Part 7

— Vae on se kivalterj Niskanen niim mahtava mies. No, elähäm mitä, — päivitteli Karhunen.

Seistiin pihanmaalla rykelmissä ja odoteltiin. Keskustelu kierteli nyt pääasiallisesti tässä kivalterissa ja sen mahtavuudessa. Tiedettiin, että se oli palvellut jo neljättäkymmentä vuotta, ja joku oli kuullut kaupungissa kerrottavan, että tämäkin Aminohvi oli sanonut, kun Niskanen oli meinannut jo kerran erota ja ruveta pernitsuonille, jotta jos kivalteri vaan jättää virkansa, niin kyllä se on silloin hänenkin lähdettävä, sillä ei hän yksinään jaksa hallita täilaista suurta ja paljotöistä lääniä.

— Vae on nii' ökymies tämä kivalterj Niskanen? — ihmeteltiin.

— On se, — selitti jokin toinen, tietävämpi, — on se semmojnem mies, vaekka se vuan kuskpukilla istuu, mutta eipähän tulis Aminohvikaa toemeen iliman sitä.

Kivalteri Niskasen arvo kohosi niittenkin silmissä, jotka ennen olivat luulleet häntä vaan tavalliseksi kuskiksi, nyt suunnattomasti. Häntä ruvettiin odottamaan melkein samanlaisena uteliaisuudella kuin itseään maanvaaria.

Ilopuron Apneeri, kunnanmies, kierteli siinä miessakissa ja koetti tolkuttaa, jotta kukaan ei saa mennä sisälle ennen kuin kuvernööri on astunut pitkän pöydän taakse, ja sitäpaitsi on kaikkien tässä pihanmaalla muodostettava seUainen kunniakuja, jota myöten maanvaari astuu ovelle, ja jokaisen on otettava hattu käteensä ja kumarrettava syvään.

— Minkäänlaenen seon se kunnijan kuja? — tiedusteli Kolomkannan Karhunen, ja toisetkin äijät katsoivat kysyvinä ilopurolaiseen.

— No s'oon semmojnej, jotta työ asetutta seisomaan kahteer rivviiv vastakkae', ja kupemyörj sittä kulukoo siitä välistä, — selitti Apneeri-ukko. — Ja muistoote, jotta kellää ei sua olla piippuva leuvassa, ja rassatkoo nokkanno kansa, ettei kukkaa sittä muavvuari eissä räkkeesä pärski. Eikä kokkoushuoneessakkaa sua muut polttoo tupakkoo ku ite kupernyörj ja vallesmanni. Niij jotta kärryyttäkköö nyt minkä kärryytättä!

Ja ukothan kärryyttivät.

— Veitään nyt, nuapurit, keohkommo täätee, kuka sen tietää, mitem pitkä tupakator ruppeema siitä tulloo, — huomautti joku joukosta.

Sitten tuntui ilopurolaisella vielä olevan jotain sydämellään. Hän julisti:

— Sittä ov vielä yks tärkee asija, jotta ei pijä kaekkiim puhuva Kupernyörille, vua' antakoo minuj ja Hyvös-Kaspon huastoo. Ei myökäär ruveta muuta löpöttämmää' kum minkä se kyssyy.

Tämä ei näyttänyt kaikkia miellyttävän. Taisivat jotkut tuumia, jotta se on sopimatonta komentelemista, ja Kolopuksen ukon-käppyrä, se vanha Jahvetti, pani vastalauseensa:

— Vuan suattasjhan sitä olla jottae syvämmellää' muillae kun sulla ja Kaspojlla, semminnii kun tämä on niih harvinaenev vieras ja vielä koko leänim peämies...

Hän olisi vieläkin jatkanut, mutta Sukslevän Tuavetti suhahti hänelle hiljaa, jotta:

— Anna sev vua' esitellä, eihäm meijän tarvihe siitä piitata mittää...

Jahvetti vaikeni ja jäi mietteisiinsä. Hänellä näkyi todellakin olevan jotain sydämellään, ehkä jokin ankara kysymys, johon pitäisi saada vastaus itseltään läänin päämieheltä.

