Part 18

Ingrid käy eteenpäin, kärryjä edellään työntäen. Väliin hän taas laskee kätensä ristiin ruukun laidalle ja nojaa päänsä siihen, niinkuin äitikin eronhetkenä oli tehnyt. Hän itkee vähän, mutta hänen surunsa on tyyntä ja hiljaista. Täällä suloisessa vapaassa luonnossa ei tunnu yksinäisyys niin painostavalta kuin outojen ihmisten joukossa.

Väliin hän aukaisee kirjankin. Se avautuu niistä kohdin, joita äiti mieluimmin ja sentähden useimmin luki. Hän tuntee paikan, muistaa sanat. Muistaa miten äiti ne luki. Äidin sointuvan äänen paino tuntuu vielä verhoutuvan sanojen sisällykseen.

Mutta levähdettyään lähtee hän taaskin kärryjään työntämään. Pistää siinä tien varressa siellä ja täällä mansikkakin silmään ja niitä noukkiessaan muistaa hän, kuinka hän poimi viime mansikat isälleen, ja kuinka isä niitä syödessään huokasi. Mutta ei jouda kauan aikailla, eihän tiedä, koska vihollisjoukko tästäkin ohitse kulkee. Jos hän tahtoo, vanhempainsa tahtoa noudattaen, päästä Hämeenlinnaan.

Toista peninkulmaa on jo kuljettuna viimeisestä yöpaikasta. Hän tuntee väsymystä, sillä aurinko paistaa kuumasti, tie on huonoa, toinen pyöristä remppaa ja ruukku on raskas. Hän pyyhkii hikeä otsaltaan ja työntää.

Siinä tulee tienhaara eteen. Toiselta tieltä kuuluu kärryjen kolinaa. Ingrid kuuntelee. -- Kätkeydynkö? ajattelee hän. -- Eihän vihollisia liene?

Hän kuuntelee jännittyneenä. Se ajaa hiljaa ja on yksinäinen hevonen. Mutta vihollisethan ajavat joukoissa ja kulkevat kovaa. Ja tässä olisi vaikea saada kärryt ruukkuineen metsään, eikä hän jätä niitä, vaan kulkee pysähtymättä eteenpäin.

Vanha mies sieltä ajaa kolistelee ja näkee puolikasvuisen tuntemattoman tytön työntävän isoa saviastiaa huonoilla kärryillä. Ukon uteliaisuus herää, hän napsauttaa hevostaan pienellä vitsalla ja saavuttaa pian Ingridin. Hän pidättää hevostaan. Ingrid kääntää häneen kalpeat kasvonsa ja tervehtii. Hän onkin jo väistynyt syrjään, antaakseen ajajalle tietä.

-- Mistä, kaukaako olet? kysyy ukko, vastattuaan tervehdykseen.

-- Rantasalmelta.

-- Rantasalmelta! Kenenkä, tuota, minkälaisen lapsia sieltä? utelee ukko.

-- Papin.

-- Vai papin... Ovatkohan haltijasi kuolleet? Nyt kertoi Ingrid lyhyesti surullisen tarinansa.

-- Vai niin, vai niin, vai ovat sielläkin niin mellastaneet. Mikähän loppu lienee? Mahtavatko tännekin tulla?... Taloni on tässä vähän matkaa vain... Kuule, minäkin matkustan kaupunkiin, nouse nyt tänne kärryilleni, niin pääset hevosella lopun matkaa, ethän sinä paljon paina ja kyllä tuo ruukkukin...

Ingrid kiitti ja yritti nostaa ruukkua rattailla.

-- Odotas lapsi, ethän sinä sitä jaksa, minä tulen alas nostamaan.

-- Miten olet jaksanutkin, hyvä lapsi, työntää tuota raskasta astiaa.

-- Olen levännyt aina väliin.

-- Mutta minkävuoksi otitkaan sen vaivoiksesi pakomatkalle? Olisihan pussi ollut kevyempi. Vai eikö ollut?

