Chapter 2

Tämä mies oli Anströmi. Ukko oli kouristunut, päänsä valkea kuin lumi, ja kätensä, jolla hän piti laivan partaasta kiini, vapisivat. -- Tää on minun maani, isäni maa huokasi hän. Kiitos Jumalalle, joka sallei sen povessa vaivatulle makuu-siaan. -- Hänen himeät silmänsä katselivat rantaa, ne näkivät Veljekset.

-- Hanna, Emma! tulkaat, tulkaat!

Ja tyttäret kiiruttivat kannelle.

Hannan silmät eroittivat kohta kutka rannalla istujat olivat. -- Tuolla Emmani, tuolla isäni odottaa meitä Elias ja Aato.

V.

Kesä oli jo käsissä, sota ei ensinkään loppumaisillaan. Kumminkin mitkä pakoon oli lähteneet tulivat taasen toinen toistansa jälkeen takaisin; mitkä tavaransa maahan oli kaivanneet, kaivoivat tavaransa maasta, mitkä tähän päivään olivat elänee tulivat taloonsa jälleen. Vaan tuliat eivät olleet monta; tauti, nälkä ja vihollisten luodit elikkä keihäät olivat surmaneet ison osan asukkaista. Suomalainen, joka tätä luet, sinun esivanhempasi elivät siihen aikaan! Tiedätkö sinä, eikö niistä joku nälässään väännellyt käsiään, eikö niistä joku ruttoon 1710 kaatunut, eikö niistä joku veressään maannut keihäs sydämmessä? Ei, aika on kulunut, vuodet kuluneet ja suru-huntu, silloin levitettynä maamme yli, on nyt poissa.

Jos jollonkin kulet Pietarsaareen, niin ennen Sundbystä kaupunkiin tultuasi noin venäjän virstan paikkoin emäkirkosta, poikene tieltä vasemmalle puolen. Riihen sivuitse menee polku, seuraa sitä ja pienen pellon yli kulettuasi, tulet erään koivikkoon jonka kaupunkilaiset tähän aikaan kutsuvat Mamren lehdoksi (Mamres lund). Missä pelto nyt on siinä oli tähän aikaan herras talo -- kauppamies Anströmin kesä-asunto. Pienet koivupensaat istutetut Emmalta ja Hannalta eivät silloin siimestä auringon paisteessa antaneet. Kelleri, lahden pohjais puolella ei vielä löytynyt -- kaikki oli toisin kuin tähän aikaan. Vaan lahden toisella puolen, jossa muinan Ebba Brahe oli asuntonsa rakentanut, seisoivat vielä, ehkä vaan rapistuneena, linnan kiviset muurit. Aseta itsesi sata viisikymmentä seitsemän vuotta ajassa ta'apäin.

Missä nyt rauniosta ei vähäistäkään näe, suuren koivun alla, joka jo kauvan on lakastuneena maanut, istuivat Elias ja Hanna eräänä kesä-iltana.

-- Miksi sinä olet niin hiljainen? -- kysyi Hanna veljeltään -- miksi on ilosi kadonnut, miksi väijyt sinä ihmisiä, semmoinen et sinä ennen ollut?

-- Hanna -- sanoi nuorukainen, -- oletkos sinä minun ystäväni?

Neito katseli vakavasti hänen silmiinsä.

-- Sinä olet, minä sen tunnen sydämmessäni; minä tahdon sinulle sen ilmoittaa, minä tahdon kertoa sinulle mitä ei kukaan, ei veljenikään tiedä; sydämmeni puhkeaa ellen saa salaisuuteni ilmottaa.

-- Kuin te lähditte pakoon, kuin me jäimme rannalle seisomaan teidän mentyä, sanoin minä itsekseni: Oletko sinä huonompi veljeäsi? Minä päätin, kuin laiva katosi näkymättömiin, päätin tarttua miekkaan ja uhrata vereni maamme edestä. Minä menin Aaton kanssa vapa-ehtoollisena sota-väkeen. Minä kulin paikasta paikkaan, minä ha'in vihollisia, piilo-paikoista minä ammuin ketä niistä näkyviini tuli! Minä olin silloin tekeväni velvollisuuteni.

