Part 16

Rouva oli nykyään kolmenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen ja hänen sorea, jotenkin täyteläinen vartalonsa ei estänyt liikkeiden entistä keveyttä ja pehmeyttä. Nyt oli syvä murhe, jota hän turhaan koetti salata, tai oikeastaan tuska ja sydämen ahdistus, sillä murhe oli vasta pelkona eikä vielä varsinaisena vaikuttimena, painanut leimansa hänen tunteikkaille kasvoilleen. Niiden tavattoman kalpeuden, jota ei liikkuminenkaan ollut parantanut, tekivät auringon viime säteet vielä huomattavammaksi.

Rouva istui miehensä viereen, nojaten päänsä hänen olkaansa ja laskien käsivartensa hänen kaulalleen. Pastori kiersi toisen käsivartensa hänen vyötäisilleen, toisella hän sulki tytärtään sydämelleen.

Hetken he istuivat siten vaiti. Rouva itki hiljaa. Eikä käsittänyt Ingridkään miksi hänenkin mielensä oli niin sumea.

Nyt tuli Gabriel kotiin kävelyltään.

Rouva viittasi poikaansa tulemaan lähemmäksi.

Gabriel otti jakkaran ja istuutui heidän eteensä, pää nojaten äidin rintaan, toinen käsivarsi hänen kaulallaan, toinen sisaren vyötäisillä. Sisaren käsivarren veti hän kaulalleen, äidin toinen käsivarsi oli pojan ympärillä.

He puhuivat menneistä ajoista, puhuivat vanhemmistaan, jotka lepäsivät maan povessa, ja lapsistaan, jotka myöskin siellä nukkuivat heitä odottamassa. Ja sitten muistelivat he sitä miten he ensi kerran olivat toisensa nähneet. Näissä muistoissa heidän ensi tuttavuudestaan ja ensi onnestaan viipyi nyt tänä iltana heidän mielensä. He kertoivat niitä lapsilleen ja elivät niin uudestaan ensilemmen aikansa. Se aika oli ollut selkeä ja tyyni kuin kirkas lähde, siihen he voivat antaa lapsensakin katsoa kuin puhtaaseen lähteeseen. Kun yksinkertainen illallinen oli syöty, piti pastori tavallisen iltarukouksen, jossa Vappukin aina oli läsnä. Nyt oli rukous sangen harras ja tuskin jaksoivat he laulaa virttä lopuksi.

* * * * *

Aamulla jo auringon noustessa oli pappilan perhe kokoontuneena saliin. Pastori luki aamurukouksen. Sen jälkeen he lauloivat Lutherin juhlallisen virren: "Jumala ompi linnamme", saksan kielellä, hänen omilla sanoillaan.

Pastori käyskeli hetken edestakaisin.

Pöydällä, jonka ääressä rouva istui, oli iso kirja, Lutherin kirkkopostilla, saksankielinen. Rouva luki nyt siitä kappaleita sieltä ja täältä, jotka soveltuivat heidän nykyiseen asemaansa ja vahvistivat heitä vaaran lähetessä. Kirjan hän oli saanut isältään lahjaksi ja se oli jo senkin vuoksi hänelle kallisarvoinen.

Hän oli taivaalliselta isältä anonut sielunvoimaa, mielentyyneyttä ja sydämen uskallusta, miehelleen, lapsilleen ja itselleen, ja ilokseen hän näki miehensä rauhalliset kasvot sisäisen valon kirkastamina, kun hän nyt siinä seisoi akkunan luona ja katseli taivasta kohden ikäänkuin tahtoen sanoa: -- Niin, Isä, se oli Sinun hyvä tahtosi.

Ja Gabriel, tuo sorea nuorukainen, hän oli ihan tyyni ja tyytyväisen näköinen, vaikka sangen vakava. Hän oli tyytyväinen saadessaan uhrata osan nuoruudestaan isänsä hyväksi. Hänen kasvoissaan ilmeni päättäväisyys ja mielenlujuus. Hän oli äkkiä miehistynyt, varttunut jäntevämmäksi, aivan kuin hän olisi ollut entistään pitempi ja ryhdikkäämpi, täysi mies jo.

