Part 15

Piispa nosti kätensä korkealle ja rupesi taas hillittömästi nauramaan, mutta antoi sitten kumminkin heti eukolle mitä tämä pyysi.

Nyt oli muori tyytyväinen ja meni kumarrellen huoneesta, eikä pannut pahakseen sitäkään, että piispan nauru kuului toisiin huoneisiin asti hänen mennessään. Hän ryhtyi heti pussin parantamiseen, kokosi siihen pölyn joka tomun, pani sanat sisälle ja ompeli sitten sen lujasti kiinni.

Piispatar jäi ukkonsa luokse uteliaisuuttaan tyydyttämään. Ja pian sieltä kuului mitä sydämellisintä jatkuvaa naurua. He nauroivat nyt molemmat samaa asiaa.

Mutta hauskinta kaikista oli se, että arkkipiispa todella parani varsin terveeksi. Hierominen ja hauteet olivat vaikuttaneet nuorentavasti ruumiin elimistöön ja tuo hauska nuoruuden muisto ja sydämellinen nauraminen elvyttivät sielun. Koko surumielisyys oli kuin pyyhkäisty pois.

Halikon muori palkittiin runsaasti ja hän lähti kotiin arkkipiispan talosta varsin hyvillä mielin, sillä piispatar vakuutti hänelle, että juuri tuo ihmepussi oli niin äkisti piispan parantanut, ja että nauraminen oli ainoastaan paranemisen merkkejä. Ja tiesipä muori itsekin, että pussi se oli, joka auttoi.

Eukko tunsi itsensä hyvin onnelliseksi, kun oli voinut itse arkkipiispankin parantaa. Vaikka lääkäri, jonka lääkkeet nauttimatta oli heitetty ulos, siitä paranemisesta sitten ottikin kunnian. Ja nytkin jäi jokainen hyvälle mielelle.

* * * * *

Tämän pienen kertoelman pääpiirteet on näiden rivien kirjoittaja lapsuudessaan kuullut "tohtorin" leskeltä, rouva Bergeliniltä, joka kuoli v. 1853 lähes 90 vuoden vanhana Merikarvialla. Olen jostakin kuullut, että sama teinikepponen olisi kerrottu myöskin piispa Tegnéristä Ruotsissa. Luultavasti on siinä tapahtunut henkilöiden sekoitus, joka helposti on selitettävissä Tengström- ja Tegnér-nimien yhdenkaltaisuudesta. Kertomani asian todistukseksi mainitsen vielä, että pari vuosikymmentä sitten luin "Amerikan suomalaisesta lehdestä" "Kuun tervaajat"-nimisen kertomuksen samasta asiasta. Kertoja oli kuullut sen eräältä päähenkilön elossa olleelta naissukulaiselta Suomessa, joka oli antanut hänelle luvan kirjoittaa siitä sanomalehteen. Tämän päähenkilön nimeä hän ei kuitenkaan tahtonut julkaista, vaan sanoi ainoastaan hänen olleen "erään Suomen piispan". Toisten nimiä hän ei tietänyt. Mutta sanoi heitä kaikkiaan olleen "kolme _ylioppilasta_". Tämän kertojan hienotunteisuuden en kuitenkaan enää ole antanut estää itseäni nimiä julkaisemasta, sillä henkilöt ilman nimiä ovat kuin kasvit ilman juuria. Ja mikä on katsottu soveltuvaksi Tegnérin nuorukaisvuosiin, sopii myöskin Tengströmin nuoruuteen. Ja ennen kaikkea on parasta, että pikkuasioissakin etsimme totuuden esiin ja tiedämme, mikä on omaamme ja mikä vieraan.

Siinä oli tämä sama kertoja erehtynyt, että hän sanoi piispateinin itsensä esittäneen "saksalaista tohtoria". Tiedämme, että Tengström on 15 vuoden vanhana (1771) suorittanut ylioppilastutkinnon, ja olisi hän sentähden tietysti ollut ylen nuori tohtoria esittämään. Siksi täytyy rouva Bergelinin kertomuksen, jonka hän mieheltään, retken osanottajalta, on kuullut, olla oikea. Kuitenkin oli B., vaikka hänellä tohtorin osa olikin näyteltävänä, ainoastaan sivuhenkilö näytelmässä.

