Part 11

Tässä kerrottava koskee ainoastaan hieman kirkkoherra Bergelin elämään. Sen tapaukset alkavat noin vuodesta 1771. Kertoja, rouva Bergelin, sanoi silloin olleensa noin yhdeksännellä vuodella. Hänen vanhempansa asuivat Turussa Linnankadun varrella. Samalla kadulla, vinoon yli kadun, asui myöskin eräs vallasperhe, ratsumestarinleski outo kaupungissa. Sanottiin hänen tulleen miehensä kanssa Tukholmasta -- ja eli nyt tämän kuoltua sangen vähissä varoissa. Heidän sukunimensä oli Livón. Heillä ei tietääkseni ollut mitään sukulaisia tässä maassa. Heidän avioliittonsa oli ollut onnellinen, sentähden olikin murhe miehen kuoleman jälkeen saattamaisillaan vaimonkin hautaan. Hän karttoi kaikkea seurustelua ja eleli yksinään lastensa kanssa, mihin arvattavasti perheen taloudellinen tilakin pakotti, ja kävi aina mustissa vaatteissa. Lapsia hänellä oli kolme, yksi poika ja kaksi tytärtä. Saivatko he valtiolta mitään eläkettä, sitä en tiedä. Saattoipa asia olla niinkin, että heillä oli eläke, mutta valtio ei voinut sitä maksaa, sillä valtiovelka oli kahden sodan, "Hattujen sodan" ja "Pommerin sodan", vuoksi melkoisesti lisääntynyt, pankin varat menetetyt ja hirveä rahapula lamautti monta vuotta valtakuntaa, joten se tuntui kaikissa kansankerroksissa.

Rouva ja nuorempi tytär elättivät itseään ompelutyöllä. Vanhempi tytär, joka oli kotiopettajana samassa kaupungissa, myöskin "puhalsi samaan hiileen", vanhaa lausetapaa käyttääksemme. Tämä tyttö ja veli olivat vaaleita, kuten isäkin oli ollut, ja erinomaisen kauniita. Äiti, keski-ikäinen ja tummahko nainen, oli niinikään tunnettu harvinaisesta kauneudestaan. Nuorempi tytär oli sangen tumma ja eniten äitinsä näköinen, mutta hän ei näyttänyt olevan mikään kaunottaren alku. Vanhemman tyttären nimi on minulta unohtunut enkä pojankaan nimeä varmaan muista, mutta ellen erehdy, on se ollut Johannes, sillä muistelen häntä nimitetyn Janneksi. Tämä oli kahdeksantoista vuoden ikäinen sangen siivo nuorukainen, mutta äiti ei ollut voinut häntä koulussa pitää, vaan oli pannut hänet peruukintekijän oppiin, jota ammattia silloin melkein taiteellisesti harjoitettiin. Nuorempi tytär, kaksitoistavuotinen tyttö, oli nimeltään Maria Elisabeth.

Tämä pieni perhe kokoontui joka sunnuntai- ja juhlapäivä äidin pieneen, siistiin, vaikka köyhästi sisustettuun huoneeseen, jonka vanha, matala, mutta aina valkea porras avautui porttikäytävään. Niinikään kaikki joutohetket ja arki-illatkin, milloin vain tilaisuutta siihen oli, äidin luona vietettiin. Ei poikakaan milloinkaan laiminlyönyt tätä perheen yhdessäoloa äidin luona.

Erään rauhallisesti keskinäisessä rakkaudessa vietetyn päivän tahi illan jälkeen herätti äidin seuraavana aamuna se hirveä sanoma, että hänen poikansa oli samana aamuna vangittu murhasta. Ken voisi kuvailla, mitä äiti tunsi tämän kovan sanoman kuullessaan? Hän juoksi heti vankilan portille, hänen _täytyi_ saada nähdä poikansa! Mutta rukoukset ja kyyneleet olivat voimattomia, rautaiset ovet pysyivät suljettuina.

Samana aamuna, -- luulen sen tapahtuneen paaston aikana, -- oli nuori Livón kello 4:n ajoissa mestarin portin edustalla puhdistanut katua. Siitä olivat kaupungin järjestysmiehet hänet löytäneet seisomassa verinen puutarhalapio (kihveli) kädessään. Hän oli kauhistuneena tuijottanut kuolleeseen mieheen, joka kadulla makasi hänen edessään, pääkallo halki lyötynä. Ruumis oli vielä lämmin. Ketään muuta ihmistä ei näkynyt koko kadulla. Nuorukainen ei tehnyt vastarintaa vangittaessa, hän oli kuin lamautunut.