Äiti katseli häntä hyvillään.

Ingridkin, jolle vanhemmat nyt aamulla olivat ilmoittaneet pelkonsa, jottei lapsiraukka, jos heidän pahat enteensä toteutuisivat, silloin pahoin pelästyisi, oli levollinen samoinkuin vanhemmat ja velikin. Hänenkin katseensa tunkeutui tuonne pilvien yläpuolelle, sielun siivet kohosivat sinne, minne hän illalla sanoikin niiden lennon kantavan... Ainoastaan kalpeus kaikkien kasvoilla ilmaisi mielen jännitystä.

* * * * *

Aika kului vitkaan, kello on seitsemän. Nyt kattaa Vappu suuruspöydän ja hänen tätä tehdessään tahdomme esittää hänetkin. Hän on valkotukkainen, punaposkinen, lyhyt ja jykevä tyllerö. Hän on Hämeestä kotoisin, noin kaksikymmenvuotias herttainen tyttö.

Perhe kävi pöytään.

Ingrid luki tavanmukaisen rukouksen. Mutta ei kellekään heistä tahtonut ruoka oikein maistua, vaikka he toistensa vuoksi melkein pakottautuivat edes vähän syömään. Pian lopetettiinkin ateria ja Ingrid luki taaskin kiitoksen.

Vappu korjasi Ingridin kanssa pöydän.

Päivä alkoi olla jo puolessa. Rouva istui ja luki itsekseen. Pastori seisoi tielle päin antavan ikkunan luona.

-- Susanna, sanoi hän hämmentyneellä äänellä, -- tulehan tänne! Tämä vavahti vähän, nousi nopeasti ja meni akkunan luo.

-- Näetkös?

Rouva näki... Ja sanaakaan lausumatta hän tarttui lujasti miehensä käteen.

Kaukana tiellä näkyi tummanvihertävä ryhmä tomupilven verhoamana nopeasti lähenevän ja kasvavan, ja ryhmän yläreunasta kilkahteli ja välkähteli kuin loistavia säteitä olisi käynyt siitä ylös.

-- Ne tulevat! sanoi rouva hiljaa.

-- Niin, ne tulevat... Tiettyhän se, kirkonkylään... Mene nyt heti ja vie tytöt ullakolle ja kätke heidät Jumalan nimessä niin kuin olemme sopineet. Herra heitä varjelkoon!

Hän puristi lujasti vaimonsa kättä. Tämä ei saanut vastatuksi.

Gabriel juoksi äkkiä Ingridin luo, joka tuli sisään pirtistä, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä ja Ingrid kiersi käsivartensa veljensä kaulaan.

-- Ingrid, lapseni.

Ja pastorikin astui kiireesti tyttärensä luo.

Ingrid, joka nyt hetkessä käsitti aseman, heittäytyi isänsä syliin.

Isä suuteli häntä, hymyili lempeästi ja irroitti hänen kätensä kaulaltaan.

-- Mene nyt kiireesti ullakolle äidin kanssa, äiti kätkee sinut ja Vapun sinne.

-- Voi isä, salli minun olla luonasi, minä tahdon kuolla yhdessä sinun, äidin ja veljen kanssa, nyyhkytti tyttö.

-- Ei lapsi! Nyt ei ole aikaa hukata. Ole tyyni, ei meitä nyt ketään tapeta... Älä itke, Jumalan tähden, olethan sinä rohkea tyttö niinkuin äitikin on ollut. Mene joutuin nyt, että äiti ehtii takaisin.

-- Ingrid, Ingrid! huusi äiti ullakonastimilta. Isä työnsi tyttärensä ulos ovesta ja sulki sen. Nyt juoksi Ingrid kiireesti ylös. Kun hän kerran oli päässyt erilleen isästään, ei hänellä enää ollut mitään omaa tahtoa eikä muuta ajatusta kuin päästä kätkeytymään.

