Part 1

VIESTINI MENNEILTÄ SUKUPOLVILTA

Kirj.

Matilda Roslin-Kalliola

WSOY, Porvoo, 1921.

SISÄLLYS:

Kansannainen kirjailijana.

1. Lapsuus ja varhaisempi nuoruus. 2. Matka Naantaliin. 3. Nuoruusiän taisteluja. 4. Uskonnollinen kehitys. 5. Kauppiaana ja kirjailijana. 6. Valtiollisia harrastuksia. 7. Kalevala-tutkimuksia.

Muistelmia nälkävuodelta eli talvi 1867-68.

Bergelinien perhemuistoja.

1. Sokea mummo. 2. Kirkkoherra Gabriel Bergelinin elämästä: 1. Koti ja koulu. Ruovedeltä Merikarvialle. 2. Vuosi 1808. Rajevski. 3. Uskollisuusvalan ottaminen, von Vegesack. 4. Kildejev. Halvaus. 5. Neiti Bergenkrantz. Wie. Björnram. Kirkkoherran kuolema. 3. Livónin perhe. 4. Joulu autiolla karilla. 5. Kuun pimentäminen.

Inkeri.

Kamala hetki.

Pieniä kertoelmia:

I. Punainen lintu. II. Muuan hääjuttu. III. Hän tiesi enemmän kuin muut.

KANSANNAINEN KIRJAILIJANA

1.

LAPSUUS JA VARHAISEMPI NUORUUS

Soittokallion kyljessä Merikarvian Ylikylässä oli mäkitupalaisen Juha Ahlrotin ja hänen vaimonsa Karoliinan asunto. Mies oli kalastaja, mutta teki myöskin suutarin työtä ja oli sitäpaitsi ahkera maanviljelijä. Nämä henkilöt olivat minun rakkaat vanhempani. Mutta enpä olisi historiallisen perimätiedon palvoja, ellen mainitsisi muutamaa sanaa myöskin tuosta kalliosta, jonka ääressä kehtoani on tuuditettu. Kallion korkeammassa päässä, joka viettää tuvan taakse länttä kohti, on isonlainen kuoppa eli "kallionkrooppi". Tässä sanotaan vanhaan aikaan kesäisin pidetyn _kylärukouksia_. Tapa oli saanut alkunsa sodan ahdistaessa, ehkä jo ison vihan aikoina. Väkeä kutsuttiin koolle soittamalla suurta sarvea. Siitä sai kallio Soittokallion nimen.

Isäni, jonka sukunimi alkuaan oli Ahlström, oli syntynyt joulukuun 12. päivänä 1812. Hänen setänsä Juha Ahlström piti nykyistä Impivaaran taloa. Pitäjämme kirkkoherra oli isälleni kerran huomauttanut 12-luvun kolmenkertaisesta toistumisesta hänen syntymäpäivänään ja arvellut sen ennustavan hänelle hyvää. -- En tiedä mitä lie ennustanut, sanoi isä myöhemmin, -- ehkäpä sitä, että vielä saisin 12 lastakin. Meitä sisaruksia oli näet koko tusina ja vain kolme lapsista kuoli pienenä. Tervettä vahvaa rotua siis olimme.

Sunnuntai-iltana toukokuun 28. päivänä 1837 näkivät silmäni ensi kerran päivän valon. Olen siis sunnuntailapsi. Mutta sitäkin suosionosoitusta on minun kaikin voimin täytynyt itse puolustaa niinkuin kohta saamme kuulla. Seuraavana sunnuntaina, kesäkuun 4. päivänä tulivat papit iltapäivällä kastekutsuihin. Arkipäivinä ei siihen aikaan tällaisiin hommiin ehditty. Rovasti Gust. Joh. Ingelius suoritti kastetoimituksen ja hänen apulaisensa Otto Reinhold Halen oli kummina. Neiti Anna-Charlotta Bergelin, kirkkoherra Bergelin vainajan tytär, kantoi minut pyhälle kasteelle, jossa sain nimen _Matilda Fredriikka_. Kummeja oli muuten kahdeksan kappaletta. Vieraat olivat, katsokaas, kaikki "virkaväkeä".

