Part 10

Aikaisemmin olemme jo maininneet, että Venäjän hallitus oli kieltänyt sotaväkeä ryöstämästä. Mutta tässä kerrottu kasakkain menettely osoittaa, ettei tätä kieltoa tarkoin noudatettu. Varsinkin kasakat olivat tunnetut karjan ryöstäjinä. Siitä syystä ihmiset pakenivat karjoineen kauas metsiin ja luotoihin, sillä useita lehmiä oli metsissä teurastettu ja hevosia otettu kuormastohevosiksi sekä pari kolme miestäkin pakotettu ajureina seuraamaan myötä, jolle tielle he jäivätkin. Talonpojat siis luultavasti kostivat missä vain sopi. Niinpä kerrotaan kaksi kasakkaa murhatun. Murhan syyksi mainitsee taru sen, että Rikalaisen tallista, joka vanha talli minun tätä kirjoittaessani vielä on paikallaan, vietiin kaksi kasakkain hevosta. Kasakat, jotka heti kaipasivat hevosiaan, juoksivat perään, mutta katosivat teille tietämättömille ja luullaan heidät upotetuiksi erääseen lampeen, joka siitä on saanut nimen "Kasakkalammi". Varmaa tietoa ei tästäkään asiasta milloinkaan ole tullut, vaikka kruununmiehetkin perästäpäin koettivat asiaa urkkia. Mutta hevosia tahi kasakkain asua ei missään ole näkynyt, eikä luultavasti niitä silloin vielä tiedetty lammesta etsiäkään, jos ne siellä olivatkin. Ja ehkäpä ei niitä rosvoamisen tai oman voiton vuoksi tapettukaan, vaan se oli ainoastaan kostoa tahi "sotaa" asianomaisten käsityksen mukaan. Luultavasti olivat hevosetkin lammen pohjassa, koska jäljet sinnepäin olivat vieneet. Itsellismiehiä Rikbergiä ja Gyllin Jaakkoa laahasivat kasakat noiden toveriensa katoamisen tähden hevostensa välissä. Miehet olivat varmasti syyttömiä eivätkä olleet kotoisin samasta kylästäkään, jossa asia oli tapahtunut, mutta kasakat kostivat tietysti sille, jonka ensiksi saivat käsiinsä. Tästä kaikesta oli jo aamulla tieto ehtinyt pappilaan; levottomasti siellä siis varrottiin tapausten kulkua.

Samana päivänä, Margaretan päivän (heinäk. 20) eli maanantaina [Rouva B. sanoi sen maanantaiksi neiti K. B. Margaretan päiväksi.] sen jälkeen kun rippinuoriso oli kasteenliittonsa uudistanut, lähetti majuri Kildejev kirkkoherralle käskyn heti tulla hänen luokseen leiriin. Käskyn tarkoituksen tajusi tämä kyllä. Sinne meni hän siis neljän kasakan vartioimana.

Näistä murhista vaati nyt Kildejev Bergeliniä tilinteolle, kaikista kolmesta, keväällisestäkin, sillä hän väitti kirkkoherran niistä kyllä tietävän. Majuri oli uljas nuori mies, vaikka vähäläntäinen, ja hilpeä, mutta hyvin pikainen luonteeltaan. Kiukkuisesti pudisteli hän siis kirkkoherraa kauhtanan rintapielestä, toisella kädellä pitäen pistoolia hänen rintansa edessä, sillä Bergelin, kuten tosi olikin, ei sanonut vähääkään tietävänsä murhaajista. Majuri vapisi kiukusta, silmät kipinöivinä polki hän jalkaansa, hänen äänensä värisi eikä tahtonut selvitä sanoiksi, pistooli hänen kädessään täristeli päin kirkkoherran rintaa. Aikaa ei ollut arvelemisiin. Hänen soperruksestaan käsitti tämä, että hän uhkasi ampua hänet paikalla, ellei hän saisi tietää syyllisiä ja saisi heitä käsiinsä hirttääksensä. Ja lisäksi hän uhkasi polttaa koko kylän, jonka kaiken hän vannoi täyttävänsä.

Ettei tätä suinkaan silloin voinut pitää tyhjänä uhkauksena, vaikka se nyt lähemmäksi yhdeksänkymmentä vuotta jälkeenpäin kenties jonkun mielestä siltä näyttää, sen todistaa Kauhajoelta samaan aikaan tullut tuore viesti.

