Part 6

Siinä se kekotti ompelukone kaikessa komeudessaan Sukslevän tuvassa jo ruistalkoon aikana. Niitä vaan oli riittänyt ilmoja vielä rukiinkin korjuuksi. Parahiksi ennätti heinänteon lopettaa, kun jo ei muuta kuin ala ottaa sirppi käteesi, jottei karisemaan pääse aikaisin joutunut ruis. Harvoinpa sitä oli ennen näillä main kunnolle keritty saada ruis kuhilaille ennen Laurin päivää, josta alkoi uuden siemenen kyntö, se kun oli tässä pitemmän aikaa pitänyt semmoisia rämppäkesiä; mutta kyllä nyt kerittiin aumaankin asetella. Olisi vaikka passannut Sukslevässäkin uutisella siementää, mutta sillä oli Tuavetilla siemenet varattuna viimevuotisesta. Tosin oli pitänyt ostoviljaa käyttää lisänä, sillä eipä tahtonut näissä Markkulan kivikkopeltoisissa taloissa omasta takaa vielä riittää vuoden ympäriinsä, mutta siemen sentään aina varattiin.

Ruistalkoohan se toki pidettiin elokuussa joka talossa ja potattitalkoo sitten syyskuussa, ja joskus kun sattui korjuun kanssa kiirettä pakkaamaan, vähän muitakin viljoja talkoolla talteen otettiin. Siinä on tässä talkoossa sellaista yhteistyön ja toisensa auttamisen henkeä. Vuoron perään käydään seutukunnan taloista toisissaan, niin jotta niitä riittää talkoita joka päiväksi rukiinleikkuunkin aikana. Se sujuukin talkootyö eri vauhdilla, kun siinä vähän niinkuin kilvoitellaan, jotta kuka se on oikein parempi toistaan.

Ja onhan niitä aina talkoossa muitakin viehätyksiä. Kas kun se ei tämä savolainen, jonka talot harvoin ovat yhdessä rysmässä niinkuin niitten rintamaalaisten, usein pitempiin aikoihin pääse naapurinsa pakeille, ja kertyyhän sitä toki hänellekin asioita kielen alle, kertyy niinkin. No, siinä kun on talkoossa koolla koko seutukunnan väki, niin passaa naisväenkin säklättää ne säklätyksensä ja vapautua siitä tunnonvaivasta, jotta kun ei ole kunnon puhetoveria; sillä mitäpä tuota lie juuri juttelemisia näitten oman talon asukkaitten kanssa, jotka aina tuossa silmän alla käpsäkehtivät. Ja niinpä ne vaan ukon-kantturatkin alkavat käydä harvapuheisiksi jorauksiksi, jos aina kotijoukkojen parissa mököttävät, jottet kuvalle sanaa suusta saa muuta kuin hiilikoukun kanssa haravoimalla. Mutta annas kun pääsevät talkooseen, niin kyllä kieli liplattaa. No, mikäpä on liplattaessakaan, kun siellä vertaisiansa löytävät ja saavat sitten vatvata ja justeerata kaiken maailman asiat. Ihan ovat, vaivattavat, kuin pahoja akkoja silloin. Se on niinkuin kihupyhä tämä talkoo, mutta kun se on kokonaan maallista menoa, niin sillä on vielä retevämpi luonne kuin kirkkokihauksilla.

Niin, ja entäs sitten nuoret, nehän ne toisiaan tarvitsevat. Kyllähän sitä joutilaampina aikoina osataan järjestellä tansseja ja muita hyppijäisiä, mutta järjestäpä heitä kesällä, kun on kiire työn touhu. Sitä ei silloin vanhemman väen taholta katsella hyvillä silmillä nuorten riekkujaisia. Hypelkööt palvelusihmiset sitten riiviikon aikana, sanovat talon isäntäväet, kun on oma aikansa, nyt pitää tupen heilua ja omat pidetään muuten kurissa. Onhan näitä sitäpaitsi talkoita tästäpuolin melkein joka päivä, jotta tottapa nuo niissä tulevat hoidetuiksi asiat työnteon ohella, ja mikäpäs sen somempaa.