Ullakon päässä oli huone, jossa säilytettiin vaatteita. Sänkyvaatteita, jotka olivat riippuneet nyt kesällä orsilla, oli rouva illalla koonnut läjään peränurkkaan, pitovaatteita riippui oven puolessa seinillä ja pesuvaatteita oli pärevasuissa sivuilla. Lattialle oli puhtaille raadeille levitetty kukkia ja ruohoja sekä kuminoita, joita he olivat edellisenä päivänä koonneet ja oven luona oli pärekopassa heiniä, jotka kaikki ovestatulijaa vastaan leyhäyttivät kesäistä tuoksua. Vähäinen akkuna perällä antoi niukasti valoa, joten huone näytti puolihämärältä ulkoa auringonvalosta tultaessa.

-- Vedä ylös patjoja seinältä, sanoi rouva Vapulle.

Vappu tarttui kiinni lujilla kourillaan ja pian oli siellä suuri aukko, päin lattiaa.

-- Menkää nyt joutuin tuonne suullenne makaamaan, käski rouva. Ingrid, joka seisoi valmiina odottamassa, syöksähti edellä ja joutui keskikohdalla patjojen alle, rouvan kallistaessa vaatteet heidän ylleen. Ingridin päälle tuli siten enemmän painoa, kun Vappu oli pujahtanut syrjän alle, seinän puolelle. Rouva huomasi tämän nyt vasta, mutta asiaa ei käynyt enää muuttaminen, sillä kavioiden töminä kuului jo läheltä, kun vihollinen hyvää ravia ajaen läheni pappilaa. Kuului myöskin muutama laukaus, ilmoittaen joidenkin heistä käyvän sotaa kotimäelle piilopaikoistaan palanneita lampaita vastaan.

-- Varokaa, lapsiraukat, ettette tukehdu, varoitti rouva, -- minä tulen pian takaisin teitä auttamaan. Ja olkaa Jumalan tähden hiljaa.

Hän asetti nopeasti ja taitavasti vaatteet heidän päälleen, peitti tarkasti heinillä ja kokosi kiireesti kaikki ruohot, kukat ja kuminat ja levitti ne viimeksi läjän päälle. Se oli nyt ison tuoksuvan heinäkasan näköinen. Raidit hän sieppasi käsivarrelleen, pudisti puhtaiksi ullakon sivulla ja heitti orrelle, jottei jäisi merkkiä mistään. Oven huoneeseen hän jätti puoliavoimeksi.

Nyt hän huokasi syvään ja painoi kättään sydämelleen. Alhaalta kuului jyskyviä askelia ja aseiden helinää. Rouva kiiruhti tikkaita alas.

3.

Kappalaistalon asuinrivissä ei ollut muita huoneita kuin sali, pastorinkamari ja pirtti, jolla oli päädyssä eri sisäänkäytävä. Tästä eteisestä kävivät astuimet ullakkoon ja tämän tien sulki lasku-ovi. Vähäinen maitohuone oli eteisen toisessa sivussa. Pirtistä oli, kuten sanottu, ovi saliin ja tätä vastapäätä oli toinen ovi, joka johti toiseen eteiseen, mistä päästiin pastorin huoneena olevaan porstuakamariin.

Rouva ennätti juuri juosta ovesta sisään kun joukko vieraita sotamiehiä ryntäsi hänen jälkeensä pirttiin. Etummainen heistä kouraisi lujasti häntä käsivarteen, kun hän aikoi salin ovesta astua sisään sekä mongersi hänelle jotakin, mistä rouva ymmärsi ainoastaan sanan "kapitan". Hän asettui oven eteen seisomaan, toisten sisälle tulleiden raa'asti nauraessa.

He kävivät heti oikein kilvalla talon kupariastioita ja muita kuljetettavaksi soveltuvia esineitä anastamaan sekä ruokavaroja korjaamaan. He kantoivat kaikki varat maitohuoneesta ulos ja mitä eivät jaksaneet syödä, sen he viskoivat ympäri. Mutta näistä asioista ei rouva nyt vähääkään välittänyt, vaikka hän kyllä muulloin oli tarkka ja järjestystä rakastava emäntä huoneessaan. Hänellä oli nyt vakavampaa ajateltavaa.

