Part 12

Selvää on, että ne, jotka tuomitsivat nuoren Livónin kuolemaan, ovat tietämättään tehneet lainmurhan. Nyt tahtoisin kysyä eikö nykyinen Suomi katso siveelliseksi velvollisuudekseen saattaa tätä oikeuden erehdystä päivänvaloon? Eikö kansamme oikeudentunne vaatisi, että joku lainoppinut, jolla siihen on tilaisuus, etsisi oikeuden pöytäkirjat arkistojen tomusta, uudestaan tarkastaisi ne ja saattaisi yleisön tietoon tutkimuksensa tulokset? Kappale toista vuosisataa on tosin kulunut jo siitä, kun syyttömän nuorukaisen veri vuosi, eikä kukaan omainen enää tulisi näkemään hänen syyttömyytensä todistusta, mutta kansamme oikeudentuntoa se tyydyttäisi, se osoittaisi nouseville sukupolville että:

"Ei niin supi salattua, Ettei tuota ilmi tuone Jumalamme julkisesti".

4.

JOULU AUTIOLLA KARILLA

1.

Tuuli on käynyt yhä kipakammaksi, virkkoi Erik Anders Jansson, saat siirtää tuon suuren altaan, Jan Erik, paremmin perään ja ottaa yhden "reivin" isosta purjeesta. Vene makasi liiaksi "paapuurin" kuvulla ja ilma käy yhä myrskyisemmäksi, ei siihen kaakkotuuleen ole luottamista; se lähettää välistä sellaisia vihureita, ettei tiedä kun jo emäpuu on päälle kääntynyt. Ja väkevällä kädellään väänsi hän peräsintä, siten vaatien jaalan nousemaan ylös vastatuuleen kuohuville aalloille, jotka hyrskyen syöksyivät oikeata keulaa vastaan. -- Kyllä maisteri, lisäsi hän kääntyen mainitun henkilön puoleen, -- auttaa sinua solmimisessa.

Jan Erik rupesi heti, altaan siirrettyään, "reivaamaan" ja maisteri auttoi häntä mikäli saattoi, kun oli kädet kontassa ja itse tottumaton sitä tekemään.

Jaalan omistaja on noin neljänkymmenen viiden vuoden ikäinen, kookas, jäntevä mies, jonka ahavoituneet punaisenruskeat kasvot todistavat, että hän on suurimman osan ikäänsä elänyt meren selällä. Kuten jo edellä on mainittu, on hänen nimensä Erik Anders Jansson. Hän on kalastaja Haapasaaren puolesta, tuosta Ahvenanmaan ja Hankoniemen keskivälillä sijaitsevasta saariryhmästä, ja palaa nyt Tukholmasta voin, lohen ja siikojen myynnistä, joita tavaroita hän on ostanut, lohet Turun torilla kokemäkeläisiltä ja voin maaseudulta; siiat ovat omaa saalista.

Jan Erik Eriksson, jaalan omistajan poika, oli yhdeksäntoistavuotias nuorukainen, mutta näytti pikemmin olevan kaksikymmentäkolme kuin yhdeksäntoista, sillä hän oli pitempi isäänsä ja melkein yhtä jykevä vartaloltaan. Hänenkin kasvonsa olivat ahavoituneet meri-ilmasta ja saaneet tuon terveennäköisen punaisenruskehtavan värin, joka isälläkin oli, vaikkakaan ei niin vahvaa. Hänellä oli vilkkaat vaaleansiniset silmät ja vaalea kähärä tukka, samaten kuin hänen isällänsäkin. Hän oli siis pulska nuorukainen.

Ruotsi heillä oli puhekielenä, kuten jo heidän ruotsalaisista nimistänsäkin voi arvata.

Jaala kyntää Itämerta Ahvenanmaan kohdalla, joka pian kätkeytyy Köökarin varjoon. Alus on vähäinen avoin jaala, ei paljoa isompi kuin iso kalastajavene.