Sitten siinä odottaa hökötettiin. Eikä kauan kulunutkaan, kun kirkkomäeltä tapulin takaa ilmestyivät kahden hevosen vetämät vaunut. Aluksi näkyivät vaan hevoset, yhdennäköiset kuin Savollahen kaksoistyttäret, ja niitten karva kiilsi jo kaukaa kuin silkki. Sitten erotti korkealta kuskipukilta mustaan kauhtanaan puetun miehen, jolla oli korkea töyhtöhattu.

— Jos tuassa vielä suanoom puhuva, niim minä en malttasj olla sanomata, jotta ihan on tuo mies tuossa kuskpukilla niinkuin meijär rovast messukaahtanassaa. Liekköön se tuo se ite? — haasteli Kolopuksen ukko Jahvetti puoliääneen Sukslevän Tuavetille.

— Ei seou, — vastasi puhuteltu niinikään puoliääneen, — seon se kivalterj.

Kun vaunut ajoivat portista kunnantalon pihanmaalle, havaittiin, jotta siellä perässä istui vielä koreampi herra. Sillä oli oikein sotaherran puku, ja rinnalla roikkui ristiä ja tähteä jos minkälaista. Vallesmanni näytti sen vierellä ihan tavalliselta mieheltä. Iso äijän-jysky se olikin, ja kun se nousi vaunuista, huomasivat ukot sen kummassakin housunlahkeessa leveän punaisen viirun. Ja sen palttoossakin, jota vallesmanni kantoi, oli punainen vuori.

Kolopuksen ukko Jahvetti ei taaskaan malttanut olla huomauttamatta vieressään seisovalle Sukslevän Tuavetille:

— Onkoon se tuo punajnen sem muavvuarin arvomerkki, vai liekkö tuo muutem palttoov vuorjrii laetettu noaman kansa sammaav värjrii?

Tuavetti ei ennättänyt vastata, sillä nyt oli kunniakuja muodostettava ja hatut otettava päästä. Se menikin ihan puhtaasti muuten, paitsi Kolomkannan Karhunen niisti nenäänsä Kupernyörin ohitse kulkiessa.

— Hyve peive! — tervehti maanvaari kumartavia ukkoja.

— Päevee, päevee! — vastasivat miehet, ja Kolopuksen Jahvetin kielellä pyöri kysymys, jotta »mittee sitä vuan kuuluu», mutta hän muisti viimeisessä nipukassa puhumiskiellon ja salpasi kysymyksensä hampaitten taakse. Sillä tavalla sujui se vastaanotto kompastuksitta.

Maanvaari asettui pitkän pöydän taakse vallesmanni vierelleen, ja ukot painuivat perässä pirttiin. Lähimmäksi kiehittelivät itsensä ilopurolainen poikineen, joka jo sekin sortteerasi näissä kunnan asioissa, Hyvös-Kaspo, ja jotkut muut, joita kupernyöri tervehti kädestä pitäen. Kauempana istuville ukoille nyökytteli vielä kertaalleen päätään. Sitten se pani tuleen ison sikarin. Ukkoja syletti, olisi vaatinut kessua tämä suurustinki. Mutta eipä se ilopurolainen ollut kieltänyt sylkemästä; mikäpähän tässä, rojautellaan näitä pitkiä sylkiä vaan ja odotellaan.

Ensin oli Kupernyörillä vallesmannin kanssa pitkänpuoleinen keskustelu. Taisivat venskata, koska eivät ukot ymmärtäneet siitä mitään. Sitten nousi vallesmanni ylös ja sanoi:

— Herra kuvernööri haluaisi tietää, mitenkä on kansan yleisen valistustason laita pitäjässämme, onko tänne perustettu kansakouluja ja onko niissä oppilaita.