Ingrid kertoi nyt ruukun historian ja minkä vuoksi hän ei sitä jätä.

Matka sujui nyt rattoisasti, hevosen juostessa ja heidän haastellessaan. Kun hevonen pysähtyy juodakseen tien vierellä virtaavasta purosta, hyppää Ingrid alas ja pesee kasvonsa purossa ja pyyhkii nenäliinaan, joka hänellä on taskussa. Hän oikoo kurttuista hamettaan, joka kastui Päijänteen ylitse kuljettaessa ja sai ruskeita raitoja helmaansa.

Juotuaan juoksee hevonen virkusti ja pian alkaa kaupunki näkyä.

-- Minnekä sinä siellä menet sitten?

-- En tiedä... Ehkäpä pääsen lapsenpiiaksi, kelle hyvänsä.

-- Mutta kuulepas, sanoo ukko vähän mietittyään, -- minulla kun on pormestarin luona käymistä, niin tule sinäkin kanssani sinne, se on hyvä herra puhutella, kukaties sillä on joku neuvo sinullekin.

-- Kiitos! Kyllä minä tulen, jos olette niin hyvä, että otatte minut kanssanne.

-- Otan, tottahan nyt... lapsiraukka.

Perille päästyä ajettiin pormestarin pihaan. Ukon mennessä pormestarin puheille jäi Ingrid rattaille istumaan ja katseli huvikseen pääskysiä, joiden pesiä asuinrivin räystäänalus oli täynnä.

Vähän ajan kuluttua astui keski-ikäinen pyylevä herra portaalle, viittasi kädellään Ingridille ja sanoi jotain. Ingrid arvasi, että se on itse pormestari ja että se käskee häntä luokseen. Hän hyppäsi alas ja meni pihan yli nopein askelin. Lähemmäksi tultuaan niiasi hän syvään ja tervehti saksaksi. Pormestari kuunteli vähän kummastellen, vastasi ruotsiksi ja otti häntä kädestä sekä sanoi:

-- Astu sisään, lapsi!

Ingrid seurasi häntä sisään.

-- Mistä olet? kysyi pormestari, kun oli sisälle päästy. Mutta Ingrid ei osannut ruotsia, hän puhui ainoastaan saksaa ja suomea, jotka kielet hänellä olivat perintönä vanhemmiltaan.

-- En osaa ruotsia, sanoi hän sen vuoksi suomeksi ja vähän hämillään.

Pormestari uudisti kysymyksensä suomeksi.

-- Rantasalmelta, vastasi Ingrid.

-- Mikä nimesi on?

-- Ingrid Orelius.

-- Mikä isäsi on?

-- Kappalainen.

-- Onko hän vankina? Missä?

-- On vankina, en tiedä missä.

-- Ja äitisi...?

-- Murhattu.

-- Ja kotisi poltettuko, kertoi isäntä?

-- Niin.

-- Lapsiraukka, sinä olet niin kalpea, tule tänne sisään kanssani pormestarinnan luo. En nyt juuri ehdi enempää kanssasi haastella.

Hän vei Ingridin kädestä pitäen toiseen huoneeseen. Siellä istui hyvin puettu, lihavanläntä nainen, joka silmäsi terävästi tyttöä ja tämän kurttuista hametta.

Ingrid niiasi taaskin syvään ja rouva nyökäytti vastaukseksi päätään.

Ingridistä tuntui kuin olisi hän seisonut kuningattaren edessä, niin arvokkaalta näytti hänestä pormestarinna.

Pormestari selvitti vaimolleen muutamin sanoin Ingridin kohtalon lapsen oman kertomuksen mukaisesti. Rouvassa heräsi lämmin myötätunto tuota turvatonta tyttöä kohtaan, mutta hänen silmänsä pysähtyivät tuon tuostakin kuin tahtomattaan tytön kurttuiseen hameeseen. Ingrid huomasi sen, ja hänen tuli vaikea olla. Mielellään olisi hän selittänyt asian, mutta hän ei rohjennut puhua mitään.