INKERI

Kertomus Isonvihan ajoilta

1.

Pastori oli tehnyt päätöksensä. Syvästi miettien oli hän kävellyt hetken aikaa, hänen vakavien kasvojensa ilme puhui voitetusta sisäisestä taistelusta ja hän oli nyt valmis alistumaan kohtalon iskuun.

Kesäaurinko loi valoa ja lämpöä saliin, jonka matala ikkuna monine lyijypuitteisiin juotettuine ruutuineen oli avoinna, päästäen vilpeän tuulenkin sisälle leyhymään. Riippakoivun oksien pehmeät liikkeet ulkopuolella kuvasivat kevyitä, leikkiviä varjoja Rantasalmen kappalaisen vaatimattoman asunnon lattialle.

-- Niin täytyy tapahtua, sanoi hän huoahtaen. - Vaimoraukka... ja lapsikin... Oi rakas Isä! Tämä on ollut koettelemuksen, sisäisen taistelun päivä -- ilma houkuttelevan suopea paolle, venematka järven ylitse ei olisi jättänyt jälkiä -- miksi näitä ajattelen? Sinä, Herra, olet vahvistanut minua ja olet minua edelleen tukeva.

Nyt astui rouva sisään. Hän meni istumaan akkunan alle sivuseinällä olevan pöydän ääreen, otti sukankutimen pöydältä ja rupesi sitä pistelemään.

-- Kauan lapset viipyvät ongella, saanevatko mitään illaksi? sanoi hän katsoen mieheensä, joka seisoi, katse häneen niin omituisesti kiintyneenä.

Hän katkaisi puheensa ja laski kädet kutimineen syliinsä, sillä miehen katse oli hajamielinen, syvä ja aivan kuin samentunut.

-- Sano mikä mieltäsi rasittaa tänään, eihän viholliset...?

-- Sinä luet aina ajatukseni silmistäni. Pastori hymyili heikosti.

-- Ihmekös se! Avoin rehellinen katseesi puhuu selvemmin kuin sanat. Mutta mitä olet kuullut?

-- Kuulin aamulla Mäki-Matilta, että siellä heidän puolessaan oli ollut joku pieni kahakka talonpoikien ja _niiden_ välillä. Meikäläiset eivät suosiolla antaneet ryöstää hevosiaan ja karjaansa laitumelta, vaan ryhtyivät, Jumala paratkoon, otteluun. Yksi mökin mies, Karhun Antti muistaakseni, on pahoin haavoittunut, hän luuli sen kuolevan. Matti oli lähtenyt heti kylään sanaa tuomaan. Ja hyvin tekikin ukko, sillä luultavasti ne ovat pian täällä. Papin he aina tilille vaativat kaikesta mitä tapahtuu.

-- Oi Jumala meitä auttakoon! huudahti rouva. -- Mitä nyt teemme?

-- En minä tiedä parempaa neuvoa kuin turvautua Jumalaan ja katsoa vaaraa silmiin. Pakoon en lähde.

-- En minäkään sitä...

-- Talonpojat yksin jäätyään käyttäytyvät ymmärtämättömästi ja yllyttävät toisiaan, mutta he kuuntelevat pappiansa ja papin velvollisuus on olla heitä lohduttamassa ja neuvomassa... Suokoon Jumala vain että saisin olla.

-- Niin rakkaani, emme pakene, vaan kuolemme yhdessä.

-- Sinä! Se on toinen asia, sinun _täytyy_ paeta.

-- Älä puhukaan.

-- Entä Ingrid?

-- Lapsi raukka, rouvalle tuli kyynel silmään, -- mikä hänen suhteensa neuvoksi, jos...?

