Part 13

-- Tuo oli nyt varsin tarpeetonta herrojen puolelta, sanoi Jansson, mutta olkoon nyt siis kaikkien mieliksi, ja minä tuon Tukholmasta virsikirjan Anders-Petterille, niinkuin äiti sanoo, jos hän lukee kiltisti. Jos ei, niin annan herroille rahan takaisin, muista se.

Loppulause oli tietysti Anders-Petterille. Saarelaiset saattoivat nyt ystävämme rantaan.

-- Älkää kuluttako aikaa, niinkuin nuorten tapa on, turhalla kisailemisella ja urheilemisella, joka vain on turhaa ajan hukkaa, sanoi vanha Jan-Petteri -- vaan kulkekaa ripeästi eteenpäin ja hetken luisteltuanne pankaa kaikki purjeet päälle. Ja Herra olkoon kanssanne! Se on paras painolasti se, kun Herra on laivassa.

He kiittivät vanhusta neuvoista, puristivat vielä kaikkien kättä ja lähtivät matkalle.

Hiki otsassa luistelevat, liitelevät ystävämme mannerta kohti.

-- On jo 21. päivä tänään, alkoi Gabriel. -- Oli aikomukseni tänään olla Turussa, ainakin siellä on nimipäiväänsä viettämässä joku Hämeen Tommi, joka olisi kyydinnyt minut reessä kotipuoleen. Nyt ei ole enää sitä ajatteleminen, sentähden otankin vastaan äitisi kutsun, Gadolin, koska hän meidän lähtiessämme vakuutti, että minä palatessani olen tervetullut Perniöön.

-- Tietysti, sanoi Gadolin, -- yhdessä kuljetaan päähän asti.

-- Sinä tarkoitat Perniöön asti, sanoi Tengström -- sillä Bergelinillä on Janakkalassa matkan pää.

Gadolin ei vastannut mitään tuohon kaskuun, luisteli vain tyynesti eteenpäin kumppaniensa sivulla.

Eteenpäin käy matka. Pienenä pilkkuna siintää saari, jonka he ovat jättäneet ja selvemmin tulee näkyviin Suomen ranta. Yhä mennään eteenpäin.

-- Hämärtääkö? huudahtaa Gadolin. -- Emme ehdi illaksi maihin.

-- Tuskinpa on puolipäiväkään, sanoi Tengström, -- kellon luulisin olevan vasta 11. Taitaa olla jotakin pahempaa.

-- Niin pelkään minäkin, sanoi Gabriel, -- äsken näkyi pieni pilvi taivaan rannalla, se on noussut sieltä ja on kätkemäisillään meidät vaalean harmahtavaan harsoonsa. Se tulee hitaasti mutta varmasti ja me saamme kiittää Jumalaa, jos saavumme tuolle karille, joka hämärtää edessämme, ennenkuin se katoaa näkyvistämme. Etemmäksi ei ole ajattelemistakaan, ennenkuin sumu on hajonnut. Ja nyt lisää vauhtia, veikot.

Ja hän potkaisi eteenpäin kuin tuulispää.

Sumu laskeutui yhä alemmaksi, yhä taajeni se verho, jonka se venytti maiden ja saarien ylitse. Valkeita siirtoja kuin kuolinliinojen repaleita liiteli ilmassa, hajoten, leviten ympäri. Sumu oli niin sakea, että tuskin paria syltä eteensä voi erottaa.

-- Missä asti Bergelin mahtanee ollakaan? sanoi Gadolin, -- eihän hän meitä jättäne?

-- Ole huoleti, kyllä hän itsensä ilmoittaa, kun vain itse ennättäisi luotoon, jottei ulos mereen joutuisi.

-- Jospa huutaisimme, jottemme joutuisi aivan etäälle toisistamme.

-- Kyllä hän meidät kuulee, kun meitä on kaksi ja yhä puhumme. Mutta sopiihan sitä huutaakin. -- Hoi! huusi hän raikkaasti.

-- Hoi! kuului jokseenkin läheltä oikealta.

-- Tulemmeko sinnepäin? huusi Tengström taaskin, -- jottemme eksy toisistamme?

-- Ei väliä ole, kuului vastaus, -- kyllä minä pidän yhteyttä, puhukaa vain kovaa keskenänne. Ehkäpä löydätte maata sieltäpäin.