Pormestarin mentyä sanoi rouva Ingridille:

-- Istu.

Ingrid istui lähellä olevalle jakkaralle.

Sitten ompeli rouva niin vinhasti kuin olisi raiti, jonka keskisaumaa hän vasta neuloi kiinni, pitänyt vielä samana päivänä levittää vuoteelle. Hän ei nostanut hyvään aikaan katsettaan ylös, istui vain työnsä ääressä vakavana ja miettivän näköisenä. Ingrid istui kuin neuloilla. Eikö pormestarinna puhu mitään, tahi edes nosta katsettaan? Ja joko ukko, joka hänet toi, pian lähtee? Ja minne kirja ja ruukku joutuvat?

Hän nousi hiljaa ja astui ovea kohti, jonka kautta hänet oli tuotu sisälle, aikoen mennä katsomaan tavaroitaan.

-- Minne lähdet, lapsi? kysyi pormestarinna, kuin peläten hänen joutuvan hukkaan.

-- Menen ulos katsomaan, joko isäntä, joka minut tänne toi, pian lähtee pois, jotta saan sanoa hänelle hyvästit ja korjata kapineeni kärryiltä.

-- Se on oikein lapsi, se on aina ensimmäinen tehtävä, kun matkalta tulee, että korjaa kapineensa, sanoi hän neuvoen.

-- Oletko sinä kävellyt kasteessa? kysyi hän yhä Ingridin hametta silmäillen.

-- En, olen kastunut Päijänteellä.

Ingrid oli mielissään, että nyt voi selittää asian.

-- Päijänteellä! huudahti rouva. -- Putositko sinä sitten veneestä?

-- En. Mutta vene, jolla tulimme Vapun kanssa Päijänteen yli, vuoti niin että olimme uppoamaisillamme. Minä ajoin vettä pytyllä niin paljon kuin jaksoin, enkä kerinnyt hengenvaarassa vaatteitani suojella. Sitten oli Vapulla soutamisesta suuret rakot käsissä, ja minä olin niin väsynyt etten voinut hamettani itse vääntää, joten se on niin ruskeaksi kuivunut.

-- Voi, lapsiraukka, kylläpä olet saanut paljon kokea. Tuossa on, hän osoitti kädellään, tästä ovesta, siellä on keittiö ja piikojen huone, nosta nyt siihen ensiksi kapineesi, siksi kun saamme nähdä, minne voimme ne sijoittaa. Minä sanon tytöille, että auttavat sinua.

Hän aikoi nousta.

-- Kiitoksia, mutta kyllä ukko auttaa, joka minut toikin.

-- Ai niin, en muistanutkaan häntä. Kutsu hänet sisään saamaan suunavausta.

Pian tulikin ukko ruukkua kantaen keittiöön, Ingridin seuratessa kintereillä kirja kainalossa. Ukon äänen kuullessaan tuli pormestarinnakin keittiöön.

-- Ruukku! huudahti hän kummastuneena, -- eikö mitään muuta?

-- On tässä, kirja.

-- Ah!

Rouva nostatti ukolla ruukun nurkkaan.

-- Seisokoon nyt siinä aluksi, sanoi hän, -- siksi kun ehditään viedä se johonkin makasiinin nurkkaan, eihän se tänne sovi, jos vähän viipymäänkin meillä joutuisit.

Palvelustytötkin, joita oli kaksi keittiössä, katsoivat pitkään tuota suurta ruukkua, joka, kiilloittamaton ja matkalla paikattu kun oli, ei juuri ollut mikään kaunis kapine.

Kun ukko oli saanut ryypyn ja lähtenyt, sanoi rouva Ingridille:

-- Tule sisään, Ingrid, -- sehän oli nimesi?

-- Niin.

Ingrid seurasi pormestarinnaa hänen huoneeseensa. Tämä osoitti hänelle jakkaran.

-- Kuinka vanha sinä olet?

-- Kahdentoista vuoden.

-- Eikö enempää? Olet niin pitkä jo etkä näytä niin lapselta enään. Luulin sinun olevan kolmen- neljäntoista.