Tuntuupa niille verestyneenkin yhtä ja toista nuorille. Nämä ovatkin ensimmäiset talkoot tänä vuonna. Sukslevän Tuavetti pääsi etunenään. Siitäkin sen näkee, jotta se on kokoomassa pitäjän ökymiehen asemaan. Tähän asti ne ovat useimmiten tuolla Pölökissä, kun niillä ovat pellot päivärinteellä, ehättäneet ensimmäisiksi, mutta eipä tuo töydännyt pölökkiläinenkään nyt, vaan antoi suksleväläiselle tilaa. Niin, tuntuu olevan kiireitä kerrottavia, nuorilla, koskapa sellainen sohina ja kohina kuuluu niitten parvesta. Siellä leikkaavat tyttönsä ja poikansa kilpaa. Tässä työssä se rivakka naiseläjäkin pysyy miehisen miehen rinnalla, melkein on toisinaan pääsevämpikin käsistään. Vanhempi naisväki on sitelemässä, ja ukoista useimmat kuhilaita pystyttelevät.

— Siinä se o' ja pyssyy, eikä taekoja tarvita,— sanoo harvapuheinen Herkko Tissarinen, kun ensimmäiselle kuhilaalle hatun päähän panee,— höystykööv vuan Sukslevän Tuavetin pelto!

Niin, niin, taikojapa taikoja. Niistä alettiin päästä jo Markkulan pitäjässä. Taisi olla se Aitto-ukko viimeinen suurempi taikoja, sillähän nuo olivat omat metkunsa joka asialle. Nyt on kaiketi siltäkin luonto mennyt, kun käräjiin joutui, rapsut sai sen päiväiset ja kelmiksi tuomittiin. Istunuthan tuo on sen istumisensa ja nyt vaarinpäivillä kotonaan kököttelee, mutta eipä ehkä ukko lähde enää hautaan kuolleen päänahkaa nylkemään, niinkuin teki vielä tässä vuosi muuvahta takaperin, josta se sitten kunnia meni ja linna peri. Tapahtuuhan sitä vielä nytkin, jotta jotkut akan-höpäköt toisten navettoihin työntäytyvät elukoitten nahkasta lämpäreitä leikkelemään, mutta-lähtö tulee taikojen tekijöille, jos talonväki vaan sattuu huomaamaan, ja kuuluvathan nuo käräjiinkin moniaita saaneen. Se aletaan nyt jo jokseenkin yleisesti katsoa ilkeydeksi taikojen teko, mokoma, vaikka toisethan noita vielä pelkäävätkin, mukamas. Tolomulan vanha emäntäkään ei kuulemma saa yön lepoa eikä päivän rauhaa, kun niin kammoaa taikojen voimaa, mutta sehän tuo muutenkin on vielä niin vanhansorttinen ihminen, ja taitaisi itsekin taikoa, jos rohkeutta riittäisi. Tämä Hirvijärven ranta ja koko muukin läheinen puolikunta on kuitenkin vapaa sellaisista höpsötyksistä.

Eikä siinä Sukslevänkään leikkuupellolla tarvittu muita taikoja kuin riskiä ja rivakkaa liikkumista, niin kyllä katkesi kaunis vilja. Ja sitähän oli, sitä työn iloa, varsinkin kun näin toisen askareissa liehuttiin. Mikä siinä lie, jotta toiselle se työ, ilmainenkin, maistaa paremmin kuin kotona? No, onhan ne syömiset ja juomisetkin vähän niinkuin valinnan perästä, ja nuorella väellä on ainakin sitten illalla tiedossa pieni tanssin rivaus kaiken vaivannäön päälle.