Helmikuun 19 päivänä mennyt vuonna Isossa kyrössä oli tuo suuri tappelus, jossa yhden tähden koko Suomen armeija lyötiin; minä tappelin tässä Aaton vieressä. Venäläisten kolonnia näin joen pohjais-puolelta, jäältä, nousevan, tämä kolonni yhdistettyään metsästä tulleen toisen kolonnin kanssa rynnistävät vasempaa sota-rinnan puoltamme (flygel). Samassa tuli Turpalan talosta Venäläiset, talon ensin poltettua. Taivas, joka oli ollut sumunen, rupesi nyt lunta varistamaan, itä-tuuli toi sekä saven että lumen suomalaisten silmiin, että töin tuskin taisivat eteensä nähdä. Tästä mitään huolimatta jalkaväki vasemmalta rinnaltamme rynnistivät vihollisia vastaan ja vasta kymmenen askelta liki tultuaan ampuivat he. Minä kuulin kajahuksen, minä näin, kuin savu oli hajonnut, sumussa hirveän nävön; koko rivet olivat kaatuneet ja mitkä ei kuolleena tai haavoitettuna maassa maaneet vetäytyivät äkkiä takasin. Vaan kohta olivat he taasen valmiit uudistamaan rynnistöänsä. Täll'aikaa oli Suomalaisten oikea-puoli jään yli ennättänyt, vasemman avuksi. Toinen rynnistö ei siis entistä enempää onnistunut. Nyt riensivät Suomalaiset vuorostaan vihollisten päälle, ottivat 6 tykkiä, jotka kohta käänsivät suin heitä vastaan. Turhaan ratsastivat kasakat päällemme, turhaan kokivat hevoskavioissa meitä turmioon saada; moni komea partaukko tärisköitsi Ison kyrön ahteella kuoleman käsissä.

-- Tähän saakka olen itse nähnyt, mitä kertonut olen, vaan tässä oli kanssa loppu tulossa; minä tunsin, jossa kokoon-käskyläisten parissa tappelin, niinkuin olisi kuuma rauta yht'aikaa aivoilleni ja käsivarrelleni laskettu -- ja minä kaaduin.

Kaikki olisi, niin olen sitten kuullut, onnestunut, ellei hevosväen päällikkö De la Barre, kuin näki kentraali Brucen neljällä hevos-rykmäntillä tulla vastaansa, olisi miehineen pötkinyt tiehensä, ennenkuin olivat ainoaa luotiakaan ampuneet. Tämä konna-työ paljasti jalkaväkemme sivun, ja kenraali Bruce, joll' ei ollut tuumissakaan De la Barren kanssa rynnistölle ruveta, vaan ainoastaan pidättää häntä ahdistamasta, sai nyt käskyn karata, trakonain hevoistensa selästä astuttua, jalkaväkemme oikeata sivua vastaan. Talonpoikien kanssa johon hän ensiksi sattui, tuli kova pula, vaan Bruce onnistui ne saada ahdistukseen. Samassa kääntyi Venäläisten jalkaväki takasin ja hyökkäsi kolmannen kerran Suomalaisten päälle, jotka nyt olivat ihan ympäröityt. Ja mikä sitten seurasi sen arvaa jokainen -- verisauna, jonka muistoa ei ajat voi lievittää.