-- Kuule minua nyt, rakas vaimoni, sanoi pastori vakavasti, -- jos he tulevat... niinkuin he luultavasti tekevät, sillä eihän meidän sovi anoa Herralta, että Hän erityisesti meitä säästäisi, täytyyhän meidänkin kantaa osamme onnettoman maamme yhteisestä vitsauksesta, ja pikemmin on se Herran armo, että hän katsoo _meidät_ mahdollisiksi kärsimään, jos se päällemme lankeaa. Niin, jos he nyt tulevat ja vievät minut... Oi, älä nyt itke noin... Kaikki voi olla turhaa, vain pelkoa. Mutta aika on kenties täpärällä, kuule nyt sentähden minua tyynesti, älä raskauta mieltäni, teet minut arkamieliseksi.

-- Tiedäthän etten itseni vuoksi itke, kerran on kumminkin kuoleminen, eikä elävänä yksikään heistä minua ota, sanoi hän, ja leimaus sinkosi hänen lempeistä sinisistä silmistään, -- mutta miten lasten käy?

Hän pyyhkäisi silmästään kyyneleet.

-- Minä olen nyt tyyni, puhu vain.

-- Jos he vievät minut, niin lähde heti Ingridin kanssa Hämeenlinnaan.

-- Ja jättäisin sinut! Oi, älä puhukaan siitä. En ikänä sinusta eriä, minä seuraan sinua Siperiaan. Onhan muutkin vaimot seuranneet... Minä kyllä jaksan.

-- Tiedän sen. Minä tunnen hyvin rakkautesi. Ja jos olisimme kahden, niin tuskinpa voisin vastustaa sinua, varmaan saisit seurata minua. Mutta Ingridin, tulirokkoa sairastaneen lapsen, jonka Herra on meille kuoleman porteilta takaisin lahjoittanut, soisitko hänetkin sinne?

-- Ei, ei lapsiraukkaa, joka oli niin kipeä keväällä. Mutta jääköön hän tänne, jonkun huostaan... Oi, en tiedä.

-- Ei, minä en ota sinua mukaani, jos sen voin suinkin estää. Lapsemme tähden, ystäväni, vaadin nyt sinulta kuuliaisuutta tässä asiassa. Uskoisitko lapsesi tänä aikana, kun eivät ihmiset voi omiakaan lapsiaan suojella, jonkun huostaan? Ajattele tarkemmin, en usko sitä.

-- Ei, ei, vastasi rouva hiljaa.

-- Ei, parempi olisi kenties sittenkin Siperia.

-- Oi, Herra valaiskoon nyt minua käsittämään miten teen oikein. Hän itki katkerasti.

-- Eihän sinulla, vaimoraukka, ole mitään vaihto-ehtoa tässä asiassa. Sinun täytyy antaa miehesi alttiiksi ja täyttää velvollisuutesi lastasi kohtaan. Sinä olet _äiti_.

-- Mutta Gabrielin sallit kai kumminkin tulla kanssasi. Hän on terve ja jykevä ja pian jo täysi mies. Ingrid onkin niin hento... Voi sentään!

-- Niin Gabriel, häntä olen ajatellut, seuratkoon hän minua, jos tahtoo. Ei Ingridistä voi olla puhettakaan, hän kuolisi ensi talvena, ei hän kestä sitä jäistä ilmanalaa... Minä ja Gabriel kyllä kestämme, kiiruhti hän sanomaan, kun huomasi vaimonsa sumean katseen, meillä on vahva rinta molemmilla... Mutta rauhoittukaamme, ehkäpä pelkomme on vallan turha.

Pastori läheni nyt myöskin pöytää ja istuutui sen ääreen.

-- Turhaa se ei ole, Jumala paratkoon, sen kyllä käsitän. Mutta mikset minulle heti aamulla kertonut... eikä Mattikaan? Nyt on pitkä päivä kulunut siitä, oi, voi... Jos ne tulevat jo tänä iltana tahi yöllä! Kuinka olet rohjennutkaan lykätä tätä näin pitkälle?