-- Vanhempani ovat molemmat yli keskikoon... äitikin oli, lisäsi hän viivytellen.

Keittiössä oli Ingrid säpsähtänyt, kuullessaan sanat: "makasiinin nurkkaan." Hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan, ettei ruukulla olisi tilaa siellä missä hän itsekin on. Hän istui alakuloisena ja mietti miten rohkenisi pyytää, ettei sitä vietäisi sinne lukkojen taakse.

-- Kerro nyt kaikki minulle, oikein perinjuurin, kehotti rouva ystävällisesti. Haluaisin kuula vanhempiesi kohtalosta ja matkastasi.

Ingrid kertoi yksinkertaisesti ja lyhyesti kaikki ja rouva kuunteli häntä liikutettuna. Mutta kuullessaan, kuinka vaikea Ingridin matka oli ollut, varsinkin ruukun vuoksi, ei hän voinut kummastustaan salata.

-- Mutta minkätähden, lapsikulta, rupesit laahaamaan tuota suurta saviastiaa muassasi, kun kerta olisit saanut sen pussiin vaihtaa? Etkö luullut, sanoi hän hieno hymy huulillaan, -- Hämeenlinnassa ruukkuja olevan?

-- Oi rakas rouva pormestarinna, sanoi Ingrid rukoilevasti, -- minä tiedän hyvin, ettei sillä oikeastaan mitään arvoa ole, isolla viallisella saviruukulla! Enkä kuitenkaan vaihtaisi sitä pois, vaikka minulle luvattaisiin koko maailman aarteet!

Ja hänen huulensa värisivät tätä sanoessaan.

-- Sinä teet minut uteliaaksi, rakas lapsi. Miksi sinä tuota ruukkua sitten niin hellit?

-- Äitini on viime kerran elämässään polvistunut sen ääressä, sanoi Ingrid hiljaisesti ja äänessään omituinen värähdys, -- hän on kostuttanut sitä kyynelillään vähää ennen... kuolemaansa... Ja sentähden en tahdo mistään hinnasta sitä kadottaa.

Hänen äänensä oli puolitukehtunut ja silmänsä täyttyivät kyynelillä.

-- Oi ei, ei suinkaan, ei ikänä, sanoi pormestarinna syvästi liikuttuneena, nousi ja sulki kyynelsilmin Ingridin syliinsä ja suuteli häntä otsalle.

Ingrid oli nyt vakuutettu, että rouva oli oikein käsittänyt hänen tunteensa. Hänestä tuntuikin sentähden olo nyt paljon turvallisemmalta.

-- Mikä kirja sinulla on? kysyi pormestarinna hetken perästä.

-- Se on Lutherin postilla.

-- Lutherin postilla, niinkö? Lue nyt siitä vähän minulle.

Hän laski pois työnsä.

Ingrid otti kirjan pöydältä ja alkoi lukea.

-- Sinä luet saksaa, sanoi pormestarinna, -- missä sitä olet oppinut?

-- Äidiltäni, hän oli Inkeristä ja hänen isänsä on ollut saksalainen. Ja isänikin osaa sitä. Me puhuimme saksaa keskenämme, ja suomea myöskin.

-- Vai niin.

Hän kehotti nyt Ingridiä katselemaan huoneita.

-- Lapset ovat ulkona kotiopettajattaren kanssa, lisäsi hän. Itse hän lähti pormestarin huoneeseen.

* * * * *

Pormestari Procopé istui nojatuolissaan ja imeskeli savuja isosta hopeahelaisesta merenvahapiipustaan, jonka vartta koristi sinipohjainen helmiompele. Hän oli juuri vasta lopettanut päivätyönsä. Rouva istui sohvaan ja nojasi mukavasi selkätukea vastaan.

-- Mitä sinä aiot tuolle tytölle tehdä? kysyi hän.

-- Pitää hänet, ainakin aluksi, kunnes saan hänelle sopivan paikan katsotuksi.

