Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

VELJEKSET

Kirj.

K. J. Gummerus

Helsingissä, Suomalaisen Kirjall. Seuran kirjapainossa, 1862. P. Th. Stolpen kustannuksella.

I.

Kuin joskus satut, suomalainen, kävelemään Pietarsaaren kirkkomaalla, niin silmäile itäpuolelle kirkkoa, seisahda ja ajattele -- "kukahan tuollekin suurelle koivulle ruumiillaan höystettä antaa?" Mene sitten liiemmäksi, kaiva koivun juurella tuuman maahan, pyhi pois multa ja hautaa merkitsevä kivi kohtaa sinua ja sana sattuu silmiisi; sana joka tietä antaa kutka juurten alla lepäävät, sana: Veljekset. Sinä et viisastu, sinä et osaa aavistaa kutka nää veljekset ovat. Sinä katselet kiveä, se on homehtuneena, röhmyinen. Sinä ajattelet: Ei rikkaus tuota rakentanut, ei sukulaiset kiveä maahan kätkenyt; ja sinulla on oikeen. Kivi on toista sataa ajastaikaa paikkansa pitänyt, toista sataa ajastaikaa peittänyt suuren salaisuuden. -- Anna heidän rauhassa levätä, älä ilmoita salaisuutta, joka jo homehen alla taltuu; niin taidat sanoa, tahi viekoittelee sinua uteliaisuus ja sinä kysyt -- kutka nää ovat, nämät veljekset? Kevät-lumi sulaa jo Ebba Brahen raunioissa, istu kysyjä ja kuuntele, minä tahdon sinulle salaisuuden ilmoittaa.

Iso-vihan aikoin palatkaamme. Maamme oli suru-hunttuun puettu. Kauppamies Anströmin talossa oli hirveä rähinä ja hyppy. Kaikki jotka paeta saattivat, seisovat valmiina jo, kartanolla odottaen isäntää, joka vielä katseli kamarissaan, ettei mitään jäisi. Nää odottavat olivat: vaimonsa, Hanna hänen tyttärensä, Elias ja Aato, ottopojat, joittenka kasvatuksesta kauppamies oli tähän saakka murheen pitänyt. Elias oli jo täyttänyt 18 vuotta ja Aato, jo yli kahdenkymmenen, oli vuotta ennen saanut nimismies-viran Pietarsaaressa; näitä paitsi oli pakotuumassa monta muuta asukasta kaupungista, joittenka seassa kauppamies Ilström on mainittava, koska hänen toimella paatti, jonka oli pako-väen yli meren vieminen, jo rannalla odotti. Vihdoin tuli Anström ja itku silmin lähtivät nyt rannalle.

Pojat! sanoi kauppamies paatista rannalle seisoville Eliakselle ja Aatolle, pojat! jos meri meitä hukuttaa, jos aallot meitä syvyyteen kätkee, niin jääkäät hyvästi; rakastakat toistanne, niinkuin tähän asti petoksetta, sotikaat uutterasti vihollisia vastaan, jos tila sen teille suopi, -- rakastakaatte toisianne, sanon vielä kerran, vaan enemmän kuin toisianne, rakastakaatte isänmaatamme, rakastakaatte kuolema hetkeen asti -- --

Pojat seisoivat käsikädessä, kyynelsilmissä kuunnellen isänsä puhetta ja kuin viime sana oli hiljentynyt katsellen paattia, joka hiljaisesti tuulen täyttämä purjeella rannalta ulappaa haki. Vielä kauvan, kuin paatti jo oli näkyvistä kadonnut, seisoivat he samalla paikalla, käsi kädessä katsellen pilvien kulkua taivaalla.