Kirkkoherran varma katse vaikutti kuitenkin hillitsevästi majuriin, niin että hän vähän häätyen hellitti takista, mutta yhä vieläkin hän piti pistoolia samassa asennossa ja silmät säkenöivät.

Tyynesti pyysi nyt kirkkoherra vähän kuitenkin puheenvuoroa, sitten saisi majuri tehdä miten hän oikeaksi ja hyväksi näkisi, _hän_ tyytyisi Jumalan tahtoon.

Majuri malttoi vähän mieltään ja siirtyi pari askelta taemmaksi aseineen.

Vakavasti ja tyynesti asetti nyt kirkkoherra hänen eteensä ne vakuutukset, jotka Rajevski jo talvella keisarin nimessä oli antanut hengen, tavaran ja rauhallisuuden puolesta; niinikään keisarillisen manifestin (kesäk. 17 päivänä samana vuonna), jossa "maan vanhat lait luvattiin pyhästi voimassa pitää". Hän huomautti miten väärä olisi senkaltainen teko kuin kylän polttaminen ja papin murha, joiden kautta syyttömät joutuisivat kärsimään, ja syylliset, jotka tietysti olivat kätkeytyneet jäisivät rankaisematta. Kun tällaista väkivaltaa tehtäisiin jo valloitetulle ja keisarille vannotetulle sekä hänen korkean suojeluksena alle kuuluvalle alueelle, voisi se tuottaa tekijälleen paljon enemmän haittaa kuin hyötyä ja hyvää mainetta. Samalla hän nöyrästi tunnusti tehtyjen murhien laittomuuden, sanoi että ne koskisivat kipeästi häntä itseäänkin sekä varmaan samoin loukkasivat kaikki oikein ajattelevia, mutta, surullista kyllä, tällaiset tapahtumat olivat sodan tavallisia seurauksia. Hän pyysi kuitenkin, että majuri osoittaisi malttia eikä hyviä kansalaisia kurjien lainrikkojien tähden rankaisisi, vaan kristittynä antaisi anteeksi, ja jos mahdollista olisi, koettaisi laillista tietä saada syylliset ilmi ja rangaistuiksi.

-- Tämän kerran siis, teidän tähtenne, vakuutti majuri, -- annan anteeksi. Hän ojensi kirkkoherralle kätensä ja salli hänen rauhassa lähteä kotiin.

Jo seuraavana päivänä jätti hän seudun kasakkoineen ja matkusti pohjoista kohti.

Mutta mielenliikutus vaikutti kuitenkin häiritsevästi kirkkoherran iäkkääseen, vaikka lujaan hermostoon, -- hän oli silloin viidenkymmenenyhdeksän vuoden iässä. Jo kotimatkalla kasakkain leiristä hänen oikea jalkansa oli vähän hervoton, ja illalla sai hän siihen kovan suonenvedon.

Seuraavana sunnuntaina oli Bergelin Siikaisissa laskemassa rippinuorisoa Herran ehtoolliselle. Saman päivän iltana hän sai kovan halvauksen. Tunnotonna toi hänet kotiin perhe, joka oli mukana. Sairasta täytyi kuljettaa järviä ja jokia alas sekä kantamalla, koska ei kuten aikaisemmin jo mainittiin -- seurakuntain välillä ollut maantietä. Tajuihinsa tultuaan oli hän kadottanut näön, kuulon ja puhelahjan. Kahden viikon kuluttua oli ensimmäinen tiedon merkki se, että hän lauantai-iltana iltakellojen soidessa heitti vasemmalla kädellään nenäliinan silmilleen ja itki. (Halvaus oli oikealla puolella). Siitä elpyivät sielunvoimat sekä aistimet vähitellen, mutta ruumis ei enää elpynyt. Kahdeksan vuotta Bergelin lepäsi tautivuoteella. Kuitenkin voimistui hän vielä niin paljon, että hän apulaisen kanssa voi tehdä kirkollisia toimituksia, vihkiä pariskuntia, kastaa lapsia, vaikka se tietysti tapahtui hänen sängyssä maatessaan. Pariskunta tahi kummit lapsen kanssa asettuivat sängyn viereen ja hän luki heille sieltä sanat, jotka hän osasi ulkoa. Sairaitakin, jotka olivat siinä tilassa, että heitä voitiin kuljettaa, tuotiin hänen luokseen, kun he halusivat häneltä saada neuvoa ja lohdutusta sielullensa. Silloin nostettiin kevyt sänky, jossa sairas lepäsi, hänen sänkynsä viereen, niin että hoitaja, joka oli tarvittaessa apuna, juuri mahtui välistä kulkemaan. Siinä puhutteli toinen sairas toista. Ja kun hän jakoi Herran ehtoollista, siirrettiin sänky aivan viereen, ja kun toimitus oli tehty siirrettiin taaskin etäämmäksi. Tässä olivat hänen vaimonsa ja tyttärensä aina hänellä apuna. Muutenkin kävivät ihmiset ahkerasti hänen luonaan puhumassa hengellisistä asioista, joten hän sairautensakin ajalla edelleen teki sielunpaimenen virkaa, ja hänellä oli nyt enemmän aikaa puhua heidän kanssaan, kun apulainen piti huolta virasta, mutta pääjohto oli hänellä itsellään kuitenkin vielä siinäkin.