Isäni oli jo toukokuun keskivaiheilla tehnyt "Porin reisun" ja tuonut hyvää ainetta suunavaukseksi. Täällä kotipitäjässä, Merikarvialla, ei silloin ollut vielä ainoatakaan puotia, kaikki täytyi tuoda Porista. Vieraat olivat kaikki hyvällä tuulella, kun lähtivät, papit eivät suinkaan vähimmin. Isäni itse oli aivan raitis, mikä silloin kotipolton aikoina oli harvinaista, mutta vieraille piti olla tarjottavaa.

Ristiäisten jälkeisellä viikolla kysyi neiti Karin Bergelin, kummitätini vanhempi sisar, tavatessaan "maisterin" eli apulaispastorin: Muistitkos kirjoittaa lapsen kastekirjaan ja merkitä syntymäpäivän oikein?

-- Ai, en tosiaan muistanutkaan, olin niin väsynyt, kun pääsin kotiin, että menin heti levolle ja nukuin. Mutta kyllä sen nyt teen, kun menen pappilaan. Kiitos, että huomautit!

-- Älä nyt vain enää unohda. Ja muistatkos asian niin, ettei tule virhettä?

-- Kyllä sen vielä muistan ja teen sen nyt heti, kun menen kansliaan. --

Muistikos hän nyt? Ei! Hän kyllä kirjoitti nimen oikein ja kaikki kummienkin nimet ovat kastekirjaan merkityt, mutta syntymäpäiväksi on merkitty toukokuun 31 p., joka on ollut keskiviikko. Isäni oli kumminkin piirtänyt Uuden Testamenttinsa kanteen tyttärensä nimikirjaimet ja syntymäpäiväyksen: M. F. 28.V.1837. Ja tämä päiväys on oikea, sillä sen mukaan lapsi on syntynyt sunnuntaina ja kastettaessa ollut kahdeksannella vuorokaudella, niinkuin vanhemmat sanoivat olleenkin.

Kun myöhemmin eräs kirkkoherroistamme huomautti minulle syntymäpäiväkesteissäni, että kirkonkirjojen mukaan olen kolmea päivää nuorempi, esitin hänelle nämä mainitsemani vastatodistukset huomauttaen lisäksi, että apulaispastori Halen on voinut erehtyä päiväyksessä, koska hänet myöhemmin erotettiin papin virastakin juopumuksen tähden. Saadakseni varmuuden syntymäpäivästäni tiedustelin kerran äidiltäni yksityiskohtia siitä sunnuntai-illasta, jolloin synnyin. Äitini kertoi, että kylän nuoria kalastajia oli iltapäivällä tullut isäni luokse vieraisille. Isäni oli näet hyvin iloluontoinen ja seurahaluinen mies ja siitä syystä suosittu tuttavapiirissään. Nuoret eivät huomanneet ajan kulumista. Kun äitini iltamyöhällä näytti väsyneeltä, sanoivat vieraat: -- Mene sinä vaan levolle, se ei meidän juttuamme häiritse. Vihdoin nousi vanhin joukosta, Rönnqvist nimeltään, kehottaen toisiakin lähtemään. Silloin viittasi äitini isää luokseen ja käski hänen mennä vieraitten mukana hakemaan "Jumpin mummoa" luoksemme. Kun mummo tuli klo 10 aikaan, oli lapsi jo syntynyt.

* * * * *

Toisella ikävuodellani sairastuin isoonrokkoon. Kahdeksan vuorokautta olivat silmäni aivan ummessa ja niin pöhöttyneet, että silmien kohta oli korkeampi kuin muut kasvot. Äitini rukoili kiihkeästi, etten menettäisi näköäni. Hän ei voinut öisinkään laskeutua levolle vuoteeseensa, vaikka hänellä oli jo toinen pienokainen hoidettavana, vaan makasi kehtoni ääressä lattialla tyynyn varassa, ollakseen heti valmis muuttamaan käärettä, kun minä vaikeroiden pyysin: -- laga öga' laga öga'!

