Part 17

-- Ei kunnollista leivänpalaa talossa! sanoi hän melkein itku kurkussa. -- Poissa palvatut lihatkin orrelta, niin tarkoin, ettei vahingossakaan ole mitään jäänyt.

Samassa hän huomasi ison ruukun nurkassa. Siinä oli ruisjauhoja, jotka hän säkkejä pestäessä oli siihen tyhjentänyt. Siinä kaikki mitä oli jätetty. Se oli kai huomaamatta jäänyt oven taakse.

-- Ingrid, sanoi äiti, -- minä olen tuon ruukun tuonut Inkeristä. Se on ainoa perintöni äitini jälkeen. Hän oli ollut aivan köyhä maalaistyttö. Eikä ole niinkään ihme, että he juuri sen jättivät. Minä näen siinä ikäänkuin merkin Herralta, että sen pitää säilymän.

Hän polvistui ruukun viereen ja laski kätensä sen päälle ristiin sekä rukoili, että Herra antaisi siunauksensa seurata tätä astiaa, joka sisältöineen oli ainoa maallinen tavara, joka hänellä oli tyttärelleen antaa.

Vahvistuneena nousi rouva sitten ylös.

Rouva ei tämän syvän murheen hetkenä muistanut ruunaa ja kärryjä, jotka hänelle kuitenkin vielä oli jäänyt. Olikohan se enne?

4.

Nyt kuului kärryjen kolinaa. Vappu siellä ajoi jo aika vauhtia pihaan.

-- Rouva hoi! huusi hän kalpeana, -- viholliset tulevat, ne ovat jo aivan lähellä, ne melkein juoksevat.

-- Uusi joukko venäläisiä näkyi lähenevän kiireesti tiellä.

-- Ingrid lapseni juokse, kärryille, sanoi hätäisesti rouva, syleili kiireesti tytärtään ja työnsi hänet ulos ovesta.

-- Joutuin, joutuin! huusi hän.

Itse hän nosti raskaan ruukun kärryjen takapuolelle. Ingrid istui Vapun rinnalla etupuolella.

-- Onko sinulla kirja, Ingrid?

-- On, äiti!

-- Onko ruoska, Vappu?

-- On, on!

-- Herran haltuun siis! Lyö hevosta, Vappu, ja anna mennä niin paljon kuin pääsee!

-- Äiti, äiti, tule sinäkin... älä jää... Ingrid ojensi käsiään ja alkoi itkeä.

-- Älä minusta... minä painan paljon, ruuna ei jaksa kolmea kuljettaa... ei minun hätää...! Lyö, lyö! huusi hän Vapulle -- älä pidätä, jos mitä hyvänsä näet tapahtuvan! Katso Ingridiä että hän pysyy rattailla. Jumalan haltuun!

Hän nyökkäsi päätään ja hymyili itkunsekaista hymyä.

Vappu löi hevostaan minkä jaksoi, ja ruuna, joka jo astuskeli eteenpäin, oli heti täydessä laukassa.

Mutta sotilaat olivat myöskin samalla aitan edessä. Rouva hypähti heti aitan portaille ja sieppasi avaimen lukosta käteensä.

Ingrid istuu kuin kivettynyt taakseen kääntyneenä ja katsoo kauhistuen miten äidin kävisi. Vähäisen toivon kipinän viritti hänen sydämeensä äidin varma sana: -- ei minun hätää. Mutta kauan ei hänen tarvinnut olla epätietoinen.

Sotamiehiä oli noin kymmenkunta. Muuan heistä, joka näkyi olevan joukon johtaja, huusi ja viittoi poistuville tytöille, tömisteli jalkojaan ja pudisti tikariaan. Kuusi tai seitsemän miestä lähti heti juoksemaan pakenijain perään.