Matkustajina on siinä kolme nuorta herraa. Erääseen "maisteriin" olemmekin jo pikimmältään tutustuneet; hän on vanhin heistä. Nuo kaksi muuta ovat vielä aivan nuoria, vasta viisitoistavuotisia nuorukaisia. He ovat äskenleivottuja ylioppilaita.

Tuo hienomman ja hennomman näköinen tuntuu terävä-älyiseltä miehenalulta; hän on sangen hilpeäluontoinen ja ikäänkuin hänellä olisi aina jokin hauska kepponen mielessään. Nyt ei hänellä näy olevan siihen suurta halua, hän istuu, nojautuen jaalan päälaitaan, etukannella olevalla tynnyrillä, katsellen, miten aallot vyöryen ryntäävät jaalan keulaa vastaan. Välistä joku vihaisempi aalto hypähtää niinkin korkealle, että ulottuu sylkäisemään, merimiesten puhetapaa käyttääksemme, tahi heittämään huntunsa, kuten runoilijat sanovat, laidan ylitse. Läikähdystä tosin nuorukainen väistää, mutta räiskeiden sallii hän ripeänä sateena viskautua ylitsensä. Hän vain vetää viittaansa tiiviimmin ympärilleen, sillä avoin jaala, räiskeitä lukuunottamatta, ei anna paljoa suojaa tuulta vastaan. Tämän nuorukaisen nimi on Jaakko Tengström, hän on Kokkolasta kotoisin, pitäjänapulaisen maist. Juho Tengströmin poika.

Toinen nuorukainen oli Jaakko Fredrik Gadolin, kirkkoherran poika Perniöstä, jonka pulska muoto todistaa hänen kouluaikana olleen hyvän eväskontin ääressä. Hän loikoo vanhan purjeen päällä lähellä Tengströmiä, hiljalleen laulellen erästä aivan uutta Bellmanin runoa.

Ja "maisteri"? Niin, hänet olemme jättäneet viimeiseksi, siitä syystä tahdomme kohdistaa enemmän huomiota häneen. "Maisteri" on nuori mies, joka on ylioppilaana ollut Tukholmassa papintutkintoa suorittamassa ja palaa sieltä nyt pappina. Hänen nimensä on Gabriel Bergelin, hän on hämäläinen, lukkarin poika Janakkalasta, Hämeenlinnan läheltä, mutta ei hänen muotonsa osoita hämäläistä sukuperää, sillä Gabrielilla on sangen säännölliset kasvonpiirteet. Korkea, vähän taaksekalteva vapaa otsa, kulmakarvat vähän kaarevat, tumman siniharmaat silmät, joilla on vapaa läpitunkeva katse, säännöllinen nenä, pikemmin roomalainen kuin kreikkalainen, posket ja leuka tasaisen täyteläiset, kasvojen muoto pitkähkö ja terveen näköinen sekä vaalea kastanjanruskea kähärä tukka. Hän on runsaasti kolmen kyynärän korkuinen, vartalo sorean ja voimakkaan näköinen. Hän teki siis heti miellyttävän vaikutuksen katsojaan, joka hänet ensi kerran näki. Nämä piirteet hänen muotokuvastaan olen saanut varmalta henkilöltä. Tämän huomautuksen teen sentähden, että joku kenties luulee minun mielikuvitusta käyttäneen.

Gabrielin isä, Gabriel Bergelin hänkin nimeltään, oli kuollut tämän lapsuudessa, mutta äiti ja kolme Gabrielia vanhempaa siskoa, joista kaksi oli naimisissa ja kolmas palveluksessa, kustansivat yhteisesti Gabrielin opintoja.