Kun hän pari kolme vuotta sairastumisensa jälkeen kuuli henkilöiltä, jotka kävivät häneltä opetusta etsimässä, kuinka syvästi seurakuntalaiset kaipasivat rakasta opettajaansa kirkossa, syttyi hänessä itsessäänkin voittamaton halu vieläkin saada puhua heille elämän sanaa saarnatuolista. Hän antoi siis tuolilla kantaa itsensä kirkkoon ja sai sydämen iloksensa nähdä, että sanankuulijain rakkaus häneen oli todellinen ja vilpitön, sillä jo paljas hänen näkemisensäkin siellä toi syvän liikutuksen koko seurakuntaan. Tuolilla istuen, kahden miehen tukemana, jotka istuivat alempana hänen takanaan, puhui hän sanankuulijoilleen. Vielä oli jäljellä hengen voima, vielä lahjakas esityskyky ja vielä hyvä äänikin, jolla hän tapansa mukaan itse aloitti seurakunnan kanssa veisasi värssyn saarnatuolista, mutta ainoastaan lyhyt oli saarna, sillä hän tiesi itse, etteivät voimat pitkälle riittäisi. Sitten kannettiin hänet vielä useita kertoja sekä saarnaamaan että muutenkin kirkkoon. Mutta aina kun kuultiin, että kirkkoherra aikoi saarnata, oli kirkko ahdinkoon asti täynnä, vaikka saarnat eivät olleetkaan pitkät. Rahvas näet ennen vanhaan yleensä piti pitkistä saarnoista.

5.

_Neiti Bergenkrantz. Wie. Björnram. Kirkkoherran kuolema._

Kirkkoherra Bergelinin elämästä kerrottaessa on paikallaan piirtää eräistä hänen talossaan eläneistä henkilöistäkin muutama rivi. Hän antoi pappilassa vapaan asunnon ja sijan pöydässänsä kolmelle vallassäätyyn kuuluvalle henkilölle.

Ensimmäinen heistä oli eräs neiti nimeltä Bergenkrantz, joka oli Tukholmasta tullut Porin kaupunkiin, jossa hänellä oli ollut vanhempi sisar naimisissa. Sieltä hän oli tämän kuoltua muuttanut Merikarvialle. Hän oli sangen köyhä ja vanha, joten hän ei enää ajatellutkaan muuttaa takaisin kotimaahansa. Tälle Bergelin rakennutti erityisen vähäisen huoneen pihan sivuun kellarin päälle, syystä että pappilassa silloin oli aivan vähän huoneita. Asuinrivissä oli näet ainoastaan neljä huonetta. Yhtä niistäkin täytyi käyttää keittiönä; muuta olivat: sali, kirkkoherran kamari ja vieraskamari. Keittiössä eli asuintuvassa naiset ja lapset asuivat ja sitä käytettiin ruokasalinakin arkioloissa. Väen huoneet, pirtti ja leipomahuone olivat vastapäätä asuinriviä. Äsken mainitussa pienessä huoneessa sai neiti Bergenkrantz-vanhus siis elää vapaudessaan, häntä palveltiin ja vaalittiin kuin omaista toistakymmentä vuotta, kun hän kirkkoherran aikana korkeassa iässä laski päänsä lepoon.