Mutta Ingrid ei huomaa heitä, hän katsoo vain äitiä. Hän näkee kuinka johtaja lähestyy äitiä pudistaa tikaria hänen edessään, osoittaen pakolaisia kohti. Mutta äiti seisoo tyynenä. Mitä, rohkeneeko hän laskea käsivartensa äidin vyötäisille? Ei, äiti nostaa äkkiä ylös kätensä, jossa hänellä on tuo iso avain. Mies tekee peräytyvän liikkeen, mutta iskee samassa tikarinsa äidin rintaan ja vetää sen verisenä ulos.

Äiti kaatuu portaalle. Ingrid näkee hänen kullanruskeat kiharansa maassa...

-- Oi Jeesus auta!... Vappu... pidätä... äiti kuolee... änkytti kalmankalpeana Ingrid, hypähtäen ja tarttuen kiinni ohjaksiin, sekä valmistautuen hyppäämään alas rattailta.

-- Jumalan tähden, Ingrid, heitä irti ohjista! Ja istu rauhassa. Vappu tarttui lujasti Ingridin käsivarteen ja painoi hänet istumaan.

Hän katsoi taakseen ja näki rouvan makaavan siellä verissään ja liikkumattomana, mutta hän näki myöskin parin venäläisen olevan saavuttamaisillaan heidät. Hän koetti sentähden ajaa minkä saattoi, niinkuin rouva oli käskenytkin, vaikka mitä hyvänsä tapahtuisi. -- Kai hän sen arvasi edeltä... rouvakulta, ajattelee Vappu.

Mutta ruunan kulku ei sen paremmin edisty, vaikka Vappu huutaa, nykii ja lyö. Se juoksee vain tasaista kulkuaan eteenpäin, torjuen hännällään lyöntejä. Laukasta se on jo kyliänsä saanut.

-- Venäläiset perässä huutavat ja nauravat. Vihdoin eräs etäämpänä olevista pysähtyi, tähtäsi ja laukaisi, mutta luoti vingahti ylitse. Toinen seurasi esimerkkiä, mutta ampui vuorostaan sivuitse.

Vappu laskeutui nyt kärryjen pohjalle pitkäkseen ja veti Ingridin kanssaan.

Kolmas luoti kävi kärryjen takalautaan. Sille se ei tehnyt mitään vahinkoa, ruukku vain täräyksestä vähän vioittui kuten jälkeenpäin huomattiin. Nyt ei ruunakaan enää tarvinnut lyömistä, se laukkasi lentämällä eteenpäin, saatuaan vihdoinkin päähänsä, että tässä oli todella kiire tarpeen. Kolme, neljä laukausta ampuivat takaa-ajajat vielä heidän ylitseen ja sivuitseen, mutta jäivät kiukkkuisesti ärjyen jälkeen.

Vaikka Ingridin mieli oli niin surun ja kauhun vallassa, hän huomasi, miten läheltä jokainen luoti kulki.

Nyt, kun ei enää kuulunut laukauksia, kohotti hän päätään. Venäläiset ovat jo jääneet kauaksi ja palaavat takaisin. Mutta äitiään ei Ingrid enää näe, tie on tehnyt käänteen ja varjostaa häneltä verissään makaavan äidin. Kodin katto vain näkyy enää, sekin jo peittyy metsän suojaan.

-- Vappu, sanoo hän vähän ajan päästä, -- Vappu, mikä tuo sakea savu on, se rupesi nyt juuri näkymään?

-- No vai, ne ovat pistäneet tuleen kotisi, se on varma. Kiitä nyt Jumalaa, että olet päässyt pois sieltä.

-- Katso, liekki, huudahti Ingrid. Vappu kääntyi taaskin katsomaan.

Korkealle nousee lieska, se loistaa ja hehkuu syösten ilmaan tuhansittain kipinöitä. Nyt nousee toisestakin paikasta tulikokko harjalle, lietsoo siivillään ja ojentautuu edellistä kohden, molemmat lähenevät toisiaan kuin taisteluun ryntäisivät ja yhdistyvät yhdeksi suureksi tulipatsaaksi. Kuiva honkainen huone antaa hyvää ravintoa nälkäisille liekeille. Kohina, ryske ja rätinä kuuluu sieltä ja sakea savu nousee pilviä kohden. Ja Ingrid katselee hyytynein kasvoin kuinka hänen lapsuudenkotinsa palaa.