-- Eivät ne vielä ehdi, ne ryöstävät ja mellastavat nyt siellä, teurastavat, keittävät, paistavat ja syövät niin kauan kuin jotakin löytävät... Ja minä tahdoin miettiä ensiksi, asettaa Jumalan eteen asiamme, yksin tehdä päätökseni, sentähden kielsin Mattiakin puhumasta siitä, koska pelkäsin sinun voivan vaikuttaa päätökseeni, jos tuntisit asian, sillä tunnenhan minä rakkautesi ja tiedän, että kuolemaa kovempi täytyy sen pakon olla, joka sinut minusta erottaa.

-- Niin, armaani! Oi jos sentään koettaisimme kaikin. Minä hoitaisin ja vaalisin...

-- Ei, en minä ota sitä omalletunnolleni. Sinä tunnet minut ja tiedät, että kun kerran olen päätökseni tehnyt ja olen vakuuttunut siitä, että olen oikeassa, niin se pysyy. Älä sen vuoksi vaivaa minua vastaansanomisilla nyt, enempää kuin ennenkään, sillä tämä on järkähtämätön tahtoni.

-- Mutta ei ennen ole ollutkaan puhe erosta, sanoi rouva kyynelten lomasta heikosti hymyillen. -- Tämä on kuin revittäisiin sydän rinnastani, en ymmärrä pitääkö minun totella vai eikö.

-- Vaimoni! Se on Herran tahto: -- sinun tahtosi olkoon sinun miehesi alle annettu. Tätä muistutusta ei minun ole koskaan tarvinnut sinulle tehdä enkä nytkään tee sitä soimatakseni sinua, vaan ainoastaan sen tähden että huoletta voit antaa miehesi valita.

-- Mutta... kyllä se on sangen raskasta... kuitenkin tapahtukoon Sinun tahtosi eikä minun.

Hän painoi päänsä miehensä rintaa vasten ja nyyhkytti hiljaa.

-- Oi Herra Jumala, sanoi hän vähän rauhoituttuaan, -- kuka sinua sitten vaalii, kun ei minua ole?

-- Jos poika tulee mukaan, niin hoidamme toisiamme. Mutta et saa häntä kehottaa, muista se... Tulkoon vapaasti.

-- Ei, ei, mutta tiedänhän minä, että hän tulee.

-- Niin... Ja sinä olet minua uskollisesti vaalinut jo kahdeksantoista vuotta. Kiitos, rakas vaimoni! Mutta ehkäpä en ole ollut kyllin kiitollinen, ehkäpä Herra sentähden ottaakin lahjansa takaisin.

-- Sinäkö et kiitollinen! Voi, minä vapisen oikein, miten minä voin eron kestää? Ja miten kestät sinä?

-- Kyllä sinä Jumalan avulla kestät, minä tunnen mielenlujuutesi... ja minä... Herra kyllä antaa voimia ja kärsivällisyyttä niille, jotka Häneen turvaavat.

-- Mutta jos... Voi, en minä käsitä, en ole vakuutettu.

-- Mitä tarkoitat?

-- Tarkoitan sitä, että jos viholliset sinut vievät, mitä hyvää seurakunnalla siitä on, ethän silloin ole lohduttamassa ja neuvomassa? Voisit kai yhtä hyvin olla paossakin. Silloin ei meidän tarvitsisi perhesiteitämme rikki raastaa... Ovathan pyhät miehetkin paenneet... Eikö se siis ole tarpeetonta uhrautumista?

-- Susanna! Älä nyt _sinä_ johdata minua kiusaukseen! Ajattele, jos lähtisin pakoon, kenties viholliset polttaisivat koko kylän, tekisivät murhia, raiskaisivat naisia, sillä eiväthän ihmisraukat aina voi metsissäkään piilotella. Mitä vastaisin Herralle, kun hän syyttäisi minua, että olin palkkapaimen, joka jätin laumani ja pakenin suden tullessa?

-- Oi, ei, ei! Sinä olet aina oikeassa, armaani.