Taaskin he luistelivat hetken.

-- Huhui! huusi Tengström taaskin.

Nyt kuului vastaus ihan vasemmalta. Nuorukaiset kääntyivät sinnepäin.

-- Oletteko kääntyneet ympäri? kysyi Gadolin.

-- En tieteni, vastasi Gabriel, -- olen mielestäni kulkenut suoraan.

-- Niin mekin olemme tehneet, sanoi Gadolin.

-- Mutta, sanoi Tengström, -- jos koettaisi tehdä mutkia, ehkäpä sitten kulkisi suoraan.

-- Kyllä se on yhdentekevää, sanoi Gabriel. On ihan onnen kauppaa löydämmekö nyt maan. Mutta nyt olemme kääntynee takaisin, minä olen varma siitä, että olemme niin tehneet.

-- Mistä sen tiedätte?

-- Ehkäpä luulottelette?

-- Ei, nyt käännytään suoraan ympäri.

Ja Gabriel kääntyi taaksepäin menemään.

-- Mutta, sanoi Gadolin, -- emmekö nyt joudu ulapalle?

-- Enpä uskoisi. Mikäpä tuon nyt varmaan tietää? sanoi Gabriel. Mutta äsken, kun sumu alkoi laskeutua, tein sen havainnon, että enin meren kohina joka muistuttaa kaukaista tuulen huminaa, kuului tuolta etäältä, oikealta päin, tietysti sentähden, että tuuli on ollut niin kauan siellä kulmalla...

-- Ja on jäätynyt kiinni sinne, sanoi Tengström hymyillen.

-- Ja pakottanut aallot laulamaan serenaadeja Hankoniemelle.

-- Kuulen minäkin jotakin huminaa etäältä, sanoi Gadolin, -- mutta se kuuluu mielestäni joka suunnalta.

Nyt pysähdyttiin seisomaan.

-- Kuuletteko mitään, veikot? kysyi Bergelin.

-- Kuuluu varmaan, ja selvemmin se kuuluu, niinkuin Bergelin sanookin, oikealta, sanoi Tengström.

-- Kyllä se nyt minustankin kuuluu oikealta.

-- Eteenpäin siis, sanoi Bergelin. Ja eteenpäin kiitivät he yhä.

-- Mutta, sanoi Gabriel hetken kuluttua, -- eiköhän tuolla jotakin siinnä edessämme?

-- Oikein, sanoi Tengström, -- siellä on iso saari ja saaressa talo.

-- Onpa se korkea kuin kirkko, tuo talo, sanoi Gadolin.

-- Sumussa se vain näyttää noin suurelta, sanoi Gabriel hymyillen, -- luultavasti se on vain kalastajan pirtti, mutta onnelliset olemme sentään, kun pääsemme ihmisten luo.

Ja iloisesti he kiitivät saarta kohden, joka jo oli ihan lähellä.

Kun he ehtivät luodolle, huomasivat he, että se olikin vain pieni ulkokari, jossa ei ollut kuin muutama katajapensas ja vähäinen kalastaja sauna.

-- Asumaton!

-- Ihan autio! huudahtivat nuorukaiset.

-- Ei tämä juuri hupaisalta tunnu, sanoi Gabriel, -- kun emme ihmisten luo päässeetkään. Mutta koetetaan saada tuo sauna asuttavaan kuntoon.

Karin rannoilta he löysivät meren ajamia kuivia puita ja saunan nurkkaan oli kalastajilta jäänyt muutama halko ja vähän sytykkeitä. Gabriel ryhtyi heti tulen toimeen ja pian leimusi lämmittävä liekki pesässä.

Kun he olivat saaneet saunan lämmitetyksi, oli jo iltaakin hetkinen kulunut, sillä he olivat harhailleet kauan ennenkuin löysivät saaren.

He söivät illallisensa, ainoastaan neljänneksen leivänkappaleesta ja lihaviipaleesta, jotka kullakin oli taskussa. Tämä säästäväisyys oli Gabrielin mielestä tarpeellinen, sillä luultavasti he eivät saisi ruokaa ennenkuin iltapuolella huomenna ja sekin vain parhaassa tapauksessa.

-- Mitä ajattelee Bergelin? kysyi Tengström.