Äiti, jonka rinta jo ennestään oli heikko, sairastui heti keuhkotautiin ja virui tauti vuoteella tuon monia kuukausia kestävän oikeudenkäynnin ajan. Pikku Maria oli kohta, kun äiti oli tullut kotiin vankilan luota sairaana, juossut kiireesti naapuriin pyytämään Levonin vaimoa, kertojan (rouva Bergelinin) äitiä tulemaan äitinsä luokse. Tämä, joka oli hurskas ihminen, kävi sitten usein häntä katsomassa ja lähetti vähän väliä pienen tyttärensä viemään jotakin keittoa sairaalle, onnettomalle rouvaraukalle. Silloin oli pikku tytöllä tilaisuus tutustua tämän perheen koko onnettomuuteen, kun häntä usein pyydettiin jäämään sinne Marian kumppaniksi. Ja vihdoin pidettiin ystävällistä lasta ikäänkuin perheeseen kuuluvana; hän oli siellä jokapäiväinen ja kaivattu vieras.

Vanhempi sisar, joka heti veljen vangiksi jouduttua oli purkanut kihlauksensa ja muuttanut äidin luo, sai asian käsittelyn loppuaikoina jonkun kerran vartijan läsnäollessa käydä veljensä luona vankilassa.

Oikeudenkäynti kesti, kuten jo on sanottua, monta kuukautta, nuorukainen ei näet tunnustanut itseään syylliseksi ja tämä pitkitti asiaa. Hän väitti, että kaksi miestä oli riidellyt keskenään, he olivat tulleet pitkin katua, ja toinen heistä, hänen kohdalleen tultuaan, oli siepannut lapion hänen kädestään, lyönyt sillä toisen pään halki ja heittänyt lapion hänen käteensä ja samalla juossut pakoon. Mutta hänen kalpeutensa, pelkonsa, nähtävä rauhattomuutensa ja aluksi epävarmat vastauksensa viittasivat siihen, että hän itse oli syyllinen, niinikään se, ettei hän voinut tehdä selkoa siitä, miksi hän ei ollut huutanut apua, juossut pahantekijän perässä tahi järjestysmiehiä etsimään jne. Tuomarien tuli sääli hänen nuoruuttaan, koska hänellä oli hyvä maine, ja hänen mestarinsakin todisti hänen aina olleen siivon ja kuuliaisen, mutta hänen tavaton alakuloisuutensa, vaikka hänen avoin katseensa puhuikin hänen puolestaan, vahvisti kuitenkin heidän mielipidettään, että hän oli äkkipikaisuudessa tuon hurjan teon tehnyt. Jokainen, joka on lukenut sen ajan pääkaupunkielämästä, tietää, että alituiset tappelut ylioppilasten ja kisällien välillä olivat silloin tavallisia päivän tapauksia, joihin oppipojatkin väliin jälkimmäisten puolella ottivat osaa, eivätkä muutenkaan veriset kahakat siihen aikaan olleet harvinaisia. Sentähden siis häneltä kysyttiinkin, eikö tuo tapettu mies, joka kuten asian käsittelyn aikana tuli selville, oli ollut paha tappelija, ja silloinkin pahoin päihtynyt, ollut karannut hänen päällensä ja lyönyt häntä ensiksi; mutta hän kielsi jyrkästi kaikki ja pysyi tiukasti siinä, että heitä oli ollut kaksi.

Mutta mitä siis äiti ja sisar ajattelivat asiasta? He uskoivat hänet syyttömäksi, vaikka he eivät voineet tietää asianhaaroja, muuta kuin sikäli kuin ne tulivat julki oikeudenkäynnin aikana. Mutta mitä heidän uskomisensa auttoi? Äidit ja sisaret uskoivat tavallisesti niin mielellään omiensa syyttömyyteen. Mutta otaksukaamme mekin, että hän oli syytön. Miten voisimme selittää tuon hänen pelkonsa, ihmeellisen alakuloisuutensa ja epävarmat vastauksensa? Hän pelkäsi kidutusta, ja alakuloiseksi hänet teki äidin murhe ja sydämen kipu ja koko perheen onnettomuus. Tähän vaikutti myös hänen nuoruutensa ja kokemattomuutensa. Lakimiesten kietovat kysymykset hämmensivät häntä ja hänen täytyi puolustautua aivan yksin, sillä siihen aikaan ei syytetty saanut käyttää apulaista oikeudenkäynnissä. Näin ollen hän tunsi olevansa aivan aseeton syytöstä vastaan, joka vuoren painoisena vyöryi häntä kohden, uhaten musertaa hänet murskaksi.