Äiti puhui ruotsia. Hän oli näet kirkkoherra Bergelinin ja hänen ensimmäisen vaimonsa Sofia Orellin tyttären Sofia Albertiinan tytär. Vaikka tämä seikka aikoinaan olikin arkaluontoinen perhesalaisuus, tahdon sen kuitenkin tässä kertoa. Se on jo siksi vanha asia, ettei se enää loukkaa ketään. Kirkkoherra Bergelin oli ennen Merikarvialle tuloaan ollut Ruovedellä pappina ja omistanut siellä Kärkelän talon. Kun hän v. 1801 muutti Merikarvialle, jätti hän ensimmäisestä avioliitostaan syntyneen tyttärensä Sofia Albertiinan Kärkelän hoitajaksi. Isäntärenkinä oli siellä talollisenpoika Johan Taulaniemi (Taulérus) Teiskosta. Näiden nuorten välille kehittyi vuosien kuluessa lemmensuhde. Johan Taulaniemi olisi sen tahtonut laillisesti vahvistaa. Sentähden hän kävi ennen tyttärensä Karoliinan syntymää vartavasten Merikarvialla pyytämässä morsiamen isältä suostumusta avioliittoon. Kirkkoherra Bergelin makasi silloin halvaantuneena vuoteessa. Asia salattiin häneltä. Taulanientä ei laskettu hänen puheillensakaan, ja nuorten avioliitto jäi ainaiseksi vahvistamatta. Oliko tällaiseen menettelyyn syynä sääty ennakkoluulo, vaiko itsekäs perinnönhimo, on vaikea sanoa. Mutta mainittakoon kuitenkin, että asian järjesti Bergelinin vävy apulaispastori _Achander_, joka oli nainut Bergelinin niinikään ensimmäisestä avioliitosta syntyneet tyttären Anna Kristiinan ja hoiti kirkkoherran sairauden aikana perheen raha- ja perintöasioita. Toiselta puolen on varmaa, että kirkkoherra Bergelin, Sofia Albertiinan ja Anna Kristiinan äitipuoli, oli liitolle suosiollinen. Hän olikin sydämellisen hyvä ihminen. Myöhemmin sai rovastikin tietää asian oikean laidan. Kun äitini oli kolmen vanha, tuotiin hänet Merikarvialle ja vietiin isoisän vuoteen ääreen. Tämä laski, kertoi minulle äitini, rakkaasti kätensä lapsenlapsensa pään päälle ja siunasi häntä.

Äidinäitini ja äidinisäni eivät rovasti Bergelinin kuoltuakaan asuneet yhdessä, mutta he pitivät toisistaan sydämellisesti ja tekivät toisilleen pieniä palveluksia mikäli siihen oli tilaisuutta. Äidinäiti oli kuollut vähän ennen vanhimman veljeni syntymää -- olen toinen järjestyksessä lapsistamme -- niin että hän makasi aitassa ruumiina, kun äitini oli toipumassa lapsivuoteesta. Tästä äidin surusta päätettiinkin pienen veljeni niin heikontuneen, että hän kuoli jonkin vuorokauden vanhana. Sen jälkeen otti äitini isänsä luokseen asumaan.