Siihen aikaan piispa Karl Fredrik Mennander oli Tukholmassa valtiopäiväin aikana, vaikka hän ei ollut valtiopäivämiehenä sillä kertaa -- hän oli siellä kenties muuten, voidakseen lähempää paremmin seurata asiain kulkua ja tietysti jotakin vaikuttaakin. [Piispa Mennander oli sangen arvossapidetty mies ajallansa. V. 1775 hänet valittiin Upsalan arkkipiispaksi -- Jaakko Haartman tuli hänen sijaisekseen Turussa. V. 1784 hän sai "pohjantähden". Kuoli v. 1786. Hänen isänsä oli Ilmajoen kirkkoherra.] Aikana, jolloin ei ollut sähkölennätinlaitosta ja muutkin sanomat kulkivat hitaasti hankalan yhdysliikenteen tähden, täytyi kansan eteväin miesten itse mennä pääkaupunkiin kansan oikeuksia ja tarpeita silmällä pitämään. Niinpä oli jumaluusopin tohtori Gadolin [Gadolin oli Haartmanin jälkeen Turussa piispana. Hän oli 7 eri kertaa valtiopäivämiehenä.] silloin Tukholmassa, sillä hän oli pappissäädyn edusmies Turun läänistä sinä vuonna, ja ehkäpä joku muukin yliopiston ja konsistorion opettajista oli siellä. Näistä syistä täytyi Gabrielin, joka välttämättä tahtoi jouluksi tulla papiksi vihityksi, mennä Tukholmaan. Sillä Gabriel tiesi, että äiti, tuo jalo rakas äiti, jota hän niin syvästi rakasti ja piti korkeassa arvossa, oli pienistä varoistaan kustantanut hänen koulunkäyntinsä ja kasvattanut hänet mieheksi ja hän tahtoi jo itse ansaita leipänsä, sillä hän oli jo kaksikymmentäkaksi vuotta vanha ja piti siis vääryytenä ja häpeänä enää olla omaistensa rasituksena.

Meidän ei sovi myöskään otaksua että nuo toisetkaan nuoret herrat kulkivat huvikseen tänä vuoden aikana. Kesällä, kun aurinko säteillään kultaa meren aallot, jotka iloisina tanssivat veneen keulan ympärillä niinkuin morsiuspiiat morsiamen ympärillä kruunua päästä tanssittaessa, jolloin toiset pistävät päänsä lähelle kruunua saadakseen toiset piloillaan väistyvät ja kumartavat päätään alas tai sivullepäin vääntävät, eivät nuorukaiset paljon asiaa tarvitse: siinä on asiaa kyllä, kun pääsee mukaan hupaiselle merimatkalle. Tämä pitää erityisesti paikkansa sen ajan suhteen, jossa kertomuksemme liikkuu, sillä nykyaikana, jolloin kulkuneuvot ovat niin mukavat, voisi tuskin kulku tuollaisessa lastiveneessä nuorista herroista kesälläkään tuntua huvilta. Meidän herroilla ylioppilaillamme varmaankin siis on asiaa Tukholmaan.

Perniön kirkkoherra Anders Gadolin nimittäin oli lähettänyt ainoan poikansa Jaakko Fredrikin tuomaan Tukholmaan voita, juustoja ja lihaa, joista hän nyt joulun lähestyessä toivoi saavansa hyvän hinnan. Eikä kunnon ukko siinä pettynytkään, sillä Jaakko Fredrik oli tehnyt hyvät kaupat ja hänellä oli nyt muutama sata riksiä taskussaan. Tietysti oli jaalan omistaja Erik Anders Jansson, tottuneempana sellaisiin toimiin, kirkkoherran pyynnöstä ollut melkein yksinomaisesti toimivana henkilönä noita kauppoja tehtäessä. Jansson olikin aina ennen myynyt kirkkoherran voin, sillä hän oli kirkkoherran tuttu, mutta nyt oli tavaroita ollut entistä enemmän, eikä kirkkoherra siis uskonut niitä vieraalle henkilölle, joka itsekin oli kauppamies. Mutta Janssonin maine rohkeana ja kuitenkin varovana kelpo merimiehenä vaikutti, että kirkkoherra, niin myöhäinen kuin vuodenaika olikin, luottamuksella uskoi hänen haltuunsa poikansa ja tavaransa.