Kaspo Hyvönen pyysi alamaisimmasti vastata, jotta kyllä täällä on tänä syksynä avattu kirkonkylässä kansakoulu ja siinä on lähemmä kolmekymmentä oppilasta. Harrastusta kansakouluasialle näyttää olevan pitäjäläisten keskuudessa, ja mikäli on kuultu, aiotaan tulevana syksynä avata vielä ainakin kaksi kansakoulua paikkakunnilla, jotka ovat kirkonkylästä kaukana, ja niin ollen lasten kouluttaminen täällä kävisi vaikeaksi.

On sillä tuolla Kaspolla hyvä ulosanti, ihmettelivät ukot itsekseen, ei se suotta näissä kunnan hommissakaan ole joutunut etualalle. Kyllä sitä jo tuommoisella roplotuksella tohtii päästä vaikka hyväksikin virkamieheksi.

Ilopurolainenkaan ei tietysti tahtonut olla miestä huonompi, vaan puhua rompotti sekin pitkän roklamentin niistä kansakouluasioista. Kuulosti jo ilopurolaisen puheesta siltä, jottei tässä pitäjässä parin vuoden perästä enää olekaan muuta kuin kansakouluja.

— Hyve on, tulke koolu, otta oppi! — sanoi maanvaari puheitten loputtua.

Sitten pyysi taas Ilopuron Apneeri puheenvuoron ja selitti, että tämä kunta on siksi suuri ja asukaslukukin on niin huomattavasti kohonnut, että sen olisi saatava oma kunnanlääkäri. Naapurikunnissa alkaa jo olla sellaiset, mutta tämä Markkulan pitäjä on vielä siinä suhteessa lapsipuolen asemassa. Asia tulee seuraavassa kuntakokouksessa esille, mutta sitä ennen olisi hyvä saada herra kuveryörin suostumus ja puoltolause, jotta sitten sinaatissa varmasti läpäiseisi.

Ukkojen keskuudessa herätti tämä kysymys paljon enemmän mielenkiintoa kuin kansakouluasia. Tässäkin pitäjässä oli vielä hiljan luotettu yksinomaan verenseisottajiin ja kipeenkatsojiin, ja jos ei niistä apua ollut, eikä sauna ja suolaviinakaan tepsinyt, niin oli tauti kuolemaksi. Mutta viime aikoina olivat jotkut vieneet potilaitaan kaupunkiin sairashuoneeseen, ja useimmat olivat sieltä tulleet terveinä takaisin. Tämän johdosta oli usko omiin tietäjiin ja taitajiin haprastunut, ja kun tämä kysymys herätettiin, tuntui se ukkojenkin mielestä ajan vaatimalta.

— Kyllä se saes olla oekeel lukenut kippeenkahtoja, tohtuorj, meijännii kunnassa, — äänsi Sukslevän Tuavetti muistamatta enää, että oli kielletty muita puhumasta.

— Pitäsj se olla semmojnev vähäv viisaamp kun nua meijän omat tohtuorit, ei tahoj niistä ennee olla apuva, — yhtyivät toiset.

— Mine antta pooltolause, — sanoi kupernyöri. Kirjuttaka te vaan yks' annomus, kylle mine poolta.

Kiitoksija vua, herra kupemyörj, kyllä se siitä sittä läp männöö, — kumarteli ilopurolainen.

Sitten toi se vahtimestarin virkaa pitävä Hanna Korhonen kahvia. Hannalla itsellään oli kahvitarjotin, ja mikä lie pieni tyttö kantanut leipäkoria. Tarjosivat kuvernöörille, vallesmannille ja kahdelle kunnan pösölle. Juuri siinä kahvia tuotaessa tuli sisään rovasti, Neelmanni-pappihan tuo kuului olleenkin jossain sairaan luona. Sinne asettui rovastikin Kupernyörin viereen pöydän taakse, ja Hanna tuoda höyryytti hänelle pian kahvikupposen. Samalla reissullaan kuiskasi hän ukoille:

— Tulukee työ miehet tuonne toeseUe puolelle, niin suatta siellä tätä kahvija kunnan kustannuksella.