-- Minä en tiedä mitään ajatella. Paras on, että jätämme kaikki turhat otaksumiset sikseen ja heitämme Jumalan haltuun surun huomisesta päivästä.

-- Silloin saatamme kyllä syödä eväämme kaikki tänä iltana.

-- Eikä tuossa liiaksi olisikaan syödä, huomautti Gadolin. -- Vatsani tuntuu niin tyhjältä ja vonkuu pahoin.

-- Ei veikko, vastasi Gabriel hymyillen Tengströmin sanoille, toimia meidän pitää huomisen hyväksi ja ahkerasti pitääkin, mutta surun saamme heittää Herran haltuun. Ja nyt kuuluu varojen säästäminen asiaan, mutta liika vaarojen otaksuminen siinä, missä niitä ei vielä ole, on surua.

-- Niin, ja on sillä vielä toinenkin nimi.

-- Mikä?

-- Pelko.

-- Luullakseni ei meistä kukaan ansaitse tuota moitetta.

-- Varmaankaan ei, mutta minä tarkoitan että varovaisuus ja pelko useinkin näyttävät olevan sukua.

-- Samoin kuin urheus ja rohkeuskin.

-- Niin -- mutta eikö koko tämä meidän retkemme ole paljasta uhkarohkeutta?

-- Ei, vastasi Gabriel vakavasti. -- Herra tietää itse kuinka välttämätön tämä minun matkani on ollut; minä en ole tehnyt sitä uhkarohkeudesta, en edes urheilunhalustakaan... Tahdoin vain antaa äidilleni joululahjaksi pojan valmiina pappina.

Tengström ojensi Gabrielille kätensä, jonka tämä sulki kiinteästi omaan käteensä.

-- Minullakin, kuuliaisena poikana, sanoi Gadolin, -- on ollut tärkeä syy matkaan, mutta sinä, veikko, yksin olet lähtenyt uhkarohkeasta urheiluhalusta. Nyt, lisäsi hän, -- olet sinä lyöty omilla aseillasi.

-- Minäkö lyöty? Oletko unohtanut Oresteen ja Pyladeen? Minähän jalona ritarina ja aseveikkona seuraan sinua matkallasi.

-- Anteeksi veikko!

-- Käsitäthän leikin.

-- Vergilius, sanoi Gabriel, -- sanoo jossakin...

-- Ah, katkaisi Tengström, -- säästäkää Bergelin, Vergilius Perniön sedälle, minä, Jaakko Fredrikin menttorina, elän nyt Homeroksessa.

-- Niin, sanoi Gadolin, -- silloin kun minä olen Telemakhosi, viisas Minerva.

-- Täytyyhän sinun olla, sillä onhan tämä Kalypson saari, jossa me olemme salattuna koko maailmalta. Joka oli todistettava.

-- Mutta nyt on paras, veikot, sanoi Gabriel, -- että käymme levolle.

-- Niin minäkin arvelen, lisäsi Gadolin parvelle kiivetessään, huomen-illalla Perniössä on meillä kyllä aikaa väitellä.

-- Amen, sanoi Tengström.

4.

-- Suuri Jumala! huudahti Gabriel herätessään, miten nyt on laita?

Ja hän juoksi ulos, mutta kivettyneenä kuin kuvapatsas seisoi hän siinä. Ja se näky, joka hänellä oli edessään, oli kyllä omiaan herättämään hämmästystä.

Toiset olivat myös heränneet hänen huudahduksestaan ja tulivat nyt ulos yhtä hämmästyneinä kuin hänkin.

Näky, joka heidät sai näin ymmälleen, oli aaltojen murtuminen rantoja vastaan.

Yöllä oli ruvennut vinhasti tuulemaan. Tuuli oli rikkonut heikon jään ja vienyt kauas pois, joten siitä päivän koitossa ei enää ollut rahtuakaan jäljellä. Vellamon neidot pesivät taaskin ahkerasti rantakiviä.

Siinä olivat he nyt, pienellä, autiolla luodolla meren selällä, veden ympäröiminä, veneettöminä ja ruuattomina, eikä heitä kukaan tietänyt sieltä etsiä.

-- Näyttää siltä, alkoi Tengström, -- kuin saisimme olla täällä, kunnes kalastajat löytävät meidät luurankoina rannalta.

-- Siltä näyttää, sanoi Gadolin, -- tämä ei ole hupainen näky. Mikä nyt neuvoksi?