Jaakko Tengström oli vähävaraisesta kodista jossa oli neljä häntä nuorempaa lasta, kaksi poikaa kouluiässä ja kaksi tyttöä. Hän otti kiitollisena vastaan Perniön kirkkoherran kutsun seurata Jaakko Fredrikiä Turusta ja viettää Perniön pappilassa joululuvan aika, kun matka Kokkolaan asti olisi tullut hänelle ylen kalliiksi.

Kun siis siellä kysymys tuli voin lähetyksestä ei Jaakko Fredrikin käynyt lähteminen matkalle kun hänen ystävänsäkin oli hänen kotonaan. Mutta hän myöskin tiesi isänsä tahdon ja kysyi ystävältään eikö hän haluaisi tulla mukaan. Hänen suureksi ilokseen oli tämä heti valmis lupaamaan, sillä se oli hänen ensimmäinen Tukholman-matkansa samaten kuin Jaakko Fredrikinkin, ja ylioppilas tietysti halusi pääkaupunkia nähdä. Eikä kukaan ollut siitä iloisempi kuin Saara-rouva, Jaakko Fredrikin äiti, sillä hän oli oikein huolehtinut, miten pitkältä poikaraukan matka tuntuisikaan näin myöhäiseen vuodenaikaan, vaikka ilmat olivatkin olleet kauniit ja tasaista syksyä kestänyt. Rouvasta oli aivan luonnollinen asia, että tuo pitäjän-apulaisen Tengströmin poika seuraisi Jaakko Fredrikiä matkalle. Hän oli siis evästänyt sekä vaatteilla ja vällyillä varustanut nuorukaiset matkalle ja itse saattanut heidät rantaan ainoan tyttärensä Saara Elisabetin kanssa.

Tuuli on vetäytynyt vähän itäisemmäksi ja yltynyt oikein myrskyksi. Jaala, joka risteilee taistellen kovaa merta vastaan, on ehtinyt Purmon sivuitse, joka samoin kuin pari pienempää etäämmäksi jäänyttä saarta on hetken aikaa ollut sillä merenmurtajana. Mutta nyt käy tuuli vapaasti koko rajuudellaan jaalan kimppuun, vierittäen meren korkeat valkoisina vaahtoavat aallot sen ylitse. Kaikki purjeet ovat pohjareivatut, mutta sittenkään ei jaala tahdo voida kestää tuulen tuimuutta ja se on kuitenkin parhaita meriveneitä Turun saaristossa ja sen perämies on aikansa kuulu.

Jaala on jo kotirantoja lähellä, missä on pahimmat käänteet tehtävä, mutta perämies tuntee veden. Ei mitenkään tahdo vene kannattaa niin paljoa kangasta yllään, eikä vähempi millään ehdolla kuljeta eteenpäin; he ovat koettaneet, mutta vene pyrkii takaisinpäin. Mutta ovatpa he jo hyvin lähellä kotoluotoa, ainoastaan muutama käänne enää, kun ollaan kotorannassa.

Mutta yhä yltyy tuuli, yhä vinkuu vihuri. Onpa nyt kuin myrsky olisi koonnut kaiken voimansa yhteen ainoaan valtavaan puuskaan, niin kauhean raivoisa on se vihuri, joka nyt myrskyää. Masto rysähtää kerran.

-- Valmis katkomaan, kuuluu Janssonin käskevä ääni, -- kaikki varuillaan.

-- Valmis katkomaan, kuuluu merimiehen tapaan Jan Erikin yksitoikkoinen vastaus.

Hän seisoo hajasäärin maston juurella, jottei tasapaino häiriytyisi, kirves nostettuna iskuun.

Herrat istuvat laukut kainalossaan tukien itseään päällisiäkään, muuta eivät he myrskyssä taida tehdä, tottumattomat kun ovat merenkulkuun.

Toinen rysähdys... ja kolmas heti perässä, masto kaatuu kovalla rätinällä ja kallistaa jaalan "paapuurin" kyljelle.