Elias ja Aato olivat veljekset; sama äiti oli heitä synnyttänyt, sama isä heitä siittänyt, sama rakkaus oli nuoruudesta juurtunut molempain sydämmiin. Köyhyys oli heitä kohdannut elämänsä aamulla, kuolema käynyt heidän kodossansa ja net ainoat, joita toistansa enemmin rakastivat -- isänsä ja äitinsä oli kuoleman enkeli samalla hetkellä hautaan saattanut. Silloin oli Anströmi haudalla kuullut orpojen valitusta, ja isänsä hautauspäivänä söivät veljekset ensikerran armo-pöydällä. Kauppamies oli ollut heille isä, isän rakkaudella heitä kasvattanut, äitin rakkaudella oli samasta hetkestä vaimonsa heitä kohdellut, sisaren helleydellä oli Hanna -- kauppamiehen ainoa tytär -- heidän kanssa lapsuudesta leikkiä laskenut.

Nyt oli ajat muuttuneet. Yliopistossa, jossa Elias jo oli käynyt kaksi vuotta, oli sama tyhjyys kuin koko maakunnassa. -- Tyhjyys! sillä tyhjät olivat talot, metsä ja pako kaikki korjannut -- ja missä elävä henki löytyi, siinä kuultiin valitus ja surun surkea huuto. Kaikki jotka paeta taisivat, hakivat piilopaikan. Kauppamies Anströmin talossa ei kukaan paennut; isäntä ei tahtonut maatansa jättää; vaan vaara eneni, päivä päivästä, ja vihdoin päätti ukko muuttaa majaansa ja Ruotsissa hakea turvaa. Elias ja Aato päättivät jäädä talon sekä maan -- isän maan puollustukseksi ja päätöksensä oli luja, luja kuin kallio, jot' ei tuuli eikä myrsky voi kaataa. -- --

Nyt olivat veljekset seuranneet kasvatus-vanhempiansa paattiin, he olivat nähneet paatin taivaan rannalla katoavan, -- nyt seisoivat he yksin, nyt olivat he toistensa turvana.

-- Veljeni -- sanoi Aato -- tule! työ odottaa; suru ei auta.

-- Niin on, -- huokasi Elias, -- niin on, mennään! jätetään meniät Jumalan haltuun!

Vaan takanansa kuului huokaus!

-- Kuka siellä, -- sanoi Aato ja käänsi päätänsä kohdalle josta huokaus, väen keskeltä kuului; kuulinko oikeen, niin on Maria seuranut meitä, sillä Marian oli huokaus, niin ei kukan tunne kuin hän, niin ei kukaan rakasta tätä rakastettavaa isänmaata kuin tuo nöyrä-päinen, hullu tyttö! Maria, -- sanoi hän, ja meni tytön luo -- Maria mitä tuumaat, mitä näet?

-- Surua, surkeutta ... ne menivät ... ne tulevat ... ja ne tuovat ... vaan mitä ne tuovat, sen tietää Jumala ... ne tuovat ... ja kamalalla äänellä kuiskutti tyttö Aaton korvaan ... ne tuovat kirouksen.

Tyttö oli hullu, -- hullu, siitä päivästä jona hän unessa oli nähnyt rakastetun ylkänsä kaukana Venäjässä kaatuvan -- hullu, mutta kumminki tuntui Aaton sydämmessä, kun olisi miekka sen läpi käynyt. Hän huokasi nyt itse ja Jumala kuuli rukouksen: salli Herra tytön ennustuksen hulluudeksi.

-- Tule! -- sanoi Elias.

-- Menkäät ... menkäät ... rakastakaat toisianne, minäkin olen rakastanut -- kuolema vei minun rakkauteni, ha ... ha ... ha ... rakastakaatte ... vihaksi rakkaus muuttuu -- veli verensä veljen miekalla vuodattaa.

-- Kuuletko mitä tyttö sanoo? -- kysyi Elias.

-- Kuulen, vaan hän on hullu, -- vastasi Aato, ehkä kasvonsa vaaleus kyllin näytti miten sanat olivat koskeneet.

Veljet lähtivät.

-- Ha ... ha ... ha! -- nauroi hullu, -- menkäät, tuleehan vielä päivä, jona aurinko paistaa kun nytkin taivaalla ... vaan tuleehan päivä jona syntymä-päiväänne kirootte ... ha ... ha ... ha!

