venäläisiltä upseereilta. Niinä vuosina, jotka maa oli Venäjän vallassa, eli vuoteen 1721, oli venäläisiä upseereita usein kaupungissa ja ne kävivät melkein aina pormestarin puheilla. Ja kun he enimmäkseen käyttivät saksaa puhekielenä, kutsui pormestari tavallisesti Ingridin tulkikseen, jottei tarvinnut lähettämä saksankielen opettajaa kaupungilta hakemaan.
Tällöin muisti Ingrid aina isäänsä ja kysymys oli monesti aivan hänen huulillaan. Mutta sitäkään ei hän rohjennut tehdä, hän pelkäsi sen näyttävän siltä kuin hän tahtoisi sivuuttaa pormestarin, kun ei ollut hänelle ensiksi asiasta puhunut.
Jos pormestari olisi kerrankin näiden vuosien aikana tehnyt hänelle jonkun kysymyksen hänen kodistaan, jotta olisi päässyt alkuun... mutta sitä hän ei tehnyt. Niinpä Ingrid yksinäisyydessään odotti ja toivoi toivomistaan, mutta ei kysellyt enää. Tämä oli hänelle koti, eikä hän rohjennut millään oman tahdon vihjauksellakaan panna tätä etua alttiiksi, sillä hän oli täällä jo niin kotiintunut, ettei hän tuntenut haluavansa enää muualla elääkään, kun omien vanhempien luona ei enää ollut toivoa saada elää... Ja taisipa hänellä sitäpaitsi olla jo joku vieno, syvälle sydämen sisimpään sopukkaan kätkeytynyt tunne, jota hän tuskin itsekään selvästi käsitti, mutta joka epämääräisyydessäänkin antoi kärsivällistä tyydytystä hänen mielelleen. Sisäinen vaisto ohjasi ja auttoi häntä tekemään itsensä tarpeelliseksi ja luotettavaksi kaikille koko talossa, estäen taas toisaalta häntä olemasta kenellekään rasitukseksi. Ja kun hän tunsi itsensä niin turvattomaksi ja yksinäiseksi tämän perheen ulkopuolella, niin hän pelkästään velvollisuudentunnostakin oli arka ja varovainen, jottei millään, mikä koski häntä itseään, olisi antanut aihetta ikävyyteen.
* * * * *
Vaikka rouva aluksi uskottelikin tehneensä korvaamattoman hyväntyön ottamalla Ingridin perheeseensä, sanoi hän kumminkin myöhemmin naistuttavilleen olevansa tyytyväinen, että he olivat hänet ottaneet, sillä hän, rouva, oli saanut Ingridin oppimaan kaikkea, niin että hänellä nyt oli suuri apu hänestä, vaikka tyttö olikin niin nuori. Hän oli hänen oikea kätensä. Rouva sanoi pitävänsä paljon tytöstä, joka oli tänä kovana aikana heille tullut kuin taivaasta lähetetty lahja. Ja usein hän vakuutti, ettei hän koskaan päästä Ingridiä luotaan, vaan pitää hänet vanhuudenpäiviensä iloksi, kun omat tyttäret joutuvat avioliittoon. Ja jos nämä tuttavat arvelivat Ingridinkin voivan joutua naimisiin, nauroi pormestarinna ja sanoi: -- Hän on kovin kylmä ja järkevä, ei hän koskaan rakastu, eikä hän vaihda hyvää asemaansa meillä pienen virkailijan tai ammattilaisen asemaan, jollainen hänellä tänä aikana voisi olla tarjolla. Hän on minulle kuuliainen hyvä tyttö ja tietää, että minä tahdon hänen parastaan, eikä hän ketään ota, kun minä kiellän, vaan on minun luonani aina. Eläähän moni muukin papintytär naimatonna.
* * * * *
Ingrid tiesi, että rouva piti hänestä paljon ja hän puolestaan piti myöskin rouvasta, vaikka hän hyvin tiesikin, etteivät he koskaan toisiaan oikein ymmärtäisi.
8.