-- En aina, rakkaimpani, mutta kyllä nyt. Ja kuule minua vielä. Jos he vievät minut, sanoi hän tyynesti, -- niin seuraa minua vankeuteen vakaumus siitä, että velvollisuuteni täyttämisellä olen seurakunnalta, jonka Herra oli haltuuni uskonut, voinut torjua paljon onnettomuutta, sillä luultavasti he tyytyvät, kun saavat... papin. Taikka jos en voikaan vaaraa torjua, niin tiedän kumminkin koettaneeni.

-- Kiitos, rakas mieheni! Tulin paljon levollisemmalle mielelle päästyäni varmuuteen siitä, että teet oikein. Tulkoon nyt, Jumalan nimessä, mitä hyvänsä... Vaikka itken, itken, niin tyydyn Hänen tahtoonsa.

Hän itki yhä.

-- Tiesinhän minä sinut uljasmieliseksi, sanoi pastori puristaen hänen kättään.

Hän nousi taaskin tuolilta ja rupesi käyskentelemään.

-- Ehkäpä Gabriel jo pian tulee ongelta, sanoi hän, -- niin saamme itse ilmoittaa pelkomme hänelle. Ingridille ei tarvitse puhua mitään vielä tänään, antaa lapsiraukan nukkua rauhassa yönsä.

-- Poikaraukka, jonka täytyi jättää lukunsa kesken! Tosin hänestä meillä on ollut suuri apu tänä vaikeana aikana, kun ei ole tarvittu renkiä pitää, mutta hänelle itselleen...

-- Hänelle itselleen se myöskin on ollut apu työttömyyttä vastaan. Se kyllä on ikävää, ettei hän saanut lukujaan jatkaa, mutta hän ei ole ainoa tänä aikana, jonka siitä on täytynyt jäädä osattomaksi, kun opettajat ovat paossa ja koulut ja lukiot suljetut. Mutta jos joutuisin maanpakolaisuuteen ja hän seuraisi minua, niin tietysti hänen ylioppilastutkintonsa lykkäytyisi eteenpäin vielä epämääräisemmäksi ajaksi, kenties ainaiseksi. Sepä juuri minua hänen suhteensa eniten huolestuttaakin, enkä tiedä teenkö oikein, jos sallin hänen seurata itseäni.

-- Oi, älä sitä epäile. Sinun seurassasi on hän isällisen vaikutuksesi huomassa ja sekin on jo koulua. Ja ken tietää kuinka monta vuotta maassamme on odotettava, ennenkuin koulut ja lukiot saavat rauhassa vaikuttaa, siksi voivat nuorukaiset kasvaa miehiksi. Enkä minä soisi, että poikamme siten mieheksi kehittyisi, sentähden suonkin hänen seuraavan sinua.

-- En minäkään soisi. Jätän sen kuitenkin hänen omaan harkintaansa. Onpa hänellä jo seitsemäntoista vuoden ikä, valitkoon itse.

Iloinen nuorukaisen ääni kuului viereisestä huoneesta, joka oli leivinhuoneena, keittiönä sekä työhuoneena samalla kertaa ja jota nimitettiin pirtiksi.

Gabriel on saapunut saaliineen sinne.

Äiti menee katsomaan pojan saalista.

Sisään astui nyt ovesta verevä nuorukainen, jonka vaalea kiharatukka oli perintö äidiltä, mutta harmaat silmät ja jäntevä vartalo isältä.

-- Istu tänne, Gabriel, sanoi isä, -- minulla on vähän sanomista sinulle.

Gabriel istuutui rahille isänsä viereen.

Isä kertoi nyt lyhyesti tuosta kuulemastaan kahakasta ja sen mahdollisista seurauksista.

Poika kuunteli tyynesti ja miettivänä, kunnes isä lopetti.

-- Minä seuraan sinua! sanoi hän sitten päättävästi.

-- Mutta ajattelehan, että sinä siten menetät paljon aikaa, ennenkuin saat tutkinnon suorittaa ja saanetko sitä milloinkaan sitten enää?

-- Kävi miten hyvänsä, minä seuraan sinua.