Nämät veljekset, joita näet kävelevän pitkin katua, olivat pulskat miehet. Posket punaiset, otsat rypyttä, rehellisyyttä merkitsevät, silmät kirkkaat, taivaan siniväriset; varreltansa suorat kuin kuusi metsissänsä, olivat he komeat katsella. He menevät nyt työhönsä takasin, Aato kirjoituspöydälleen ja Elias kirjoihinsa. Me emme heitä seuraa, sillä merellä aaltojen keskellä häilyy paatti -- ja paattia me tahdomme seurata.

II.

Ison vihan aika on vielä maineen kautta suomalaisen muistossa. Tää armas maa oli siihen aikaan aivan toisellainen kuin nyt. Missä sinä lukiani nyt istut, siinä oli 1713 kentiesi vielä neva ja synkkä sydänmaa, ja jos talorakennuskin siellä täällä löytyi, niin oli se kumminkin näinä vuosina, ainakin rantamaille jätetty, sillä Venäläiset täyttivät maakunnan, marseivat paikasta paikkaan ja mistä eivät ihmiset olleet pakoon lähteneet, siinä nähtiin, vihollisten kulettua, verta ja ruumiita. Ja missä yksi eli toinen uuttera poika uskalsi ruveta vastakynttä panemaan, siinä näkyi susien käyntöä, siinä savusi kylät ympärillä, siinä, niinkuin Ylikannuksessa, Hankinevan ja Räättyän kyläin välillä, latoon nauloilla isketty tyttö raiskattuaan kuolema kivuissa käppyröitsi. Pellot, josta nyt elantoasi saat, olivat siihen aikaan nurmikasvossa, pahnatut vihollisten askeleilta; sana-suoralla, Suomen maa oli näinä vuosina kokonaan synkkä sydänmaa. Älä siis kummastele, että jokainen jolla vara oli haki meren toisella puolen turvansa. Turun akademia oli tyhjänä, rohvessorit, mitkä sen tehdä taisivat, olivat paossa, kirkot olivat lukitut pyhinä, pappilat asumattomat, koko pitäjät autiot; ja niinkuin muinen Hirmu-kuolema mustassa muodossa kulki Suomen poikki, mitään säästämättä, niin samoin nyt ikään riensivät Venäläiset joka haaralta tähän onnettomaan maahan, jonka puolustajat eivät saaneet aluksi sitä puolustaa ja kuin viimein saivat, Isonkyrön kentällä uhrata henkensä maamme hyväksi -- vaikka verivuotonsa ei auttanut. Mutta miksi kerron minä näitä, miksi muistutuksillani vaivaan langenneita veljiämme -- ei levätköön he rauhassa, jotka työnsä uskollisesti tekivät.

Aamu-rusko koitti taivaalla ja tyvenneessä lepäsi laiva, jossa pakolaiset unen helmassa makaavat. Yksi ainoastaan laivan kannella kävelee, ukko harmaa-päinen vuosi-painosta kyyristynyt; yksin hän katselee taivasta, nousevaa aurinkoa ja hän huokaa Jumalallen, rukoilee maansa edestä, rukoilee asukasten edestä, rukoilee Eliaksen ja Aaton edestä. Tämä ukko oli Pietarsaaren vanha kauppamies Erikki Anström. Hän mietti Jumalan kummallisia töitä, hän surkutteli isänmaansa surkeaa onnettomuutta ja auringon ensi säteet näkevät kirkkaan kyyneleen ukon silmästä putoavan aavaan mereen.

-- Nyt on sauva katkaistu, -- sanoi hän -- Jumala maatansa unhottanut. Uutteruus on Suomalaisten povista kadonnut. Suomalaiset -- ne totiset -- ovat Saksaan haudatut, ja heidän lapset ... he eivät huoli. -- Ruotsalaiset vetävät poikiamme kuolemaan muilla mailla. -- Voi onnetoin isänmaa...

Ukko oli syvissä tuumissa. Näin puheli hän itsekseen eikä havainnut että Hanna, tyttärensä, seisoi selkänsä taa! Kyynel vierei tytönkin silmässä, kuin hän kuuli isänsä sanat, ne tekivät kipeää sydämessään -- hän laskee kätensä ukon olalle ja sanoo valittavalla äänellä: Isäni, vielä ei Suomi ole loppunsa nähnyt, koska tyttöjenkin povessa rakkaus palaa!