Ingrid seisoi avoimen ikkunan ääressä ja katseli ulos. Hän seurasi silmillään kevyiden pilvien kulkua taivaalla. Hänen katseensa tunkeutui sinne korkeuden sineen, jota pilvien utuiset, epäsäännölliset reunat koettivat kuin kateelliset akkunauutimet verhota. Laskeva aurinko kultasi ja purppuroi pilvien syrjät läntisellä taivaalla. Pääskyspari lensi akkunan ohi pesälleen, jossa sillä oli pojat odottamassa. Pesä oli rakennettu räystääseen lähelle akkunaa, niin että sitä voi sivulta päin katsella ja seurata lintujen kotielämää, mikä tälle neitokammion ikkunalle antoi erityisen viehätyksen.
Hänen asuntonaan oli pieni hauska kamari yläkerrassa. Siellä on peränurkassa valkoisella raidilla peitetty matala, mykevä pylväs, jonka päällä on kiilloitetulla tinalautasella kirjavalla kukkamaalauksella koristettu tinamalja, jossa tuoksuu tuoreita kesäkuun kukkia. Pylvään muoto, joka turhaan koettaa kätkeytyä ripsisyrjäisen raidin alle, ilmoittaa siinä olevan Ingridin ruukun.
Mutta onhan tällä vanhalla matkatoverilla täällä rauhoitetussa sopessaankin ollut pieni seikkailunsa. Se on näet kerran ollut vaarassa särkyä. Tapaus sattui kesällä eräänä lauantaina pari vuotta Ingridin taloon tulon jälkeen. Hän siivosi huonettaan ja oli nostanut ruukun vähän ulommaksi lattialle ja oli juuri kumartunut nurkkaa lakaisemaan, kun Kastorin lintukoira hyppäsi avoimesta ovesta sisään. Kastor itse ryntäsi jälestä samassa tuokiossa.
Ingrid nosti päätään ja olkansa yli katsoen hän näki koiran, Kastorin pitkävartinen hansikas hampaissaan, piiloutuvan raidin alle ruukun kylkeen. Hän seurasi hymyillen heidän iloista temmellystään. Kastor pelkäsi koiran pureskelevan hänen kauniin keltaisen hansikkaansa rikki tai ainakin likaavan sen. Siksi hän komentaen kiivaasti koiraa nosti raidin reunaa ylös. Silloin koira taaskin turvautui pakoon, vetäen selällään raidinkulman poispäin lattialle. Ja Kastor, joka juoksi eikä katsonut jalkoihinsa, sekaantui jalastaan raidinkulman hatuihin, otti kaatumista estääkseen pitkän hypyn riuhtaisten samalla kovasti raitia, niin että ruukku, joka suippeni pohjaan päin, kaatui rämähtäen lattialle ja kierähti kolisten vähän syrjemmäs. Tinalautanen maljoineen ja kukkineen putosi lattialle.
-- Särkyikö se nyt hajalle? huusi Ingrid säikähtyneenä ja karkasi seisoalleen, kiiruhtaen sitä nostamaan pystyyn. Kastor pysähtyi hämmästyneenä ja antoi koiran mennä menojaan. Sitten purskahti hän nauramaan ja sanoi:
-- Mitä sinä, hupakko, huudat ja näytät niin onnettomalta yhden ruukun takia? Ja tuommoista romuako sinä pidät täällä huoneessasi? En minä olisi uskonut sinua, noin isoa tyttöä, enää niin lapselliseksi.
Hän nauroi vallattomasti ja potkaisi samalla vähän ruukkua.
Ingridin kasvot jäykistyivät äkkiä, hän kalpeni ja huulet värähtelivät. Kastor näki, että hän taisteli kyyneliä vastaan. Ingrid nosti nopeasti ruukun paikalleen nurkkaan ja kääntyi mitään sanomatta selin. Kyyneleet tunkivat nyt väkistenkin esiin hänen suonessaan raitia ruukun verhoksi.
-- Itketkö sinä? huudahti Kastor, joka ei ollut kovasydäminen. Älä itke, lapsiraukka. Eihän se rikki mennytkään. Ja jos olisi särkynytkin, niin kyllä sinulle toisen olisin ostanut, paljon kauniimmankin. Mutta mistä tuo Noan aikuinen astia sinulla onkaan, en ole semmoista ennen nähnytkään? Ja paikattukin se on. Mistä?
-- Kotoani, vastasi Ingrid hiljaa.
-- Kotoasi! Rantasalmeltako?
-- Niin.
-- Sitten käsitän. Ah, suo anteeksi.
-- Mielelläni sen teen.