Jan Erik hakkaa mastoa irti, katkoo köydet ja pintat, mutta ennenkuin hän ehtii saada ne oikein erilleen ja vierittää mereen, tulee vihuri uudestaan täydellä voimallaan ja äkillisellä tempauksella painaa peräsintä tottelemattoman jaalan alilaidan veden alle... Se on kumossa... ja sen miehistö meressä.

2.

-- Greeta-Stiina, Jumalan tähden, kiiruhda, juokse, sinä olet nopeampi kuin minä... joudu auttamaan isoisää, jotta hän saa veneen ulos, minä tulen jäljessä kuin salama, huusi Anna-Greeta tytölle, joka huivi kädessä, liehuvin hiuksin, juoksi rantaa kohden.

-- Pysy kotona, Anders-Petteri, sinä olet vain tiellä, hän sanoi kymmenvuotiselle nuoremmalleen, joka aikoi tulla mukaan. -- Kanna puita nurkkaan, jotta saadaan pian tuli pesään, kun tullaan, ja vaatteet kuivatuksi, niin olet kiltti. Isä tuo taaskin paljon hyvää tullessaan. Älä iske tulta, lapsi, muista se.

Ja hän juoksi rantaa kohden.

Vene on vesillä. Naiset istuvat ja soutavat, äiti etuairoilla, tytär keski-airoilla, ja ukko istuu perässä veneen kulkua ohjaten. Tuuli ja aallot ovat heille myötäiset, mutta voivatko he välttää raivoavia aaltoja, jotka vasemmalta vesisuorina heidän jälkeensä vyöryvät? Eikö meri hyökkää veneeseen? Eivätkö aallot upota sitä. Ei, vene ei uppoa, se on niin köykäinen. Toinen suuri aalto toisen jälkeen vyöryy venettä kohden. Aina nousee veneen perä korkealle ja se luiskahtaa aallon pohjaan, mutta keula nousee samassa edellä viertävän vesivuoren kylkeä ylös sen harjulle, siitä taaskin laskeutuakseen alas, yhä samaa huimaavaa vauhtia.

Katsokaamme nyt, miten jaalan on laita. Jaala makaa suullansa. Sen pohjalla istuu viisi miestä. He ovat siis kaikki pelastuneet. Jaalan masto ja purjeet ja talaat ovat estäneet sitä äkkiä kaatumasta, he ovat siis voineet olla vanullansa, sekä toisilleen apuna sen noustessa päälle. Se kulkee sivuttain, mutta hitaasti, sen alla oleva tavara tekee sen kulun hitaaksi, se ajaa Köökarin rannoille päin.

Nyt on vene jo lähellä. Se tekee jaalan kokan puolelta pitkän kaarroksen sen alapuolelle, jossa se kääntyy; sen tehdessä sitä saa jaala nyt olla sille merenmurtajana.

Äiti pitää venettä airoilla paikallaan, veneen perä on päin jaalan laitaa ja sen peräpuolessa ukko sekä Greeta-Stiina torjuvat jaalan laidan alla keikkuvaa mastoa sekä purjeita joutumasta veneen alle ja sitä kaatamasta.

-- Herrat ensiksi veneeseen, komentaa ukko. -- Pidä vaaria Greeta-Stiina, ettei maston pää töytäise venettä ja torju purjeita myöskin, silläaikaa kun autan heitä.

-- Pidä vene vakavasti, Anna-Greeta.

-- Älkää hätäilkö, varovasti vaan, niin kaikki käy hyvin. Viime sanat olivat haaksirikkoisille aiotut.

Hän kurottaa kättään ja auttaa heitä jokaista veneeseen. Omat miehet kömpivät jäljessä. He ovat kaikki vilusta kankeina.

Erik-Anders, joka tuli viimeisenä, on vauhdikkaalla potkullaan jaalan kylkeen irroittanut veneen jaalasta. Nyt istuvat isä ja poika etuairoilla, pappi ja Tengström peräairoilla, Gadolin ja Greeta-Stiina keski-airoilla, jotta matkustajamme saavat itsensä vähän liikkeeseen ja enintä vilua poistetuksi. Emäntä rikkoo poikkinaisella airolla sisääntunkevia aaltoja ja vanhus tietysti istuu perässä. Hän on tottunut, vaikka onkin vanha.