Ne nuorten asiat, nehän ne kehittyvät näissä talkoissa hyvää hytyä. Millä kannalla nuo lienevät sitten heinäripin jälkeen olleet esimerkiksi tämän Sukslevän tyttären Emman ja Luvellahen Alapetti-pojan välit, sitä nyt on sivullisen vaikeata ihan rikulleen sanoa, mutta jos niihin oli silloin jäänyt jotain keskentekoista, niin kyllä ne nyt tänä talkoopäivänä pääsevät semmoiseen reilaan, jotta ei muuta kuin lumpsauta kansi kiinni kuin voivakkaseen. Sen näkee selvästi kummankin naamasta. Katsohan nyt esimerkiksi tätä Emmaa: vaikka häntä lujastikin leikkaisi ja miesten rinnalla riehkaseisi, niin ei se paljaan työn väri ole ihan tuollainen. Sen poskilla kun välistä leiskahtaa niinkuin revontulet! Se on jo muuta leiskutusta, eikä tämän työn aiheuttamaa. Se lähtee sieltä sydämestä, josta ne kummalliset, mitkä he lienevät virrat ja vanat, johtavat poskiin tämmöisellä kokemattomalla ihmisellä kuin Emmakin on. Turhaa sitä on Emmankin pyyhkiä poskipäitään huivinnurkalla, ei se siitä minnekään mene se leiskotus, se lekottelee vaan, kun Alapetti on lähellä.

Mitä taas tähän Alapettiin tulee, niin mitä häntä suotta on sotkeutuvinaan toisten miesten keskusteluihin, kun ei se kuitenkaan ole mitään kuvan keskustelua, eikä hänen puheistaan kukaan saa säällistä tolkkua. Katsoisi vaan suoraan Emmaan, kun nyt jo taitaa muuten uskaltaa katsoa paremmin kuin siellä juhannuskokolla Luvellahen pohjassa, sillä hoksaahan sen jokainen, jotta sinne sen silmiä vetää, vaikka on olevinaan niinkuin muitten miesten asioissa kiinni. Joo, kyllä sen huomaa, elkää te siinä luiruilko!

Vaikeampaa taitaa ollakin saada selvää tämän Sukslevän Tolopin ja Tervaharjun Hermannin Hintriikka-tyttären välilöistä. Toloppi on semmoinen itsetykönään tuumiskelevainen turilas, harvasanainen ja ehkä -verinenkin joksaus, että se saattaa peittää kaikki metkunsa. Eikäpä tuo ole paha pärpättämään Hintriikkakaan, isäänsä on tullut tasainen ja tyyni. Niitten molempien luonnolla sitä jo osaa peittääkin, jos oikein koko tahtonsa yhteen kasaan kerää. Mutta jonkin verran silmän vilkettä näytään pidettävän näittenkin kahden välillä, kyllä sen aina vanhempi ja kokeneempi honaisee, kun vaan osaa katseensa järjestää oikealla ajalla ja oikeaan paikkaan.

Niin — ja muista nuorista puhumattakaan. Totta kaiketi niitä parin alkuja aina on näin talkoissa, missäs sitten?

Siinä jo puolishollilla katsellaan sitä uutta konetta ja pannaanpa emäntä Justiina näyttämään, jotta mitenkä se tämä rukki niinkuin hyrrää. Osaisihan se Emmakin, mutta ujoilee, kait tuon Alapetin tähden. Mutta Justiina ei ujoile. Se oli aika tormasija jo tyttönäkin ollessaan, ja on pitänyt ollakin, ei se muuten olisi uskaltanut silloiselle Suksleväp Tuakolle mennä. Ja arvollinen puolisopa tuosta on tullut, ja sovussa ovat eläneet, ei ole tarvinnut katua kummankaan. Kun siinä nyt tämä Justiina ottaa nuoremman pojan paidan ja sähäyttää sivukappaleet yhteen, niin se ei ole muuta kuin yksi punainen pyöräys, ja ihmettelyn humina käy läpi koko joukon. Se on nyt taattu tällä kulmalla tämän ompelukoneen tulevaisuus, sitä ei tarvitse epäilläkään.