-- Kuin minä heräsin oli yö ympärilläni; unen nä'öksi näkyi kaikki mitä tapahtunut oli, pääni oli painava ja maa jonka päällä makasin verestä livakka ja märkä. Minä kuulin ympärilläni valitus-huutoja vaan itse minä en kipua tuntenut. Minä haperoitsin maatessaani käsin ympärilläni ja taittunut kasakka-keihäs tapasi käteni, mutta nyt tunsin hirmuisen kivun vasemmassa kainalossani. Minä tulin vimmaan ja vimmaus antoi voimaa; minä nousin jalkeelle, otin askeleen ja -- kaaduin. Säästä henkeni! kuului äänen sanovan -- minä olin langennut kaatuneen Suomalaisen yli. Vaan veli ja vihollinen olivat minusta nyt yksi, kipu kainalossani oli hirveä. Säästä henkeni, sanoi ääni toisen kerran, vaan samassa tunsin jonkun kaikin voimin purevan reiteeni. Mitä nyt tein, sen tunnen tulisesti sydämmessäni. Piru vieköön sinut, huusin minä ja löin, reiteni äkisti revettyä pakanan hampaasta, keihän Suomalaisen rintaan. Sen Jumala sinulle kostakoon körisi kuolevainen. Jeptsujumat kuului ääni jalkaini alta. Tuo ääni: sen Jumala sinulle kostakoon kuuluu aina korvissani. Aamulla minä puolikylmettynä käydä kopotin sota kentältä ja sanomattomalla vaivalla ja Aaton auttamalla pääsin vihdoin kotia, tänne. Mutta tuo ääni: sen Jumala sinulle kostakoon, ei lähde mielestäni. -- Minä olen murhamies! ... murhamies!

Hanna oli tarkastavasti kuunnellut kertoelman tästä onnettomasta tappeluksesta, jonka monta monituista kertaa ennen sekä Aaton että Eliaksen suusta oli kuullut, vaan näin innollisena ei Elias koskaan ennen kertonut. Venäläisestä, joka oli purrut häntä oli hän nauraen ennenkin puhunut, vaan toisesta jonka tappoi, ei hän koskaan ollut sanaa virkkanut. -- Hanna otti hänen kätensä. -- Kuin karhu -- sanoi hän -- ryhtyy lammas-joukkoon, lukeeko kukaan karhun syyksi että luontonsa on niitä repiä; kuin houraava houriossaan tekee töitä, josta ansaitsisi kuolema rangaistuksen, rohkeneeko kukaan tuomari langettaa kuolema tuomion? Ei suinkaan. Niin sinunkin laitasi, Elias, on. Se mies, jot'ei Jumala sallinut, ehkä vihollisten käsistä päästyä, elää, oli ainakin suuri pahan tekiä ... ja...

-- Hanna! Hanna! sen miehen nimi, jonka verta käteni vuodatti, sen miehen nimi oli Lind.

-- Lind!

-- Ja luultavasti Emman veli, -- Emman, jota minä ... rakastan... Nyt tiedät minun elämäni, Hanna.

-- Sinä rakastat Emmaa! -- sanoi Hanna ja kasvonsa vetäytyivät lumen vaaloseksi.

-- Minä olen sen nyt sanonut, kätke ystävä sydämmeesi tunnustukseni, rakas Hannani!

-- Se on kätkössä, syvemmässä kuins luulet. -- Tule, ehtoo tulee ja pilvet nousevat jo mustana.

-- Ja sinä pidät minua murha-miehenä?

Hanna ei ensin sanonut mitään. -- Minä! sanoi hän vihdoin niinkuin olisi herännyt unesta. -- Minä! et sinä tiedä mitä teet.

-- Tiedä! enkö minä tiedä mitä olen tehnyt?

-- Sinä et tienyt, mitä teit -- piti minun sanomaan.

Elias ei tienyt mikä totuus näissä Hannan viimeissä sanoissa löytyi.

He astuivat veneesen; Elias tarttui airoon.

-- Ha ... ha ... ha, kuului rannalta josta olivat lähteneet.

-- Maija on kuullut puheeni -- sanoi Elias.

Nauru oli la'annut, ja laulu kuului rauniosta.

Mun veljeni, voi kultainen Jo lepää muoto multainen Jo murtunut on sauva, Mun elämäni katoaa, Mun hautani jo aukeaa Ja suopi vihdoin rauhaa!