-- Herra kapteeni! huusi hän saksankielellä, jota hän otaksui venäläisen upseerin osaavan puhua, -- sallikaa minun päästä sisään.

Nyt kuului puhetta salista. Hän kuuli oudon, käskevän äänen jotain puhuvan, kuuli sitten miehensäkin tyynen ja vakavan äänen, vaikka rähinä hänen ympärillään esti sanoja selvästi erottamasta. Samassa läheni joku kiirein askelin ja aukaisi oven.

Ovessa seisoi nuorenläntä upseeri, uteliaasti silmäillen häntä kiireestä kantapäähän, jonka jälkeen tämä ärjäisi jotakin sotamiehelle, joka heti siirtyi sivulle.

Rouva teki syvän mutta arvokkaan kumarruksen, uudistaen pyyntönsä upseerille, joka jotenkin kohteliaasti vastaten antoi tietä hänelle, sulkien sitten oven.

Upseeri, jäykännäköinen mies, käski rouvan nopeasti varustaa pastorille ja pojalleen, joka pyysi saada isäänsä seurata, mitä he välttämättä mukaansa tarvitsisivat, sen verran vain, että he saattaisivat sen kuljettaa saman hevosen selässä, jolla heidän tuli ratsastaa, sekä yhtä hyvin voisivat kantaa, kun kävellä oli pakko.

-- Muuta en tarvitse, sanoi pastori, -- kuin raamattuni. Se on pientä kokoa, ja nyt se on hyvä, vaikka siitä ennen olen monesti ollut pahoillani.

-- Mutta vaatteita...? kysyi rouva.

-- Onhan heillä vaatteet yllään, vastasi upseeri, -- kesällä ei tarvitse paljoa, joku paita matkan varaksi, siinä on kyllä. Kun sataa, saa miehenne vanhan päällysviitan minulta, niin hän näyttää sotilaalta, lopetti hän lyhyesti naurahtaen.

Rouvan ottaessa esiin kaapista mainituita tavaroita juoksivat kyynelhelmet pitkin hänen kalpeita poskiaan. Hän kääntyi upseerin puoleen, joka käyskeli lattialla ja sanoi hänelle, värähdys äänessään:

-- Herra upseeri, teillä on kenties äiti, tai on hän jo muuttanut autuaisten kotiin, on ehkä armas, joka tulee vaimoksenne, jos eihän jo sitä olekin, heidän nimessään pyydän, hän astui puhuessaan askeleen eteenpäin ja lankesi polvilleen, -- armahtakaa miestäni ja sallikaa hänen jäädä kotiin, sillä Herra taivaassa tietää kuinka syytön hän on kaikkeen kiihotukseen. Päinvastoin hän oli lakkaamatta varoittanut ja neuvonut talonpoikia...

Hänen äänensä oli tukehtumaisillaan liikutuksesta.

-- Lopettakaa rouva, sanoi upseeri vakavasti, -- ja nouskaa ylös, se on turhaa, sillä minä tottelen käskyä. Minulla on everstiltäni selvä käsky vangita pappi täällä. Jos miehenne on syytön, sen parempi hänelle.

Syvästi huoaten nousi rouva ylös.

Värisevin käsin hän sitoi pyyheliinaan käärön kummallekin matkaan lähtevistä. Kaapissa ei ollut paljoakaan matkaanottamista, sillä vaatteet oli silittämättä vintillä. Sitten hän istuutui.

Pastori pyysi nyt vuorostaan, että he saisivat ottaa turkkinsa mukaan, jonka upseeri myönsikin. Hän lupasi toimittaa ne kuormastoon.