Kustaa III:n hallituksen alkuvuosina tosin kidutus poistettiin oikeudenkäynnistä. Mutta vaikkapa tämä Kustaa III:n ihmisystävällinen asetus jo olisikin ollut voimassa silloin kun Livónia tutkittiin, täytyy meidän muistaa, että vanhoja juurtuneita periaatteita ja tapoja ei niinkään äkisti heitetä pois. Yleensä silloin vielä, sanoo kertojani, pelättiin kidutusta, ja viesti kertoi vielä vuosia jälkeenpäinkin, että oikeuden käsittelijäin oli vaikea mukautua uuteen lempeämpään asiain järjestykseen. Jotkut heistä siis vielä salaa seurasivat vanhaa lakia, jonka kenties luulivat tulevan uudestaan voimaan. Tuo vanha hirviökummitus, kidutus, on tehokkaasti vaikuttanut vangittuun nuorukaiseen. Samalla riudutti häntä toinenkin tuska: hän suri äidin ja sisarten kohtaloa, joiden tuki hän mieheksi tultuaan toivoi olevansa. Kova oli heidän elämänsä ennenkin ollut, mutta mitä olivat kaikki entiset koettelemukset tämän kamalan onnettomuuden rinnalla!

No niin, mitäpä tuosta! Syytön vai syyllinen, sen tiesi yksin Hän, joka sydämet tutkii.

Äiti lähetti tyttärensä mukana pojalleen siunauksensa, vakuuttaen samalla, että hän, äiti, uskoo poikansa syyttömäksi, mutta kehotti häntä samalla, vaikka syytönnäkin, tunnustamaan itsensä syylliseksi ja menemään kuolemaan, päästäkseen kidutuksesta. Toisessa elämässä hän saisi pian tavata äidinkin.

Tässä emme nyt käy kuvailemaan taistelua, joka riehui kahleihin kytketyn syyttömän nuorukaisen rinnassa hämärässä vankikopissa, jossa hänen täytyi istua kuukausia tunnustusvankina. Sen on nähnyt ainoastaan Jumala. En varmasti tiedä kidutettiinko häntä todellakin. Huhuna kerrotaan, että hänen vankikopistansa oli kuultu hätähuutoja ja että häntä oli ruumillisesti kidutettu. Useita kuukausia kiellettyään hän vihdoin -- tunnusti olevansa syypää murhaan, ja hänet tuomittiin kuolemaan.

Ajan henki vaati raakoja ja mieltä pöyristäviä ajanvietteitä, ja mestaus oli eräs niitä. Mestaukset eivät olleet siihen aikaan harvinaisia, ja niitä katsomaan kokoontuivat suuret kansanjoukot. Vanhemmat toivat lapsiaankin mukanaan, jotta nämät teloituksen pelosta ja kauhusta muka kavahtaisivat rikosten tekoa. Silloin, kuin Livónin kuolemantuomio toimeenpantiin, oli katu täynnä katsojia, ja niiden joukossa seisoi lähin naapuri, Levonin vaimokin, porttinsa edessä pienen tyttärensä kanssa. Tämän portin ohitse tuli kuolemanvangin käydä teloituspaikalle.