Hitaammin käy matka takaisin, vaikka onkin paljon enemmän kulkuvoimaa kuin tullessa. Onpa kuin onkin hiki selässä joka miehen ennenkuin rannassa ollaan. Jopa vedetään vene maalle.

-- Menkää, sanoo vanha Jan Petteri Andersson, -- nyt vaan sisään kaikki, miehet muuttamaan kuivia vaatteita yllenne ja naisväki niitä hankkimaan, minä korjaan veneen kalut. Kaikki kiiruhtivat sisään.

Tuli loimottaa pesässä. Greeta-Stiina, joka on sen sytyttänyt, puuhailee takan luona, saadakseen lämmitystä vilustuneille. Hän kuumentaa kaljaa, sillä joulukalja on jo tehtynä isän tuloksi ja kalja on hyvää lämmittämään, sanoo äiti.

Äiti kantaa kuivia vaatteita kastuneille, puhtaita karheita paitoja ja sukkia kaikille. Miehelleen ja pojalleen hän tuo heidän arkipukunsa, mutta vieraille pyhäpäiväiset. Gabriel, pisin kaikista, saa Jan-Erikin uudet siniset sarkavaatteet, polvihousut ja lyhytläntäisen körttitakin. -- Ah, huudahti Greeta-Stiina, joka juuri tulee sisään tuoppi kädessään, tuodakseen muka lisää kaljaa, -- kuinka maisteri nyt on kaunis! Gabriel vetää suutaan hymyyn ja Greeta-Stiina kiirehtii vähän häpeissään huudahduksestaan kaatamaan kaljansa pataan.

Talonpojan puvussa tuleekin Gabrielin sorea vartalo paremmin näkyviin kuin verhottuna papilliseen pitkään ja löyhään kauhtanaan.

Janssonin kirkkovaatteet, samoin kuin pojankin uudet harmaat sarkavaatteet, on Gadolin heti anastanut ja esiintyy hän nyt Tengströmin suureksi huviksi isoissa polvihousuissa ja pitkässä körttitakissa, ison ankan näköisenä.

Mutta emäntä ilmoittaa nyt vähän hämillään, ettei hän tiedä mitä antaisi sille yhdelle nuorelle herralle puvuksi, kun ei ole useampia pukuja enää, koska molempain miesten vaatteetkin ovat märkinä.

-- Eikö teillä ole hameita, äiti kulta? kysyi Tengström.

-- On kyllä niitä, vastaa emäntä naurahtaen -- mutta mitenkä te hametta taidatte käyttää?

-- Voi, sanoo Tengström, tekeytyen vakavaksi, -- se käy varsin hyvin, tuokaa minulle vain hameenne, takkinne ja lakkinnekin lisäksi. Ei hädällä lakia ole, näettehän, että minun on vilu.

-- Kyllä minä tuon, sanoi Greeta-Stiina, -- antakaa te Silläaikaa herroille juomista.

Ja hän toi kiireesti omat vaatteensa, punaraitaisen hameen ja mustan verkatakin. Hän pelkäsi kai, että nuorukainen tekisi pilaa hänen äitinsä vaatteista, omistaan hän ei välittänyt.

-- Mutta se nuori herra olisikin soma tyttö, miten hyvin ne vaatteet sopivat! sanoi emäntä, kun Tengström tuli esiin kuivumaan ripustetun purjeen varjosta, joka oli matkustajillamme vaatetushuoneensa.

Nyt juotiin lämmintä kaljaa oikein miehissä. Sitten komensi isäntä painiskelemaan, ja hetken ponnisteltiin kelpo lailla. Herrat voimistelivat, lauloivat latinalaisia karminaalilauluja ja tanssivat koulutanssia liinasien avulla, mihin Greeta-Stiina ja Anders-Petterikin ottivat osaa. Ja kaikkien oli hiki tukassa, kun lakattiin.