Mun sydämmeni suruinen, Mun miekkani on verinen, Ja sota, surma pauhaa -- Ei kentällä, mun povessaan' Vaan kuolio kohta ovensa Mull' avaa, suopi rauhaa.

-- Ha ... ha ... ha ... Elias ja Hanna! ha, ha, ha...

VI.

Syksy tuli myrskynensä. Lahti jonka yli viimes näimme Hannan ja Eliaksen soutavan oli jää-pukuun puettu. Rauniot, lumen peittämät nyt, silmäilivät kolkosti, niinkuin muinais-aika aina nykyistä katselee, toisella puolen jäätä olevaa taloa. Mikä liike tässä talossa? Kello on 4 ehtoopuolella päivää. Reki toisensa perään seisahtuu portaan eteen, vieras vieraan perään tulee; palveliat pyhä-vaatteissa hyppivät e'es takaisin.

Häät on kauppamiehen Anströmin talossa.

Rannalla istuu yksinäinen neito; hänen kasvojansa ei lumen valkeudesta eroita, vaan silmänsä ovat ehtoo-hämärässä punaiset -- hän on itkenyt.

Hän painaa kätensä kovasti rintaansa vasten, niinkuin pelkäisi sydämmensä puhkeavan. Toivottomuuden tuska loistaa silmistään.

-- Mitä olen minä onnetoin tehnyt -- puhuu hän itsekseen. -- Miksi toin minä Emman tänne? Voi minua onnetointa ... onnetointa -- hän otti kätensä rinnalta ja väänteli ne tuskallisesti. -- Elias! minun ystäväni, minun ylkäni, minun kultani, kaikki kadotan minä yhdellä kertaa.

-- Hanna! Hanna! -- kuului huuto kartanolta.

Hanna hypähti ylös.

-- Minua huuetaan. Jumala anna minulle voimaa kärsiä.

-- Hanna! Hanna, missä sinä olet?

-- Se on Aato, joka minua huutaa. Aato! -- Hän läksi käymään kartanolle. -- Minä tulen -- vastasi hän.

-- Mitäs suret, -- sanoi Aato kuin tapasi kasvatus-sisartaan.

-- Minä! En minä mitään sure, minun pääni on kipeä, minä menin jähdyttämään... Mutta sinä olet itse niin kumman näköinen, Aato!

-- Hanna! -- sanoi Aato -- minun sydämmeni puhkeaa, minun rakas veljeni! Miten saatan minä estää sinun onnettomuuttas.

-- Eliaksen! -- huusi Hanna ja värisi kun haavan lehti tuulessa.

-- Eliaksen! Tule kentiesi tiedät sinä keinon, joka voi onnettomuuden estää; tule, tule!

Vaan Emmansa vieressä komeasti pyntätyssä kamarissa istui Elias; hän oli iloinen, iloinen kuin lapsi, joka ensikerran on avutta, lankeamatta kulkenut yli lattian, ja syy oli hänellä iloon. Vieressään istui neito, jonka kauneuden arvoista ei kukaan ollut nähnyt. Hänen poskensa on punaiset, kuin ruusu kesä-auringon loisteessa. Hoikka on hän varreltaan kuin kevät-istuttama pensas -- ja silmänsä! Niistä loisti rakkauden valkea ja sydämmen ylävyys. Kuin hän nojaten laski päänsä Eliaksen olkapäätä vastaan ja suurilla sinisillä silmillään rakkaasti katseli Eliasta, niin kävi sanomatoin ihanuuden tunto sydämmeensä ja hän syleili suloista morsiantaan. Elias oli luonostaan viehkeä ja hellä, ei kumma siis jos koko olentonsa rakkauteen sulasi, kuin sylissään piti tätä suloista tyttöä, jonka kohta sai kutsua omakseen.

Anströmin ääni kuului ovesta: -- Elias, hääväkeä tulee ehtimiseen, anna anteeksi jos minä erotan teidät vähäksi aikaa. -- Elias hypähti ylös ja seurasi kasvatus-isäänsä.