Jo läheni tuo kamala seurue kuolinkellojen soidessa. Lunta sinkoili, ilma oli kolkko ja synkkä kuin kuoleman esikartanoissa. Kuolemaantuomittu puettuna valkeisiin liinavaatteisiin ja kuolonkalpeus kasvoillaan, hoiperteli enemmän kuolleen kuin elävän näköisenä eteenpäin pyövelin tukemana. Pää riippui melkein hervotonna. Lapsen mielestä, joka seisoi katsojain joukossa, oli hän kuin kuolon enkeli, kasvot marmorinvalkeat, niin lempeät, niin kuolon tyynet. Pappi kävi hänen oikealla puolellaan, puhuen lohdutuksen sanoja. Jumala yksin tietää kuunteliko hän niitä vai kiinnittikö äidin muisto kokonaan hänen mielensä. Jo siirtyi seurue lähelle tuota matalaa huonetta, jossa äiti asuu. Nyt astuu sen ovesta ulos portaalle tyttö valkeissa vaatteissa. Tämäkin on kalpea kuin kuoleva. Nyt nostaa kuoloon menevä päätänsä, veljen ja sisaren katseet kohtaavat toisensa viimeisen kerran kuin hyvää yötä sanoen. Nuorukainen osoittaa kädellä äidin ikkunaa, sitten ylös taivasta kohti, hänen huulensa liikkuvat värähdellen, mutta sanat eivät tule kuuluviin; sisar vastaa samoin käden liikkeellä, hänkin nostaa kättään taivasta kohti. Jo on kuolemaan tuomittu astunut ohitse, pää taaskin vaipunut alas. Heikko, tukahutettu tuskan huudahdus kuuluu neidon huulilta, voimat pettävät, hän vaipuu tainnuksissa maahan, tiedottomana koko maailman onnettomuudesta. Levonin vaimo, joka seisoo vieressä, auttaa tyttärineen hänet sisään.

Huokauksia, nyyhkytystä ja pakinaa, johon yhtyy kuolinkellojen kumea soitto, kuuluu väkijoukosta, joka uteliaana seuraa määränpäähän ja tunkeutuu lähelle nähdäkseen miten pyöveli lopullisesti esittää osansa tässä kamalassa murhenäytelmässä.

* * * * *

Äiti ei elänyt monta tuntia poikansa jälkeen. Hänen viimeinen toivomuksensa tässä maailmassa, joka oli ryöstänyt kaiken hänen elämänsä onnen, oli se, että hänen poikansa syyttömyys joskus tulisi ilmi.

Neiti Livón peri äitinsä taudin ja kuoli muutamia kuukausia sen jälkeen... Ja pikku Maria oli yksin maailmassa.

* * * * *

Nämä ovat tämän onnettoman perheen historian pääpiirteet. Olen tässä ainoastaan esittänyt tositapaukset sellaisina kuin olen kuullut ne kerrottavan, enkä olen rohjennut tottumattomalla kädelläni niihin enempää koskettaa. Kuitenkin on vielä eräs tärkeä kohta asian täydentämiseksi tähän liitettävä.

Oli kesä 1805. Kirkkoherra Bergelin Merikarvialta oli ollut vaimoineen Tampereella sisartaan tervehtimässä, ja oli nyt matkalla Ruovedelle vanhoja tuttuja katsomaan. Oltiin jo Ruoveden seurakunnan alueella. Järvet, purot, metsät, kunnaat, kalliot ja kivetkin olivat täällä vanhoja tuttuja, joita silmä hyväillen tervehti.

Eräs renttumainen mies asteli edellä. Mies oli kookas ja lujaraajainen ja näytti olevan jo yli keski-iän; iso karsittu sauva oli hänellä kädessä ja reppu selässä.

Kun matkustajamme olivat ehtineet miehen kohdalle, tarkasti tämä heitä vähän, tervehti ja kysyi:

-- Oletteko pastori Bergelin?

-- Olkaa hyvä, -- jatkoi hän, saatuaan myöntävän vastauksen, -- ja antakaa rouvan ajaa yksin edellä ja astukaa itse alas kävelemään, minä tahtoisin puhua kanssanne. Olen juuri matkalla Ruoveden kirkolle teitä tavatakseni, ja arvasin teidät nähdessäni, että olitte se sama.

-- Olen jo neljä vuotta ollut täältä poissa, vastasi Bergelin.

-- No, olipa tämä siis sattuma!

-- Ei, ystäväni, se oli Jumalan johdatus.

-- Niin, ehkä.

Rouva kielsi kuiskaten miestään menemästä, kun tämä pysäytti hevostaan alas astuakseen.

-- Ole tyyni, ei hänellä ole pahaa mielessä.

Pitkä oli heidän keskustelunsa, ja syvästi sortuneelta näytti mies, joka käveli papin rinnalla; ja syvästi näytti puheen aihe pappiinkin koskeneen. Sydämellisesti kiittäen lausui mies jäähyväiset erottaessa.

Taaskin istui kirkkoherra kieseissään. Luontainen iloisuus oli nyt tykkänään poistunut, hän istui vakavana ja syvissä mietteissä. Vihdoin katkaisi rouva äänettömyyden.