On jo jokseenkin myterää illalla, kun talkooväki kolmesta pitkästä pöydästä nousee ja tuvassa raivataan tilaa tanssihaluisille. Talkooillalliseksi oli tapettu lihava pässi, ja siihenpä sen lihat nyt menivät leikkuuväelle keitettyyn tappaissoppaan, ja verestä oli pyöritelty muhevat myvyt keittoon. Mutta välipä tällä yhdellä lampaalla, ovatpa rukiitkin kuhilaalla, ja Sukslevän tuvassa käy nyt tanssi. Nämä olivat viinattomat talkoot, sillä ei ole Tuavetti Tarvainen akoituttuaan niitä aineita kotiinsa tuonut. Niin oli silloin topannut kuin naulaan.

Mutta ketäs siellä aitan takana notkulaudalla istuu? Kaksi heitä niinkuin olisi, minkä tältä hämärältä erottaa. Ja lähekkäinpä ne istuvatkin, ei siihen sovi myteräkään väliin. Ja mitenkähän on, eikös ne ole tyttö ja poika, ja eikös vaan tuon pojan käsi ole koomin kuin tytön vyötäreillä? On, onpahan se. Kas kun ei näitä ole tanssituttanutkaan! Mitenkähän niitten asiat ovat? Kauanpa ne katsovat toisiinsa, mitähän nuo näkevät? Tuolta hollilta tuota nyt nähnee myterässä elokuun myöhäisessä illassakin. Mahtavatkohan ne oikein haasteitakin keskenään?

— Kyllä käet tätä sittä jo suap pittee varmana asijana, vae mittee sinä sanot, Emma? — kysyy se poika hiljaa.

Ahaa, se onkin tämä Sukslevän Emma, so-soo, no sitten ei ole vaikeata arvata, kuka se toinen on siinä vierellä. Vai nämä ne ovat tänne tulleet tanssituvasta omille teilleen! Jaha, eipä sitten taida olla kaukana kuuliaiset. Mutta mitähän se tyttö nyt tuohon kysymykseen vastaa?

— Mittee sinä sitä kysyt, Alapetti, tiijäthän sinä, jotta sinustaham minä tykkeen, ja oun aenai tykännä, pienestä pittäen, ihan siitä ast ku' ensimäisen kerran kävil Luvellahen kokolla. Aena minä vuan oun sinuva muistanna, vaikka sin' et ou itestäsj antanna väljliin kuulta pitkiin aekoin...

Hyvänen aika, onpas sillä tytöllä puhetta nyt! Ei oikein uskoisi Sukslevän Emmaksi, joka toisinaan on vielä niin ujoinen, mutta kun pääsee tänne hämärään, niin jopas on sanomista.

Sitten sieltä ei kuulukaan mitään, mutta samassa asennossa taitaisivat istua vaikka aamuun asti ja sivuitse siitäkin, jollei sattuisi tanssin väliä ja muitakin tulisi pihalle. Mutta ei niitä kukaan osaa täältä etsiä, ja kullakin on omia asioitaan setvittävinä, niin jotta kyllä ne täällä aitan takana saavat rauhassa olla. Parhaan paikan ovat valinneetkin.

Tanssi alkaa jälleen, mutta sitten näitten välillä täällä alkaa ikäänkuin taistelu. Antaahan olla, ovatkohan nämä suuttuneet jostain? Mikäs niille nyt tuli?

— Yks vuan... — kuuluu se poika sanovan siinä kahakassa.

— Ei, Alapetti, ei nyt aenakaa, jos kuka näkköö...

— Eikä neä, mittee sinä turhoo, Emma...

Mitä, eivätkös niitten naamapuolet käyneet siinä kamppailussa vastakkain?

— Hyi, minkälaenen sin' out, Alapetti!

So, käviköhän tälle tytölle pahastikin? Mitenkäs ne noin rupeavat leikkimään kovakouraisesti, jotta toiselle tulee vahinko?

No nyt? Mitäs tämä nyt on? Eikös se tuo tyttö juokse sen pojan kaulaan ihan solkenaan, ja oikein näyttää hyppäävän ja painavan huulensa toisen huulia vastaan? No, nyt se ei enää muista siitä irrotakaan. Aijai, jos sattuisi joku tulemaan. Onko tämä nyt soveliasta? Kyllä tännekin saattaa joku osata.