Ukot olivat vähän äkeissään. Vai sillä lailla, jotta tässä ilopurolainen ja Hyvös-Kaspo ovat toisia parempia ja soklottelevat siellä herrojen kanssa, sillä aikaa kun tämä tavalHnen rahvas särpii sikurivetensä porstuanpohjakammarissa. Ne näkyvät olevan eri rankia nuo kaksi. Vaikka saapihan nuo yhdellä tiellään vetää tupakansavut, ja nuo ne eivät toki uskallakaan sisällä maanvaarin nenän alla. Kas, kun sentään ovat nämä kahvit järjestäneet yhteisillä varoilla muillekin kuin itselleen, onpas sen verran tuntoa kuitenkin. No, itseppähän me on heidät kunnan hallitusmiehiksi nostettu, mitäpähän tässä on murajamista.

Kahviloman jälkeen alkoi Hyvös-Kaspo puhua osuusmeijeristä, jotta mitä niinkuin herra kupernyöri ajattelisi, jos semmoinen rustinki tähän Markkulan pitäjään laitettaisiin. No, eipähän sillä mitä vastaan. Sopiihan se, laittaa vaan, kyllähän se hänen puolestaan käypi päinsä, nostaahan se sekin pitäjän taloudellista tasoa. Kyllä hän toimittaa säännöt vahvistettaviksi, kun ne vaan hänen kansliaansa lähetetään. Ja vallesmanni vielä auttaakin sääntöjen laatimisessa, ettei tule sutta. Ja taas pokkuroivat Kaspo ja ilopurolainen, ja taisi jokin sieltä kauempaakin nousta kumartamaan. Eikö liene ollut Sipukan Pekka, se pohjois-markkulainen edistyksen mies.

Tämän osuusmeijeriasian yhteydessä se sitten rupesi Kolopuksen Jahvettia niin vaivaamaan se hänen sydämellään oleva kysymys, jotta hän ei enaa jaksanut pidättää, vaan kakisti kurkkuaan, roiskaisi pitkän sylen ja otti puheenvuoron pyytämättä.

— Mitenkään seon, jos tua ilima' aikojaani mualaenen saes tiijustoo, jotta onko se saparotyörj vae mikä tuo oekeestaal lie nimeltaa, kuvan kalu, ja oesko siitä hyötyvä näem mualaestallouvessa. Jos että neät pahhoo tykkee, herra kupemaattorj, niini niinä vuan kysyjsin.

Kuvernööri kääntyi vallesmannin puoleen, sillä hän ei nähtävästi ymmärtänyt, mistä koneesta oli kysymys. Rovastin suu näkyi kääntyneen hymyyn, ja vallesmannilla oli täysi työ pidätellessä nauruaan. Saatuaan selityksen nauroi kuvernöörikin ääneensä.

— Kylle separaattor ole hyvä kone, osta sinä ukko vaan separaattor, — yritti kuvernööri vastata, minkä sai naurultaan valtaa.

Mutta Jahvetti itse oli aivan vakava. Samoin useimmat muutkin ukot. Mitähän tässä sitten muka on nauramista, selvässä asiassa; keltäs se tämä maalainen kysyy neuvoa, jollei herroilta ja ennen kaikkea läänin päämieheltä. Nyt oli Jahvetti saanut tehdyksi kysymyksensä, ja hänen mieleltään oli paino pudonnut. Tämä asia oli hänelle kaikkein tärkein koko kokouksessa, ja kun hän nyt oli kuullut Kupernyörinkin kehuvan separaattoria, niin hyväksyi hän sen täydellisesti. Mene tiedä, vaikka itsekin ostaisi.

Kaikkein viimeiseksi halusi kupernyöri tietää, minkälainen oli ollut vuodentulo. Siihen vastasivat taas pitäjän pomot, ettei ole moittimista. Isompaan aikaan ei ole ollut sellaista vuotta kasvullisuuden suhteen kuin tämä. Sen kuultuaan piti maanvaari seuraavan lopettajaispuheen:

— Teille ole hyve voosi, se ole oikke hyve. Mutta ei pide syydä kaikki, mite saa. Tule toinen hoono voosi, mite sitte ette otat. Soolatka te vaan piimä ja jooka seeniä, ja pankka vilja kassa.