Ukko Anström oli vanhennut, hän oli kuin kuoleman kannella käviä, joka tietää kannen kohta puhkeavaan ja nielevän ruumiinsa. Vapisevilla käsin ja horjuvilla jaloin kulki hän Eliaksen edellä.

Muinan olivat tavat nykyisiä aivan toisellaiset: ehkä rakkaus aina on ollut ja tästedeskin pysyy yhdenlaisena; vaan Eliaksen kanssa ei niin tiukasti luettu koska morsiamensa oli omassa kodissaan. Muuten olivat vanhemmat tähän aikaan uutterat varoomaan tyttöjänsä ylkäinkin edestä ja vasta vihkemisen jälkeen saivat kihlatut toisiaan estämättä tahtonsa jälkeen tavata.

Elias seurasi ukkoa. Hääsalin ovella tuli Hanna ja Aato heitä vastaan.

-- Minulla on sinulle vähän puhumista -- sanoi Aato kolkolla äänellä.

-- Sano! sanoi Elias ilo-loistavilla silmillä.

-- Seuraa minua luhti-kamariin.

[Luhdiksi kutsuttiin muinan niinkuin vielä tänäpäivänä missä semmoista enään löytyy, kesä asu-huoneet; erinomattain sellaiset rakennukset, joissa puoteja ali-kerannossa löytyi ja niiden päällä takattomat nukkuma-kamarit kesällä. Tavallisesti, missä tie talon liki kävi, tultiin talon pihalle tämmöisen luhdin läpi, jonka tähden keski huoneessa, puodi-sivuilla yksi oli jätetty pituus-seinittä. Tällaisia löytyi viime-aikoina näillä seuduin mutta missä taloja uudesta rakennetaan jäävät ne tavallisesti pois ja puodit itsekseen kuin myös erinäiset kamarit tuvan perässä tekevät niitä liikanaisiksi.]

-- Mitä nyt -- lausui ukko. -- Hääväki ja pappi odottavat jo, onhan teillä aikaa sitten puhua.

-- Anna heidän mennä isäni; -- rukoili Hanna.

-- Mitä tuommoinen tietää! Noh, menkäät mutta muistakaat että kohta tulette takasin.

-- Ennenkuin luulette, -- sanoi Elias ja seurasi hypäten Aatoa.

Kamariin tultua Aato surullisesti silmäili veljeään.

-- No, nyt olen tässä, sano sanottavasi.

-- Elias! lupaa että maltat mielesi!

-- Minä lupaan, sano, sano pian.

-- Lue tätä kirjettä.

-- "Neito Emma Ruthströmille!" -- mistä olet sen kirjeen saanut, miksi minä sitä lukisin? kuka sitten tuo Emma Ruthströmi on?

-- Lue, lue.

Elias avasi kirjeen ja luki.

"Vihdoin olen saanut tietä missä sinä olet, mutta älä luule että niin kätköistä paikka mailmassa löydät, jossa en minä sinua löytäisi. Lapsesi elää, suuri lihava ja vanka poika, joka jo puhuu aikaa lailla, mutta jolla ei ole muuta kuin ryysyjä peitteeksi ja tilkkuja vaatteeksi. Niinkö Emma lupauksensa pitää? senkö vuoksi etten minä mitään pastorille ilmoittanut ja en nytkään, ehkä sopisi, hiiskua sanaa Anströmille. Missä ovat ne 15 riksiä vuodessa joita lupasitte ja joita en ole muuta kuin kerran saanut, ehkä jo 3 vuotta on kulunut. Minä olen Pietarsaarilais-merimiesten kautta kuullut, ettäs olet naimiseen menossa kauppamies Anströmin nuoremman pojan kanssa! Silläkö lailla tuummaat lupauksestasi päästä. Luutnantti Lindin murhasta puhutaan vielä ja veljensä sanotaan Suomessa jossakussa tappeluksessa kaatuneen. Varokaas itsenne vaan! Muistakaat etten minä tarvitse muuta kuin avata suutani ja sanoa: Minä tiedän kuka sen murhan teki ja syyn siihen, niin saisitte nähdä enkö saisi enemmän kuin viisitoista riksiä! Vielä odotan minä 3 kuukautta, ellei raha sillä aikaa tule, niin käyköön kuin olette itse tahtoneet. Ystävällisesti Maria Bohm."