Ukko kääntää päätään ja sanoo huo'aten: Oi! jos olisi Jumala mulle suonut poikia -- vaan samassa muistaen Eliasta ja Aatoa pysähtyy hän puheessaan. Hanna pyhkii pienoisella kädellään harmaat hivukset ukon silmiltä, katselee häntä vakavasti silmiin ja sanoo: Puhu isäni! mitä tahdot? heikko on tytön voima, vaan ei niin heikko kuins luulet. Ukko suuteli häntä itku silmiin. -- Sinä olet minun, -- sanoo hän ja nostaa silmänsä kiitollisuudella taivasta kohden.

Neljä pitkää viikkoa kesti matka. Ruoka-aineet olivat loppuneet, kuin vihdoin paatti pääsi satamaan.

Kauppamies Anström oli Ruotsista nainut, ja oli miettinyt pakoon lähteissään suoverinsa taloon ottaa turvansa. Mutta tämä suoveri asui Malmarissa, kaukana merimaasta, Ruotsin sisuksessa. Tuskin oli siis päässyt maalle, ennenkuin jo otti pitkittääkseen matkansa, päästäkseen mitä pikemmästi perille. Vaan toisin oli hänelle sallittu.

Vaimonsa, joka kiusauksillaan oli häntä, enemmän kuin pelko tai hätä, pakoon ajanut, sairastui tiellä Liden'issä ja nyt ei sopinut muu, kuin hiljaisuudessa kärsivällisesti odottaa parantamistaan. Vieraassa, oudossa maassa tuli tämä odottaminen ukolle, jonka koko mieli ja sydän oli Suomessa, tuskalliseksi ja pitkäksi. Hän kulki kesä-iltoina usein ympäri luulleen olevansa Suomessa, hän vanheni päivä päivältä ja kuin suoverinsa tuli sisartaan katsomaan, ei hän enään nuoruutensa ystävää tuntenut. Hän kuuli tuon tuostakin puhuttavan Suomesta, vaan hän ei kuullut muuta kuin onnettomuutta; kuin joskus pakolaisten kanssa kirje Eliakselta tai Aaatolta tuli, huokasi ukko sitä avaten, hyvin tietäen sen ei muuta kuin surua sisältävän -- ja niin olikin enimmiten. Hanna, tuo korea helläsydäminen, ylevä neito istui päiväkaudet äitinsä vuoteella, vaan hänenkin sydän oli kaukana Suomessa; siellä oli hän ajatuksillaan, kuin tauti sallei hetken lepoa sairaalle. Äitiään hän rakasti, rakasti hellästi ei ainoastaan sen vuoksi, että se oli äiti, vaan paljota enemmin koska äiti oli itsessään ihmisnä rakastettava. Johanna Anström oli myöskin tavallisia vaimoja ylevämpi, ehkä hän ei koskaan Suomeen rakastanut -- ja mikä muukalainen taisi rakastaa sitä. -- Hän ei koskaan ollut -- ei nuoruudessakaan -- mikään kauneus, vaan hänessä asui korkea-mielinen, kaunis sydän, joka ei lukenut vaivaksi seurata miestään rikkaasta kodostaan köyhään Suomeen. Nyt makasi hän kärsivällisesti sairaus vuoteella.

Syys aurinko loisti akkunasta eräänä iltana sairashuoneessa. Sairas oli unesta vasta herännyt. Hän silmäili ympärilleen. Vuoteensa laidalla istui tyttärensä, jonka kauneuden jo yö-valvominen uhkasi kukistaa.

-- Hanna! -- sanoi äiti -- tee minulle mieleksi ja hae kylästä joku tyttö, joka valvoo vuoteeni vieressä; minä näen ja tunnen että päiväni ehtoolle raukee, vaan vielä kestää voimani kentiesi viikot; minun käy surkeaksi nähdä sinun vaalenevan. Hanna tee minulle mieleksi.