Isorokko oli käänteentekevä tapaus elämässäni. Silmäni jäivät näet isorokon jälkeenkin kipeiksi. Kun Porin piirilääkäri Arenius kerran kävi Merikarvialla, vei äiti minut, joka olin neljännellä ikävuodella, hänen tutkittavakseen Arenius neuvoi hautomaan silmiä vastalypsetyllä lämpimällä maidolla. -- Jotta hoito tulisi huolellisesti annetuksi vietiin minut Norrgäleen kummitätini Anna-Charlotta Bergelinin luokse. (Norrgäle on vähän matkan päässä syntymäkodistani ja sen omistivat silloin Bergelinin sisarukset.) Charlotta-täti oli näet luvannut ottaa minut luokseen, kun vähän varttuisin. Norrgälessä viihdyin erinomaisesti, sillä siellä minua hellittiin vauvana, sensijaan että kotona sain jo tuuditella nuorempiani. -- Älkää antako minua äidille, rukoilin tätejäni, kun minua yritettiin viedä kotiin. Muistan näiltä vuosilta sen, että tädit neuloivat minulle paljon nukkeja, mutta minä lahjoitin ne melkein järjestään toisille lapsille, kun he pyysivät niitä. En niistä sen enempää välittänyt. Mutta yksi Elsa Ruketsha (Lucretia) niminen oli minulle rakas. Elsa oli itse asiassa tätien myssytukki, jalustalla seisova, luonnollisen naisen pään kokoinen ja näköinen puunukke, jolla "pruuvattiin" tykkimyssyjä. Sitä hoitelin ja vaatetin milloin pitsimyssyillä milloin liinasilla ja se oli minusta ihan oikea vanha ihminen. Mutta sen loppu oli surullinen. Kun talossa kerran kävi maalari, antoivat tädit hänen maalata Elsan kuluneet kasvot harmaalla maalilla luullen siten tuottavansa minulle iloisen yllätyksen. Mutta minä itkin haikeasti sen nähtyäni, sillä Elsan rakkaat kasvot olivat nyt vallan oudon ilmeettömän näköiset.

Leikkipaikkanani oli pari tuolia tuvan takan vieressä. Siirryin tavaroineni nurkkaa kohden, milloin olin keittiöhommien tiellä, mutta kun tila tuli vapaaksi, muutin taas entiselle paikalleni. Kuten lasten tapa on, kolusin vinnit ja aitat etsien leikkikaluja itselleni. Aitan lattialla olevien kirjojen joukosta löysin kerran suuren postillan kokoisen kirjan, jonka ulkoasu minua niin miellytti, että kannoin sen tupaan. Se oli Fénelonin kirjoittama: "Telemachs Ulisses' sons äfventyr". ["Odysseuksen pojan Telemakosken seikkailut" on tunnettu ranskalainen romaani.] Kieli oli eriskummallista vanhaa ruotsia _thenna_ ja _thetta_ muotoineen, mutta siihen olin jo alustavasti tutustunut selaillessani äidinäidin vanhaa virsikirjaa ja pian opin sitä lukemaan aivan vapaasti. Kerran minun istuessani lempikirja sylissäni lukemiseen vaipuneena takan vieressä sanoi Karin-täti Lotta sisarelleen: -- Kuinka sinä annat lapsen lukea noita loruja vanhoista epäjumalista? -- Ei hän niitä usko, vastasi Lotta-täti, -- ei ne häntä vahingoita. Antaa hänen vaan lukea, koska hän siihen niin tyytyy. Tämä kirja värittikin ensimmäisen mielikuvitusmaailmani. Tajusin kyllä, että kaikki oli satua, mutta se ei vähentänyt mielenkiintoani. Onnellinen ikä!