Sitten se lähti, kuului meinaavan vielä yöksi Pielavedelle.

Tuavetti Tarvainen kiirehti ajamaan Kupernyörin perään. Hänellä oli kärryillään Tervaharjun Herkko Tissarinen. Tuavetti oli totisella tuulella. Hän muisti viimeöisen unensa, ja hänestä tuntui, että olisi pitänyt puhua maanvaarille siitä muikun istutuksesta, mutta ei ollut tullut otetuksi suunvuoroa. Hän melkein kadehti Kolopuksen ukkoa, joka oli sanonut vaan asiansa pois poikkeen.

— Taetaahan tua ollal lupsakka mies tua kupernyörj, vaekka ei se oekee' ossoo tätä meijän kieltä, koska siltä sekkii sien- ja piimäjuttu mänj vähä sekalutta, — yritti tervaharjulainen aloittaa puhetta.

Mutta Tuavetti ei nyt ollut puhetuulella. Hänen mielessään alkoi askarrella semmoinen ajatus, jotta saahan nähdä, huomaako tuo kupernyöri edes sitä porttia. Se oli viimeinen toivo, muuten menee mahoksi koko juttu.

Kun vihdoin saavuttiin Sukslevän portille, näytti Tuavetista siltä, että kupernyöri viittilöi taloon päin ja että ne molemmat vallesmannin kanssa katsahtivat taakseenkin. Tuntui myöskin kuin olisi kuski vähän hiljentänyt vauhtia talon kohdalla.

Tervaharjulainen kahviteltiin Sukslevässä, ja Tuavetti oli hyvin puheliaalla tuulella.

IX.

Siinä se oli vaan tämä aika mennyt, niin Markkulan pitäjässä kuin muuallakin. Oli ohitse pestuupyhä, vuosipalvelijain nahkansa myyntipäivä, lokakuun ensimmäinen sunnuntai, jolloin kirkkomäellä oli väen vilskettä ja jolloin siellä tehtiin niitä kaikkein maallisimpia kauppoja: ostettiin palkollisia ensi köyristä seuraavan vuoden köyriin. Pidetty oli palkollisten riiviikkokin, tämä seitsemän päivää kestävä lomakausi, jolloin renkikin pyörähtää kantapäillään ja on itse miehiään ja piikapalvelija kulkee rannukkaisissa pyhävaatteissaan niin kauan kuin se entinen luomisen työ kesti lepopäivineen ja kaikkineen.

Ne olivat nyt takana ne palkollisten kissanpäivät, ja ankara vuotinen työ meni taas tavallista menoaan. Toiset olivat muuttaneet paikkaa, toiset jääneet entisiin taloihinsa. Sukslevässä tuota ei ollut tapahtunut muutoksia. Ja mitäpä noista muuttelemisista, piikaa vastaan ei ollut mitään muistuttamista, sehän oli rohnakka työihminen, eikä piiallakaan ollut mitään taloaan vastaan; renki kyllä oli vähän sellainen kitukasvuinen kitjake miehekseen, mutta kun sillä oli hyvä yritys eikä ollut pahan vaativa palkoilleen, niin olkoon nyt siinä, ehkäpä seuraava vuosi tekee tehtävänsä ja nallikka kasvaa vähän härövämmäksi.