-- Äitini! -- vastasi tyttö, -- kasvoni vaalenee ja sydämmeni kuivuu, ei senvuoksi että tässä istun päivät ja yöt valvoen, vaan senvuoksi että Suomi on surkeassa tilassa. Eilen kirjeessä Eliakselta, luin miten päivä päivältä talot jää asukkaitta, miten kohta, kuin luontokappaleet Suomalaiset eivät muita kuin itseään muista, miten isän-maani menee peri katoon ellei pikainen apu tule; senvuoksi äitini kasvoni vaalenee...

-- Sitä suurempi syy on minulla pyyntööni -- sanoi äiti. -- Hanna! jos minua rakastat, niin tee kuin olen sanonut.

-- Jos se on teidän käskynne niin tapahtukoon.

III.

Talvi peitti jo valkealla hunnullaan maan. Johanna Anströmin vuoteella istuvat miehensä, tyttärensä ja nuori 19 vuotinen erinomainen kaunis tyttö. Sairas nostaa sammuvaiset silmänsä taivaalle päin, laskee laihat kätensä yhteen ja huokaa.

-- Miten on kanssasi? -- kysyi miehensä.

-- Nyt on loppu käsissä, -- sanoi sairas matalalla äänellä.

-- Suokoon Jumala, että minä saikin seurata sinua, -- sanoo ukko ja lankeaa polvilleen peittäen käsillä kasvonsa.

-- Ja minä! -- sanoo Hanna sydämmessään, vaikka ei huulet liikkuneet.

Kaunis tyttö laskee kätensä Hannan olalle ja sanoo: et sinä ainakaan tahdo kuolla ja jättää minua?

Hanna puristaa tytön kättä; -- Emma! -- sanoo hän -- mitä vasten minä soisin itselleni elonaikaa, kuin vanhempani mullassa makaavat?

-- Mitä vasten? Enkö minä ole mitään sinulle?

-- Emma! Emma! -- torusi Hanna, -- sinä tiedät, miten minä rakastan sinua!

Emma syleili Hannaa.

-- Tulkaat tänne rakkaani, -- sanoo sairas, ja Hanna lankeaa polvilleen isänsä viereen, vaan Emma jäi seisomaan.

-- Tule sinäkin tyttäreni! -- rukoilee sairas, ja Emma tuli. -- Minun päiväni loppuvat, räpäykset ovat luetut, minä kuolen; ... kuin multa on peittänyt kangistuneet jäseneeni, niin palatkoot Suomeen takasin. Sanokaat terveykset Eliakselle ja Aatolle; sanokaat, että minä olen heitä rakastanut ... että minä odotan heitä haudan toisella puolen. --Älkäät itkekö, ... rakas Erikkini! kiitos sinulle hyvyydestäsi... Sinä Hanna! pidä huolta isästäsi, hoida häntä, niinkuin olet minua hoitanut ... rakasta Emmaa kuin sisartasi... Ja sinä Emma! pidä Hannan isää omana isänäsi -- seuraa heitä Suomeen... Jumala siunatkoon teitä... Mitä vielä olisi sanonut ei ihminen tiedä, esirippu putosi, henki oli majansa heittänyt ja ainoastaan ruumis oli jälillä. Ulkona oli myrsky. Mustana juoksivat pilvet idästä länteen, niinkuin olisivat tienneet, mikä suru, mikä murhe huoneessa oli, jonka yli kulkivat. Suru oli Anströmin sydämmessä, suru oli Hannan, suru oli Emman, ainakin näytti se siltä. Polvillaan he makasivat kuolleen edessä -- makasivat kauvan.

-- Siinä hän lepää! -- huokasi ukko.

-- Siinä hän lepää! -- huokasi Hanna.

Emma itki kuolleen yli.