Ollessani yhdeksännellä pääsin Karl Daniel Sandelinin johtamaan kyläkouluun. Kävin sitä kaksi viikkoa Mattilassa ja toiset kaksi Häggrotin torpassa. Yhteensä siis neljä viikkoa. Siellä opin kirjoittamaan. Se olikin ainoa koulu, mitä lapsena kävin. Laskentoa sain harjoitella tulevan kauppaneuvoksen Antti Ahlströmin johdolla, joka oli silloin 17-vuotias. Hänen syntymäkotinsa oli yllämainittu Impivaaran talo Merikarvian Ylikylässä. Hän oli jo silloin tunnettu teräväksi laskijaksi. Olin huomannut niissä taulukoissa, joita kyläkoulussa käytettiin, laskuvirheitä. Näytin niitä isälleni, mutta hän ei luottanut minun laskutaitooni, vaan antoi taulukot Antti Ahlströmin tarkastettaviksi. Hän huomasi minun todella olleen oikeassa. Tämän urotyön perusteella hän sitten tahtoi opettaa minulle lisää laskentoa. Tein hänelle vastalahjaksi vartailla kudotun korean vyön, jota hän vielä vanhoilla päivillään näytti vieraillekin selittäen saaneensa sen palkaksi koulumestaritoimestaan. Myöhemmin oli minulla toinenkin tilaisuus osoittaa hänelle kiitollisuuttani ja myötätuntoani. Kun Eva ja Antti Ahlström vastanaineina tulivat Merikarvialle tervehtimään sukulaisia ja tuttavia, satuin samoihin kahvikesteihin kuin hekin. Vieraitten huviksi ruvettiin ennustamaan käsistä. Minut houkuteltiin ennustajaksi. Antti Ahlström oli viimeinen järjestyksessä. Hän ojensi minulle kätensä lausuen: -- Tuosta kädestä et saa selvää, eivät ole muutkaan siitä mitään ymmärtäneet, kun siinä ei ole mitään ristejä, niinkuin muiden ihmisten käsissä on. Katselin hetkisen miettiväisenä ainoalaatuista kättä, jossa ei todellakaan ollut mitään ristejä eikä neliöitä. Ei mitään muuta kuin kolme selvää suuntaviivaa. Säilyttääkseni ennustaja-arvoni vastasin kuitenkin varmasti ja reippaasti: -- No mikä konsti on ennustaa tällaisesta kädestä. Pelkkää menestystä tämä sileys tietää. Eivät ne ristit niin tarpeellisia ole. Vastuksia ne vain tietävät. Katsokaa, tässä ovat maat ja tuo viiva erottaa metsät. Kaikki te saatte haltuunne. Ei kotimaassa ole mitään rajoja eikä esteitä ostoillenne. -- No, entä ulkomailla? sanoi Ahlström, jolla siihen aikaan oli jo laivojakin. -- Enpä tiedä, mitä sielläkään. Ostaa vaan, vaikka Tyyneenmereen asti! vastasin iloisesti. Ennustukseni nojautui kokonaan siihen tosi-asiaan, että tiesin Ahlströmin liikkeen jo silloin lupaavaksi, mutta en itsekään osannut aavistaa, että leikkipuheemme tulisi melkein kirjaimellisesti täyttymään.

Mutta palatkaamme taasen Norrgäleen.