-- Kerro nyt jotain kodistasi, en ole koskaan kuullut siitä mitään. Ja kuinka tuo ruukku on joutunut mukaasi? Kerro nyt.
-- En minä... saa. -- Et saa! Miksi ei?
-- En minä... tiedä.
-- Et tiedä!
-- Ei mamma tahdo, että kerron... lapsille niin surullisia.
-- Mutta enhän minä ole mikään lapsi, se kielto ei siis koske minua, joka olen sinuakin vanhempi, jo kuusitoistavuotias. Ethän siinä ketään vahingoita, jos kerrot kodistasi ja omaisistasi. Emmekä me puhu siitä mammalle mitään, tiedäthän, että hän on niin arka ja tunteellinen, ei hän voi mitään surullista kuulla, hänen mielensä liikuttuu niin ylen herkästi. Ovatko vanhempasi jo kauankin olleet kuolleina?
-- En tiedä...
-- Et tiedä! Jos sinusta on vastenmielistä puhua heistä, jos se on jotain semmoista... niin jätetään se. En tahdo raskauttaa mieltäsi. On vain mielestäni kummallista, että olet meillä, enkä minä tiedä mitään sinusta. Mutta en minä ole utelias. Ja toden sanoakseni, mamma on minua kieltänyt sinulta kyselemästä kodistasi, etten kiusaisi sinua. -- Oih, eihän se kiusaa! vastasi Ingrid, joka miettiväisenä kuunteli hänen sanojaan. -- Minä puhuisin niin mielelläni kodistani. Ei se vastenmielistä ole, päinvastoin.
-- No hyvä! Sinä kerrot siis minulle. Hän aikoi istua ja läheni tuolia.
-- Ei tänään enää, sanoi Ingrid. -- Nyt on huoneeni siivottu ja minä menen keittiöön astioita pesemään. Mutta ehkäpä toiste joskus.
Ja Kastor piti huolen, että se "joskus" tuli pikemmin kuin Ingrid oli ajatellut. Tosin ei Ingrid hänelle voinut kertoa yhtä avomielisesti kuin vanhalle tätivainajalle. Ainoastaan pääpiirteissään kertoi hän menneisyydestään.
Eikä Kastor kysynytkään paljoa muusta kuin ruukusta, jonka kuljetus hänestäkin oli kummallinen. Mutta Ingridin lopetettua tuli hän hyvin vakavaksi ja sanoi:
-- Sinä olet oikein hyvä tyttö, Ingrid.
* * * * *
Iso kirja on avoinna pöydällä akkunan edessä, jonka ääressä Ingrid seisoo. Näyttää kuin linnut olisivat houkutelleet hänet siihen kesken hänen lukunsa.
Siinä avaruuden sineen tähystellessään hän ajattelee: -- Vieläkö, isäni, sinun rukouksesi täältä alhaalta yhtyy tuolla ylhäällä minun kaipaaviin, odottaviin huokauksiini? Vai joko olet laskenut väsyneen pääsi levolle? Jos edes pääsky toisi siihen vastauksen. Mutta ei... Ei vastausta kysymyksiini! Ei unessakaan... Mutta jos sinä elätkin siellä kurjuuden maassa, niin ei tämä odotus suinkaan nyt enää voi olla pitkä, koska rauhakin jo vihdoin kuuluu tehdyn ja muutamia onnettomuutenne osakumppaneita kuuluu kotimaahan saapuneen. Niin kaiketi tekin sieltä palaatte, jos se on Jumalan tahto... Mutta en käsitä mitä se on, en ymmärrä sitä salaista kieltä, joka minulle kuiskaa, että kaikki odotus on turhaa... Minulla on juuri kuin vaisto siitä, etten teitä koskaan enää näe...
Ajatellessaan hän ikäänkuin katsoo isäänsä silmiin, jotka rakkaasti ja lohdullisesti ovat häneen luodut. Isän muoto on hänen muistissaan ilmi elävänä. Ja samoin nuoren veljenkin.
Mutta veljen silmät saavat hänen mielikuvituksessaan pian toisen muodon. Nuori reipas ylioppilas on hänen huomaamattaan astunut veljen tilalle ja katsoo niin syvästi hänen silmiinsä kuin olisi hänellä aikomus katsoa hänen sydämensä pohjaan asti, niin että muiston ja tunteen valtaamana hänen sydämensä alkaa nopeammin lyödä, ja hänen oma katseensa suuntautuu kaihoksuen lännen etäisyyteen ja huulilla väikkyy vieno hymy.