-- Luulenpa että tuon miehen tapaaminen on tehnyt sinut alakuloiseksi.

-- Jumalan johdatus on sangen ihmeellinen, sanoi kirkkoherra omaa ajatustaan seuraten, -- näyttääpä väliin siltä kuin ei hän itse ollenkaan pitäisi kiinni ohjaksista. -- Tuota miestä on vuosikymmeniä jo painanut kaksinkertainen murha.

-- Kuka hän sitten on, hän näyttikin niin synkältä?

-- Hän on entinen ylioppilas. Hänen nimensä menee minun kanssani salaisuutena hautaan, mutta hänen tekonsa... hän on velvoittanut minut saattamaan sen julkisuuteen, mutta vasta kuolemani jälkeen, sitten kun hänenkin väsyneet luunsa varmasti jo lepäävät rauhassa.

-- Et siis vielä minullekaan voi ilmoittaa sitä?

-- Voin. Ja tunnenkin sen melkein velvollisuudekseni, sillä asia koskee vähän, tosin ainoastaan vähän sinuakin.

-- Minuako? huudahti rouva.

-- Niin. Eikä hän sinun suhteesi muuta ehtoa tehnytkään, kuin sen, etten hänen nimeään mainitsisi. Sinä muistat nuoren Livónin Turusta, nuorukaisen, joka sinun lapsuudessasi mestattiin; sinä olet aina uskonut hänet syyttömäksi.

-- Niin, niin!

-- Tuo mies oli se joka sen murhateon oli tehnyt, hän kertoi minulle juuri koko asian.

Annamme miehen itsensä puhua. Näin hän oli kertonut kirkkoherra Bergelinille:

-- Minä olin aikeissa jättää Turun kaupungin ja join lähtömaljoja muutamien hauskojen ylioppilastovereiden kanssa. Olimme koko yön juoneet eräässä ravintolassa. Vihdoin erottiin ja lähdettiin pois, minä, laskun suorittaja, viimeisenä. Kadulla tapasin erään entisen riitatoverini, joka tuli ulos eräästä kapakasta. Minä olin aina paha tulistumaan ja samoin hänkin, vainaja. Kiroten ja rähisten solvasimme toisiamme käydessämme, hän nyhjäsi minua kylkeen, vai löikö, siitä en tiedä varmaan. Onnettomuudeksi sattui eräs nuorukainen tiellemme, hän puhdisti katua. Minä sieppasin kihvelin hänen kädestään ja löin sillä riitakumppaniani päähän. Hän kaatui, luullakseni kuolleena, maahan, sillä hän ei liikahtanutkaan. Käsitin samassa silmänräpäyksessä tekoni, heitin lapion pojalle ja lähdin juoksemaan pakoon. Ensi poikkikatu loi minulle tilaisuuden päästä huomiota herättämättä etäämmäksi. Pakenin kaupungista, sillä luulin minua ajettavan takaa, koska oli ollut tekoni näkijä ja kuulin mielestäni huutoa ja juoksua takanani. Sinne, erääseen huonomaineiseen paikkaan kaupungin läheisyyteen sitten piilouduin, muka velkamiehiä piilossa.

Velkaa minulla tietysti vähän olikin. Sinne sain kuulla jo ensi päivänä, että kaupungissa oli tehty murha ja että murhaajakin oli jo vangittu. Silloin rohkenin palkata miehen kaupunkiin asunnostani noutamaan matkakapineitani, jottei matkustukseni näyttäisi paolta; miehen mukana lähetin pienen kirjelipun, jossa sanoin hyvien tuttavieni luona olevani vieraisilla. Kaikki onnistui hyvin. Minä olin kuitenkin varma siitä, että epäilys vihdoinkin johtuisi minuun ja että nuorukainen kyllä voisi todistaa, ettei vangittu mies ollut murhaaja, sillä minä luulin jonkin ohikulkevan vangituksi. En voinut käsittää, ettei poika juossut perässäni, huutanut kaupunginpalvelijoita tahi muuten minuun johtanut oikeuden huomiota, taikka ettei kukaan yövartijakaan olisi nähnyt minun juoksevan, koska minäkin kuulin hälinää. Sentähden matkustin etäämmälle ja elin toisella nimellä. Kotiin kirjoitin meneväni merelle. He tietysti nyt jo aikoja sitten ovat luulleet minut hukkuneeksi.