-- Turvataan Jumalaan! vastasi Gabriel sangen vakavana.

-- Niin, sanoi Tengström, -- rukoile Jumalaa ja kuole!

-- Mutta, sanoi Gabriel, -- Hän voi meidät hengissäkin täältä pelastaa.

-- Tietysti, jos Hän tahtoo. Mutta tuuli on idässä, ja pian sataa; tätä säätä voi kestää viikon päivät. Noh, täytyyhän kerran kumminkin kuolla... Siispä veikot, katsokaamme kuoloa silmiin kuin miehet.

Gabriel hymyili nuorukaisen uljaalle päätökselle. Kokoiltuaan puita tarpeeksi he menivät sisään ja tekivät tulen pesään.

-- Veikot, sanoi Gabriel, joka istui kiskomassa päreitä, minä esittelen, että ruokavaran mitä meillä on, pitää riittää kaksi päivää... Käyköön sitten miten Jumala tahtoo.

Tähän ehdotukseen suostuivat toisetkin heti ja nyt siis syötiin aamiainen: suupala leipää ja hitunen lihaa...

Päivällä Gabriel rupesi tarkastamaan saunaa, eikö missään nurkassa olisi ruokavaroja kätkettynä. Parven alla peränurkassa, kiukaan varjossa, oli läjä vanhoja verkkoja; niitä hän rupesi nyt sieltä vetämään ulos. Heti tulivat Gadolin ja Tengströmkin hänelle avuksi, ja tarkasti tutkittiin koko kasa, pohjaan saakka, mutta ei mitään löytynyt. Nurkka oli ihan tyhjä.

Syvä huokaus purkausi Gabrielin rinnasta. Pettymyksen tunne täytti toisetkin.

-- Voi, äitini, äitini! sanoi Gabriel ja heittäytyi istumaan saunan rahille.

-- Niin, sanoi Tengström, -- meilläkin on äiti.

-- Mutta, väitti Gabriel, -- minun äitini on sangen köyhä ja minä olen hänen ainoa rikkautensa.

-- Minäkin, sanoi Gadolin, -- olen äitini ainoa poika.

-- Ja minä, sanoi Tengström, -- olen rakkaan äitini esikoinen ja hänkin on vähävarainen.

-- Anteeksi, veikot, sanoi Gabriel, -- kaikilla meillä on äiti, ja jokaisen äidille on poika kallis. Heidän surunsa ja kaipauksensa tulee olemaan syvä. Teillä kuitenkin on isä, mutta minun äitini on leski...

5.

On joulukuun 24. päivä. Tuuli, joka edellisinä päivinä on ollut idän puolella, on kääntynyt pohjoiskulmalle. Valtava on meri myrskyssä ja nyt on myrskyjen aika. Milloin tulevat tyynet ilmat?

Tänään ei ole enää matkustajillamme suupalaakaan ravintoa...

On iltapuoli.

Tuli palaa pesässä, liekit hyppivät iloisesti niinkuin pienet poikaset.

-- Onhan tuo tuli ihmeellinen Jumalan lahja, sanoo Gabriel, todellinen kuva Jumalan rakkaudesta, lämpö ja valo.

-- Unohdatteko, kysyi Tengström, -- tulen hävitysvoiman?

-- En, enkä Herrankaan vanhurskautta, mutta minä tahdon ajatella Hänen rakkauttaan ja muistella kaikkea sitä hyvää, mitä Hän minun sielulleni on tehnyt.

Toiset eivät siihen vastanneet mitään ja puhe taukosi. Äänettöminä he kaikki istuivat ja katselivat tuleen, ikäänkuin odottaisivat sieltä joitakin tietoja saavansa.

-- Veikot, aloitti taas Gabriel hetken kuluttua katkenneen puheen, -- muistatteko mikä ilta tänään on?

-- Minä, sanoi Gadolin, -- en enää muista ajan kulkuakaan.

-- On jouluaattoilta, luulen, sanoi Tengström, -- surkea joululahja edessämme -- nälkäkuolema...