Ingrid on nyt yhdeksäntoista vuoden vanha, pitkähkö, hoikka ja sirokasvuinen. Hänellä on säännölliset ja soikeat kasvot. Nuoruus, terveys ja hyvä koti ovat kuvanneet ruusuja poskille, mikä tekee hänestä kauniin neidon. Silmien sini näyttää tunteiden vaikutuksia seuraten aivankuin vaihtelevan taivaankannen vaaleammasta valtameren tummempaan väriin. Kun tunne lempeänä korottaa katseen ylös, on niiden väri tyynen vaalea ja ilme lempeä, mutta kun se on syvä, voimakas ja sulkeutunut, näyttää sama värivivahdus pitkien silmäripsien varjossa tummalta.
* * * * *
Kastor Procopé on jo useita vuosia ollut Ruotsissa lukemassa ja tutkintoja suorittamassa. Lakitiede on hänen alansa. Jouluksi oli hän saapunut kotiin miehistyneenä ja kehittyneenä, sekä viipynyt talven yli omaistensa piirissä. Mutta keväällä, kun taaskin talven kourissa kahlehdittuina olleet meren aallot alkoivat pauhaavan tanssinsa, sanoi hän hyvästi kodille ja lähti keväisellä mielellä matkalle takaisin Tukholmaan.
Kuinka monta muistoa Ingridillä olikaan tästä viime talvesta! Ja niitä hän tutki ja säilytti hiljaisessa mielessään.
Kuinka iloinen, reipas ja avomielinen, hän, Kastor, oli ollut, kuinka tarkka ja tunnollinen, ja kuinka huomaavainen ja hieno. Ja niin tarkkanäköinen, kuin hän olisi katsonut asiain läpi, aina pohjaa etsien. Hän oli juuri semmoinen kuin miehen Ingridin mielestä tulikin olla.
Ei tosin erityisesti kaunis. Olihan Ingrid kauniimpiakin nähnyt. Eikä hän ollut juuri pitkäkään, he olivat miltei yhdenmittaiset, sen verran Kastor vain pitempi, että Ingrid toki hiukan sai nostaa katsettaan, katsoessaan häntä silmiin. Tahdonvoima puhui hänen teräsharmaista silmistään, jotka väliin säteilivät tulisina ja taaskin toisinaan kuvastelivat kylminä ja tyyninä ulkomaailmaa.
Ingrid eli yhä uudestaan tuon joulunajan. Kastor tuli silloin kotiin Ruotsista. Kuinka hän olikaan Ingridin nähdessään ihmetellyt, että tuo, hänen kolme vuotta sitten kotoa lähtiessään vielä mitättömän näköinen, hento ja kalvakka tyttö, joka oli kuin pää riipuksissa oleva kukan nuppu, nyt oli noin täydeksi ruusuksi auennut. Tämän kaiken hän tosin sanoi enemmän katseillaan kuin sanoillaan.
Ingrid tunsi selvästi, että nuo puhuvat silmät seurasivat häntä aina, milloin hän oli Kastorin läheisyydessä. Jos hän istui työnsä ääressä, tunsi hän tuon magneettisen katseen kutovan utusäkeistä verkkoa hänen ympärilleen, hän tunsi sen polttavan kasvojaan ja värisyttävän ruumistaan eikä hän uskaltanut nostaa katsettaan, vaan istui silmät työssä kiinni, kunnes jätti työnsä ja riensi pois, pian taas samaa tilaisuutta ikä voidakseen. Jos hän oli selinkin kääntyneenä, sanoi vaisto hänelle, milloin tuo samainen katse oli häneen imeytynyt. Ja entä vivahduksen Kastorin äänensoinnussa, nekin usein ilmaisivat paljon.
-- _Ingrid!_ Ei kukaan osannut lausua tätä nimeä niinkuin _hän_. Ei kukaan voinut yhdistää siihen sitä äänen vivahdusta, sitä tunteen virtausta, joka sävähti läpi koko hänen olemuksensa ihan sydämen sisimpään saakka.