-- Hän ei puhu ruotsia, mutta hän osaa saksaa.

-- Niin tekee, hän tervehtikin saksaksi. Kuule, ystäväni, minä luulen, että hänen kielitaitoansa täällä joskus vielä tarvitaan. Me pidämme hänet sitävarten itse. Yksi tyttö enemmän tai vähemmän talossa on pieni asia. Ja hyvä työ se on lasta kohtaan.

Hän puhalsi tyytyväisenä pitkän savutuprun suustaan.

-- Niin, ja lapset tarvitsevatkin leikkitoverin, joka on vähän vanhempi kuin nuorimpamme ja voi katsoa vähän heitä.

-- Mutta ei lapsenpiiaksi, muista se.

-- Ei suinkaan, onhan sellainen meillä ennestäänkin.

7.

Samana syksynä lähetti pormestari rengin Päijänteen toiselta rannalta etsimään ruunaa kärryineen. Muutaman päivän turhaan etsittyään palasi mies takaisin, kertoen, ettei mistään löytynyt hevosta. Hän oli käynyt joka talon pitkin rannikkoa ja kysellyt, mutta ei kukaan ollut kuullutkaan mitään noista matkustavaisista tytöistä puhuttavan eikä minnekään ollut outoa hevosta ilmaantunut. Sitten lähetti pormestari vielä toisenkin miehen hevosta etsimään, mutta tulos oli sama. Mies oli lähes kaksi viikkoa matkassa, kulki ristiin rastiin kaikkia osoituksia seuraten, mutta tyhjänä palasi vihdoin hänkin, sanoen: -- Minä luulen että olen sen jo nähnytkin, mutta eivät ne sitä anna vaikka se niillä onkin, kun tyttölapsen antamat tuntomerkit ovat niin epävarmat, ettei sitä niillä voi tuntea ja ottaa. Lihava ruskea ruuna, peijakas, joka toinen ruunahan semmoinen on!

Pormestari ei hyvin ymmärrettävistä syistä katsonut kannattavan sitä enempää etsityttää, aikana, jolloin lain siteet olivat höltyneet ja monet tekivät mitä halusivat. Ingrid oli unohtanut sen talon nimen, minne hevonen jäi. Että se talo oli varmasti Päijänteen rannalla, sen hän tiesi sanoa, mutta ei enempää. Vappu olisi luultavasti paremmin muistanut sen ja voinut asian todistaakin, mutta Ingrid ei voinut senkään talon nimeä sanoa, johon Vappu jäi palvelukseen. Ei saatu siis Vapustakaan tietoa, vaikka häntäkin tiedusteltiin.

* * * * *

Oli kuin se olisi perustunut yhteiseen suostumukseen, ettei Ingridin omaisista puhuttu mitään hänen kanssaan. Pormestarin perhe, johon paitsi lapsia kuului eräs vanha täti ja opettajatar, tahtoi tietysti siten haihduttaa hänen katkeraa suruaan.

-- Mitä vähemmän siitä puhutaan, oli pormestari sanonut, -- sen pikemmin unohtaa hän surunsa, sillä hän on vielä lapsi ja siinä iässä ihminen unohtaa pian.

Pormestarin tarkoitus oli hyvä ja hän saattoi kyllä olla oikeassa tavallisiin luonteisiin nähden, mutta tässä oli kysymyksessä toiselta puolen syvällisempi luonne ja toiselta puolen taas mitä tärisyttävin kohtalon isku, jota ei niin vain olisi voinut unholaan nukuttamalla parantaa. Tuon kunnon miehen tarkoitus ei suinkaan ollut estää Ingridiä vanhemmistaan puhumasta tai heitä muistamasta, vaan ainoastaan oman perheensä jäseniä rasittamasta häntä turhilla utelemisilla.