Mutta ruuna kiidättää heitä yhä kauemmas kamalalta näkymöltä.

Tuli sammuu viimein itsestään, syötyään kaiken sille kelpaavan. Tytöt eivät näe enää savuakaan, he ovat jo siksi kaukana. Ilta on lauhkea ja tyyni, aivankuin ilmattaret hiljaa tuudittaisivat luontoa nukkumaan. Muuan yksinäinen yölintu vain visertää.

* * * * *

Nähtyään, ettei siellä enää ollut mitään ottamista, venäläiset sytyttivät kappalaistalon palamaan ja lähtivät pois.

Tulipalo houkutteli vihdoin ihmisiä metsästä kylään katsomaan. Tuli oli jo perinjuurin tuhonnut asuinhuonerivin heidän tullessaan, mutta navetan puoli vielä paloi. Aittarivi, johon kuului kaksi aittaa, toinen jyviä ja toinen kaloja, lihoja ym. varten, seisoi etäämpänä toisella puolen tietä ja tuulen yläpuolella se oli jäänyt syttymättä. Näytti siltä, että ainoastaan asuinhuoneet oli sytytetty, koska ne olivat ensin ehtineet palaa loppuun.

Lähelle tultuaan näkivät he rouvan makaavan hengetönnä ja verissään portaalla, joka yhdisti aitat. Tyyni rauha kuvastui hänen kuolemaan jäykistyneillä kasvoillaan, valjenneet huulet olivat puoliavoinna kuin hyvästiä sanoen. Kaikesta päättäen oli kuolema hänet äkisti kohdannut, sillä tikarin isku oli käynyt sydämeen ja ruumis oli jo illan viileydestä jäähtynyt.

Miehet nostivat ruumiin aittaan ja yksimielisesti päätettiin toimittaa ruumis kunnialla hautaan. Sunnuntaina sitten, kun oli saatu tieto, että venäläiset olivat jo muualle siirtyneet, seurasi kellojen soidessa suuri surusaattoa yksinkertaista ruumiskirstua, joka kätki rouva Oreliuksen maahan kuuluvan osan Rantasalmen kalmistoon.

5.

Isä, isä, herää nyt toki. Herrajesta, ketä nyt tulee? Ne ajoivat pihaan niin kovaa vauhtia että minä ihan pelästyin. Ne ovat varmaankin ryssiä.

-- Hä, ryssiäkö? Missä? kysyi isäntä, joka juuri heräsi.

-- Pihassa kai, kun juuri tulivat ajaen.

-- Onko niitä montakin hevosta?

-- En minä tiedä, montako niitä on, en minä rohkene mennä akkunaan, nouse itse katsomaan.

Isäntä kömpi kiireesti ylös ja läheni varovasti akkunapieltä ja tähysti siitä ulos. Tallin edessä hän näki hevosen rattaineen. Kaksi tyttöä asteli sieltä poikki pihan tupaa kohden.

-- Eipä nuo juuri ryssiltä näytä. Eiköhän tuo ole Rantasalmen pastorin ruuna, jonka se osti Seppäläiseltä tässä takavuosina? Kelpo hevonen, puhelee isäntä. -- Mitä letukoita ne ovat, jotka sillä ajavat, kun niin märäksi on elukka ajettu? Tarvitsisivat tuollaiset... Täytyy mennä hevosparkaa korjaamaan. Mitähän se pastorikin ajattelee, kun tuommoisille hevosensa antaa?

Isäntä vetää puhuessaan hätäpikaa hurstikaatiot jalkaansa. Samalla koputetaan ovelle. Hän aukaisee oven ja tytöt astuvat sisään. Heidän arkaan tervehdykseensä vastaa hän ärähtävällä äänellä ja kysyy:

-- Mistä kaukaa te olette ja mihinkä matkustatte?

-- Rantasalmelta, vastaa Vappu, ja lisää vähän viivähtäen, -- ja menemme Hämeenlinnaan.

-- No ketä sieltä? Ja kenenkä hyvän ihmisen on tuo hevonen?