Siihen aikaan oli yleisenä luulona, että kaikki sotavangit viedään Siperiaan, vaikka useat saivatkin jäädä jo Inkeriin. Senpä vuoksi luonnollisesti jokainen vankeuteen menevä kammoksui Siperian talvea. Tällä ei tietysti ole aikomus sanoa, että päällysvaatteet Inkerissä olisivat tarpeettomia, vaan ainoastaan että juuri Siperia synnytti pelkoa, ja jos ei olisi oletettu sitä matkan pääksi, niin luultavasti nyt kesällä ei tässä hädässä olisi turkkeja muistettukaan.

* * * * *

Ullakolta kuului nyt jyskyviä askeleita.

Rouva säikähti ja hänen sydämensä alkoi kovemmin pamppailla. Hän oli vähällä huudahtaa ja hypähtää ylös.

-- Niin, sanoi upseeri, joka huomasi hänen hämmästyksensä, sotamieheni vain katsovat mitä talossa on, ei se muuta mitään ole.

Pastori ja rouva eivät puhuneet mitään, vaan heidän sielunsa puhuivat Jumalalle.

Vähän ajan kuluttua kuului iloista hälinää. Nyt tulivat sotamiehet saaliineen meluten alas ullakolta.

Rouva katsahti taivasta kohti. Tulivatko ne nyt kaikki? kysyi hänen sydämensä tuskainen ajatus. Sama kysymys kuvastui pastorinkin häneen kääntyneissä kasvoissa. Heidän silmänsä yhtyivät. Yhä vaikeammaksi kävi vaimon ahdistus, hän näki miehensä kalpeat kasvot, luki niiden sävystä hänen sydämensä pohjalle salatun tuskan. Yhä synkemmäksi käy miehen katse... Hän pyyhkii tuskanhikeä otsaltaan. Voi, pitäisikö hänen, tuo epätieto sydämellään, jättää tämä kallis kotinsa?

Ja Gabriel, tuo vielä äsken niin reipas nuorukainen, hänenkin otsallaan on synkät rypyt. Hän istuu pää kumarassa, kasvot jäykistyneinä mielen jännityksestä.

Rouva ei voi sitä kestää, hän nousee ylös. Samalla hän muistaa jotain. Hän käy päättävän näköiseksi ja lähenee upseeria, joka piipustaan savuja vedellen silmillään seuraa savurenkaiden kulkua ulos avoimesta akkunasta, jonka ääressä hän istuu.

-- Miehelläni olisi pari villapaitaa, sanoi rouva nöyrästi, -- saisinko panna ne hänelle mukaan.

-- No, pankaahan nyt nekin, vastasi upseeri huolettomasti.

-- Mutta ne ovat tuolla vintillä, rohkenenko väkenne vuoksi siellä käydä?

-- Kyllä rohkenette. Äskeinen käskyni vaikuttaa vieläkin. Mutta ovatko ne enää tallella, on toinen asia.

-- Kiitän nöyrimmästi!

Pastori sanoi myöskin haluavansa käydä työhuoneessaan jättämässä sille hyvästit ja noutamassa raamattunsa.

Upseeri suostui siihenkin ja sanoi Gabrielin voivan seurata, jos hän haluaa.

He menivät siis yhdessä.

Rouva oli heti luvan saatuaan kiiruhtanut ullakolle. Siellä hän katseli ensiksi tarkasti ympärilleen, mutta missään ei näkynyt ketään. Nyt hän meni vaatehuoneeseen ja kiiruhti heinäläjän luo. Se oli ihan semmoisena kuin hän sen oli asettanutkin.

-- Jumalalle kiitos! huokasi hän. Vaatteet seiniltä olivat kaikki poissa.

-- Mitä he minun ja Ingridin puvuillakin tekevät? ajatteli hän hymyillen.

-- Tytöt, sanoi hän hiljaa, kumartuen alas, -- älkää pelätkö, minä se olen.

-- Joko ne menivät? kysyi kuiskien Vappu.

-- Ei vielä.

-- Äiti...

-- Vaiti, lapsi kulta... minun täytyy mennä. Voitko maata siellä vielä?

-- Voin... vähän aikaa... mutta...

-- Ss! Ja hän meni kiireesti ulos.

Alhaalta eteisestä kuului samassa askelten töminää, joka pelotti hänet pois.