Nyt se helpotti, Luojan kiitos!

No niin, siinä se nyt oli! Se on taas kiinni! Hyvät ihmiset, mitä tämä nyt tämmöinen...

Ne pitää jättää sinne. Iltakin näkyy myteröityvän yhä enemmän.

VIII.

No niin, se nyt oli sitten kesäkin taas menneilleen. Kauankopa tuo kestäneekään täällä pohjoisessa: parahiksi ennättää koreimmat pyhävaatteensa päälleen pukea, kun jo ei muuta kuin ala riisua niitä pois. Se on tämä pohjolan kesä niinkuin kiireimmittäin joissakin pidoissa kävijä, istuutuu pöydän päähän ja syö juhla-atrian, ja sitten sille tulee kiire kuin mustalaiselle. Mutta nätin näköinen se on siinä istuessaan, oikein hemaiseva kuin juuri naiseksi noussut kaunismuotoinen tyttö.

Nyt pudotteli jo se neiti hiljakseen korujaan yltään. Oltiin syyskuussa. Annappahan tästä vielä muutaman viikon vierähtää, niin jo on ihan alushameisillaan, ja sitten se alkaa panna päälleen paksuja talvitamineitaan.

Siihenpä se sitten suvitoukojen valmistumiseen mennessä oli kypsynyt se Emman ja Alapetinkin asia sellaiseen asteeseen, että passasi saattaa se vanhempienkin tietoon. Alapetin puhemies, Särkän Israjel Huatainen, oli käynyt Sukslevässä kysymässä, jotta kävisikö se niinkuin päinsä. Ka mikäpähän siinä! Eihän Sukslevässä ollut mitään Alapettia vastaan, rivakka nuorimieshän se on Luvellahen poika, ja kyllähän tässä on nähty, jotta onhan niillä jotain kotkotusta keskenään, tällä Emmalla ja sillä Alapetillä, ja sehän siitä ruukkaa tulla. Oli vaan kysynyt Sukslevän isäntä, että milloinka sitä sitten vihkaistaisiin, jolloin puhemies oli tiennyt kertoa Luvellahessa oltavan sitä mieltä, että taitaa jäädä ensi vuoden nimiin, saattaa näet tammimarkkinain jälkeen olla sopivinta aikaa sellaisiin hommiin. Samapahan se näitten suksleväläisten puolesta, eihän noilla tainnut, nuorilla, niin hengenhätää olla yhteenmenon kanssa. Sillä laillahan se sitten sovittiin oiki neuvotteluin, jotta kohta uudelta vuodelta pannaan kuulutuksiin, ja sitten tammimarkkinain perästä juohetaan morsian hyvällä rekikelillä uuteen kotiinsa.

Se asia oli mennyt sellaiseen päätökseen. Sitten oli siinä se kansakoulukin alkanut elokuun loppupuolella, ja Sukslevän Rieti käydä junttasi reppu selässä joka päivä noin yhdeksän kilometrin matkan edestakaisin kirkolla. Olihan se isäntä Tuavetti vähin pelännyt alussa, jotta tuleekohan tästä pojasta koulunkäyjää, kun se oli sen rihlan saatuaan kaikki vapaa-aikansa metsässä käydä tuojannut ja näytti vaan elävänkin niissä metsäläismeiningeissään, mutta mielelläänhän tuo tuolla kävi, ja lukea porottikin iltaisin kuin paras pappi. Leikillään oli isä jo huomauttanutkin, että taidat lukeakin papiksi nyt yhtäpäätä vauhtiin päästyäsi, johon Rieti oli vastannut oikein vakavissaan, jotta ei tässä papiksi, eikä muuksi, en minä eriä tästä Sukslevästä, jos vaan saan tässä olla, mutta kansakoulun minä käyn lävitse, vaikka mikä tulisi. Niin se oli poika jo alusta pitäen selvällä tolalla sen lukuhommansa kanssa.