Toinen oli eräs vanha merikapteeni nimeltä Wie. Tämä oli elinikänsä mitellyt meriä, tunsi tarkalleen satamat kenties joka puolella maanpalloa. Hän oli purjehtiessaan jo ennen jonkun kerran ollut tervetullut vieras Bergelinin luona ja kerran satamassa talvehtiessaankin majaillut pappilassa. Useissa haaksirikoissakin hän oli ollut eläessään. Nyt oli hän erään haaksirikon jälkeen, jossa oli menettänyt kaiken omaisuutensa, vihdoin löytänyt lujan ankkuripohjan tässä Merikarvian pappilassa. Hän asui pirtin ja leivintuvan välissä olevassa porstuakamarissa. Sieltä hänetkin hautaansa saatettiin. Mutta vaikka onkin vähän takaperoista ensiksi saattaa henkilöt hautaan ja sitten vielä antaa heidän elää ja toimia maailmassa, niin sanon kuin sanonkin heistä vielä muutaman sanan.

Nämä kaksi, vaikka olivat saman maan synnyttämiä, riitelivät kuitenkin miltei alituisesti keskenään. Neiti katsoi heti alussa vähän karsain silmin kapteenia. Hän ei voinut suvaita tämän merimiehen kertomuksia, jotka hän kaikki ihan suoraan väitti valheiksi ja lausui niistä vähän väliä pistopuheita kertojalle. Tämä taaskin puolestaan johtui pienimmästikin seikasta muistojensa valtaan ja oli heti valmis kertomaan. Silloin oli kahakkakin kohta valmis, ja molemmat tulistuivat, niin että rouvan, kun kirkkoherra oli sairastunut, oli vaikea pitää heidän keskensä sovintoa, olletikin kun hän itse aina askaroi miehensä huoneessa. Mutta pelkkä hänen esiintymisensäkin riitti rauhoittamaan, jos ei apulaisen ja hänen vaimonsa läsnäolo olisi ollut aina kylliksi riittävä estämään näitä erilaisia aineita tuleen syttymästä. Mutta heidän kinaansa oli vielä syynä sekin, että neiti ei voinut käsittää minkä tähden pappilassa suvaittiin kapteenia, joka oli taloon tullut vuosia myöhemmin kuin hän; Wie puolestaan ei voinut olla ivaamatta neidin turhamielisyyttä, ja kumpainenkin väitti toisestaan, että tämä muka on muuttunut lapseksi vanhuuttaan. Tässä on kuitenkin tarpeen huomautus, että Wie, jolla oli jotenkin hieno käytös, ei koskaan unohtanut naisten läsnäoloa eikä siis sentähden neidiltä nuhdetta ansainnut. Hän eli kolme, neljä vuotta pappilassa, talvisin huvikseen väliin hakkaillen halkoja tarhalla ja kesäisin onkien kalarikkaasta joesta kaikenlaisia kaloja, joiden joukossa isot lohet ja siiat haukien haitaksi silloin jokapäiväistä kotokomentoa pitivät eivätkä ainoastaan harvoin vieraisilla käyneet, niinkuin nykyään.

Kolmas näistä Bergelinin kodissa eläneistä henkilöistä oli eräs entinen sotakapteeni Björnram. [Kysymyksessä oleva henkilö oli Per Björnram nimeltään ja kuoli 1805 Merikarvialla. Tekijän muist.] Hän oli noin kuudenkymmenen vuoden ikäisenä juuri sotavuosien alussa saapunut Tukholmasta hänkin. Hänen kertoi neiti Bergelin aina tuntikaudet seisoneen ulkona, kun oli tähdessä, ja katsoneen taivasta kohti. Kaiketi oli kapteenimme tähtien tarkastamisessa jotain erikoista, sillä palkolliset ja kyläläiset sanoivat, että hän "luki tähdistä". Neiti B. kertoi; -- hänellä oli aina huoneensa pöydällä -- hän asui vieraskamarissa -- joku paperilehtinen, johon hän oli piirustellut lyijykynällä kummallisia viivoja, kulmioita, monisoppisia ja -onkaloisia, sikin sokin, kuten näytti, niinikään oli hänellä monennäköisiä pieniä koneita, joiden tarkoitus tietysti oli meille lapsille tuntematon. Menin siskoni kanssa pari kertaa salaa niitä katsomaan, kun hän oli ulkona, sillä ei meillä ollut lupaa sinne mennä, ettemme olisi panneet mitään epäjärjestykseen siellä. Muuten hän sai elää vapaudessa kenenkään häiritsemättä. Jos kuitenkin joku matkustavainen sattui tulemaan, siivosi hän äkisti nuo kapineensa pois ja meni pihan poikki Wien kamariin, kunnes vieras oli matkustanut. Näin voitiin vierashuonetta sentään käyttää alkuperäiseen tarkoitukseensa.