Paidat olivat todellakin tallella. Ne olivat savutorven varjossa ja niitä suojeli vielä sitäpaitsi edessä oleva vartaallinen kylpyvihtoja. Sieltä hän löysi kaksi paria harmaita sukkiakin kummallekin matkaan lähtevälle.

Hän kiiruhti nyt alas ja samalla palasivat pastori ja Gabrielkin saliin.

Rouvan tyyni katse sanoi pastorille heti, että tytöt olivat säilyneet piilossaan. Hänenkin mielensä rauhoittui ja tyynesti, melkein iloisesti haasteli hän vaimonsa kanssa.

-- Ei tämän nykyisen ajan vaivat ole sen kunnian vertaiset, joka meille ilmoitetaan, sanoi hän.

Upseeri katsoi nyt kelloaan.

-- Kymmenen minuutin kuluttua olkaa valmiit.

Hän meni ulos käskyjä antamaan.

Oli siis tullut eron hetki. Aviopuolisot syleilivät kiihkeästi toisiaan.

-- Oi miksi, miksi en saa sinua seurata?

-- Olet äiti, kuiskasi mies. -- Siunaukseni, terveiseni lapselle. Rouva värisi ja oli kalpea kuin palttina, nyyhkytti vähän, mutta ei kyyneltynyt.

-- Ethän tainnu, rakkainpani? Rohkaise mielesi, muista tyttöraukkoja.

-- Niin, niin, en minä tainnu... en...

Ja niin hänen huulensa värisivät, polvensa notkuivat, mutta vaikka hänen joka jäsenensä vapisi, jännitti hän kaiken aikaa voimansa ja kesti onnellisesti.

-- Hyvästi armaani! sanoi hän, eikä hän itkenytkään, vaan hymyili. Hymyili värähtävin huulin ja katsoi noihin uskollisiin silmiin viimeisen kerran, katsoi pienen iankaikkisuuden. Hän tahtoi puhua vielä, mutta kurkkua kouristi niin kummasti.

Pastori ei saanut enää sanaakaan sanotuksi. Äänetönnä hän hyvästeli, riistäytyi sitten irti ja syöksyi horjuvin askelin ulos. Maailma musteni rouvan silmissä ja häntä melkein pyörrytti.

-- Siunaa minua, äiti! pyysi poika hänen vieressään.

-- Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua, sanoi äiti voimakkaasti syleillen poikaansa. -- Herra kuule minua, anna äidin siunauksen seurata tätä poikaa, jonka hän nyt antaa haltuusi, että hän kaikkien puutteiden ja kärsimysten kestäessä aina saisi tuntea sitä rauhaa ja onnea, minkä hyvä omatunto tuottaa!

-- Amen! sanoi Gabriel syvästi liikutettuna, riistäytyi äidin syleilystä ja juoksi ulos.

-- Sano Ingridille hyvästini, huusi hän mennessään, -- ja terv...

Äiti hoiperteli akkunan luo lavitsalle.

Upseeri astui nyt kiirein askelin sisään, otti piippunsa salin toiselta akkunalta, astui sitten rouvan luo, otti häntä kädestä, puristi sitä ja sanoi:

-- Hyvästi! Rouva vastasi ja vieras mennä tömisti ulos niin että kannukset helisivät.

Kohta sen jälkeen kuului ulkoa kavioiden töminää.

Rouva juoksi akkunaan ja ehti vaihtaa viimeisen silmäyksen miehensä ja poikansa kanssa.

Pastori viittasi kädellään taivasta kohti ja nosti hattuaan. Rouva nyökäytti päätään merkiksi, että oli käsittänyt.

Gabriel painoi kätensä sydämelleen ja heilautti lakkiaan.

Ja nyt se oli ohitse.

Rouva tunsi että tämä oli katkerin hetki hänen elämässään. Hän oli saanut rakastetun isänsä hautaan, oli jäänyt turvattomaksi maailmaan, mutta mitä se oli tähän verrattuna. Jos hän olisi seisonut miehensä ja poikansa avoimen haudan partaalla, olisi se ollut onni tämän rinnalla.