Uudenvuodenpäivän 1850 eli vuosisadan puolivälissä kuoli Lotta-täti. Hän oli silloin täyttänyt 50 vuotta. (Hänen isänsä kirkkoherra Bergelin oli kuollut jo 1816.) Nyt seurasi elämässäni raskaat ajat. Olin kolmannellatoista. Silloin laskettiin hartioilleni vastuu, jonka alle olin menehtyä. Karin-tädilläni oli salainen pahe, nimittäin juomahimo. Tällä surullisella tottumuksella oli vieläkin surullisempi alkusyy. Kuten edempänä on mainittu, oli kirkkoherra Bergelin saanut halvauksen ja makasi viimeiset kahdeksan elinvuottansa alituisesti vuoteessa. Huojentaakseen hänen tuskiansa piti rouva Bergelinin keskellä yötäkin keittää hänelle kahvia. Hänellä ei siis ollut tilaisuutta valvoa palvelustyttöjen toimia, ei edes tärkeätä viinanpolttoakaan, vaan nämä saivat hääriä omin päin. Kerran löysi Karin tyttönen palvelijattarien kätköistä jauhopussin ja vei sen äidilleen. Silloin juolahti ruustinnan mieleen antaa 12-vuotiaan Karinin valvoa viinanpolttoa, etteivät palvelustytöt voisi vallan tavattomasti varastaa kallista viljaa. Nämä ymmärsivät yskän ja kostivat sydämettömästi. He juottivat pienelle Karinille kahvin ja sokeriveden seassa viinaan niin paljon, että hän nukkui juopuneena saunan lavolle ja tytöt saivat taas toimia mielensä mukaan. Tätä menoa jatkui siksi kauan, että lapsi sai siitä parantumattoman juomahimon. Lotta-sisar oli tarkasti salannut tämän surun äidiltä, ruustinna Bergeliniltä, joka nyt vuorostaan oli pakotettu vanhuuden heikkouden tähden pysymään vuoteessa. Lotta-tädin kuoltua pyysi äitini minua hillitsemään kaikin voimin Karin-tädin liiallista viinannauttimista ja salaamaan asian edelleen vanhalta rouvalta. Se oli ylen vaikea tehtävä. Minun täytyi pitää häntä silmällä yöt päivät. Hädissäni rukoilin Jumalaa antamaan minulle voimia ja viisautta. Toisinaan täti heltyi rukouksistani ja lupasi pyhästi parantaa tapansa. Mutta toisinaan hän yltyi kiellostani ihan raivopäiseksi. Kerran hän uhkasi lyödä minut ruokapuukolla kuoliaaksi, ellen jättäisi häntä rauhaan. Toisen kerran hän yritti kurittaa minua hiilihangolla. Vanhan rouvan tähden kestin kaiken, sillä rakastin häntä lapsensydämeni koko hartaudella. Olen kirjassani: "Päättyneen vuosisadan kynnyksellä" kuvannut tämän rakkaan vanhuksen, joka kertoi minulle Kalevalan sisällön jo aikoja ennen kuin Kalevalaa näinkään. Ponnistuksistani huolimatta tuli surkeus kuitenkin vihdoin ilmi. Karin-täti näet oli kerran jollain tavalla päässyt päihtyneessä tilassa äitinsä huoneeseen minun ollessani kylässä asioilla.

Vuonna 1852 kävin ensi kerran herranehtoollisella. Seuraavana kesänä kuoli rouva Bergelin vähän vaille yhdeksänkymmenen vuoden vanhana. Hän oli syntynyt v. 1763. [Inkeri, samannimisen historiallisen romaanin päähenkilö, oli rouva Bergelinin anoppi.] Kuollessaan hän pyysi minulta lupausta, etten koskaan jättäisi Karin-tätiä. Vanha äiti oli näet levoton tyttärensä sieluntilasta ja toivoi minun voivan ajan pitkään vaikuttaa hänessä mielenmuutoksen. Epäröin antaa niin vaikeasti täytettävää lupausta. -- Jos sen kerran annat, niin tiedän sinun sen myöskin pitävän, sanoi vanhus. Olin voitettu. Minua liikutti kuolevan luottamus. Suostuin hänen pyyntöönsä. Mutta tämän lupauksen tähden oli koko nuoruuteni sitten "niin tyyni ikävä".

2.

MATKA NAANTALIIN

Eräs muisto pilkistää esiin tältä ajalta. Kesällä 1855 eli Turkin sodan aikana matkustin pitäjämme Alikylän vanhalla Varis-nimisellä kaljaasilla Naantaliin rovasti Heikelin perheeseen auttaakseni naisväkeä ompelutöissä, joissa olin taitava. Perhe oli läheistä sukua Bergelinin perheelle, sillä rouva Heikel oli Anna Kristiina Achanderin tytär. Menomatkalla näin Ahvenanmaalla ja Turun saaristossa sotavarustuksia, mutta mitään suurempaa seikkailua ei meille sattunut, ankaraa myrskyä lukuunottamatta. Kaljaasi meni Turkuun. Sieltä minun oli jatkettava matkaani veneellä määränpäähän. Turussa kävin rehtori Oskar Ingeliuksen luona viemässä hänelle terveisiä hänen Merikarvialla olevilta sukulaisiltaan.