Ja varsinkin sitten, kun _hän_ oli _puhunut_. Oli sanonut:
-- Ingrid, minä rakastan sinua! Ja sinä... Oi, älä vedä pois kättäsi, ei nyt. Kun jo aamulla varhain matkustan, niin meidän täytyy nyt puhua.
-- Niin Ingrid! Sinä rakastat myöskin minua. Olen sen jo kauan tietänyt, tuntenut ja aavistanut. Eikö ole niin? Et voi tunteitasi minulta salata. Me olemme luodut toisillemme.
Uudestaan ja yhä uudestaan eli Ingrid muistossaan tämän hetken.
He olivat menneet, Kastor äidin ja sisarten kanssa, viettämään iltaa erään varakkaan kauppiaan perheeseen. Siellä hetken oltuaan oli Kastor muistanut, että hänen piti vielä käydä "maisterille" sanomassa jäähyväiset ja oli sitävarten lähtenyt sieltä ennenkuin toiset. Maisterin luona hän tosin oli käynyt, mutta ei ollenkaan viipynyt siellä, vaan rientänyt kotiin.
Ingrid puuhasi Silläaikaa Kastorin kirjokannen täyttämisessä. Tämä nelikulmainen, kuutiokyynärän kokoinen arkku, kukiteltuine ja hieman kuperin kansineen, oli jo miltei loppuun täytettynä kun Kastor astui sisään. Ingrid muisti niin elävästi, kuinka hän oli säpsähtänyt Kastorin tullessa ja huomatessaan, että he nyt olivat vallan kahden huoneessa, sillä viime aikoina oli hän huolellisesti koettanut karttaa sellaisia sattumia.
Mutta tällöin otti Kastor hänen kätensä, estäen siten häntä menemästä, ja puhui jotain ensiksi tästä viime illasta ynnä muuta, ja sanoi sitten nuo unohtumattomat sanat. Hänen sydämessään soinnahtivat riemuitsevat sävelet, mutta samalla painosti ja puristi sitä kuin jonkun pelottavan tapahtuman edellä. Eikä hän voinut sanoa sanaakaan, hän katsoi vain alas ja tunsi, että hänen poskensa hehkuivat ja että hän vapisi.
Kastor veti hänet luokseen, sulki hänet kiinteästi syliinsä ja kiersi hänen käsivartensa kaulalleen. Ja Ingrid itse laski päänsä niin turvallisesti hänen olalleen.
-- Ole minulle uskollinen, puhui hän, -- ja minä tiedänkin, Ingrid, sinun olevan uskollisen.
Kului pieni autuaallinen iankaikkisuus, jonka muisto sai tytön sydämen vieläkin niin suloisesti väreilemään, että silmät huulten hymyillessä kävivät kosteiksi.
* * * * *
Olethan minulle uskollinen, vai miten? oli hän hymyillen lisännyt. Ja tämä hymyily sanoi, ettei hän epäillytkään sitä, vaan kysyi vain pusertaakseen Ingridiltä jonkun vastauksen.
-- Oi, mitä semmoista kysytkään, muisti Ingrid vastanneensa, se melkein loukkaa minua. Jos en tietäisi, että minuun luotat, niin luultavasti itkisin... Mutta, tämä kaikki tuntuu minusta aivan mahdottomalta. Vanhempasi eivät koskaan suostu tähän. Ja heidän tahtonsa hinnalla en tahdo onneani ostaa. He tietysti ajattelevat sinulle jotain loistavampaa avioliittoa...
-- Loistavampaa! oli Kastor huudahtanut. -- Ei kukaan muu tule koskaan määräämään minun avioliittoani kuin minä itse... Mutta rauhoitu, lemmittyni. Ei meidän tarvitse kiiruhtaa, me voimme odottaa siksi kunnes minä olen saanut hankituksi itselleni vankan aseman yhteiskunnassa, kun maamme virkatoiminta taaskin tasaantuu. Siksi kunnes se tapahtuu, voimme pitää liittomme kaikilta salassa ja luottaa toisiimme. Tuskinpa minä näinä tukalina aikoina voin ajatella avioliittoa ennenkuin noin kahdenkymmenenkahdeksan vuoden iässä. Mutta emmehän silloin vielä ole mitään ikäkuluja, olemme vasta parhaassa iässämme avioliittoa rakentamaan. Ja sinä odotat minua. Niinkö?