Takana oli jo joulukin, talkkunat syöty ja joulukirkot käyty. Siinä joulussa sitä olikin vielä vanhan ajan tunnelmaa. Silloin pantiin talo yhtä tyhjäksi kuin heinärippipyhänäkin ja ajettiin kirkkoon monella hevosella. Ja silloin piti olla kaikki helyt mukana, aisakellot pompottamassa ja kulkuset länkien nokassa. Pitkänä jonona ajaa körötettiin ja vähin kilpailtiinkin, jotta onko tässä yksi parempi kuin toinen? No, olihan se toisinaan, ja oli olemattakin. Miten milloinkin sattui. Mutta pääasia oli se kalkatus ja kilkatus pimeässä talviaamussa. Pitäjän-peräläiset saivat lähteä jo kukonlaulun aikaan, jos mieli kuudeksi kirkkoon keritä. Ei sitä jouluaamuna yhdessäkään töllissä maattu, sen tiesi; kyllä niistä tuli tuikki ohi ajaessa, vaikkei kaikista kyetty joulukirkkoon lähtemään, kun ei ollut niitä hevosia niinkuin talollisilla. Mutta tulen tuikkeella kunnioitettiin joulua kuitenkin matalimmassakin majassa, ja koko mökin väen kasvot litistyivät ikkunaan kirkkomiesten jonon sivuitse ajaessa.

Niin, oli ohitse joulu, uupunut muistojen joukkoon uusivuosikin, lopahtanut loppiaiseen pyhäinen aika, ja nyt oli taas joukko härkäviikkoja edessä. Päivä oli jo pidentynyt muutamilla kukonaskelilla, mutta oli sitä aikaa, jona talvi tapansa näyttää, jos on näyttääkseen. Tammikuussa se panettaa turkkihousut jalkaan ja haettaa koirannahkarukkaset vinniltä, jos vielä siihen asti olisikin miten-kuten tavallisissa tamineissa tarennut.

Mutta ovatpa tammikuun lopulla Kuopion talvimarkkinat, joille kansaa kaukaisistakin pitäjistä tulvii. Mitenkäs ei sitten mentäisi Markkulasta, kun ollaan tässä ihan rajakkain? No, tuleehan sitä matkaa viitisen peninkulmaa, mutta mikäpä tämä nyt tämmöinen taival, kun se pää otetaan, jotta lähdetään.

Sitä oli tällä Sukslevän Tuavetilla vähän kuin asian-tynkääkin markkinoille: olisi vaihdettava yksi hevosista vähän nuorempaan, jos miten soveltuisi. Tuntuu tekevän tämänkin Tolopin mieli tällä kertaa kaupungissa käymään, ja sopiihan se siihen yhteen rekeen. Emma myöskin kuuluu havittelevan niitä menojaan, mutta se tuo lähtenee Alapetin matkassa; ei noita kuulemma muita olekaan menoillaan Luvellahesta. No, nehän ovat jo kuuluutuksissa, passaahan ne kahden päästää, ja sitäpaitsi samaa matkaahan tuota ajettanee ja yhteen kortteeriin kaupungissa yövyttänee.

Siinä se on lähtövalmiina Sukslevän isännän reki. Pohjalle ovat pakatut viemiset, minkä heitä lienee kertynyt vuotiset vasikan- ja lampaannahkat, ja pytyllinen voita, paljonkos sitä näin talvisydämellä säästöön saa. Ja nuorempi poika, Rieti, sehän tuo on syys- ja talvikorvan joutoaikansa rihloineen metsässä juosta nipottanut, ja nyt on sitten oravan- ja jäniksenturkkeja kimpun kumpiakin markkinamiesten mukaan tellännyt. Ne kuuluu pitävän myödä ja ostaa sitten amitsuonia metsänkävijälle. No, siinäpähän menevät, ja toimittaa se toki pitää nuoren miehen asia.

Aikaisin aamulla markkinain aatonaattona ajoi Luvellahen Alapetti Sukslevään morsiantaan hakemaan. Päivän valetessa siitä lähdettiin kahdella hevosella kaupunkia kohti, nuoret edellä ja Sukslevän ukko poikineen perästä. Sitä kun on näin kolmesti kuuluutettu, kuten Alapettikin tähän Emmaan, niin sitä tuntee itsensä jo melkein kuin akoittuneeksi ja siirtyneeksi sinne elämän vakavammalle puolelle. Tosinhan ne keskustelut vielä käyvät sellaiseen riijuuaikaiseen tyyliin, ja se tämä maalainenkin, joka ei ole tottunut liiallisiin kohteliaisuuksiin ja muihin kotkotuksiin, koettaa sentään kuuluutettua morsiantaan avitella rekeen ja siitä pois, ja vähän muutenkin osoitella, jotta sitä ei nyt vielä ihan olla siinä päässä asti. Sitten kun sitä siihen saakka tullaankin, niin se saapi eukkokin tulla toimeen omin avuinsa, niinkuin tuleekin, sillä tämä maalainen vaimoihminen on tottunut pujottautumaan melkein samasta silmukasta kuin mieskin.