Kesä Naantalin pappilassa ei ollut erikoisen hauska. Olin ensi kertaa maailmalla. Kaipasin sentähden katkerasti omaisiani eikä isäntäväkeni osannut aavistaa, että minun vaiteliaan ulkokuoreni alla sykki niin herkkä ja arka sydän. He eivät tulleet aina punninneeksi sanojansa, vaan haavoittivat usein tietämättään mieltäni.

Rovastin kanssa tulin hyvin toimeen. Sallipa hän minun siistiä kirjoituspöytänsäkin, mikä työ oli siihen asti uskottu vain ruustinnalle itselleen. Perheessä oli kaksi tytärtä, Hilda ja Etta, molemmat nuoria ja seuraarakastavia. Mutta minä istuin useimmiten ompelutyöni ääressä silloinkin, kun talossa oli vieraita. Toisinaan kutsuttiin kuitenkin minutkin sisään. Mieltäni masensi se, että ruustinna joskus viittasi alhaiseen syntyperääni. Se oli minulle kipeä kohta.

Muistan erään kirpeän keskustelun meidän tyttöjen kesken. Pappilassa oli näet paitsi omia tyttäriä Hilda-neidin seurana eräs Inga Vallenius niminen nuori neiti, jonka sulhanen oli jostain syystä hirttäytynyt. Morsian ei voinut tämän jälkeen yhtään olla yksin, sillä hän näki aina vainajan haamun edessänsä. Hän oli sentähden tullut pappilaan rauhoittumaan. Me tytöt keskustelimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Kerran oli pohdinnan kohteena kysymys: -- Hvad det vill säga att vara bildad. -- Miten ilmenee sivistys? Etta, nuorin meistä väitti topakasti, ettei voi olla oikein sivistynyt, ellei osaa vieraita kieliä. Sisarukset näet osasivat itse niitä, minä en. Inga Vallenius huomasi asian kärjen. Hän katsoi merkitsevästi minuun sanoen: -- Sepä ei pidä paikkaansa. Kyllä voi olla täysin sivistynyt ihminen, vaikkei osaakaan vieraita kieliä, jos osaa vain muuta hyödyllistä. Muistan vieläkin, kuinka kiitollinen olin hänelle näistä sanoista.

Toinen pieni tapaus tältä kesältä. Poimin kerran Hildan kanssa mansikoita puutarhasta, sillä odotettiin vieraita. Salista rupesi vähän ajan kuluttua kuulumaan soittoa. -- Hvem ä' de' som spelar? (Kuka siellä soittaa?) kysyin. -- D' ä väl Etta. -- Nej, inte kan de vara Etta, nog känner jag Ettas spel. (Se on Etta. -- Ei se voi olla Etta. Kyllä Ettan soiton tunnen.) -- D' ä löjtnant Schauman, som spelar, (Luutnantti Schauman siellä soittaa), selitti Hilda vihdoin. Soitto meni niin sydämeeni, että rupesin itkemään. -- Mitä sinä itket? uteli Hilda. -- Muistin vaan niin kotoani ja kaikkia omaisiani siellä, vastasin hänelle. Saliin tultuaan oli Hilda kertonut tapauksen luutnantti Schaumanille. Tämä oli siihen lausunut: -- Hon tycks ha sinne för musik. (Hän näyttää tajuavan musiikkia). Minun tullessani puutarhasta sisään soitti luutnantti Schauman hienoa aariaa. Hilda kysyi, mitä pidin siitä. -- Kyllä tämäkin on kaunis, mutta se ensimmäinen kappale miellytti minua enemmän, vastasin. Silloin sanoi luutnantti Schauman innostuneesti: Hon _har_ sinne för musik. (Hänellä _on_ soitannollista tajua). Kun ruustinna itsepintaisesti epäili minun lahjojani, selitti puolustajani, että ensimmäinen kappale oli nimeltä "Hemweh" -- koti-ikävä -- ja sen olin tunteellani syvästi ymmärtänyt. Aaria sensijaan oli minulle maalaislapselle luonnollisesti outo ja vähemmän mielenkiintoinen. Luutnantti Schauman piti taipumustani niin erikoisena, että lupasi huolehtia vastaisesta soitannollisesta opetuksestani.