-- Mistä olet saanut tuon kirjeen, huusi Elias hirmuisella äänellä?

-- Muistatkos että lupasit malttaa mieltäsi -- sanoi Aato hiljaisesti.

-- Mistä olet saanut tuon kirjeen? -- huusi Elias vielä hirmuisemmalla äänellä.

-- Emmalta -- sanoi Aato.

-- Emmalta! sinä valehtelet, sinä valehtelet -- Emmalta! -- ei, se on mahdotointa -- sanoi Elias hiljemmalla äänellä; -- Emma murhaaja ha, ha, ha, miten saatin räpäystäkään uskoa sitä. Ei, Veljeni! tuon kirjeen on joku, joka kadehtii onneani kirjoittanut...

-- Se on Emmalla ollut, älä luota häneen, veljeni ... älä!...

-- Ole vaiti, hääväki odottaa, mennään sisään.

Sitkeä kuin Suomalainen on sanan parsi, mutta kuka olisi Eliaksena uskonut Emmasta jotain pahaa.

VII.

Häät olivat pidetyt, ensi lumi peitti jo maan, Anströmi perheenensä olivat muuttaneet kaupunkiin. Aurinko oli koko päivän -- se oli 1 päivä Joulukuussa -- kätkenyt itseään, ilma oli sumunen ja valkea lumi -- kuollon kaltainen -- käärei niityt, pellot ja kadut. Ilta-valkean edessä istuivat Elias ja Emma, syleillen toisiaan.

-- Rakas mieheni, sanoi Emma, lupaatko täyttää anomukseni?

-- Olenko koskaan mitään sinulle kieltänyt?

-- Et ole, ja juuri se sytytti toivon rinnassa, että sinä nytkin täytät tahtoni.

-- No sano kultani?

Emma loi silmänsä alas ja rukoili: Anna minun lähteä Ruotsiin jouluksi.

-- Oletko vimmassa, kuka nyt talven tullessa lähtee matkalle.

-- Minä arvasin jo että kieltäisit.

-- Mutta mitä sinä siellä tekisit?

-- Minä sain tän'aamuna kirjeen tädiltäni -- hän pitää paljon minusta -- nyt on hän sairas, eikä kukaan hoida häntä niin, kuin hän ansaitsee ja tarvitsee. Hän rukoilee minua ja käskee tulla tykönsä. Elias, et sinä ole kova, minä sen tunnen. Ehkä hullulta pyyntöni näkyy, niin et sinä raski kieltää, rakas Eliakseni! -- Ja Emma löi kätensä Eliaksen ympäri ja katseli rukoilevilla silmillä häntä.

-- Kuka voi kieltää mitä sinä pyydät, -- sanoi hän ja pyhki Emman silmistä käherän. Mutta kuin oikeen ajattelen niin on se joulun edellä mahdotoin -- minun pitäisi seurata sinua, mutta minulla ei olisi aikaa. -- Tuo ei nyt kumminkaan tulisi kysymykseen, sillä Aato saattaisi lähteä puollustajaksi, mutta jää ei kanna vielä kaukaan aikaan ja ympäri meren meneminen Oulun kautta viivyttää sinun kuukausia.

-- Mutta sinä päästät minua heti kuin se kantaa?

-- Päästän ja tulen itse kanssasi.

-- Kiitoksia, monta tuhatta kiitosta, minä tiesin, että hellä sydämmesi ei suo tätini kuolevan outoin käsiin.

Samassa tuli poika ja käski Eliasta ulos.

Emma oli yksin.