Eipä näin markkinain aatonaattona tarvitse markkulaisen yksinään kaupunkiin ajaa, sitä kun on tuota kulkijaa monesta pitäjästä aina Viitasaarta ja Pihtiputaata myöten. Niitä kertyy menijöitä pitkät jonot, miltei vielä isommat kuin joulukirkkoon kiirehtijöitä. Saitan lossilla, markkulaisten syöttöpaikassa, on tupa täynnä markkinamiestä jos -naistakin. Siinä kääriytyy saarleinsa sisästä mummoa jos minkälaista, rehevää emäntää ja nuorta, punaposkista tyttölasta. Sitä ei tiedäkään, mitä kääröä kukin rekensä perässä kulettaa, ennenkuin se purkautuu syöttöpaikassa. Silmät niiltä sieltä nyytistä paistavat, mutta mikäpä ne silmistään tuntee. Vasta kun ne liiat tamineet yltänsä purkavat, näkee sivullinenkin, kummoinen on kullakin kuorma.

Tähän jonoon ei ole sattunutkaan markkulaisia muita kuin Alapetin ja Sukslevän Tuavetin matkueet. Kaikki muut kymmenkunta hevoskuormaa ovat tois pitäjäläisiä. Mutta siinä Saitan lossilla hevosia syötellessä ajaa huristaa pihaan tuttuja pitäjäläisiä, vieläpä aivan naapureitakin. Herkko Tissarinen emäntänsä ja Hintriikka-tyttärensä kanssa työntyy tupaan ja juttelee, että hän oli tarkoittanut suksleväläisten matkaan, mutta näköjään myöhästynyt. Nyt sitä kuitenkin lähdetään völjyyn, kunhan hän kerkiää vaan vähän hevostaan puhalluttaa. Polokin isäntäkin Hirvijärven takaa tulee siihen poikineen, ja sitten on vielä muutamia pohjoismarkkulaisia. Mikäpähän siinä, syöttääpä häntä tämä Tuavetti vähän kauemmin ja lepuuttaa hevostaan, mukavampihan on sitten ajaa könistää toinen puoli matkaa yhdessä tuttujen miesten kanssa; saapipahan edes kunnon tarinatoverin, jos joskus mäessä reestä nousee jalkojaan verryttelemään.