-- Niin oli Ingrid vastannut, -- tietysti odotan
Ja tätä suloista salaisuuttaan hän uskollisesti hoiti ja kätki. Se teki hänet onnelliseksi ja iloiseksi ja kohtaloonsa tyytyväiseksi.
Ja niin kului elähdyttävässä odotuksessa edelleen useita vuosia.
9.
Tärkeä käänne kertomuksessamme vaatii meitä tässä esittämään erään uuden henkilön. Hän on nuori ja muhkea mies, kuten tavallisestikin hänen ammatissaan olevat miehet. Hän on nimittäin lukkari toimeltaan ja palvelee äänellään Janakkalan seurakuntaa. Mistä hän on syntyisin ja ketkä hänen vanhempansa, siihen ei osannut kukaan vastata, kaikkein vähimmin hän itse. Oliko hänellä ollutkaan omaa kotia, siitä hänellä oli yhtä vähän tietoa. Ainoastaan hämäränä häämötti hänen muistinsa pohjalla eräs tupa, oliko se kodin vai kylänkö? Sitten nuori hellä nainen, joka hyväili häntä, mahtoiko olla äiti? Ja nuorenläntä mies, joka kantoi häntä pitkän matkan, olisiko se ollut isä? Kukapa sen tiesi. Sitten oli pitkälti pimeää hänen muistissaan eikä hän tiennyt, missä tai milloin oli heistä eronnut. Hänestä tuntui vain kuin hän olisi nukkunut kauan ja nähnyt kamalaa unta. Mierontietä hän oli sitten kiertänyt, monen talven kinokset kahlaten ja poimien monen kesän marjat, ja kauas hän luuli kulkeutuneensa, vaikkei tiennytkään miltä ilmansuunnalta hän oli lähtenyt eikä minne hän kulki. Vihdoin saapui hän Janakkalan pappilaan. Silloin arveltiin hänen olleen kymmenvuotisen. Nimi hänellä ainakin oli, sillä kysyttäessä hän sanoi itseään Kaaproksi.
Pappilan paimen oli tällöin loukannut jalkansa ja poika otettiin taloon joksikin päiväksi saattelemaan lehmiä, jotka kävivät muutamassa isossa aitauksessa, joten niillä täytyi olla veräjän avaaja ja sulkija.
Poika laulaa hoilotti lehmien mukana käydessään niin että metsä kaikui. Hän oli aina laulanut, sen hän tiesi itsekin. Pappilan piiat olivat sitten kieltäneet häntä laulamasta, olivat sanoneet, että jos rovasti kuulee, niin "antaa keppiä."
Poika muisti kiellon ensi päivinä, meni ja tuli ääneti, mutta se ei ollut ollenkaan hupaista. Ja niinpä hän joitakuita päiviä talossa oltuaan eräänä iltana, pää pystyssä ja silmillään lintujen lentoa seuraten, saatteli karjan tarhaan täyttä kurkkua laulaen. Samassa hän huomasi rovastin, joka hattu päässä ja kuhmusauva kädessä seisoi eteisen ovessa.
Poika pelästyi ja katkaisi äkkiä sävelensä, niin että lehmiä puhutteleva karjakko purskahti nauramaan.
-- Menikö lukkarin virsi penkin alle? huudahti hän. Poika häpesi ja vaikeni.
Rovasti, joka oli pysähtynyt kuuntelemaan pojan laulua, astui nyt portaalle ja huusi:
-- Poika, tulepas tänne!
Mutta poika ei totellut, vaan kyykistyi lehmän taakse, jonka varjossa hän seisoi.
-- Tule nyt, huusi rovasti toisen kerran ja vähän käskevämmin. Ja viitaten häntä sauvallaan lisäsi hän:
-- Kyllä minä sinut siinä näen, näen jalkasi lehmän alta ja nyt sinä sen kaulan alta kurkistat. Tule vain heti kiltisti tänne.
Poika oli häpeissään, kun noin oli tullut keksityksi, ja näki nyt parhaaksi ottaa jalat alleen, mutta samassa hairasi karjakko hänet kiinni, ja vaikka hän itki, kiemuroi ja potki, kantoi tuo tanakkakätinen tyttö hänet rovastin luo ja laski alas portaalle kuitenkaan häntä irti päästämättä.
-- Mutta minkätähden se poika nyt itkee noin, onhan se minut nähnyt jo joka päivä tällä viikolla ja vastannutkin minulle?