Isoisä, Jan Petteri Andersson, istui rahilla puhallellen sauhuja piippunysästään ja kehottaen nuoria yhä kiivaampiin ponnistuksiin, jotta veri liikkeelle lähtisi. Mutta erittäin hupaisilta ja oppineilta kuuluivat hänen korviinsa nuo latinalaiset laulut ja virret, joita nuorukaiset lauloivat, ja kun he vielä keskenään, uskon suureksi kummastukseksi rupesivat latinaa haastamaan, huudahti hän:

-- Se on oppia, se!

Ukko ei sentähden sitä ihmetellyt, ettei hän tuota ennen olisi kuullut, nimittäin sinä aikana, jolloin papit usein keskenään puhekielenä latinaa käyttivät, vaan sentähden, että se hänestä aina oli suurimman opin tunnusmerkkinä.

Sillävälin puuhasivat naiset illallista: rieskaleipää, tuoreita kaloja ja puuroa.

Kun illallinen oli syöty, aloitti vanha Jan Petteri tuon kauniin, vanhan virren: -- Jesus ystävän on paras, johon Gabriel kauniilla, täyteläisellä barytoni-äänellään heti yhtyi ja pian koko seurue liikutettuna lauloi.

Matkustajamme ripustivat nyt vaatteensa oven puoleen kuivumaan. Siinä oli emäntäkin toimessa, auttamassa ja neuvomassa, ettei vaatteita saanut vääntää, muuten ne kuivuisivat kurttuisiksi.

Isoa vahinkoa ei matkustajillemme sentään tullut tuossa haaksirikossa, koska he kaikki pelastivat nahkalaukkunsa, ne kun hihnasta riippuivat heidän kaulassaan. Gadolin tietysti suurimman vahingon kärsi, menettäessään sänkyvaatteensa. Eväänsäkin he kaikki hukkasivat. Nyt oltiin väsyksissä päivän vaivoista ja mentiin levolle. Puhtaat raidit oli levitetty vuoteille ylisiin sänkyihin. Toisessa makasi pappi, toisessa ylioppilaat. Ja pian oli uni sulkenut kaikkien silmät.

3.

-- Mistä tuulee? kysyi Gabriel aamulla isännältä, joka hänen herätessään tuli ulkoa, -- luuletteko, Jansson, että pääsemme mantereelle tänään?

-- Tuuli on kääntynyt itäkoilliseksi, ihan vastaiseksi teille, sitä paitsi puhaltaa nyt niin vahvasti, ettei ole ajattelemistakaan vesille näin aukeasta paikasta tähän vuodenaikaan, eikä minulla nyt ole edes isoa venettäkään, kun jaala makaa tuolla ulkona.

-- Mahtaako se tulla aivan hylyksi?

-- Hylky se varmaankin on, sanoi Jansson tyynesti.

-- Teille tuli iso vahinko.

-- Tuli, mutta meri on antelias toisella erää. Täytyyhän sitä välistä hallakin vastaan ottaa, jatkoi Jansson ja katseli ulos ikkunasta isoa peltoaan. -- Olen kerran ennenkin ollut haaksirikossa, ja silloin sain ainoastaan oman ruuma-kohmoni korjatuksi, päällystys meni kaikki kaloille painolastiksi.

-- Saattepa, lisäsi hän, -- nyt viihtyä täällä siksi kun tuuli lauhtuu... tahi meri jäätyy, sanoi hän itsekseen.

He saivat tyytyä siihen, että olivat päässeet hyvien ihmisten luo, ja viettää siis aikansa miten parhaiten taisivat.

Illalla satoi kelpo lailla, se tyynnytti meren. Sitten tuuli kääntyi pohjoiseen ja hiljentyi yöllä. Ilma oli aamupuoleen selvinnyt ja käynyt sangen kylmäksi, ja aamulla, kun saarelaiset heräsivät, peitti hieno jääkuori ohuen lasin tavoin veden pinnan. Nämä uutiset toi Jan-Erik ystäväimme herätessä.