Mutta taidat jo kysyä kuka oli Emma? -- Hän oli orpolapsi. ** Hanna, kuin eräänä iltana, kuukausi ennen äitinsä kuolemaa, oli isänensä mennyt hakemaan siaislastaan, tapasi Lidenin pappilassa, johon ensiksi meni, kauniin kukoistavan tytön. Ennen ketään taloon kuuluvata tavattuan oli hän Emmaa kohdannut. Hän oli puhunut asiansa Emmalle, ja tuskin puhuttuaan oli Emma syleillyt ja suudellut häntä, luvaten itseään ystäväksensä ja sairaan hoitajaksi. Hanna suostui ilolla-mielin ja isänsä laski siunauksella kätensä Emman päälle, sitte vasta kysyen kuka hän oli. Emma sanoi olevansa itä-Ruotsista, sodassa kaatuneen upsierin tytär, joka suosio-kirjeen kautta kohta vuotta tätä ennen oli tullut pappilaan, vaan ei tässä mielistynyt oloaan, sillä sanoi hän: ystävää minä haen, helleydellä on minua kohtaaminen, vaan täällä kaipaan minä molempia. Pastori vaimonensa suostuivat ilolla Emman muuttoon, -- sillä, -- sanoi pastori kahden kesken Anströmille -- tosiaan minä en tiedä kuka tuo tyttö on, hän ei tahdo puhua suvustaan, eikä myöskään sanoa isänsä sukunimeä; tuo -- lisäsi pastori -- ei itsessään tee sinne eikä tänne, vaan salaisuutta minä en kärsi; sillä minä olen kerran pahasti petetty; sitä paitsi on Emma usein uppiniskanen, mahdanpa kohta sanoa pahakin. Tukholman kaupungissa sanoo hän ainoan tätinsä elävän taikka eläneen 2 vuotta tätä ennen. -- Mutta kysyi Anströmi -- mitenkä tuli hän teidän tykönne? -- Pastori huokasi. Siitä on tulevassa kuussa 2 vuotta kuin ainoa lapseni, rakastettu Emmani tuli kotia Tukholmasta, jossa oli tätinsä tykönä käynyt. Molemmat Emmat olivat tavanneet toisiaan jossa kussa tanssissa ja siellä tulleet ystäviksi. Minun Emmani kotia tultuaan sai hän kohta kirjeen tältä Emmalta, että hänen äitinsä oli kuollut ja hän nyt ypö yksin, orpo mailmassa. Samassa kirjeessä oli myös nöyrä pyyntö ystävänsä vanhemmille ottaa taloonsa mailmalta hylättyä. Luottaen Emmamme sanoihin, joka kiitti ystäväänsä varsin erinomaiseksi, suostuimme me, ja tämä Emma tuli taloon. Ensi vuoden eli hän kuin hyvästi kasvatettu lapsi -- ja lapsi oli hän myös -- erkanemattomassa ystävyydessä tyttäremme kanssa, vaan -- jos tämä oli kutjailus eli totuus sitä selvittäköön Jumala -- kaikki muuttui. Iso Emma, niin ne eroitettiin toisistaan, sai eräänä aamuna kirjeen, jonka hän luettuaan tapa-turmassa jätti esiin, ja meidän Emmamme luki; samassa tuli toinen, näki kirjeensä toisen kädessä, vaaleni ja sanoi hätä-naurulla: "Oletkos kummempata kuullut eläissäsi, tuon kirjeen lähetti ystäväni Tukholmasta näyttääkseen minulle miten eräs nuori tyttö taisi kuvitella, ehkä oli paha kuin paha henki; mutta annasta tänne se." Emma antoi kirjeen, josta ei sanonut sanaakaan ymmärtävänsä, toisena päivänä lankesi hän tautiin, joka kahden viikon kuluttua lopetti elämänsä. Kuolema vuoteellaan rukoili hän että ottaisimme ison Emman hänen siaan tyttäreksemme -- me lupasimme ja teimme niin. Vaan Emmamme hautaan laskettua oli toinen Emmakin kadonnut, ei ruumiillisesti, sillä sama muoto söi pöydästämme, Vaan hän oli kaiken niin muuttunut. Otto-lapsi oli tyttärenä paha ja itsepäinen -- oli ja on siitä myöden ollut. -- Minä tahdon antaa teidän tietää kaikki mitä minä hänestä tiedän, saatte sitten ottaa hänen jos tahdotte, sillä minun huonessani hän ei saa kuukautta enään tuollaisena asua. Minä en tiedä mikä minulle välistä tulee kuin muistan Emma-vainajani viimeistä terve-päivää ja tuota kirjettä, josta jo puhuin. Siinä on, olen itsekseni sanonut, syvä salaisuus kätkössä ... ja ... mutta tehkäätte niinkuin tahdotte.