-- Haa -- puhui hän itsekseen -- Elias, et sinä tiedä ketä syleilet, et sinä tiedä että vaimosi on murhaaja, että hän on mustilaistyttö. Sinä vaadeit minun sanomaan sukunimeäni; -- semmoista ei ole minulla omaa koskaan ollut ... ha ... ha ... minä sanoin kuin kysyit, minä sanoin Lind -- sinä vaalenit ... ha ... ha ... ha. Lind! sanoit sinä, niin oli senkin nimi, jonka minä vimmassani tapoin isossa Kyrössä, ha ... ha ... ha... Sinä murhasit toisen, vaimosi toisen ... me olemme yhtäläiset... -- Emma tukisteli takaan. -- Ei -- sanoi hän -- sinä olet enkeli, minä olen piru, minä laskin puukkoni, minä löin sen sydämmeesi ... no niin ... miksis petit sinä minun -- minun joka rakasti sinua enemmän kuin Jumalaa... Mutta olenko nyt onnellinen?... silmänsä, jotka vakavasti katsoivat minua vielä kuolemassa ... hyi ... vereni jäähtyy, pois paha, hirveä muisto, sinä kuoletat minua. Mutta jos tuo akka, jonka hallussa lapseni on, pettää minua, jos hän, joka seisoi vuoteen vieressä kuin terä puhkasi sydämmen, ei pidä valansa... Oh ... Jumala! hän uhkaa kaikki ilmoittaa, ellen viimestään uudeksi vuodeksi laita hänelle rahaa ... ha ... ha! ilmoittakoon -- kuin uusi vuosi tulee makaat sinä mullassa, sillä Elias vie minun tykösi, -- minun lapseni! sen minä ... ei, sen minä otan omakseni, minä sanon sen olevan tätini... -- Emman katsanto oli hirveä ja hirveni vielä enemmin. -- Jumala -- sanoi hän -- miksi minä sen työn tein, miksi en antanut kukoistavan tytön kukoistaa -- miksi katkasin minä elämänuoransa ... haa ... minun täytyi se niin tehdä -- minun täytyi ... hän tiesi osan salaisuudestani ja ... joka sen tietää sillä on hauta valmis...

Vaimon kasvot olivat kauheat, silmistään loisti helvetin tuli. Hän nousi, hän kohensi hiileksi palannutta valkeaa takassa.

Ovi aukeni, Aato tuli sisään, Emma ei häntä havannut.

-- Niin se on -- sanoi hän -- tehty on tehty, tietä jonka jälkeen ihminen käy, tie, joka ihmisen takana katoo, ... tietä ... tätä tietä täytyy jokaisen käydä perille saakka; miksi minä siis suren ... ei ... eteenpäin -- eteenpäin. -- Onko se minun syyni että minä olen tämmöinen, että minä olen murhaaja ... ei, miksi hän petti minua ... miksi toi sattuma kirjeeni pikku Emman käteen...

-- Emma! -- sanoi ääni takanansa. Emma käänsi äkisti silmänsä puhujaa kohden.

Valkean edessä poskessaan nousneet ruusut pakenivat ja lumivaaleana kysyi Emma: Aato oletko kuullut mitä olen puhunut.

-- Olen, onnetoin tyttö! Minä...

-- Sinä olet kuullut ... sinä olet kuullut ... mikä toi sinun tänne ... sattumus ... sattumus.

-- Ei Emma! Minä tulin puhumaan kanssasi. Minä tiedän, kauan olen tietänyt että sinä salaat jonkun hirveän tapauksen elämässäsi... Sinä sait aamulla kirjeen, sinä tahdot lähteä Ruotsiin, minä tiedän mitä vasten.

-- Sinä tiedät ... sinä tiedät ... ethän sinä niin sanonut.

-- Emma minä tiedän, minä olen Eliakselle sanonut, mitä minä tiedän, vaan hän ei usko minua.

-- Sinä olet sanonut... Elias ei usko!...

-- Emma, -- sanoi Aato vakaisesti, -- uskotko yhden Jumalan päälle.

Emma ei vastanut.

-- Uskotko että yksi kaikkivaltias löytyy, jonka edessä ihmisten pimeämmätkin ajatukset ovat selvät ja tiedyt, uskotko Emma?