Jälkipäähän olivat jättäytyneet nämä markkulaiset Saitan lossilta, syöttöpaikasta lähdettäessä. Olisivat he voineet edelläkin ajaa, kun kellään ei ollut suurta kuormaa, kuten viitasaarelaisilla ja pihtiputaalaisilla muutamilla, mutta riekkukoot toispitäjäläiset etunenässä, kun näkyy niin haluttavan, markkulaiset kerkiävät täällä häntäpäässäkin ajaa lönkötellä. Ihan viimeiseksi oli heittäytynyt Luvellahen Alapetti nuoren morsiamensa kanssa. Siinä saattoi olla tarkoituksensa, sillä Alapetilla oli hevonen virkku ja kipakka menijä. Mutta niillä on muut mielessä näillä nuorilla. Siellä ne kuhjottavat lähekkäin ja puolimakuullaan reslan pohjassa. Se vetää niitä nyt vielä vieriviereen, sylikkäin, taitaisivat saman turkin sisään ahtautua, jos suinkin mahtuisivat. Ja niillä riittää sitä turinaa, tietysti, kun on juuri se suunnitelmien aika. Ja se passaakin hyvin tässä nyt niitä juttujaan jutella, kun ei tarvitse hoitaa hevosen menoa. Se lönkyttelee hiljalleen omia aikojaan toisten perässä. Eivätkä nuo Alapetinkaan silmät sen puolesta joudakaan menon mukaan katselemaan, niillä näkyy olevan tutkimista siinä vieressä, Emman-lyllerössä. No, tutkikoon nyt Alapetti, syökööt silmillään toisiaan ja sipiskööt siinä, nuoret; eivätpä taida monta kertaa noin nokakkain markkinoille ajaakaan. Eikä ehkä tarvitse monasti kylmiä neniään vastakkain hangata tammipakkasessa; eiköpä tuota kohta saane itsekukin pitää huolta omasta nokastaan, miten parhaaksi näkee. Se menee niin pian ohitse tämä hipleys, kun alkaa jokapäiväinen elämä omine menoineen ja huolineen. Senpä tautta sitä ei tarvitse kadehtiakaan, jos näin umpisolmua vetämässä olevat nuoret ihmiset ovat vähän erilaisempia kuin muut, ja jos ne mieluummin jättäytyvät häntäpäähän markkinamiestenkin jonossa. Onhan tässä kolmisen tunnin matka Saitan lossilta kaupunkiin, antaa Alapetin ja Emman sen aikaa setviä siellä asioitaan jälkipäässä toisten silmältä syrjässä. Kunhan vaan sen verran katsonevat, etteivät heitteisellä tiellä nurin kupsahda.

No, niin se vaan matka sujuu, vaikka häntä hiljalleenkin tehdään. Siinä vähän ennen aikaisen tammikuun illan pimenemistä olivat matkamiehet jo nousemassa Savilahdesta Rättimäkeä ylös Kuopion kaupunkiin. Siitä he ajoivat käyden sisään samasta tullista, jossa kerran kuuluisan Kiho-Vauhkosen ennustuksen mukaan oli pölkky pyörivä veressä, koska niin suuri sota oli tuleva niille maille. Luojan kiitos, rauhassapa tuota oli saatu olla siihen asti; miten sitten käynee vast’edes, sitähän ei ole tämän syntisen ihmisen sallittu tietää.

Siinäpä juuri Rättimäen rinteessä tulee vastaan kaksi kaupunkilaista sällismiestä. Nuttusillaan vaan onnettomat vihtelevät talvisessa säässä, ja toisella vielä taitaa olla ruunista aivinaa housutkin. Tuosta kai se lienee lähtenytkin se kansan sananparsi, jotta poikaa kuin ruuninen rivinä tammikuun päivinä. Eikä sillä aivinahousuisella ole päässäänkään muuta kuin pahainen lippalakki, jonka alta äljöttää iso punainen nenä.

Siirtyvät siinä tien poskeen sällit ja antavat jonon mennä jollottaa sivuitsensa. Sukslevän Tuavetilla, joka ajaa viimeisen edellisenä, on valkea hevonen, mutta aamulla, kun lähtöä niin joudutettiin, ei siinä kiireen kaprakassa ja aamumyterässä tullut huomatuksi, jotta sen takapuoli on vähän ruskettunut; miten lie, ruuna, maannut pahasti omissa tekosissaan. Siitäpä se punanenäinen sälli ei malta olla irvottatamatta:

— Kah, keskem mualuumpa ouvat miehet lähtennä ajjoo sohottammaa.

Tuavetti mulkaisee äkäisesti mieheen, mutta tuopa siinä samassa, mikä tuonee, vastuun hänen kielelleen:

— Etköön sinä tulisj lopettelemaan, koska näkkyy olovan mualjpurkki nuamassasj.

Muuta ei tarvinnutkaan, sällit eivät enää jatkaneet keskustelua. Mutta heidän huomautuksensa oli sittenkin sattunut ajallaan. Tuavetti sanoi pojalleen Tolopille, jotta pitää muistaa huomenna su'ata ruunan takaraajat, ennenkuin hevoslatsille viedään; ei sitä tuommoisena vaihtaakaan ilkeä.