-- Olemme Vähästä-pappilasta, vastaa Vappu alakuloisesti. -- Tämä toverini on papin tytär. Ja olen minäkin sieltä, piika.

-- Mutta mikähän "ryssänkyyti" teillä on, kun noin rahkaan olette ruunan ajaneet? Eihän Hämeenlinna mikään jänis ole.

-- "Ryssänkyyti" meillä kylläkin on, kun henkemme edestä olemme paenneet, vastaa Vappu rohkeammin.

Ja hän kertoo nyt juurta jaksain kaikki tapahtumat ja kuinka rouva käski ajaa.

Isäntä, keski-ikäinen mies, istuu matalalla jakkaralla, kyynärpäät polviin tuettuina, kädet leuan alla, ja kuuntelee suurin silmin Vapun kertomusta. Sitten hän huoaten nousee, ottaa lakkinsa vartaan päästä ja sanaakaan sanomatta menee ulos hevosta hoitamaan.

Emäntä nousi Vapun kertoessa istumaan ja heitti hänen lopetettuaan nopeasti hameen ylleen, yhä voivotellen kuulemiaan.

-- Voi lapsiraukka, puheli hän Ingridille, -- voi toki, kun olet noin alaikäisenä kadottanut vanhempasi... joutunut mieron tielle, raukka... voi nyt...

Ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.

Ingrid istui ja itki hiljaa.

Emäntä ei tiennyt mitä tarjoaisi pakolaisille. Viimein hän teki pehmeästä rieskasta ja nuoresta voista kelpo voileivän kummallekin. Ingrid otti voileivän ja kiitti, mutta tuskinpa maistoikaan, vaan laski sen viereensä rahille. Mutta Vappu söi mieluisasti, sillä melkein koko päivän oli hän saanut olla syömättä, ja kukko lauloi jo ensimmäisiä virsiään.

Sitten lämmitti emäntä maitoa ja tarjosi sitä puhtaassa puukipossa.

-- Etpä suinkaan, lapsiraukka, saakaan leipää alas, mutta juo maitoa, Jumalan lahjaa, juo lämmintä maitoa edes, juo nyt toki mun mielikseni.

Ingrid maistoi vähän emännän mieliksi.

-- Juo lisää, kun jaksat, laske kippo viereesi... Minä käyn tekemässä vuoteen teille, kyllä maar olette väsyneet...

Hän meni vierastupaan vuodetta valmistamaan ja väsyneinä laskeutuivat tytöt vuoteelle.

* * * * *

Aamu oli jo ehtinyt pitkälle, kun Ingrid heräsi. Uni oli valloittanut hänen ärtyneet hermonsa ja valtoihinsa saatuaan pitänyt häntä perusteellisesti vankinaan. Hän heräsikin senvuoksi ainakin ruumiillisesti virkeämpänä, vaikkakin mieli vaipui syvään toivottomuuteen heti kun eiliset tapaukset muistuivat.

Vappu ja emäntä olivat vuorotellen käyneet häntä katsomassa ja Vappu olisi jo herättänytkin hänet, mutta emäntä ei sallinut, vaan sanoi:

-- Anna tyttöraukan nukkua, kyllä hän ehtii suruun itsekin herätä, ja saapihan ruunakin levätä ja syödä.

Ingridin itkiessä vuoteellaan pisti emäntä taas päänsä ovesta sisään ja sanoi:

-- Herrajesta, lapsikulta, kun makaat täällä yksin ja itket. Heitä nyt yllesi vaatteet ja käy tuonne pirttiin, missä on muitakin. Eihän se itkusta parane, vaikkei tuota itkuakaan ihmettele.

-- Kiitos, kyllä minä tulen, vastasi Ingrid hiljaa.