Anströmi oli hämmästyksellä kuullut pastorin puhetta. Hän kyseli itseltään, miten niin nuori, niin erinomainen kaunis tyttö saattaisi olla niin kakslainen. Vaan hänen täytyi luottaa pastorin sanoihin ja epäilemättä olisi Emma jäänyt pappilaan vielä, ellei hän pastorin puhuttua olisi itku-silmin yhtäkkiä rientänyt sisään, nakannut itseään pastorin helmaan ja vuotavilla kyynelillä anonut anteeksi pahankurisuudestaan, luvaten kaikenniin uudessa tilassaan muuttua siivoksi ja kuuliaiseksi. Pastori kyllä puisti päätään, vaan Anström löi kohta Emmasta saadut pahat ajatuksensa tuuleen -- ja viikko jälkeen oli Emma sairaan vuoteella valvomassa vuorottain Hannan kanssa. Emma oli viikossa voittanut kaikkein sydammet; jokainen rakasti häntä, ja Hanna olisi mennyt kuolemaan edestänsä; sairaskin tytyi häneen samalla mielisuosiolla kuin Hannaan. -- Sairas kuoli ja pääsi näkemästä kenestä niin paljon piti.

IV.

Kesä tuli. Kauniina loisti aurinko levolle mennessään eräänä Toukokuun iltana, kuin kaksi nuorukaista käyskelivät Pietarsaaren meri-rannalla ehtimiseen katsellen ulapalle, eikö jo purje näkyisi; vaan, turhaan. Tunti tunnista kului, auringon viime säteet sanoivat jo jää-hyväiset kuluneelle päivälle, pitkät varjot levenivät levenemistään, lintujen viserrys oli jo kauvan sitte la'antunut, ihmisetkin, jotka vast'ikään täyttivät rannan, olivat jo vetäyneet kaupunkiin.

-- Palatkaamme jo -- sanoi toinen nuorukaisista -- ne eivät ainakaan tule tänä päivänä enään.

-- Odotetaan vielä Elias! ehtoo on kaunis, kentiesi tulevat.

-- Luotatko sinä hopero Maijan sanoihin? Näet jo itsekin, näky-sia on täältä lavea, mutta en näe muuta kuin hyöky-laineita niin kauvas kuin silmä kantaa; sanokoon Maija mitä tahansa, ne eivät tule enään.

-- Et sinä niin puhunut Maijasta viime kesänä; salli minun nyt vuorossani luottaa hänen ennustuksiin.

Aato ei vastanut mitään.

Veljekset, joita viimen näimme samalla paikalla, olivat muuttuneet. Samat sydämmistä olivat ruumiinsa vuoden vanhenneet, ja vuosi ei ole vähäinen osa ihmisen elämästä. Aato oli jo 21 ja Elias 19 vuotinen. Iho-karva Eliaksenkin leu'alla oli jo mustaksi, komeaksi parraksi kasvanut -- kirjansa oli nuorukainen jättänyt, ja miekkaan tarttunut. Ehkä veljekset eivät olleet mitkään urot, tiesivät he kumminkin tehtävänsä, ja moni vanha vihollinen oli miekka otsassa tai keihäs sydämmessä Suomen kentoilla hautansa löytänyt. Pitkä arpi oli Aaton poskella vasta kasvanut umpeen ja syvä haava Eliaksen kainalossa todisti ett'ei hän sota-meteliä pelännyt. Eilispäivänä oli vähäinen joukko, joittenka lukuun veljekset luettiin, tulleet Pietarsaareen; kirjeen saatua jo lumi-sulalla oli heillä tietoa äitinsä kuolemasta ja isänsä kotia tulemisesta saattanut. Nyt oli meri jo jäästä puhdas; Maija, jonka ensiksi olivat tavanneet, oli sanonut kasvatus-isänsä toisena päivänä takasin tulevan; ei siis kumma että nyt tässä löydämme veljekset odottamassa.