Jos hänelle tähtitaivas ihmeineen oli tuttu, niin kuului hän valtiollistenkin tähtiryhmien tuntemisessa olleen varma: hän tiesi ennakolta sodan tulon, Ruotsissa tapahtuneen vallankumouksen ym. ja hänen murheensa Suomen tulevaisuudesta oli syvä ja todellinen. Mutta näihin ei tarvinnutkaan tähtiä tarkastella, sen näki kyllä lähempääkin jo silloin, jos vain oli senkaltaisille asioille avoin silmä ja tarpeeksi näköpiiriä katsojalla. Kuitenkin karttoi hän puhetta näistä jo mainituista asioista ja oli muutenkin synkkä ja umpimielinen luonteeltaan. Kirkkoherran suuri ihmistuntemus ja kristillinen rakkaus voitti kuitenkin pian tämän katkeroituneen mielen ja sai häneltä lujan ystävyyden vastalahjaksi. Tämä oli Björnramille itselleen kuin kirkkaan tähden säteileminen hänen elämänsä hämäränä iltana. Bergelin piti häntäkin haaksirikkoon joutuneena henkilönä, sentähden hän olikin tarjonnut hänelle kodin luonansa, kun hän puolittain pakolaisena tuli Tukholmasta, mutta hän sanoi hänellä olevan suuren määrän tieteellistä sivistystä. Seurustelussaan oli Björnram sangen hieno ja kohtelias, mutta hän karttoi yleensä seuraa, ja näytti siltä kuin hän olisi halunnut olla talon seurapiirille tuntematon. Kirkkoherraa hän auttoi vähän kirjoitustöissä, kirjanpidossa jne. [Nämä tiedot Björnramista olen saanut enimmäksi osaksi neiti Karin Bergeliniltä, sillä vanha rouva, joka minulle muut muistelmat kertoi, ei hänestä paljon puhunut. Yhden ainoan kerran muistan rouvan hänestä maininneen. Hän puhui nimittäin, nuoruutensa muistoja kertoessaan, eräästä rouvasta, joka oli jäänyt leskeksi pienten lasten kanssa köyhyyteen. Tämä oli ollut silloin sisarensa luona ja illalla myöhään kun hän astui toiseen huoneeseen, tuli häntä vastaan ovessa kalpea mustapukuinen, surullisen näköinen nainen, ja kun hän katsoi tarkemmin kuka näin myöhään oli taloon tullut, näki hän oman itsensä. Hän kaatui maahan, tuli kipeäksi ja kuoli. Tämän kerrottuaan johtui rouva varsin välittömästi puhumaan Björnramista, jonka hän muisti olleen merisotaväessä. Mitä hän hänestä kertoi, en varmaan enää muista. Muistan vain rouvan sanoneen, että hän oli "mystillinen". Mutta henkien manaamisesta en muista hänen puhuneen, luultavasti sentähden, että olin lapsi. Björnramista mainitessaan tuli hän maininneeksi mamseli Arvidssonin, josta hän hymyillen kertoi jo yleisesti tunnetulta asioita ja vielä Svedenborgistakin puhui hän samalla kerralla, kutsuen heitä haaveilijoiksi ja verraten heitä Sauliin ja Endorin vaimoon. Muuten sanoi hän samaten kuin hänen tyttärensäkin Björnramista, että hänen huomasi tottuneen elämään hienommassa seurapiirissä.] Bergelin, joka piti paljon valistuneesta seurasta, pani suurta arvoa Björnramiin, sillä hän oli oppinut ja tietorikas mies.