-- Ah, huudahti Jaakko Tengström iloisesti, kurkistellen uutimien välistä. -- Me saamme hyvän luistinkelin pian. Olipa hyvä ajatus, Bergelin, että käskitte meidän ottaa maalta lähtiessä luistimet laukkuumme.

-- Niin, sanoi Gabriel, joka jo oli pukeutunut, -- aina tulee olla kaikkeen valmistunut, ei sitä tiedä kotoa lähtiessä, mitä matkalla tarvitaan. Mutta ei sitä luistinkeliäkään vielä kiittää taida. Jos ei se tulekaan niin varmaksi, että päähän asti kestää, voi se olla meille vain haitaksi.

-- Toivokaamme, toivossa on hyvä elää!

Vasta neljäntenä päivänä, joulukuun 21:nä (tämä tapahtui vuonna 1771) oli jää niin lujaa, että Erik Anders Jansson rohkeni vakuuttaa sen pitävän ja sanoi hän myöskin, ettei nyt tänään ainakaan rupeaisi tuulemaankaan niin että jään rikkoisi.

-- Ei siitä nyt tuulta tule, sanoi vanha Jan Petteri, -- mutta pahoin aavistan, että siitä tulee sumua ja sumussa on vaikea risteillä. Katselinpa eilen illalla auringon laskiessa taivasta. Älkää lähtekö, matka on pitkä, neljän penikulman vaiheille.

-- Kyllä minäkin sen näin eilen illalla, sanoi Erik Anders, -- mutta tuskinpa sumu nousee tänä päivänä, eikä sitä ainakaan paksulti tule, koska toisiltanakin satoi niin vahvasti. Taivas on ihan selvä, näette.

-- Niin, ja me olemme nyt jo niin monta päivää olleet täällä teidän vaivoinanne, sanoi Gabriel, -- että, miten nyt suoriumme...?

-- Älkää turhia... ei sanaakaan enempää, vastasi Erik-Anders, meren selällä ovat kaikki veljeksiä. Niin se ainakin minusta tuntuu. Olemmehan yhdessä olleet hädässä...

Samassa tuli emäntä ja otti myös osaa puheeseen.

-- Vai pitää teidän nyt lähteä, sanoi hän, -- minä oikein kiivaasti sanoisin vastaan, mutta kun me asumme näin etäällä ulkona eikä tiedä minkälainen talvikaan tulee, päästäänkö moneen viikkoon, kenties kuukauteen mantereelle, eikä meillä ole ruokavaroja hankittuna kuin töin tuskin omalle perheelle, niin... eivät ne itsellekään riitä koko talveksi suinkaan... ja välistä on niinkin käynyt, ettei koko talvena ole mantereelle päästy...

-- Niin, sanoi Gabriel, -- kyllä me nyt lähdemme, ties miten huomenna pääsisimme, ja tietysti mekin haluamme kotiin jouluksi.

Tengström ja Gadolin, jotka olivat käyneet jäätä koettelemassa, astuivat nyt sisään. He sanoivat luistinkelin mainioksi.

Emäntä laittoi vielä suuruksen vieraille, jotka söivät hyvillä mielin, kun pääsivät lähtemään.

Syötyään he kiittivät ja sanoivat hyvästit ystävälliselle perheelle. Emäntä vaati heitä vielä ottamaan ison kappaleen pehmeää leipää ja lihaviipaleen kunkin taskuunsa.

Kun pikku Anders-Petteri tuli kättä lyömään jäähyväisiksi, sai hän herroilta kultakin kiiltävän riksin joululahjaksi, josta hän tuli niin iloiseksi, ettei muistanut kiittää ennenkuin äiti, häntä niskasta painaen, tiuskaisi:

-- Etkös kiitäkään, möhlö?

-- Sillä, sanoi emäntä kumarrellen ja kiitellen, -- ostetaan hänelle herrojen muistoksi virsikirja, sitten kun hän pääsee ensi kerran Herran ehtoolliselle.