-- Mieti kuitenkin, poikani, ennenkuin päätät, se on sangen vakava askel elämässäsi.

-- Se ei kaipaa miettimistä. Olet itsekin ollut poika. Miten olisit tehnyt minun asemassani, isä?

-- Sano totuus, lisäsi hän, kun huomasi isän epäröivän, -- minä tahdon tietää sen nyt.

-- Minä olisin seurannut isääni, vastasi isä vakavasti.

-- Tiesin sen. Jos toisin olisit sanonutkin, en olisi sinua uskonut, mutta minä tiesin myöskin sinun puhuvan aina totta. Ja minä, sinun poikasi, teen nyt samoin kuin sinäkin olisit tehnyt.

Sanatonna sulki pastori pojan syliinsä.

-- Äitikin tahtoisi tulla mukaan, jos meno tulee, mutta...

-- Äitikin! huudahti innokkaasti Gabriel. -- Entä Ingrid? Se nyt on mahdotonta.

-- Ingrid ei tiedä vielä.

-- Miten he siellä eläisivät? Kuolisivat viluun!

-- Niin, siinäpä se... Äiti on meille miehille tehnyt vahvat sarkavaatteet ja lämpimät turkit, mutta hänellä itsellään ja Ingridillä on ainoastaan ohuet viitat... Kappalaisen pienet tulot eivät ole pitkälle riittäneet, kun on ollut suoritettavana velkaa, jota papiksi lukiessa täytyi tehdä. Kun olisi tämän edeltä ymmärtänyt... Mutta kaiketi sen piti niin käymän... Annoin menneenä talvena kuten tiedät, pois kaikki vanhat päällysvaatteemme. Kun olisi aikaa, niin kyllä kai joku neuvo äitiä ja Ingridiä varten keksittäisiin, mutta tässä hädässä, jos se tulee... Ja minulla on ennakkotunne siitä, että se tulee... Ihmiset tavaroineen kaikki metsissä, tuskinpa muita koko kylässä kuin me, tämä viime viesti on ne nyt kaikki pelottanut pakoon, ei niitä nyt ketään voisi tavata.

-- Ei isä, on tarpeetonta, että he tulevat mukaan. Tietysti me heitä syvästi kaipaamme, samoin kuin hekin meitä. Mutta eihän Jumala meitä sielläkään hylkää, ja minä voin tehdä työtä.

-- Siihen minäkin luotan, ettei Hän hylkää meitä siellä enempää kuin heitä täällä, ja työtä voin itsekin tehdä. Kaipaus tietysti tulee olemaan syvä molemmin puolin. Olen vakuuttunut siitä, että ero meistä äitiin koskee moninkertaisesti raskaammin kuin Siperiaan vaeltaminen meidän kanssamme, ja samoin lapsiraukkaakin.

-- Siitä olen minäkin varma.

-- Kuule Gabriel, on paras olla valmis vaaran tullessa. Ota sentähden vaatteemme alas ullakolta jo tänä iltana, huomenna se voi olla myöhäistä, kenties on niillä silloin jo uudet omistajat. Minä katson todistuksiamme ynnä muuta mukaan tarvittavaa.

-- Kyllä sen teen, isä... sitten. Nyt menen ulos kävelemään vähän.

Hän nousi, otti lakkinsa ja lähti ulos.

2.

Pastori Orelius, joka oli kappalaisena Rantasalmella isonvihan aikana, oli ylioppilasajallaan Viipurissa tutustunut haavalääkäri Wolffin tyttäreen.

Susanna Wolf oli kaunis tyttö, jonka kihara tukka kultalaineina aaltoili hänen kaulallaan ja hartioillaan. Ja vaikka hän kantoi aikansa jäykkää pukua, ilmaisi se sen alta kuitenkin hänen hoikan-sorean vartalonsa joustavuus ja liikkeiden pehmeys. Säännölliset kasvot, joille nuoruus ja terveys loivat rusottavan värin, täydensivät hänen miellyttävän olemuksensa sopusuhtaisuutta.