Nyt muisti Ingrid, kuinka isä oli sanonut tuona viime iltana, josta oli vasta kaksi yötä ja yksi päivä kulunut: -- Niin Ingrid-lapseni, älä koskaan unohda, että sinulla rukouksessa on vapaa pääsy Jumalan armoistuimen eteen. Se on suuri aarre murheen aikana. Ja nyt oli murhe näin pian tullut ja näin raskas... Oi, kunpa hän nyt osaisi rukoilla. Hän tahtoisi nyt niin mielellään rukoilla, vaikkapa vain ollakseen kuuliainen isän neuvolle. Mutta hänellä on nyt tuskin mitään käsitystä Jumalan laupeudesta, sillä hän näkee vain hänen vihansa. Hän koettaa kuitenkin rukoilla ja rukoillessa tyyntyy vähitellen hänen mielensä ja hän tuntee voivansa tyytyä siihen mitä taivaallinen isä tekee. Olihan isäkin tyytynyt siihen ja samoin äiti...

Hän nousee, pukee ylleen ja menee ulos. Kesäinen aamupäivä on säteilevän ihana. Sadekuuro on virkistänyt maan, kedot ja puut ovat entistä vihannammat. Tuhatääninen lintujen kuoro nousee pilviä kohti, jotka hienoina ja utuisina kuin hengetärten helmat liitelevät taivaalla. Ja aurinko, päivän kultainen kuningas, katselee hymyilevän leppeänä pieniä äskensyntyneitä lempilapsiaan, kukkia, jotka häntä tuoksullaan tervehtien vienossa tuulessa keinuvat, värikkäitten perhosten kisatovereina heitä ihaillessa.

Ingrid seisoo pihalla ja hengittää syvään raikasta ilmaa. Hän on tyynen näköinen, vaikka kohtalon kolhut ovatkin painaneet leimansa hänen lapsekkaisiin kasvoihinsa.

-- Käy nyt sisään, lapsi, huutelee emäntä tuvan ovelta. -- Väki on kaikki niityllä, täällä olemme vain minä ja Vappu, lisäsi hän, luullen ettei Ingrid tahtoisi tulla outojen ihmisten joukkoon. Emäntä tarjosi aamiaista ja Ingrid söi vähän.

-- Lapsiraukka, sanoi emäntä, -- ethän tuolla syömisellä jaksa rattailla istua. Panenpa tuosta vähän lihaa ja leipää mukaasi.

-- Ota vain, eihän sitä tiedä mitä matkassa tarvitaan sanoi hän, kun Ingrid kieltäytyi ottamasta, vakuuttaen, ettei hän saa tänään mitään syödyksi. -- Koska Jumala on seutumme vielä vihollisilta varjellut, niin mielellämmehän me autamme hätään joutuneita.

Vappu, joka Ingridin syödessä oli valjastamassa ruunaa, tuli nyt sisään. Sydämellisesti kiitellen jättivät tytöt hyväntahtoisen emännän ja matkasivat edelleen.

Toisen yön he viettivät köyhässä mökissä. Kuusi lasta oli mökin paras tavara. Oli heillä sentään lehmäkin. Vappu keitti ruukussa olevista jauhoista puuroa koko väelle. Mökin emäntä lypsi lehmästä ja siitä saatiin kastiketta. Mies oli heti vienyt hevosen pieneen aitaukseen.

Kun illallinen oli syöty, vei emäntä tytöt pieneen latoon, missä oli vähän heiniä, jotka tarjosivat raikastuoksuisen ja pöyheän vuoteen. Sitä ennen he kuitenkin korjasivat vioittuneen ruukun. Vapun ottaessa siitä keittojauhoja huomasi Ingrid vian. Rikkoutunut kylki käännettiin pois takalaudasta ja jauhoista tehtiin vahva taikinakäärö, joka venytettiin rikkoutuman päälle ja lujasti siihen painettiin, jottei ruukku hajoaisi.

Yön levollisesti nukuttuansa kiiruhtivat he taas matkaan.

* * * * *

Kolmannen päivän illalla oli Päijänteen vesistö heidän vastassaan. Maata myöten Lahden kautta olisi tullut kovin suuri mutka ja sitäpaitsi tiedettiin sielläpäin nykyään liikkuvan vihollisia. Näin ollen ei matkustajillamme ollut muuta neuvoa kuin sanoa hyvästit ruunalle ja turvautua veneeseen.