Kerrotaan myös Björnramin ahkerasti kirkkoherran kanssa lukeneen raamattua ja muita hengellisiä kirjoja. Ettei siis Björnram milloinkaan tehnyt henkien manaamiskokeita pappilassa, siitä olen varma. Ainakaan ei hän sitä tehnyt kenenkään tieten, sillä kirkkoherra, samoin kuin koko hänen perheensäkin, oli vapaa kaikesta taikauskosta eikä suinkaan olisi semmoisia vehkeitä sietänyt. Mutta kaiken sen ohessa, mitä kuulin Björnramista ynnä muista jäi minun lapsenkuvitteluuni kuitenkin muuta selvemmin rouva, joka näki itsensä ja jonka rouva Bergelin, kun sitä sitten vielä kysyin, sanoi varmaan olleen kipeän ja silloin jo kenties olleen jonkunlaisessa valheaistimustilassa. Björnram kuoli lyhyen taudin sairastettuaan, ja hänen tomunsa on kätkettynä Merikarvian kirkkomaahan. Lähes kaksi vuotta hän oli elänyt tämän perheen keskuudessa. Kaikki hänen paperinsa ja koneensakin hävitti kirkkoherra hänen kuoltuaan, hänen oman määräyksensä mukaan.

Kirkkoherra rakasti lapsia. Kun hän makasi tautivuoteellaan, kävivät pienet pojat veisaamassa virsiä hänelle, ja silloin hän itse johti säveltä. Latinalaisiakin laulunpätkiä hän opetti huvikseen, selitellen sanat suomeksi. Pojille annettiin aina joku lantti palkaksi ja he saivat sitä paitsi usein luvan mennä keittiöön saamaan jotakin syötävää suuhunsa. Vielä myöhempinä aikoina on elänyt jokunen vanha ukko, joka on ollut kirkkoherralle laulamassa ja siitä palkkaa saamassa. Samaten naapurin lapset, pienet tytöt ja pojat, kävivät usein häntä katsomassa, tietysti myöskin makeisia saamassa. Rouva piti huolen siitä että hänellä oli itselläänkin pienellä pöydällä sängyn yläpään vieressä sitä varten aina varalla jotakin. Naapurissa, Elgillä, oli siihen aikaan kaksi nainutta poikaa ja molemmilla pienet lapset. Ja kun äidin silmä vältti, juoksivat viimemainitut ensimmäiseksi kirkkoherran kamariin. Kun lapsia ei kuulunut, mentiin katsomaan, olivatko karkulaiset siellä, ja sieltä ne tavallisesti löytyivätkin. Hän oli aikanaan mies miesten keralla ja lapsi lasten keralla.

Viimeisenä vuotena tällä pitkän sairauden ajalla siirtyi halvaus vasemmalle puolelle. Silloin voi hän taaskin liikuttaa oikeaa kättään; mutta nyt oli jo kuolemakin lähellä ja teki toivotun lopun hänen kärsimyksistään. Hän nukkui uskossa Vapahtajaansa syksyllä 1816, lähes kuudenkymmenenkahdeksan vuoden iässä. Mutta hänen muistonsa elää seurakunnassa.

Avioliitossa oli kirkkoherra Bergelin kaksi kertaa. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli rovastintytär Uudeltamaalta, Sofia Orell. Tästä avioliitosta olivat tyttäret Hedvig Kristina, avioliitossa vänrikki Brandtin kanssa, ja Anna Kristina, kappalaisen Achanderin vaimo Siikaisissa, sekä Sofia Albertina. Toisessa avioliitossaan oli hän "munsterskriivarin" tyttären Margareta Elisabet Levónin kanssa, Messukylästä. Tästä avioliitosta oli syntynyt seitsemän lasta: kaksi tytärtä ja viisi poikaa. Näistä elivät jälkeen isänsä Katarina Margareta ja Anna Charlotta, jotka olivat vanhimmat tämän äidin lapsista, ja Gabr. Kustaa Wilhelm, joka kuoli ylioppilaana, sekä Gabr. Jak. Anders, nimismiehenä ensiksi Kemissä ja sitten Rovaniemellä. (Tämän lapset ovat vuosikymmeniä sitten muuttaneet Amerikkaan).