Vasta paljon jälkeenpäin sain sattumalta kuulla, että eräs nuorukainen, peruukintekijäoppilas Livón oli mestattu Turussa. Minä en näet ollut milloinkaan rohjennut tehdä mitään kysymyksiä tuosta asiasta, vaikka se alati painoi mieltäni. Vähän älppien kysyin nyt siis, mistä rikoksesta tuo nuorukainen oli mestattu; mutta minä en tosiaankaan ollut ajatellut, että syytön, tahi itse todistaja, voisi siitä tulla kärsimään, kun asia oli niinkin selvä. Pöllö poika, kun ei juossut, ei huutanut! Olin luullut asian jäävän sikseen, kun ei tekijää löydettäisi. Silloin kerrottiin kauhukseni, että kysymyksessä oleva nuorukainen oli tavattu verinen lapio kädessään, jolla hän oli halkaissut pään mieheltä, joka makasi kuolleena hänen edessään. Kysyin siis milloin murha oli tehty. Sekin tiedettiin tarkoin sanoa. Ja nyt tiesin minäkin, ettei minun enää tarvitsisi pelätä maallista oikeutta, sen oli jo toinen verellänsä sovittanut. Raivo, joskin hillitty, oli melkein tukehduttava.

Minua ei ollut kukaan epäillytkään, kun kaupungista katoamisenikaan ei herättänyt mitään epäluuloa. Olisin siis taaskin kyllä voinut tulla Turkuun; mutta tämä olikin minusta kaikista mahdottominta, en voinut enää Turkua nähdäkään, sillä minä olin aikonut papiksi... Minäkö, murhaaja, rauhan evankeliumin saarnaajaksi? Mahdotonta on minun kertoa niitä sieluntuskia, joita silloin kärsin. On vain ihmeellistä, etten kadottanut järkeäni, tahi etten surmannut itseäni. Mutta minä en rohjennut sitäkään tehdä, sillä minä uskoin iankaikkisen tuomarin olemassaoloon; nyt, nyt minä uskoin. Minä olin hyljännyt Jumalan ja hän oli myöskin hyljännyt minut, heittäen tämän kauhean taakan niskoilleni. Tuota tekemääni murhaa tuskin olin rikoksena pitänytkään, ainoastaan itsevarjeluksena -- noh, tietysti sekin papinurani katkaisi, mutta onhan niitä virkoja muitakin, enkä minä siinä suhteessa ollut kovin arka, mutta tuon nuorukaisen syyttömänä kärsiminen ja teloitus, se se piirsi Kainin merkin otsalleni ja poltti omassatunnossani.

Tämä hirveä salaisuuteni, yhdessä luonteeni heikkouden kanssa, teki minut kaikkeen säännölliseen ajattelemiseen ja kunnolliseen toimintaan kykenemättömäksi, sillä en minä ollut kuitenkaan mikään kunniaton heittiö tahi konna, vaan ainoastaan kurja, onneton raukka.

Niin, sitten olen juonut hurjasti unohtaakseni, tehnyt työtä taaskin päiväläisenä kuin orja, voidakseni hankkia varoja juodakseni. Vähän yhtä ja toista olen kokenut, mutta mikään ei ole minulle onnistunut, minulla ei ole ollut taipumusta mihinkään ammattiinkaan. Nyt olen viime vuosina ollut salpietarinvalajana, olen kuljeskellut missä milloinkin ja semmoiset ovat minulla todistuksenikin.

Kauan jo olen halunnut saada puhua jollekin kristillismieliselle papille tilastani, ja olen siinä tehnyt yrityksiäkin, mutta pahin asia on aina jäänyt sanomatta, en ole koskaan voinut puhua mieltäni puhtaaksi. Mutta nyt tuli tunnontuska niin polttavaksi, että minun täytyi saada ripissä tunnustaa syntini, ja minun oli pakko lähteä teitä etsimään. En voinut saada lepoa, ennenkuin olen tunnustanut rikokseni ja jälkimaailmalle, joskin liian myöhään, puhdistanut syyttömän muiston.

Olisin silloin ensi vuosina julkisesti tunnustanutkin tekoni ja kärsinyt ansaitun rangaistukseni, se olisi ollut minulle helpompikin kantaa kuin nämä monikymmenvuotiset tunnonvaivat kurjan elämäni aikana, mutta sitä en hennonnut tehdä omaisteni tähden. Heillä on kyllin jo ennestäänkin ollut murhetta minun tähteni. Vieläkö nyt sekin lisäksi --? En voinut häväistä isäni kunniallista nimeä -- olisiko hänen pitänyt löytää kadotettu poikansa -- murhaajana?