Nyt rupesi Gabriel puhumaan. Hän oli pappi, ja hän oli sydämen ääntä seuraten valinnut virkansa. Edellisinä päivinä oli hänenkin sielunsa ollut kuin sumun verhoamana, hänkin oli taistellut toivottomuuden ja epäilyksen kanssa, mutta nyt, kun hän muisteli päivän kalleutta ja myös sitä kallista virkaa, johon hänet vastikään oli vihitty, samoinkuin sitä vastuunalaisuutta, jonka Herra varmaankin oli hänelle pannut toverienkin suhteen, elpyi hänessä taaskin usko ja toivo Jumalan apuun. Hän puhui palavin sanoin joulun merkityksestä, Jumalan kaikkivaltiaasta voimasta sekä tahdosta rakkaudessaan syntisiä vastaanottaa ja pelastaa hädästä.

-- Ei, hän sanoi, -- Herra ei lähetä meille "nälkäkuolemaa joululahjaksi", sillä meillekin on lapsi syntynyt ja poika on meille annettu, jonka hartioilla herruus on. Astukaamme siis edes uskalluksella ja yhdistykäämme tänä kalliina iltana Herralta apua anomaan.

Sitten hän aloitti jouluvirren "Tule toivottu turva tänn'", mutta ei ehtinyt edemmäksi, sillä liikutus tuli ylen valtavaksi. Hän heittäysi verkkoläjälle nurkkaan ja puhui siinä hätänsä Herralle.

Kaikki he olivat syvästi liikutetut. Kaikki he anoivat Häneltä apua, joka yksin voi auttaa hädästä.

Sitten he menivät taaskin levolle.

Nälkä raivosi jo kovin heidän sisällään ja teki unen levottomaksi, mutta heikontumisen aiheuttama väsymys ja nuoruus kuitenkin nukutti.

Puoliyön aikana heräsi Gabriel siihen, että joku nyhjäisi häntä kylkeen ja mainitsi häntä nimeltä kahdesti: Gabriel, Gabriel!

-- Mitä? huudahti hän kavahtaen ylös, sillä hän luuli toverien häntä kutsuneen.

-- Emme ole mitään puhuneet, vakuuttivat nämä heräten hänen kysyessään.

He nukkuivat taas heti kaikin.

-- Gabriel, nouse ylös! kuuli Gabriel uudestaan uniinsa. Hän kavahti taaskin istumaan.

-- Ettekö nytkään puhuneet? kysyi hän, pudistaen Gadolinia hereille.

-- Emme.

-- Bergelin on sairas ja hourii, sanoi Tengström.

Hän uskoi niin itsekin. Mutta tuskin hän oli taaskin joutunut tuohon horrostilaan, joka ei ole unta eikä valveilla-oloa ja jossa sielu kuitenkin vaeltaa, vaikka ruumis lepää, kun sama ääni taaskin sanoi:

-- Gabriel, nouse ylös ja katso parven alle nurkkaan kiukaan varjoon, siellä on leipää ja juurikkaita.

Nyt ei Gabriel enää kysellyt vaan hypähti ylös.

-- Mitä Bergelin nyt aikoo? kysyi Tengström, kun huomasi, että tämä vapisevin käsin koperoi tuluksia ja alkoi iskeä tulta.

-- Minä rupean etsimään, hän vastasi.

-- Mitä?

-- Leipää ja juurikkaita.

-- Leipää ja juurikkaita! huudahti Tengström. -- Se on houretta ja turhaa on tuo etsiminen, onhan se nurkka jo kahdesti perinpohjin etsitty.

Mutta Gabriel ei kuunnellut. Hänellä paloi jo tuli päreessä, jonka hän pisti kiukaan kulmaan. Sitten hän rupesi taaskin repimään verkkoja nurkasta ulos.

Toverit nauroivat "Bergelinin tutkimusretkelle". Tengström oli herättänyt Gadolinin ja vaikka nälkä kiusasi heitä ankarasti, oli tuo kuitenkin heistä niin hupaista, etteivät he voineet pidättää nauruaan.

Gabriel on ajanut verkot keskelle lattiaa. Nurkka on tyhjä. Hän pudistelee nyt verkot yksitellen, jotta niistä neulanenkin varisisi. Ei mitään.