Tulin vielä toisellakin tavalla esiintyneeksi edukseni luutnantti Schaumanin silmissä. Pappilassa vieraili näet samaan aikaan eräs toinenkin herrasmies. Hän oli tuonut mukanaan konstikkaan sydämenmuotoisen hopealukon, jota kilvan koetettiin aukaista, kenenkään vielä onnistumatta. Olin katsellut syrjästä leikkiä ja kun lukko vihdoin tuli minun käsiini, koetin näppäillä sitä vähän eri tavalla kuin toiset. Puristin sitä voimakkaasti käsieni välissä ja se ponnahti äkkiä auki. Kaikki olivat iloisesti hämmästyneitä, itse en suinkaan vähiten. Ikäänkuin mielenjännityksen peitteeksi huudahdin pitäessäni sydänlukkoa avoinna kädessäni: -- De va då tomt hjärta. (Sepäs oli tyhjä sydän). Herrat rupesivat silloin kiusoittelemaan minua puhuen rakkaudesta, mutta minä selitin heille, etten sellaisesta ymmärtänyt mitään. -- Katsopas minua silmiin, niin minä opetan, sanoi yllämainitsemani vieras herrasmies. Käänsin silmäni häneen, mutta hänen katseensa oli niin inhoittava, että heti jätin salin ihmetellen, että ruustinna suvaitsi sellaista seurakumppania.

Nämä pikkukohtaukset olisivat varmaan minulta unohtuneet, ellen ihmeekseni olisi saanut lukea kuvauksia niistä seuraavan vuoden Åbo Underrättelser-lehdessä. Otaksun luutnantti Schaumannin ne kirjoittaneen, sillä siinä puhuttiin erinomaisen lämpimästi soitannollisesta köyhästä tytöstä, jolla olisi varmaan tulevaisuus edessään, jos hän saisi kehittää taipumuksiaan, ja pahoiteltiin sitä surullista tosiasiaa, että meillä niin usein rikkaat ja lupaavat lahjat jäävät varojen tai hoivan puutteessa surkastumaan. Ulkomuodostani hän sanoi näin: tyttönen on kalpea väriltään, tukka harmahtava, luultavasti siitä syystä, ettei sitä oltu öljytty, vartalo hintelä ja puku yksinkertainen. -- Muuten hän oli varsin sievä, kuten sopii odottaa 18-vuotiaasta -- kuului loppuarvostelu persoonastani. Hän oli vakuuttunut ettei ulkonainen olentoni olisi tehnyt minulle soitto-urallani mitään haittaa. Kaikki, puutteellisuus olisi hänen käsityksensä mukaan voitu huolellisella hoidolla ja pukeutumistaidolla parantaa. Mainitsipa hän jotain näppäristä sormistanikin ja hopealukon aukaisemisesta.

Musiikkiopinnoistani ei tullut kuitenkaan mitään, sillä muutin pian takaisin Merikarvialle. Kirjoitin omaisilleni koti-ikävästäni. Muistan vieläkin, kuinka raskas oli mieleni, kun pappilan takana pohjoiseen antavalla kalliolla kirjoitin kirjettä äidilleni ja pyysin häntä tulemaan noutamaan minut pois. Kun olin palannut sisään, kysyi ruustinna, missä olin ollut. Kerroin olleeni kalliolla kirjettä kirjoittamassa. Silloin hän tulistui ja sanoi: -- De' ska' bli slut me' de' skrifvande'. Vastasin hänelle, että se olikin viimeinen kerta, sillä tiesin omaisteni toimivan hyväkseni.