Ja koululakienhan se oli oikeastaan tämä Toloppikin„ Se oli jo kohta heinänteon perästä mennyt opettajan pakeille, ja siitä se oli alkanut. Iltaisin se siellä kävi koululla opettajan luona pari kertaa viikossa, niin ettei se kulkeminen sille raskasta ollut, vaan luettavan näkyy kovasti. No, onpahan tuo tuohon jo ennestään tottunut, vanha postilla-mies. Taitavat olla vielä tavallista mieluisammatkin ne kulkemiset, kun Tervaharjun Hintriikkakin järven toiselta puolelta on samassa matkassa; kuuluu sekin meinaavan yksityisoppilaana kansakoulun tutkinnon suorittaa. On niitä sillä opettajalla kuulemma muitakin yli-ikäisiä iltaoppilaina, mutta niinpä tuo oli sanonut tälle Sukslevän Tuavetille kirkolla tavatessaan, että hän nyt jo puolisentoista kuukautisen kurssin jälkeen huomaa, jotteivät toiset pysy Hintriikan ja tämän Tolopin matkassa, vaan täytyy ne erottaa omaan sakiinsä. Jos vaan tätä menoa piisaa, ja miksipähän ei piisaisi, niin eivät kuulu nämä kaksi paljon ennättävän vanheta, kun kansakoulun kurssi on suoritettu. No, suorittakoon Toloppikin, kun ei näy se luku töitäkään haittaavan, ja onpahan sitä tästäpuolin puhdetta sen tuhrata pienen öljytuikun ääressä.

Sillä kantilla ne nyt olivat Sukslevän talon nuorempien pereen jäsenten asiat. Nyt oli edessä potatin nosto ja nauriin listiminen, jotka olivat suoritettavat ennen Mikkeliä. Syyskynnöt niinikään vaativat miehensä. Siitä nyt ei ollut nuoremmasta pojasta paljon apua, kun sen aika meni niissä kouluhommissa, mutta toiset miehet olivat ahkerassa touhussa, ja niin ne vaan asiat kulkivat tavallista kulkuaan. Sitten alkoi loppusyksyllä ojankaivu, sillä vakaasti aikoi Tuavetti pysyä sanassaan, jotta rantaniitty tänä syksynä ojitetaan, ja pannaan siten alku uusaikaiselle viljelykselle, siinä nyt ei auta kerrassaan mikään.

Ne nyt olivat niitä sisäisiä puuhia, omassa talossa tapahtuvia. Mutta olipa tässä muutakin ja tärkeämpää tulossa. Kirkossa oli hiljan kuuluutettu, että kupernyöri itse omassa korkeassa persoonassaan tulee Markkulan pitäjään ja pitää kokouksen kunnantuvalla. Se nyt jo kyllä aikaisemminkin tiettiin, että se tästä kautta kulkee, mutta ei luultu sen Markkulaan pysähtyvän, vaan ajavan suoraan Pielavedelle, jossa mitä he erikoisia asioita käsiteltävänä. Mutta nyt kuuluikin tulevan Markkulan kunnantuvalle; osoittaa sillä tavoin huomiotaan tälle kivisellekin pitäjälle. Se on jo tapaus se. Ja nyt se on niinkuin huomenna se tulopäivä. Tuntuupa ihan Taavit Tarvainenkin olevan tavallista juhlallisemmalla mielellä. Ei tahdo olla paljon töistäkään, ja ihan on kuin ei saisi sijojaan missään, kävelee vaan ja käännähtelee, ja on jo tainnut ainakin kolmeen kertaan kiertää talonsa ja käydä katsomassa sitä punaista porttiakin.

Vallanhan tämä Tuavetti on niinkuin kupernyöri tulisi hänen taloonsa eikä kunnantuvalle. Pyhävaatteetkin on jo aikaisin iltapäivällä haettu aitasta ja odottelevat tuvan sängyn päällä, jotta mikähän tästä oikein tulee, kun niin näyttää olevan tärkeätä kaikki nyt talossa ja isäntäkin on niin levoton kuin olisi vähintään vihille menossa. Eikähän nyt ole edes pyhä eikä mikään, jotta mitähän varten meidät, pyhävaatteet, on tähän hilattu aitan orrelta? No, tottapa tästä tulee meno jonnekin, milloin hän sitten tulenee?