Hän istahtaa rahille uupuneena. Siinä istuu hän nyt ja miettii: pitihän tuo nyt muutenkin tietää mahdottomaksi. Mutta hän muisteli vielä noita äsken kuultuja sanoja. Tuo ääni oli ollut niin selvä, vakaa ja laupias, hän oli sen niin selvästi kuullutkin viime kerralla. Ei, se ei voinut pettää. Hän ei voi uskoa nyt omia aistimiaan, ei ymmärrystäänkään, vika täytyy nyt olla hänessä itsessään, ettei hän löydä, sillä leipää ja juurikkaita täytyy olla siellä nurkassa.

Hän nousee istualtaan, ottaa päreen käteensä oikein läheltä katsoakseen, vaikka hän kyllä etempääkin näkee ja on käsin koettanutkin, että nurkka on tyhjä; mutta hän ei tahdo pettyä toivossaan. Ei mitään.

Mutta tuo leveä lattianparsi tuolla seinämällä, nurkassa kiukaan varjossa, se ei käy päähän asti se on jatkettu lyhyellä laudankappaleella. Hän kiskoo sen siitä ylös. Ja mitä näkee hän siellä? Vähäisen kuopan, jossa on vanha, pienoinen konttirääsy ja siinä -- kaksi leipää ja kolme isoa juurikasta!

-- Kaikkivaltias Jumala! huudahtaa hän heittäytyen polvilleen ja itkien kuin lapsi.

-- Veljet! Nouskaa ylös kiittämään taivaallista Isäämme ja -- syömään!

Hänen äänensä vapisi liikutuksesta.

Toverit eivät tarvitse kahta kutsua.

Ja leipä murretaan kiitoksella!

Tuli tehtiin uudestaan pesään; siinä paistoi Gabriel juurikkaat. Sitten syötiin illallinen.

Syötyä rupesi Gabriel heti veisaamaan jouluvirsiä ja Tengström ja Gadolin yhtyivät hänen lauluunsa. He veisasivat koko yön ja kiittivät Herraa hänen avustaan. Se oli harvinaisimpia juhlahetkiä, mitä voi olla ihmiselämässä... Vasta aamupuhteella he lepäsivät vähän aikaan.

Kun tuli päivä, näkivät he että meri oli taaskin alkanut jäätyä. Tuuli oli tyyntynyt, ilma selkeä; nyt oli pakkanen ja sitä kesti luultavasti joulupäivät.

He viettivät jouluaan oikein juhlallisesti. Gabriel saarnasi ja messusi, hän piti juhlallisen jumalanpalveluksen, niinkuin kirkossa. Sanat tulivat sydämestä ja menivät sydämiin. Sitten he veisasivat jouluvirsiä ja iloitsivat sydämen pohjasta, Tengström ja Gadolin seuraten Gabrielia, joka osasi ulkoa virret, joita äiti kotona lastensa kanssa oli joka joulu veisannut.

Tapaninpäivänä saatiin jo jäätä koetella luistimilla. Kuitenkaan he eivät vielä uskaltaneet lähteä matkaan, vaan odottivat kolmanteen joulupäivään.

Tapaninpäivä vietettiin samaten kuin joulupäiväkin. Kaikki ylistivät he Jumalaa kaikesta sydämen halusta, joten se joulu, jonka he tuolla autiolla karilla viettivät kiitosvirsien ja saarnojen kaikuessa, ei suinkaan ollut mikään ikävä joulu, vaikkakin se niin surullisen synkästi alkoi ja näytti niin hirveän lopun saavan. Se oli sangen iloinen ja riemullinen joulu. He tiesivät, että Herra oli läsnä.

Kolmantena joulupäivänä he söivät aamiaisensa päivän koittaessa, veisasivat virren ja jättivät hyvästi kalastajasaunalle, jossa Herra oli niin ihmeellisen avun heille antanut. Vielä ulkoa palasi Gabriel takaisin. Hän tahtoi yksinään sanoa jäähyväiset tuolle huoneelle, jossa hän oli saanut "maistaa kuinka Herra on suloinen."

6.

Pian olivat matkustajamme matkansa perillä.

Jostakin lukijastani saattaa olla hupaista tietää miten he tulivat Perniöön ym. Jätän sen nyt kuitenkin lukijan oman mielikuvituksen tehtäväksi, sillä minä en tiedä siitä mitään kertoa, sitä kun ei ole minullekaan kerrottu.

Nyt lopuksi sanon lyhyesti mitä matkustajistamme sittemmin tuli.