Sen talon isäntä, missä he olivat yötä, lupasi pitää ruunan siksi kun sitä joskus tullaan etsimään. -- Eikä se ole monivuotinen enää, hän sanoi, -- se on jo parhaat päivänsä nähnyt, vaikka se onkin lihava, kun on hyvässä hoidossa ollut.

Isäntä ei tahtonut mielellään antaa venettä, -- sillä jos viholliset tulevat, eikä niiden sanota enää kaukana olevankaan, on vene paras hevonen ja Päijänne turvallisin maantie meillä, sanoi hän. Mutta pakolaisten suuren pulan vuoksi antoi hän kuitenkin heille vanhan veneen.

-- Mitäpä sillä väliä vaikka se huonompikin on, kun se vain tämän kerran kestää, ettehän sitä enää toiste tarvitse. Toisella veneellä poika lähti myllyyn tästä. Se kun olisi kotona, niin saisi tulla soutamaan teidät ylitse. Eikä ole hyvä teidän odotellakaan siksi kun se ehtii takaisin sieltä, paras on kun menette päästessänne, nyt on järvikin tyyni. Kolmaskin vene meillä kyllä on, mutta sitä en anna kellekään, en papillekaan. Se on tuolla pensaikossa piilossa omaksi varaksi, jos milloin niitä kutsumattomia vieraita tulee, yöllä tai päivällä.

Emäntä tarjoutui vaihtamaan tyttöjen ison ruukun pussiin.

-- Sehän on kovin raskas, sanoi hän, -- kun venekin on huono. Ja onhan siinä vikakin, mutta minä annan siitä sentään uuden pussin.

Mutta Ingrid sanoi heti jyrkästi, ettei hän ikänä siitä luovu. Ja niin täytyi ruukun seurata mukana.

* * * * *

Vappu istuu ja soutaa hiessäpäin ja Ingrid ajaa venheestä vettä vanhalla pytyllä. Mutta siitä huolimatta näyttää se yhä lisääntyvän. Molemmat ponnistavat voimiaan minkä jaksavat.

He ovat nyt Päijänteen selällä, mutta heillä ei ole aikaa ihailla, kuinka pilvet ikäänkuin uiskentelevat peilityynessä järvessä, joka toisen taivaankannen muotoisena hyllyy heidän allaan. Vene on kuitenkin perin hidaskulkuinen vesilastissaan. Vappu tekee kaiken voitavansa, airot eivät kestä kovempaa ponnistusta ja vene painaa kuin olisi kivillä täytetty. Ingridin voimat rupeavat uupumaan, sillä satoja pytyllisiä on hän jo ajanut veneestä järveen, mutta järvi on antanut ne korkoineen takaisin. Mutta vihdoin loppuu matka, vielä muuan ponteva tempaus airoilla, vielä muuan pytyntäys ulos, niin ovat he rannalla ja astuvat kiireesti maalle.

-- Noh, Jumalan kiitos, että kumminkin vielä pääsimme maalle, sanoo Vappu, pyyhkien hikeä kasvoiltaan ja kaulaltaan, -- melkein minä luulin viimeisen päiväni tulleeksi.

Hän puhalteli käsiinsä, joissa suuret rakot kellottivat.

-- Ruukku... änkytti Ingrid, tarttuen veneeseen. Nopeasti nosti Vappu ruukun maalle, ennenkuin vene upposi. Ingrid vapisi ja hoiperteli väsymyksestä.

Noin kahdeksan peninkulmaa oli heillä vielä kuljettavana Hämeenlinnaan. Kun oli kiire työnaika, ei sattunut ketään kaupungissakaan kulkemaan ja kun matka oli pitkä sekä tiet silloin vielä huonot, niin ei sitä pienten asian tähden lähdetty ajamaan. Heidän oli siis turvauduttava jalkoihinsa, mutta siinäkin teki aluksi ruukku tenän.