Rouva, kuten olemme huomanneetkin, oli jotensakin pintapuolinen ihminen, joka ei käsittänyt tai ei osannut tarpeeksi antaa arvoa herkille tunteille. Mutta itse hän oli kuitenkin mielestään hyvin arka ja tunteellinen, oli herkkä kyyneltymään vähimmästäkin liikutuksen aiheesta, hurskas kirkossa-itkijä, ja tahtoi sentähden huolellisesti kotona karttaa kaikkia mielenliikutuksia. Niinpä hän pani tämän miehensä esittämän vaiteliaisuusjärjestelmän tunnontarkasti toimeen. Ei hän omille lapsilleenkaan kertonut Ingridin kohtalosta ja pyysi, ettei tämä itsekään siitä heille kertoisi, sillä "pappa ei pidä siitä". Itsekin hän sanoi kärsivänsä siitä kuullessaan, hänen hermonsa kun eivät sellaista kestäneet.

Ingrid tietysti lupasi vaieta ja tekikin sen.

* * * * *

Kerran syksyllä hän kumminkin, pormestarinnan ollessa sattumalta yksin huoneessaan, alkoi varovasti kysellä, miten hän voisi saada tiedon siitä, oliko äiti todellakin kuollut, vai jäänyt henkiin sekä minne isä ja veli olivat joutuneet. Pormestarinna antoi hänelle lyhyitä ja vältteleviä vastauksia, näytti tyytymättömältä ja valitti pääkipua. Niinikään huomautti hän, ettei pitäisi pormestaria vaivata kyselemällä asioista, joita hän ei voi auttaa. Olihan sitäpaitsi Rantasalmelle niin pitkä matka Hämeenlinnasta, ettei sinne juuri voinut lähettää tiedustelijaa, kun ruunankin tähden jo kaksi miestä oli ihan suotta ollut liikkeellä. Ja tottahan, jos äiti kerran eli, hän itsekin antaisi tiedon itsestään. Ja mitä taaskin isään ja veljeen tuli, niin eivät he, Jumala paratkoon, olleet ainoat, jotka sinä aikana tietymättömissä olivat. Piti vain kärsivällisesti odottaa. Kyllä he sodan loputtua, jos silloin vielä elossa ovat ja jos se on Jumalan tahto, sieltä palaavat, kun muutkin vangit vapaaksi pääsevät.

Sitten huomautti hän vielä Ingridille, että hänen kohtalonsa nyt oli parantunut ja ettei hän näin ollen ollut joutunut niin suureen vahinkoon kuin miltä hänestä aluksi ehkä oli tuntunut. Ja että hänen sen takia olisi koetettava voittaa murheensa sekä oltava kiitollinen Jumalalle ja kasvatusvanhemmilleen, että oli saanut kodin.

Ja tämän Ingrid itsekin käsitti oikeaksi ja tunsikin kiitollisuutta siitä, että hän, pesästään pudonnut linnunpoikanen, nyt oli löytänyt turvallisen oksan, jolla hentoja siipiään lepuuttaa. Rouvan sanoissa ei ollut mitään, mikä ei Ingridin mielestä olisi ollut oikeutettua, mutta kuitenkin tuntui äänessä, jolla ne lausuttiin, sellainen jäähdyttävä sävy, että hän väkisinkin tunsi masennusta.

Hän ei vastannut mitään, vaan nieli kohoavat kyyneleensä ja tukahdutti huokauksensa. Osoitanko sillä kiittämättömyyttä, että haluaisin tietoja omaisistani? kysyi hän itseltään.

* * * * *

Mutta hän ymmärsi pian senkin, että häntä ei käsitetty, ja sen takia hän kävi umpimieliseksi. Hän ei ollenkaan koettanutkaan, kuten pormestarinna kehotti, voittaa suruaan, sillä sitä hän ei voinut tehdä, vaan hän koetti _kätkeä_ sen syvälle sydämeensä, jottei kukaan sitä näkisi hänen kasvonilmeistäänkään. Hän tahtoi kyllä olla kasvatusäidille kuuliainen, mutta hän seurasi siinä ainoastaan sisäistä vaistomaista pelonsekaista tunnetta.