-- Turha on odottaminen, sanoi Aato. Jäseneni kaipaavat lepoa, lähdetään pois.

-- Mikäs tuolla, purje taivaan rannalla ... en näe, -- virkkoi Elias, kuulematta veljensä puhetta.

-- Mitä! missä? ... älä odotakaan, tuuli vääntää vahto-laineita ... ei, totta mar' onkin purje! Olisiko Maijalla oikein!

-- Viimein tulevat -- lausui Aato ja hypähti ilosta.

-- Nyt saamme nähdä tuon Emman josta Hanna niin paljon on kirjoittanut; onko hän vaan puolenkaan niin kaunis kuin Hanna kehuu, niin tiesi miten käy.

-- Noh! jopa kummaa, -- sanoi Aato. Minä takaan että vaikka se olisi kaunis kuin tuo Venus, jonka kauneutta muinan luku-aikanasi kehuit, niin ei sydämmesi siitä enempää pitäsi kuin esimerkiksi hopero Maijasta.

-- Ha ... ha ... ha -- kuului nauru metsästä.

-- Kuka se on! -- kysyivät veljekset yht'aikaa.

-- Minä vaan ... ha ... ha ... ha -- oli vastaus.

-- Se on Maija -- sanoi Aato hirmustuen.

-- Maija! -- lausui Elias; -- no, mitä nyt sanot, oliko ennustuksessaan perää?

-- Ha ... ha ... ha... Veljekset! ... veti verensä veljen miekalla vuodattaa ... ha ... ha ... ha... Mitä kauhistutte? En minä tee mitään pahaa ha, ha! Jo tulee laiva! Ettekö näe? Musta lintu istuu kokassa ... ettekö näe! silmänsä loistavat kuin tuli-liekki helvetissä ... ha ... ha ... ha ... ha...

-- Kuka tuon hullun aina tuo tiehemme, -- sanoi Elias kauhistuen.

-- Ha, ha, ha, lörpötti hullu, ettekö säädä minua? No, Jumala siunatkoon, en minä tahdo pahaa kenellekään... Ha, hamutta kuin makaatte haudassanne... Saanko silloin vuodatta kyyneleni multanne päälle... Hyvästi hyvästi ... ha ... ha ... ha...

-- Ei hän ollut niin riivattu eilen -- sanoi Elias.

-- Mitä me hänestä huolimme, laiva on totisesti tulossa -- on kuin onki ja Ilströmin vielä onki; -- vastasi Aato.

-- Älä salaa ajatuksiasi, veljeni! Sinä pelkäät hullua, sinä ainakin kauhistut häntä.

-- Ole vaiti! minä akkoja! älä puhu.

-- Ha, ha, ha, kuului kaukaa ja tionot ympärillä vastasivat kaikkuen ... ha ... ha ... ha...

Ehtoo oli jo yöksi muuttunut. Viileä yö-tuuli ja hyökylaineitten kuohu rantaa vasten häirittivät yö-hiljaisuuden. Aato istui syvissä ajatuksissaan ja Elias katseli katselemistaan laivaa, joka ehtimiseen likeni.

-- Näin istua yö-hiljaisuudessa muuttaa ajatukset. Elias muisti lapsuuttaan, jonka rajalta vasta oli ennättänyt; hän muisti Hannaa, jota oli veli-rakkaudella rakastanut. Toiset halut olivat syntyneet sotamiehen povessa; veli-rakkaus ei enää kylläksi ollut. Hanna! sinä tulet, sinä tulet ajatteli hän.

Aato taasen oli ajatuksillaan metelissä.

Yö kului ja jo vaaleni taivas, laivan kannella sopii jo veljien nähdä yksinäisen miehen.