-- Lapsikulta, koetti sen vuoksi Vappu houkutella, vaihda nyt toki pussiin tuo ruukku, kun se on niin iso ja raskas. Kyllähän minä ymmärrän, että sinä tahtoisit sen pitää, kun se on ainoa muisto kotoasi, mutta se on niin hankala kuljettaa ja vaikeuttaa meidän kulkuamme.

-- Ei Vappu, vastasi Ingrid hiljaa, mutta päättävästi, -- en ikänä sitä kenellekään anna, se seuraa minua niin kauan kuin elän, minä siirtelen sitä eteenpäin vaikka askel askeleelta, jos en muuten saa sitä kulkemaan.

-- Mutta annoithan sinä ruunankin vaihtaa, etkä mitään puhunut. Tottahan ruuna oli suurempiarvoinen kuin viallinen ruukku, sillä kun oli kärrytkin perässä. Ja onhan sulia kirjakin vielä muistoksi.

-- Se oli ruuna se, mitä minä ruunasta ja kärryistä! Mutta ruukku, jossa on äitini viimeiset jauhot ja jonka ääressä hän on viimeisen kerran lapsensa puolesta polvistunut! Senkö minä nyt jättäisin! Ei Vappu!

Ja Ingrid purskahti itkuun.

-- No herrajestas, enhän minä sitä väkisin vaadi. Älä itke, Inkeri-kulta, viedään ruukku muassamme, kun se sinulle kerta on niin rakas. Herkeä nyt itkemästä, ehkä me sen saamme kulkemaan. Minä vain vihollisten pelosta epäilin...

Nyt ei ruukun vaihtamisesta enää puhuttu, vaan tuumittiin miten se parhaiten saataisiin mukana kulkemaan. Vappu väänsi ruukun ympärille, vähän pohjasta ylöspäin, lujan vitsan ja kiinnitti siihen vitsoista korvat. Sitten kantoivat he sitä korennolla. Aina väliin lepäsivät ja taas kulkivat eteenpäin.

Iltapäivällä he tulivat muutaman mökin luo ja näkivät lasten tuvan edessä työntelevän käsikärryjä.

-- Katsohan, Vappu, kärryt! huudahti Ingrid.

-- Niin, jos he antavat niitä.

He menivät niitä lähempää katsomaan.

-- Kyllä ne ovat jotenkin huonot, arveli Vappu.

-- Siksipä minä toivon ne saavanikin. Käydään sisään kuulemaan. Ja he saivat vaihdetuksi kärryt keittovakalliseen jauhoja. Nyt irroitettiin vitsat ruukusta ja se laskettiin kärryille kumolleen, siinä kun oli enää vain vähän jauhoja. Ja siitä lähtien kävi matka nopeammin.

Noin puolitaipaleessa Hämeenlinnaan poikkesivat he illan tullen erääseen tien varressa olevaan taloon, missä hiljattain oli ollut tyttären häät. Iloinen ja puhelias emäntä oli yksinään tuvassa illallisen toimessa. Pihan ulkopuolella kydöksen ääressä lypsi piika lehmiä, jotka märehtien nauttivat savusta.

-- Miehet vielä korjaavat heiniä latoon, sanoi emäntä, -- mutta kaiketi ne tulevat siksi kun puurokin kypsyy.

Emäntä rupesi sitten pyytelemään Vappua palvelukseen. Mutta Vappu esteli.

-- Miksi et rupea? Tottahan palvelukseen vastakin menet?

-- Kaiketi minä menen, mikäpäs siinä muu neuvoksi! Mutta kukaties Hämeenlinnassakin saan paikan. Enkä tahtoisi tuota Inkeri-rukkaa heittää yksinään menemään.

-- Missä sinä kaupungissa näin keskellä vuotta kunnollisen paikan saat? Kai niitä jokunen on piikansa poiskin ajanut, mutta luuletkos sellaisia emäntiä niin hyviksi? Etkä kehtaa vielä syksyllä niin lyhyeltä palvelusajalta muuttaa, ja saat silloin palvella pahaa emäntää kokonaisen vuoden lisäksi.