Iltaisin, kun hän oli lukenut rukouksensa ja makasi vuoteellaan, hän muisteli isän ja äidin sanoja yhä uudestaan ja uudestaan, jottei niitä koskaan mielestään unohtaisi. Ja silloin hän rohkeni päivällä häädetylle surulleenkin antaa vallan.

* * * * *

Talossa käyviin vieraisiin nähden teki Ingrid myöskin sen huomion, että jos joku heistä hänen läsnäollessaan teki jonkun kysymyksen hänen perheoloistaan, vastasi emäntä aina hänen puolestaan lyhyesti, että hän oli papintytär, hänen omaisensa olivat kuolleet, mutta että hän täällä oli kotonaan. Ja äkkiä keskeyttäen otti hän toisen puheenaiheen. Väliin taas Ingrid huomasi, että häneltä salaa tehtiin joku kuiskaava tiedonanto, häneen tähdättiin omituinen salakähmäinen silmäys, jota seurasi päänpudistus tai vähäinen ymmärrettävä nyökkäys, tai että hänet lähetettiin ulos jotain toimittamaan.

Luonnostaan ujona hän tuli vielä ujommaksi ja sulkeutuneemmaksi. Haava kyllä parani ulkoapäin, hymyily asettui huulille ja poskille palasi vieno keväinen puna, mutta suru pysyi kätkettynä sydämen sisimmässä sopukassa, kuin sinetillä lukossa jokaiselta vieraalta silmältä.

* * * * *

Lapset, varsinkin nuoremmat, sekä omat että heidän pikku vieraansa, kaikki ne pian rakastuivat Ingridiin. Jokainen heistä kaipasi hänen apuaan ja palvelustaan. Olihan hän itsekin vielä lapsi, vaikka hänellä samalla olikin kypsyneemmän ihmisen kokemukset. Hän poimi kukkia, sitoi seppeleitä ja teki nukkeja, pulskeita maalaisemäntiä tyttärineen, piikoineen niiden hienojen rouvien ja neitien joukkoon, joita opettajatar oli tehnyt, ja opetti heitä hoitamaan maalaista lastentaloutta. Ja kilpaa juoksemaan hän oli hyvä, osasi sivuuttaa isommat ja antaa pienempien ottaa hänet kiinni. Leskisillä ei häntä kukaan muu saanut kiinni kuin Kastor, jonka edessä hän turhaan teki mutkia. Mutta tämä olikin häntä pari vuotta vanhempi. Päivisin mainittu nuorukainen kävi lukemassa "maisterin" edessä, mutta iltasilla oli hänellä aikaa juosta. Ja lasten ilo oli silloin vasta täydellinen, kun Kastor-velikin oli joukossa ja juoksi kilpaa Ingridin kanssa.

* * * * *

Muutamana kevättalven iltana kysyi vanha täti Ingridiltä, eikö hän tahtoisi tulla hetkeksi hänen kamariinsa lukemaan erästä suomalaista hartauskirjaa, joka oli niin hienoa tekstiä, ettei hän itse enää nähnyt sitä lukea. Ja mielelläänhän Ingrid tahtoi sen tehdä. Kun lukeminen oli lopetettu alkoi täti puhella.

-- Mikä se iso ruukku on, jonka sinä olet mukanasi tuonut? kysyi hän.

-- Se on vain iso saviastia, vastasi Ingrid varovasti.

-- Onko se kotoasi saakka, Rantasalmelta?

-- On.

-- Puhu vain lapsi minulle, sanoi vanhus hymyillen, -- en minä pelkää mielenliikutuksia, päinvastoin haluankin, että sydän, joka kyllä kovettuu, jostakin liikuttuisikin... Minä kyllä ymmärrän, että sinulla on ikävä vanhempiasi, vaikket sinä koskaan valitakaan. Sinä olet niin alakuloinen, lapseni.

Ingrid rupesi hiljaa nyyhkimään.

-- Voi, lapsi, sainko minä sinut nyt itkemään? Minä tarkoitin kumminkin hyvää.