-- En usko -- vastasi Emma hiljaa.

-- Mutta Jumala löytyy. Jumala tietää ajatuksemme, hän näkee tekomme ... hän sallii meidän tehdä, sillä hän on mieleemme istuttanut lakinsa ja tahtonsa. Hän on sanonut: Tee se, niin saat elää. Hän on meitä auttava kuin me tyköönsä rukouksessa tulemme... Oletkos sinä koskaan rukoillut?

-- Olen, -- vastasi Emma ja viime veripisare katosi kasvoistaan.

Aato ei tietänyt, ei osannut aavistaa miten viime sanansa olivat käyneet Emmaan. Jos hän olisi nähnyt Emman ajatukset niinkuin ne Jumala näki; mitä olisi hän ajatellut?... Emma ajatteli... Minä olen rukoillut: Jumala! salli kädelleni voimaa, salli sydämmeensä puukkoni käydä, minä olen ainoan kerran rukoillut -- Lindin vuoteella...

-- Onko Jumala kuullut rukouksesi? -- kysyi Aato, Emman vastattua.

-- On, -- vastasi Emma hirveällä äänellä.

-- Ja sinä et kumminkaan usko Jumalan päälle.

-- En... Mikä on ihminen? Luontokappale, joka ajattelee, joka elää, joka kuolee... Mikä on Jumala? ihmisen luoja ... ha, ha, ha ... minunkin luojani.

-- Älä häväise, Jumala elää, hän pitää murheen meistä, hän kulkee sivullamme; hän on sinunkin luonut.

-- Sinä tiedät kuka minä olen ... sanoitko äskön niin?

-- Niin.

-- Haa! saas nähdä elääkö, löytyneekö Jumala.

-- Emma! Me olemme ihmiset, me emme saa määrätä Jumalan tehtäväksi mitään. Jumala viipyy usein apunsa kanssa, vaan se tapahtuu niinkuin hän tahtoo, se tapahtuu meidän hyväksi, ehkä välistä emme ymmärrä miksi se tapahtuu toisin kuin me rukoilemme...

-- Sinä tiedät, sinä tiedät ... että minä olen murhaaja! -- Emma oli nousnut ylös, hänen ryövöstä vapisi Aato.

-- Murhaaja, sanoi hän hirveällä äänellä. Mene, sano ... sano; minä olen kaksinkertainen murhaaja ... minun käteni laski puukon ... Aato, tämä käsi laski puukon pettäjän sydämmeen. Silloin rukoilin minä Jumalaa, minä rukoilin: Jumala salli minun osata sydämmeensä... Minä löin ja minä osasin, pettäjä kuoli... Niin kuulee Jumala rukouksemme ... ha ... ha ... ha.

Aato oli yhtä vaalea kuin Emma.

-- Ja sinä olet veljeni Eliaksen vaimo. Oi Jumala, mikä kirous makaa sukumme yli... Miksi on kätesi niin kova...

Koko Aaton ruumis värisi... Hän oli usein puhunut veljelleen kirjeestä, jonka hää-iltana oli saanut käsiinsä, vaan Elias ei uskonut mitään.

-- Emma, -- sanoi hän -- oletko sinä ihminen vai paha henki?

Emma ei vastanut mitään. Hän tointui niinkuin unesta, kasvoinsa muuttuivat entiselleen; hän näki Aaton, meni hänen tykönsä. -- Mitä olen minä sanonut? -- kysyi hän suloisella äänellä.

-- Voi suuri Jumala! mikä hirveä petos. Niin nuori ja jo tuommoinen.

-- Aato, -- sanoi Emma, -- sinä et vastaa, mitä olen minä puhunut? Minun mieleni muuttuu välistä niin kummaksi... Minä näen välistä näköjä, niin hirmuista että järkeni katoaa ... niin oli nytkin... Aato! huomena saat kuulla koko elämäni.

Huomen tuli -- vai mimmoinen!