Hän oli Inkerissä syntynyt. Äitinsä, joka oli Inkerin suomalaisia, oli hän jo varhain kadottanut. Isä, saksalainen, kuten nimikin osoittaa, oli saanut yksin pitää huolta tytön kasvatuksesta. Isän kuoltua oli Susanna sitten muuttanut Viipuriin erään tädin luo, joka piti koulua siellä.

Orelius asui Viipurissa enonsa luona, kauppiasperheessä, ja siellä hän usein tapasi Susannan, jonka tädin koulussa enon tyttäret kävivät. Tytön miellyttävä ja vaatimaton käytös teki syvän vaikutuksen nuoreen ylioppilaaseen, joka löysi tunteellensa vastakaiun nuoren neidon sydämessä. Susanna oli silloin kahdeksantoistavuotias.

Oreliuksen lähdettyä Viipurista ei Susanna ollut hänestä sittemmin mitään kuullut, mutta hän säilytti muistissaan hänen avoimen katseensa, ystävällisen äänensä ja suoran, vakavan käytöksensä, mikä kaikki herätti luottamusta. Kun siis Orelius pari vuotta jälkeenpäin tuli ja sai tavata Susannan tämän tädin luona, oli tytön ilo niin vilpitön, samoin kuin Oreliuksenkin, että he jo sanoittakin tiesivät olevansa toisilleen rakkaat. Ja avioliittonsa he solmivat samana kesänä.

Nämä muistot liikkuivat nyt pastori Oreliuksen mielessä, hänen istuessaan vähäisessä salissa katsellen avoimesta matalasta akkunasta, miten ilta-aurinko kultasi lahden laineita. Kukkien tuoksu tuntui niin ihmeen suloiselta, pikkulintujen viserrys puissa kuului niin viehättävältä, rastas lauloi viime laulujaan, käki kukahteli viime kertojaan ja yksinäinen ruisrääkkä äänteli vielä vainion perällä.

Pastori huokasi. Suloinen luonto herätti hänessä kaikua, viritti sielun sisimmät kielet soimaan syvän kaipauksen säveliä. Hän ajatteli takana olevaa onnellista elämäänsä, kaikkea sitä hyvää mitä hänellä oli ollut ja vieläkin oli, mutta joka niin pian kuin salama uhkaavasta pilvestä iskisi alas hänen huoneeseensa, kuten niin monen muunkin nykyaikana, jo huomenna voisi olla häneltä iäksi kadonneena. Viime vuosien tapahtumat, joista huhut kulkivat kulovalkeana seurakunnasta seurakuntaan, olivat omiaan järkyttämään urhoollisintakin mieltä. Olihan nyt kulumassa tuo Suomen papeille kärsimyksistä niin muistorikas vuosi 1714.

Täytyy näin ollen myöntää, että tarvittiin tavallista enemmän lujamielisyyttä, jos mieli pysyä tällaisten huhujen ja tietojen liikkuessa paikallaan. Eikä kumminkaan -- se on luettava Suomen papiston ikuiseksi kunniaksi -- tämä _hänen_ tekonsa ollut mitään harvinaista, vaan lukuisat muutkin papit seisoivat Oreliuksen tavoin seurakuntansa pylväänä, ottaen vastaan vihollisen kovimmat iskut. Sitä todistaa niiden pappien luku, jotka isonvihan aikana vietiin Venäjälle vankeuteen, monet aina Siperiaan saakka, ja joista useat kuolivat puutteeseen, rääkkäykseen ja kaikenlaiseen kärsimykseen.

Mutta aikomuksemme ei ole vanhoja arpia repiä verille, vaan ainoastaan tositapauksia kertoellessa niiden valaisemiseksi ohimennen mainita ajan oloista, voidaksemme luoda eheän kuvan myötätuntoisen lukijan nähtäväksi.

* * * * *

Rouva pistäytyi sisään kelloa katsomaan.

-- Mitä sinä nyt puuhaat? Istu tänne luokseni, sanoi pastori.

-- Minä valmistan illallista, tiedäthän.