-- En minä tiedä, taitaa pelätä keppiä, vastasi karjakko nauraen.
-- Jahah, ymmärrän. Häntä on pelotettu sillä, että minä annan tästä, koska ei ole laulua ennen kuulunutkaan.
-- Ei tämä ole, lapseni, pikku poikia varten, tämä on tehty -- susia varten.
Rovasti vei puhuessaan kepin eteisen nurkkaan. Poika vaikeni ja tyyntyi heti kun näki tuota kamalaa asetta vietävän pois ja kuuli rovastin sanat.
Sinusta tulee hyvä lukkari, sanoi rovasti takaisin tullessaan.
-- Eipä, eipä, höpisi poika puoliääneen.
Häntä oli näet pitkin lyhyttä elämäänsä aina nimitelty lukkariksi, usein lyötykin tai kumminkin nyhätty pois korvia särkemästä. Alati se oli tuo hänessä oleva "lukkari" tehnyt hänelle kiusaa ja kolttosia. Siksipä tuo nimitys oli hänestä varsin epämieluisa. Hän näytti niin alakuloisen tyytymättömältä kuin olisi tahtonut sanoa: mistä ne sen kaikki aina tietävätkin, tuon "lukkarin"?
-- Mitä hän sanoo?
-- Hän sanoo: -- Eipä, eipä, vastasi karjakko nauraen.
-- Hm, hm! Ei hän käsitä sitä. Saat nyt mennä lehmiesi luokse, Heta-Kaisa. Me rupeamme kahden Kaapron kanssa laulamaan tässä, koska on niin kaunis iltakin. Mutta mene ensiksi pyytämään, että ruustinna tekee pojalle hyvän voileivän.
Rovasti istuutui portaalle ja Heta-Kaisa meni käskyä täyttämään.
Nyt aloitti rovasti ehtoovirren, ja poika, joka taloissa oli kuullut sitä veisattavan, otti vähän aikaa kuunneltuaan myöskin kiinni sävelestä ja veisasi hiljaa mukana.
Sitten toi ruustinna hänelle voileivän.
Ja kun rovasti ilmoitti hänelle, että hän saisi ruveta harjoittelemaan virsiä ja lauluja hänen johdollaan, juoksi ja hyppi hän iloissaan mennessään renkitupaan yöksi.
Niin kasvoi hän sitten pappilassa mieheksi. Oli paimen- ja renkipoikana, saaden samalla rovastilta opetusta veisuussa, lukemisessa ja kirjoituksessa. Hänellä oli hyvät luonnonlahjat, joten hän oppi helposti. Mutta jos ei laululla olisi aloitettu, olisi hän luultavasti piankin kyllästynyt opetukseen ja jättänyt pappilan, kun hän pienestä pitäen oli vapaaseen elämään tottunut eikä hänen tarvinnut huolehtia huomisesta päivästä, sillä vaikka hän vielä olikin niin pieni, osasi hän kyllä jo leipänsä laulaa. Mutta pian tuli pappila ja erittäinkin rovasti hänelle niin rakkaaksi, ettei hän enää uneksinutkaan lähteä maata kiertämään, sillä rovastin edessä laulaminen oli niin ihmeen hupaista. Se korvasi kaiken vapaan elämän ja huolettomuuden, joten sitä ei osannut enää kaivatakaan.
Hänen ehdittyään täydeksi mieheksi, kuoli lukkari, jonka pitemmän sairauden aikana hän oli hoitanut apulaisen virkaa. Ukon kuoltua pääsi hän väliveisaajaksi ja sitten vakinaiseksi lukkariksi.
Se nyt oli hänen erityinen historiansa.
* * * * *
Janakkalan rovasti oli Hämeenlinnan pormestarin hyvä ystävä. Ja kun Janakkala on lähellä Hämeenlinnaa, on itsestään selvä, että rovasti varsinkin talvikelillä usein matkusti tuon noin kolmen peninkulman taipaleen kaupunkiin asioita kuulemaan, puhumaan ja valvomaan. Näillä matkoillaan oli rovastilla aina lukkari ajurina, sillä matkoilla oli Kaapro paljon reippaampi, huolellisempi ja hupaisampi kuin vanha ja kömpelö Esa-renki. Että kaupunkikortteeri aina oli pormestarin luona, on selvää.