Kirkkoherran kuoltua jäi leski lastensa kanssa köyhyyteen, sillä sota-ajan rasitus ja perheenisän sairaus, jonka vuoksi talossa täytyi aina käyttää taitavimpia lääkäreitä, väliin vähän edempääkin, vaikutti ylen tuntuvasti perheen varoihin. Ja kun Bergelinin eläessä ei vielä ollut mitään pappien leski- ja orpokassaa olemassa, vaan ainoastaan tuo yksi tynnyri, joka oli viran seuraajan maksettavaksi määrätty leskelle, niin oli tällä viimemainitulla siis kyllin elatuksen murhetta lastensa ja itsensä tähden. Kiitollisessa muistossa säilytettynä mainittakoon siis, että Bergelinin viran seuraaja, rovasti Joh. Gust. Ingelius, lisäsi tämän "leskentynnyrin" neljäksi, jonka hän maksoi (paitsi moniaita muita antimia) joka syksy niin kauan kuin hän eli. Hän oli muutenkin kuin isä turvattomaksi jääneelle perheelle. Tämä vapaaehtoinen maksu oli sitä jalomielisemmin annettu, kun jo hänen virkaan astuessaan leski- ja orpokassa oli saatu aikaan, eikä hänen siis tarvinnut odottaa, että hänen jälkeläisensä maksaisivat mitään liikemaksuja hänen kuoltuaan, koska perhe voisi muutenkin tulla hyvin toimeen eläkkeellään.

Rouva Bergelin, joka oli toimekas ihminen, oli armovuosien ajalla saanut itselleen rakennetuksi pienet huoneet pappilan maalle, "Norrgälen" nimellä. Tässä omassa pienessä kodissa vanhojen riippakoivujen siimeksessä pienen puutarhan ja perunamaaliuskojen ympäröimänä, hän eli rauhallista ahkeraa elämää tyttärineen. Nämä tekivät käsityötä seurakunnalle. Sofia teki kaunista sidelmätyötä (knytning), Kaarina kutoi kauniita kuvallisia kankaita -- silkkijuovaisiakin -- ja Lotta ompeli koruompeluita ja vaatteita sekä silitti, ja äiti auttoi aina sitä, jolle apu eniten oli tarpeen, niinikään hän toimi taloudessa piikatytön kanssa. Tämä perhe olisi siis tullut jo hyvinkin toimeen, mutta yhdeksän vuotta jälkeen miehensä kuoleman joutui rouva Bergelin kovan kohtalon alaiseksi. Hän poltti itsensä suovan keitossa ja tuli sokeaksi kuten näiden perhemuistojen alussa on jo mainittu. Vaikka siis ruumis riutui, olivat sielunvoimat hänellä kuitenkin sangen eloisat. Joku vuosi jälkeen tämän tapauksen hän sai nauttia ns. keisarillista armolahjaa 100 ruplaa B:o ass. (114 mk 28 p) vuosittain. Äidin kova kohtalo vaikutti kuitenkin aivan masentavasti koko perheen aineelliseen ja henkiseen vointiin. Kaksikymmentäkahdeksan vuotta eli rouva Bergelin sokeana, kuurona ja vuoteen omana. Avutta hän ei voinut vuodettaan jättää. Tytärten rakkaus ja hellä hoito sekä naapurien ystävyys teki hänet kuitenkin onnelliseksi, vaikka Herran käsi raskaasti häntä kurittikin. Tähän tietysti varmaan eniten vaikutti hänen tosikristillinen mielensä. Hän tyytyi Jumalan sallimukseen.

Rouva Bergelin oli syntynyt 1763 lokakuun 26. päivänä, ja nukkui Herrassa heinäkuun 27. päivänä 1853, siis lähes yhdeksänkymmenen vuoden vanhana. Rauha vanhan ristinkantajan tomulle!

Hänen tyttärensä Kaarina eli lähes kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden vanhaksi. Hänen elämänsä lanka katkesi kesällä 1884.

Bergelin lepää Merikarvian kirkkomaassa. Vuonna 1892, siis seitsemänkymmentäkuusi vuotta jälkeen hänen kuolemansa, hankkivat muutamat perheen ystävät hänen haudalleen yksinkertaisen ristin. Tässä tilaisuudessa puhui haudalla mm. eräs vanhanpuoleinen mies Lauttajärven kylästä (Erkki Vanhatalon pojanpoika). Tämä sanoi:

-- Kyllä minun isoisäni usein siitä puhui, että hän oli lyönyt "Snäkin" pyssyn ylös, mutta emme me uskoneet sitä todeksi, vaan ajattelimme, että kyllä vaari on jo niin vanhuudenhöperö, että kehuu ja luulee semmoisia tehneensä.

Nämä sanat ovat merkitsevät, niissä kuvastavat nykyajan ajatukset entisyydestä: kuinka pian kaikki on -- tarua vain.

3.

LIVÓNIN PERHE