-- Tottahan se on mitä sanotte. Mutta ehkäpä siellä saan muuten työtä ja otan pestin syksyksi.

-- Työnhakijoita on paljon nykyaikana, niitä kun kokoontuu pakolaisiakin sinne, ja antajia on vähän. Tuhmasti teet, jollet jää. Meidän ei ole tarvinnut kahta piikaa pitää, kun Saara Liisa on ollut kotona, mutta nyt täytyy ottaa toinen, kun se naitiin tästä. Isä olikin nyrpeä, kun juuri työn ajaksi lähti, mutta vävymies tarvitsi hänkin emännän taloon ja minä sanoin: anna mennä miehelle niin kauan kuin kelpaa, harvoin semmoinen kauppa toiste onkaan tarjolla, kaipa me saamme piian jostakin. Ja nyt tulit sinä juuri kuin kutsuttuna. Jää vain, et kadu suinkaan, meillä ovat aina piiat pysyneet siksi kun ovat naimisiin päässeet. Maija-Kaisakin tuolla on jo neljättä vuotta, ja silläkin on jo sulhanen. Ja ehkäpä sinäkin täällä miehen saisit.

-- Onhan se niinkin, myönteli Vappu hymyillen, -- mutta, lisäsi hän vakavammin, -- ei minun auta jääminen. Jos ei tuota tyttöä olisi... mutta... Kyllä me vain menemme.

-- Ei, Vappu, sanoi Ingrid, joka vaiti istuen oli kuunnellut tätä keskustelua, -- ei sinun minun vuokseni tarvitse Hämeenlinnaan tulla, jos et sinä sinne halua. Minä kyllä löydän kaupungin yksinkin.

-- Haluako? Eipä ei, mutta...

-- Se on oikein, sanoi emäntä Ingridille, -- miksei nyt noin iso tyttö kaupunkia itse löytäisi?

-- Ei, ei, huudahti Vappu, -- en minä Inkeriä yksin laske.

-- Olisitkos muuten mielelläsi täällä? kysyi Ingrid.

-- Olisinpa kyllä, mutta... mutta, en jätä sinua. Ei puhuta siitä nyt enää.

Ingrid ei puhunutkaan enää mitään, hän ainoastaan laski käsivartensa Vapun vyötäisille, jonka vieressä hän rahilla istui, ja nojasi hiljaa häneen.

6.

Päivän koittaessa heräsi Ingrid. Hän nousi, puki ylleen, hiipi ulos ja meni asuintupaan.

Emäntä heräsi heti oven narahduksesta.

-- Kuinka sinä näin varhain olet noussut? kysyi hän hiljaa.

-- Aion lähteä matkaan, kuiskasi Ingrid, -- ennenkuin Vappu herää, koska hän kerta mielellään jää teille.

-- No voi, älä nyt kumminkaan näin varhain...

-- Ei, nyt minä lähden, muuten hän tulee kanssani eikä kenties saa paikkaa siellä.

-- No, Jumala kanssasi, lapsi! Mutta odota vähän.

-- Hän nousi nopeasti, etsi ruokakaapista näkkileivän ja hyvän kappaleen juustoa, jotka toi Ingridille.

-- Söit niin vähän illallakin, sanoi hän.

Ingrid kiitti ja kääri ne esiliinaansa, jossa kirjakin oli. Sitten heitti hän hyvästit emännälle ja pyysi sanomaan Vapulle terveisensä ja ettei häntä tarvitse surra, kyllä hän perille pääsee.

* * * * *

Askel askeleelta, hitaasti, mutta varmasti kuluu matka.

Linnut heräävät vähitellen, metsä kaikuu tuhansista helkkyvistä sävelistä ja viileä aamutuuli käy yli seudun. Siellä ja täällä rapsahtelee metsässä, metsänväen herätessä lyhyestä unestaan. Aamurusko purppuroi itäisen taivaan, kesäisen yön kevyet varjot haihtuvat värähdellen ja aurinko on purppurapeittojen alta nostanut päänsä ja kiipeää jo korkealle puitten latvoihin. Uusi päivä on alkanut.