Ja eipä se olisi sittenkään herättänyt kuollutta haudastaan. Tosin se olisi puhdistanut hänen nimensä, mutta voi minä olen kadehtinut häntä, joka viatonna lepää haudassaan! Kaiketi vanhempani jo aikaa sitten ovat kuolleet, mutta en sittenkään voi, en voi, minä olen pelkuriraukkakin. Minä olen ollut onnettomin ihminen maan päällä...

* * * * *

Tämä oli miehen tunnustuksen sisällys.

Kirjoittiko kirkkoherra Bergelin hänen tunnustuksensa muistiin heti kotiin saavuttuaan, sitä en tiedä, sillä rouva ei siitä mitään virkkanut. Voipa siis niinkin olla, että se aluksi jäi toistaiseksi, ja kolme vuotta myöhemmin sai Bergelin halvauksen, joten se häneltä tietysti jäi sikseen. Mutta jos otaksumme, että hän sen tekikin, mikä kuitenkin on luultavinta, niin on se kumminkin varmaan hukkunut muiden tärkeitten paperien ja asiakirjojen kanssa, jotka eräs murtovaras heti kirkkoherran kuoltua vei hänen ison kaappinsa salalaatikosta. [Tämä tunnoton murtovarkaus tapahtui kirkkoherran hautauspäivänä. Sen toimeenpanija, eräs läheinen henkilö, tahtoi saada haltuunsa erään kuitin, joka osoitti kirkkoherran jo aikoja sitten suorittaneen erään 800 riksin suuruisen lainan, jonka maksu sitten leskeltä uudestaan kiskottiin korkoineen. Oliko varkaan käsiin joutuneessa laatikossa myöskin kirjallinen todistus Livónin syyttömyydestä, sitä ei kukaan varmaan tiedä, mutta otaksutaan niin olleen. Tämän varkausjutun olenkin maininnut ikäänkuin puolustukseksi Bergelinin perheelle, jota ehkä muuten moitittanee siitä, ettei se ole saattanut julkisuuteen todistusta Livónin syyttömyydestä.]

Maria Elisabet Livónin nimen yhdenlaisuus rouva Bergelinin nimen (M. E. Levon) kanssa, oli vähällä saattaa tälle viimemainitulle käräjänkäynnin. Ensinmainittu, joka oli ollut avioliitossa jonkun maanviljelijän kanssa -- nimeä en muista -- oli nyt leskenä. Leski oli erään tekemänsä velkakirjan alle kirjoittaessaan käyttänyt isänsä sukunimeä. Tämä ei ollutkaan vanhaan aikaan mitään harvinaista. Mutta kun velkakirja oli perintönä joutunut uudelle omistajalle, ei tämä saanut selkoa siitä, kuka sen antaja oli ollut ja rouva Bergelin sai siis haasteen siitä velasta. Tämän rettelön aikana tuli sentähden M. E. Livón itse Merikarvialle selvittämään asiaa ja viipyi seurakunnassa jonkun ajan. Hän oli jo silloin noin viidenkymmenenkahdeksan vuoden iässä. Harmaat hiukset ja musta puku lisäsivät hänen muotonsa synkkyyttä. Kyläläiset sanoivat häntä "pitkäksi rouvaksi".

Syvästi liikutettuina tapasivat nyt toisensa nuo lapsuuden tuttavat, jotka niin surullisissa oloissa olivat tutustuneet toisiinsa. "Pitkä rouva" oli sen jälkeen pappilassa aina tervetullut vieras. Ja nyt oli rouva Bergelinillä tilaisuus kertoa sisarelle tuon miehen tunnustus, joka ilmaisi hänen veljensä syyttömyyden. Hän oli syvästi liikutettu sen kuullessaan, mutta samalla sanoi aina uskoneensa veljensä viattomaksi. Tämä oli kuitenkin hänelle suureksi iloksi, vaikka se uudestaan haavoittikin sydäntä.

Rouva Bergelin, joka ei vuosikymmeniin ollut kuullut tästä Livónin perheen viimeisestä jäsenestä, oli tuntenutkin syvää halua tavata häntä. Sen tähden hän aina pitikin tätä sattumaa Jumalan johdatuksena.

Tähän loppuivat tiedot Livónin perheestä.