Olipa se ankara yö Taavit Tarvaiselle. Eihän tuota ennen muuta ole tarvinnut, kuin kääntyä oikealle kylelleen ja jättää Justiina leveän selkänsä taakse, niin siinä häntä on kohta päässyt unen päästä kiinni. Mutta nyt on niinkuin kirppuja olisi paita täynnä ja ne pistelisivät ja näykkisivät. Jos ennen on kirppukin joskus paitaan eksynyt, niin kerran on kädellään hosaissut, eikä sen kummempaa, vaan nythän nuo eivät sitäkään tottele, ei vaikka kyhnäisi kylkeään ja koko ruumistaan hieroisi. Jos he sitten lienevätkään kirppuja, vaiko muuten kutijanee ruumis, mitä kutijanee. Ihan panee piehtaroimaan Tuavetin, ikämiehen. Justiina on jo välillä vaipunut uneen, mutta herää toisen ruumiin hytkytykseen ja kuuluu ääntävän, jotta mikä riesa siihen tuohon ukkoon on mennyt, kun kyhnyttelee itseään kuin olisi syyhy selässä. Tuavetti koettaa olla yhdessä kohdin ja yrittelee houkutella unta luokseen, vaan se ei onnistu. Hikikin tulee siinä, ja yhä vaan tuntuvat ne kirpunpistokset.

Lienee jo hyvinkin myöhäistä, kun Tuavetti vihdoin vaipuu jonkinlaiseen horrokseen. Ja sitten hänet ottaa kuin tuuliaispää koetellakseen ja viepi jonnekin, minne vienee, hyvin ylös. Siellä on Justiina alhaalla, ja Tuavetti on kuulevinaan hänen huutonsa, jotta uneutit ottaa evästä, jos kauankin viipynet sillä reissullasi, ja minulla kun olisi ollut jo voita vakkasessa, leivät varattuina ja piimälasku täytettynä. Mutta Tuavetti huitasee vaan kädellään ja lentää, lentää... Sitten hän yht'äkkiä joutuu suureen ja koreasti kirjailtuun saliin, jossa viheriäverkaisen pöydän takana istuu iso punakkakasvoinen miehen-rojaus, niinkuin tämä kupernyöri Aminohvi, jonka Tuavetti on kerran nähnyt; mutta sillä on siivet selässä kuin enkelillä. Ja se Aminohvin näköinen enkeli kysyy Tuavetilta, jotta oletkos sinä se Taavit Tarvainen Markkulan pitäjästä, Sukslevän talosta. Tuavetti kumartaa niin syvään kuin suinkin kuontuu, ja vastaa, että juu, herra Kupernyöri, kyllä minä olen Taavit Tarvainen. — No, onkos siinä perää, että sinä olet istuttanut muikkukannan Hirvijärveen, ja onkos sinulla punaiseksi maalattu portti? — Kyllä siinä on perää, korkea-arvoinen herra Kupernyöri, on siinä. — Mutta minulle on kerrottu, että muikut eivät ole siinneet Hirvijärvessä, onko se totta? — Sitä minä en niin vissiin tiedä, vaan kyllä niitten pitäisi ilmaantua, jos eivät ne ahvenet vaan ole syöneet niitä muikkuja. — Jaa, jaa, Taavit Tarvainen, kun sinulla on punainen portti, niin se osoittaa, että sinä olet edistystä rakastava mies; mutta sinun pitää uudelleen tuoda muikkuja Hirvijärveen, sillä Hirvijärven ympäristön kansa syöpi mielellään muikkukalaa...