Mutta he menevät, etääntyvät eikä hän enää erota heitä, he sekaantuvat sotamiesryhmään, joka taas kietoutuu tomupilveen. Jo hajottaa tuuli tomunkin, ei näe silmä, ei kuule korva enää mitään...

Kädet kiinteästi ristittyinä ja pää niihin nojaten istuu hän ja itkee, itkee niin että koko ruumis värisee.

Silloin hän muistaa äkkiä Ingridin. Hän säpsähtää, ponnahtaa ylös kuin jousi ja tarttuu molemmin käsin ohimoihinsa.

-- Herra Jumala! Lapsiraukkahan menehtyy sinne!

Ja notkuvin polvin hän kiiruhtaa ylös ja vetää pois heiniä ja vaatteita.

Tytöt ovat puolipyörryksissä, pelosta, kuumuudesta ja vaatteiden painosta. Varsinkin Ingrid on melkein tainnuksissa. Äidin täytyy häntä ensiksi auttaa jaloilleen, sillä hänen jäsenensä ovat vallan puutuneet ja hervottomat. Hänen koko ruumiinsa värisee, hän on hikinen ja kuitenkin kalpea. Vapun laita ei ole paljon paremmin. Lähes kolme tuntia ovat he saaneet maata siinä liikkumatta.

-- Joko ne menivät? kysyy Vappu.

-- Missä isä on? lisää Ingrid.

-- Jo ne menivät, ja isältä terveiset, sekä samoin Gabrielilta.

-- Käydään nyt heti alas, lisäsi hän sitten. -- Sinun täytyy, Vappu, viivyttelemättä juosta tuomaan ruuna.

-- Minne sitten nyt, rouvakulta?

-- Hämeenlinnaan.

-- Hämeenlinn...!

-- Niin, mutta älä nyt paljoa kysele, sillä meillä on kiire, ymmärräthän, jotta pääsemme lähtemään ennenkuin viholliset taaskin tulevat.

-- Tulevatko ne takaisin!

-- Luultavasti. Jospa eivät samat tulekaan, kun tietävät jo tyyten ryöstäneensä, niin voi heitä kuitenkin tulla joku toinen joukko.

-- Niin. Valjastanko ruunan metsässä, jossa kärryt ovat piilossa?

-- Tietysti, lapsikulta. Ja juokse nyt, jos voit.

Vappu lähti harppailemaan metsää kohti.

-- Käymme nyt alas, lapseni, minä tuen sinua.

Hän talutti tyttöä, joka hoiperteli hänen sivullaan.

Hänellä itsellään tuskin oli voimaa kävellä. Ero oli niin lamauttanut hänet.

Kun he tulivat alas, hämmästyi lapsi sitä tyhjyyttä, epäjärjestystä ja likaa, joka valitsi tässä äsken niin siistissä ja hymyilevässä kodissa.

Rouva etsi kipposen ja juoksi kaivolle, josta hän toi raikasta vettä ja tarjosi Ingridille. Ingrid joi vähän ja heittäytyi lavitsalle. Äiti istui hetken pöydän ääressä, päätään käteen nojaten.

Sitten hän nousi, meni lapsensa luo, istui hänen viereensä ja vaieten sulki hänet syliinsä.

-- Mennään nyt katsomaan, ovatko viholliset jättäneet mitään, jota voisimme ottaa mukaan, sanoi hän sitten. -- Täällä ei ole mitään, vaatteet kaikki olivat vintillä. Mutta en minä niitä sure. Isän kamarissa en ole vielä käynyt, mutta menkäämme sinnekin katsomaan. Tule, meidän täytyy nyt toimia, puheli hän Ingridiä viihdytellen.

Kirjat ja paperit oli viskelty pitkin lattiaa ja osaksi revitty ja tahrattu arvottomina.

-- Olkoot kirjat siinä, kukapa niitä nyt tarvitsisi. Mennään pois! Mutta kyyneleet tulivat taas väkisinkin silmiin, kun hän lattialta liasta löysi papinkaulukset, jotka hän äsken oli miehellensä silittänyt.