Oppinut ja ansiokas Jaakko Tengström, maamme historiassa tärkeä henkilö, tuli piispaksi Turkuun 1805 ja arkkipiispaksi 1817.

Jaakko Fredrik Gadolin oli kirkkoherra Mynämäellä sekä vt. lääninrovasti.

Kolmas sankareistamme, Gabriel Bergelin oli kirkkoherrana Merikarvialla. Hänen elämänsä on edellä, näiden perhemuistojen alussa, laajahkosti esitetty.

5.

KUUN PIMENTÄMINEN

Historiallinen kertomus

1.

Mikä sinusta on hauskaa, Jaakko? Minä en näe siinä mitään iloa että kenties saamme viettää yömme paljaan taivaan alla joulukuulla tänä armon vuonna 1771. Nyt olemme jo poikenneet useaan paikkaan ja aina samalla tuloksella, ainoastaan ivaa juopporentuilta ja neuvoja toiseen taloon tuhmilta naisilta. Jo nyt on ilta tulossa ja kyläkin loppuu, ja sinä olet vallan passiivinen, vaikka eilen niin hilpeästi lupasit tänä iltana olla johtajana ja hankkia hyvän yökortteerin meille.

-- Vasta nyt, _mon ami_, [Ystäväni.] kuukin kurkistaa taivaankannen syrjän alta, tuolla idässä. Eihän vielä, poikaseni, ole kiire yölevolle. Onpa täällä, sanottiin, pienen taipaleen päässä hyvä talo, _ergo_ [Siispä.] teemme siitä itsellemme yömajan.

-- Teemme! Eikö maisteria huvita Tengströmin itseluottamus? Hän tekee, vaikka meidän toisten on täytynyt anoa ja monta nurjaa kieltoa kuulla, ennenkuin olemme saaneet. Ja minulle hän sanoo niin joviaalisesti kuin vanha kyläkoulunopettaja "poikaseni", vaikka minä olen melkein vuotta vanhempi. Hän on viisitoistavuotiaana jo koko mies, kun glorvördisin [Kunniakkain.] muistossa Karolus XII, ja hän tekee.

-- No, no, Gadolin, on vielä ennenaikaista päättää. Tengströmillä on kenties varattuna joku hauska kepponen jolla hän aikoo viehättää nämä sitkeät halikkolaiset _filantropiaan_ [Ihmisrakkauteen.] ja siten yllättää meitä.

-- Niin, _posito_, [Otaksun.] että niin on, minä puolestani jo haluaisinkin jotain vaihtelua. Tämä repunkantaminen ja latinanlaulaminen käy ylen yksitoikkoiseksi. Onko sinulla se keppossuunnitelma valmiina?

-- On se kyllä valmis, on ollut jo matkaan lähtiessä. Mutta ennenkuin sen teille ilmoitan, täytyy minun saada teiltä molemmilta ehdottoman kuuliaisuuden lupaus. Lupaatteko?

-- Minä lupaan ja vannon kuuliaisuutta tänä iltana, vaikka käskysi olisivat oikean Tamerlannin. Ja tietysti maisterikin lupaa samoin.

-- Lupaan.

-- Hyvä! Teidät minä nimitän nyt heti tohtoriksi, teen teistä mainion saksalaisen lääkärin, joka ei osaa maamme kieliä, vaan puhuu saksaa. Jaakko Fredrik sekä minä olemme oppilaita. Minä sitäpaitsi teen tulkin virkaa tohtorille.

-- _Bravo, bravissimo!_ huudahti Gadolin nauraen. -- Mutta jos kaikki siinä talossa ovat terveitä, niin mistä saamme sairaita tohtorillemme? Siitä syntyy uusi _quaestio_, [Kysymys.] "poikaseni."

-- Siitä ei huolta, vakuutti Tengström.

-- Ja minä toivonkin, että siellä kaikki ovat hyvävointisia, sillä en millään puoskarikujeilla tahtoisi arvoani vahvistaa ja saattaa ihmisten elämää vaaraan, sanoi vasta nimitetty tohtori vakavasti. -- Mutta viattomaan kepposeen olen aina valmis, lisäsi hän hymyillen.

-- Juuri niin... Nyt lähenemme jo taloakin, josta saamme yökortteerin... Näyttäähän teidän isävainajanne nauris Turun aikaa.

-- Näyttääpä tietenkin.

* * * * *