-- Ei tätikulta, ei täti minua itkemään saattanut.

Hän nousi nopeasti jakkaraltaan, meni ja painoi huulensa vanhan neidin kädelle.

-- Tädin osanotto teki minulle niin hyvää, se lämmitti niin sydäntäni. Se oli kuin... äiti olisi kuiskannut jotain.

-- On niin ikävää, jatkoi Ingrid, -- kun ei heistä kukaan mitään puhu. Kaikki muut ihmiset puhuvat kuolleista omaisistaan, mutta minä...

Hän rupesi uudelleen itkemään.

Nyt hän sai kertoa vanhalle ystävälleen kodistaan ja se tuntui hänestä niin ihmeen suloiselta.

Mitä äitiin tuli, käsitti Ingrid, että hänen oli täytynyt kuolla, sillä jos hän olisi jäänyt eloon, niin olisi hän, jollei olisi itse voinut tulla, lähettänyt itsestään kirjeellisen tai suusanallisen tiedon tyttärelleen Hämeenlinnaan ja tämä viesti olisi kyllä Ingridin tavoittanut. Mutta koska ei heinäkuusta seuraavan vuoden kevääseen mitään kuulunut, täytyi äidin olla kuollut ja levätä maanpovessa. Tämän uskoi vanha tätikin.

Mutta nyt rohkeni Ingrid pyytää, että täti olisi niin hyvä ja tiedustelisi pormestarilta eikö mistään voitaisi saada tietoa siitä, minne hänen isänsä ja veljensä olivat joutuneet, Siperiaanko vai muualle.

-- Ei lapsi, vastasi täti päätään pudistaen, -- pormestari sanoo sen heti puolisolleen ja pianpa nuhteleekin häntä siitä, ettei tämä ole jo ennen siitä puhunut ja muistuttanut häntä. Hänellä on ylen paljon itsellään työtä ja huolta. Hän on hyvä mies, oikein hyvä ja velvollisuutensa täyttävä, mutta vähän äkäinen. Ja sinä tiedät kyllä jo, että armo aina vaatii kaikki perhe- ja talousasiat ensin tietoonsa, ennenkuin ne pormestarille esitetään, koska hän itse mielestään parhaiten voi vaikuttaa häneen ja ymmärtää parhaiten johtaa kaikki asiat. Kyllä hän on hyvä ihminen, moni hänen asemassaan on paljon pahempikin, mutta hän luulee itsensä vielä paremmaksi kuin hän onkaan. Ja kun hän on sinua varoittanutkin kyselemästä... Jos minä nyt sivuuttaisin hänet, niin -- minä tunnen nämä asiat -- silloin alkaisi itkut ja nuhteet, kouristukset ja taintumiskohtaukset, ja minulle ehkäpä vihdoin poiskäsky; sillä minä elän täällä heidän hyvyydestään. Minä olen pormestarille vähän sukua ja hän on ottanut minut huoneeseensa, mutta minun täytyy tietää aina, etten sekaannu mihinkään.

-- Oi, pyydän anteeksi, en minä ymmärtänyt.

-- Mielelläni sen suon, rakas lapsi. Mutta muuta neuvoa en osaa sinulle antaa kuin että kärsivällisesti odotat. Kai Jumala jonkun neuvon antaa.

Ingrid kiitti vanhaa ystäväänsä, toivotti hyvää yötä ja meni itsekin levolle.

Kun hänen ahertaessaan neulomuksensa ääressä joku saapuvilla olevista rupesi puhumaan kodistaan ja omaisistaan, hänen sydämensä vavahti niin omituisesti ja tuntui aivankuin kokoon kutistuvan, heti taaskin avautuakseen ja kovemmin lyödäkseen. Joka silloin olisi katsahtanut tarkemmin häneen, olisi huomannut, kuinka hänen kasvonsa värähtivät ja hiukan kalpenivat hän kumartuessaan entistä alemmaksi työnsä ääreen, mutta kuinka ne sitten jäykistyivät aivan kuin tunteettomiksi.