-- Ne ovat toki liian hyvä lattialla ryvettymään, vaikkei niitä ikinä enää tarvittaisikaan.

Hän noukki puhellessaan kaikki tarkasti lattialta ja istui väsyneenä tuolille.

-- Menemme saliin, Ingrid, täällä on niin hirveän ikävää, sanoi hän.

Sali on sentään vielä entisellään, siellä ei näy juuri mitään merkkiä hävityksestä. Mitään mukaan otettavaa siellä ei kuitenkaan ole, sillä eihän huonekaluja voi pakomatkalle ottaa.

-- Minä katson, sanoi rouva, -- ovatko lusikat säilyneet.

Hän avasi kaapin oven, jossa avain vielä oli suulla sen jälkeen kun hän itse oli sieltä paitoja ottanut. Hän veti laatikon ulos ja katsahti sisään.

-- Poissa, sanoi hän huoahtaen, -- ne olivat isän perintöä. Ja hänen nuuskarasiansakin, jonka hän aikoinaan oli saanut lahjaksi, on myöskin poissa ja siitä onkin mieleni pahempi. No, tietysti, sillä olihan se hopeaa.

Mutta nyt hän huomasi rakkaan postillansa pöydällä ja meni nopeasti ottamaan sen.

-- Jumalan kiitos! huudahti hän. -- Jättivät kumminkin kirjani. Ingrid, ota nyt heti tämä kirja huostaasi. Sinä tiedät kuinka kallisarvoinen se on minulle, kun olen sen isältäni saanut, ja varsinkin nyt, kun se on ainoa, mitä minulla on häneltä, mutta tänään annan sen nyt sinulle.

-- Mutta äiti, miksi et pidä sitä itse elämäsi loppuun asti, kun se on isäsi antama lahja, vieläpä ainoa muisto hänen jälkeensä!

-- Että minä annan sen sinulle, tapahtuukin juuri lahjan arvon takia, sillä sinä olet vielä kalliimpi! Ota sentähden nyt rakkauteni osoitteeksi omaksesi tämä kirja.

-- Kiitos, rakas äiti!

Tyttö otti saksalaisen Lutherin postillan syliinsä ja käänteli sen lehtiä hajamielisenä. He istuivat taaskin pöydän ääressä. Riippakoivujen oksat kirjailivat nytkin auringonvaloista lattiaa, mutta he eivät sitä huomanneet, eikä lintujen laulukaan heitä nyt viehättänyt.

Äiti kertoi hänelle nyt tarkasti kaikki tapahtumat siltä ajalta, jonka tytöt olivat olleet ullakolla.

Oli ikäänkuin olisi hän itsekin tuntenut vähän viihdytystä puhuessaan ja siten juuri kuin eläessään uudestaan kaikki.

Ingrid, joka istui äidin vieressä ja nojasi päätään hänen olkaansa, otti äidin lopetettua hänen kätensä ja hyväili sitä.

-- Käymme nyt aittaan, sanoi viimein äiti, -- ehkäpä Vappukin jo pian tulee. Ota kirja mukaasi. Täällä ei ole mitään muuta ottamista. Ei pyyheliinaa koko talossa, ei nenäliinaa muualla kuin taskussa. Sänkyvaatteetkin he kantoivat kaikki kuormavankkureilleen. Ullakolla niitä tosin vähän olisi, mutta niitä ei voi kuljettaa, niistä olisi pakomatkalla ainoastaan haittaa. Olkoot siellä heinien alla, ehkäpä säilyvät, jos koskaan tätä kotoa enää näemme. Kyläläisiltämme ne kyllä saavat rauhan. Ruokaa ainoastaan otamme mukaan, jos vielä jotain löydämme.

-- Mutta mihinkä lehmät joutuvat?

-- Lapsikulta, vihollinen ne pian korjaa. Aitan ovi oli auki; he menivät sisään. Rouva katseli ympärilleen hinkaloihin ja huokasi syvään.