Tuavetti muisti hyvin aamulla tämän unensa ja ihmetteli, jotta mitähän se merkitsi, ja olikohan se enkeli itse tämä Kupernyöri Aminohvi. Kyllä se oli vaan sen näköinen, ja kun se puhui niistä muikuista. Taitaa olla tämä viittaus siihen, että uudestaan, uudestaan on istutettava muikkua Hirvijärveen, ei tainnut juurtua siitä ensimmäisestä kerrasta, kun ne ahvenet... Ja ehkä se oli vaan vahingoksi, kun pantiin se silkkihuivi sinne pohjalle. Mutta kun se Lemetti-vainaa oli aina niitten taikojensa kanssa... Mutta pitänee tästä ilman taikoja yrittää, koska Uni-Huppiaskin tuommoisia alkaa näytellä.

Olipa sinne kokoontunutkin ukkoja kunnantuvalle, oli totta toisen kerran. Ja ukkoja vaan. Ei vilahtanutkaan siellä hametta, paitsi minkä lie vanha Korhos-vainaan Hanna, joka oli tässä kunnantuvalla; vähän kuin vahdin tapaisena, joskus ohi kulkea lytystänyt. Ne olivat nyt ne kuvernöörin käräjät tänä päivänä tässä Markkulan pitäjässä. Oli tapahtunut sellainen kunnia näille puukirkon miehille, että itse maanvaari oli luvannut tulla ja oikein, asiata tehden kysellä markkulaisilta, jotta onko niinkuin mitä valittamista maan ja läänin hallintoon nähden. Eipä silti eikä sen tautta, että tämä Markkula olisi mikään syrjäpitäjä ollut, jopahan vielä: siinähän se kökötti ihan maanvaarin pääkaupungin, maaseurakunnan kanssa rajakkain, mutta muuten nuo eivät Kupernyörit kehdanne tulla tähän köyhään pitäjään, joka vielä kuului olevan mukamas takapajulla. Mutta nyt se oli lähtenyt Aminohvi ajamaan sillä mielellä, jotta poikkeaa häntä Markkulankin kunnantuvalla ukkojen turinaa kuulemassa, jos on mitä turisemista.

Puhtaina kiilsivät kunnantuvan seinät ja lattiat, niin jotta melkein kuvaisensa näki, kun läheUe tuli, ja katajaranssit kiertelivät seiniä. Kelpasi siihen tupaan tulla isonkin herran, ja olihan se toki herra, kupernyöri, mistäpä noita vielä suurempia. Ukot katselivat ihmeissään tupaa. Eivätpä oHeet monet nähneetkään sitä näin juhla-asussaan. Tottumuksesta pistettiin piippuun, mutta Ilopuron Apneeri, kunnallislautakunnan esimies, äsähti kohta, jotta pellolle polttamaan, ei saa savustaa juhlahuoneen seiniä. Aivan niin, oikeassa oli ilopurolainen, järjestys ja siisteys se on oleva silloin, kun maanvaari tulee.

— Vieläköön tuoll' on se vanaha kivalterj Niskanem matkassaan? — kysyi Sukslevän Tuavetti miesrysmässä.

— Mitenkäs sittä, — vastasi kaikkitietävä ilopurolainen, — seon palavellu jo monta muavvuaria, Niskanen, ja kova ukkohan s'oon. Seon suanna jo renikat ja muut lätkät uskollisesta palveluksesta, ja niinpä tuo kuul’ olovan tämännii Aminohvin toenen käsj.

— Taetaa se Niskanen tietee näestä leäni' asijoista yhtä paljon kunj ite muavvuarjrii... — tuumi Kolomkannan Karhunen, joka myöskin oli tullut katsomaan »sitä ihteesä».

— Minkä taatta s'ei tiijä, ja sille passoo vuam puhuva asijastaa', jos ei niinku' itellee' ilikiis. Kyllä se Niskanen sittä hoastaa sopivassa tillaesuuvessa. Paljo neon silläe tavalla asijoetaa toemitelleet. Seon neät kivalterj kupernyöril lähheisim mies oekeestaa, selitti kuntakokouksen puheenjohtaja Kaspo Hyvönen, toinen kunnan pylväitä ilopurolaisen ohella.