Rouvan silmät olivat turpeat ja itkeneen näköiset.

-- Älä nyt siitä välitä. En minä syö paljon mitään, voileipä ja kippo maitoa, tyydymmehän me kaikin siihen.

-- Minä sanon vain Vapulle, ettei hänen tarvitse tulta sytyttää.

-- Missä lapsikin on? sanoi hän Ingridiä tarkoittaen.

-- Hän levittelee ullakolla kuivumaan kukkia ja ruohoja, joita aamupäivällä kokoilimme.

-- Hm, jättäköön sen... huomiseksi.

Rouva meni.

Hetkistä myöhemmin kuului keveitä askelia. Sisään astui pirtin puolelta puolikasvuinen hoikka tyttö, kaksitoistavuotias. Tytöllä oli samanlainen sini- ja valkoraitainen pellavapalttinainen puku kuin rouvallakin. Vaikka se oli vanha, se oli puhdas ja hyvin silitetty ja uuteen poimutukseensa salasi puolilyhyt hame helmassa olevat parsimot.

Hän kantoi jotain esiliinan alla.

Pastorin kasvojen sävy ilmaisi lapsen lähestyessä syvää huolta, vaikkakin suu hymyili.

-- Arvaapas mitä minulla on täällä kädessäni sinulle, isä?

-- Kukkiako? Tunnen tuoksua.

-- Ei, et arvannut.

-- Mansikoitako jo?

-- Niin juuri. Pian arvasit. Tuoksusta tunsit.

Hän vei isälleen pienen ropposen, joka oli täynnä kypsiä mansikoita.

-- Syö nyt, kulta, tyttösi poimimia marjoja. Hän katsoi hellästi isäänsä silmiin.

-- Kiitos, lapsi! sanoi tämä ottaessaan marjat vastaan.

Hän katsoi ylös taivasta kohden ja huokasi syvään pistäessään marjoja suuhunsa.

Tyttären rinnastakin nousi tällöin kevyt huokaus kuin vastakaikuna isän tunteille.

-- Oi kuinka taivas on korkea ja sininen! Kunpa olisi siellä ylhäällä Jumalaa lähempänä, näkemässä hänen ihmeitään!

-- Niin, lapsi, ja saisi siellä yhtyä armaittensa kanssa Jumalan istuimen edessä, vastasi isä syvästi liikutettuna, -- ja niinhän saammekin kerran.

-- Kuinka korkea se Jumalan istuin on! Ajatus ei riitä... Ja kuitenkin sielun siivet sinne kantavat.

Tytön silmät, jotka olivat taivasta kohti kääntyneet, olivat väriltään ja katseen syvyydeltä aivankuin pienoiskuvat sen sinisestä korkeudesta. Syvä tunne kuvastui hänen lapsekkaissa kasvoissaan, jotka olivat kalpeat ja hienopiirteiset.

Nyt hän katsoi isänsä silmiin ja äkkäsi kyyneleen niissä.

-- Oi isä! huudahti hän ja heittäytyi isänsä kaulaan ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen.

-- Niin, Ingrid-lapseni, se käy yli ajatustemme. Mutta älä koskaan unohda, että sinulla rukouksessa on vapaa pääsy Jumalan armoistuimen eteen. Se on suuri aarre murheen aikana, paina se mieleesi, rakas lapseni! Hän laski kätensä tytön päälaelle ja sanoi liikutettuna:

-- Herra siunatkoon sinua, rakas tyttäreni, taivaallinen isä suojelkoon ja varjelkoon sinua.

Hän sulki lapsen syliinsä.

* * * * *

Rouva tuli nyt sisään. Hän oli ollut vintillä, sänkyvaatteita huomisen varalle kokoamassa ja kantanut sinne kukkien lisäksi heiniä pihalta.

Pastori katsoi häneen niin syvästi kuin hän olisi tuolla silmäyksellä tahtonut ikuisesti painaa tuon rakkaan kuvan sydämensä sisimpään, vielä syvempään talteen kuin mitä se jo ennestään oli.