Part 9

"Niin suurta salakähmäisyyttä en tosiaankaan sinulta odottanut, sen vakuutan", jatkoi mr. Henry. "Tuttavani näet kirjoittaa" -- hän avasi kirjeen --: "On luonnollisesti tärkeää sekä hallitukselle että sille herrasmiehelle, jota ehkä sopivimmin yhä edelleen kutsumme mr. Ballyksi, että tämä sopimus pysyy salassa, mutta ei koskaan ole ollut tarkoitus, että hänen perheensä jäisi sellaiseen jäytävään pelkoon, jota te niin tuntehikkaasti kuvailette, ja minua ilahduttaa, että voin kokonaan poistaa pelkonne. Mr. Bally on Suur-Britanniassa yhtä hyvässä suosiossa kuin tekin."

"Pitääkö minun uskoa tämä?" huudahti parooni katsoen poikaansa; hänen kasvojensa ilme näytti kummastelevalta ja vielä enemmän epäilevältä.

"Isä hyvä", sanoi master, joka jo oli aika lailla hillinnyt itseään. "Minua ilahduttaa kovin, kun saan luvan sen ilmaista. Omat määräykseni, suoraan Lontoosta saadut, kuuluivat aivan toisin; minua vaadittiin pitämään armahdus salassa kaikilta, tekin olitte erityisesti mainittu. Tämän voin näyttää toteen, ellen ole kirjettä hävittänyt. He lienevät muuttaneet mieltään aivan äkkiä, sillä asia on vasta hiljattain järjestetty, tai pikemmin on Henryn tuttava ymmärtänyt asian väärin tässä kohden kuten nähtävästi muutenkin. Sanoakseni suoraan, isä", jatkoi hän, ja voi nähdä että hän tunsi itsensä turvallisemmaksi -- "olen otaksunut, että tämä selittämätön kapinoitsijan armahtaminen johtui teidän toimestanne ja että minua vaadittiin pitämään se perheeltä salassa, koska te ette tahtonut ilmaista hyvyyttänne. Sentähden minä niin ehdottomasti tottelin. Nyt siis jää ainaiseksi salaan, mitä tietä niin tunnettu valtiorikoksen tekijä kuin minä on voinut saada armon; minä näet otaksun, ettei teidän poikanne tarvitse puolustautua sellaista syytöstä vastaan, johon näytään Henryn kirjeessä viitattavan. Minä en ole vielä koskaan kuullut, että kukaan Durrisdeer olisi ollut petturi tai vakooja", sanoi hän ylpeästi.

Nyt siis näytti siltä, kuin hän pääsisi sen pitemmittä asiasta; mutta hän ei ottanut huomioon erästä tekemäänsä tyhmyyttä eikä mr. Henryn itsepintaisuutta. Nyt saimme nähdä, että isännässäkin oli masterin henkeä.

"Sanot asian järjestetyn aivan äskettäin", sanoi hän.

"Niin, aivan viime aikoina", vastasi master iloisesti ja suoraan, joskaan ei aivan varmasti.

"Todellako aivan viime aikoina?" kysyi mr. Henry, aivan kuin olisi ollut jotain, mitä hän ei saanut sopimaan. Hän avasi jälleen kirjeen.

Siinä ei ollut ajasta mitään, mutta master ei sitä voinut tietää.

"Minusta se tuntui kyllin myöhäiseltä", sanoi hän nauraen. Kun parooni kuuli naurun, joka rämisi kuin särkynyt kello, loi hän taas katseen poikaansa, ja minä näin hänen ryppyisen suunsa vetäytyvän tiukemmin kiinni.

"Kyllä", sanoi mr. Henry, yhä silmäillen kirjettä, "minä ajattelen vain sanoja, joita käytit. Sanoit sen tapahtuneen aivan äskettäin."

Näin me saimme todistuksen voitostamme ja mitä selvimmän todistuksen paroonin uskomattomasta kärsivällisyydestä; hän näet nytkin asettui puolustamaan suosikkiaan paljastumiselta.

"Minusta tuntuu, Henry", sanoi hän niin kiihkeästi, että oli oikein ikävä kuulla, "minusta tuntuu kuin olisi turhaa pohtia asiaa kauemmin sinne ja tänne. Me olemme kaikki iloisia kuullessamme veljesi olevan turvassa, ja kiitollisina alamaisina teemme parhaiten, jos juomme armollisen kuninkaan maljan."

Siten master pelastui. Mutta hänen oli ainakin ollut pakko ruveta puolustusasemaan ja hän oli siinä hävinnyt. Se mielenkiinto, jota hänen persoonallinen turvattomuutensa oli hänelle vaatinut, oli näet häneltä riistetty kaikkien nähden. Parooni tiesi nyt sisimmässään, että hänen suosikkinsa oli hallituksen vakooja, ja rouva (miten hän muuten jutun käsittikään) oli silmiinpistävän kylmä paljastettua romantista sankaria kohtaan. Niinpä on parhaimmassakin petoksen kohottamassa rakennuksessa jokin heikko kohta, johon iskemällä kaikki kukistuu. Ellemme olisi tehneet onnellista iskuamme ja horjahuttaneet epäjumalankuvaa, kuka tietää miten meidän lapuksi olisi käynyt?

Ja sittenkin näytti silloin vielä siltä, kuin emme olisi saaneet mitään toimeen. Parin päivän kuluessa hän oli hävittänyt kaikki tappion jäljet ja oli kaikesta päättäen yhtä suuressa arvossa kuin konsanaan. Mitä parooni Durrisdeeriin tulee, oli hän kokonaan vajonnut puolueellisuuteensa; se ei ollut niinkään suuressa määrin rakkautta -- joka on toimiva voima -- kuin hänen muitten kykyjensä heikontumista ja tylsymistä, ja anteeksiantavaisuus (käyttääksemme niin jaloa sanaa) vuosi hänestä pelkän heikkouden tähden kuten vanhuksen kyynelet. Rouvan laita oli toinen, ja taivas yksin tietää, mitä master osasi hänelle sanoa ja kuinka hän poisti rouvassa syntyneen halveksimisen. Pahinta hellissä tunteissa on se, että ääni saattaa tulla tärkeämmäksi kuin sanat ja puhuja tärkeämmäksi kuin hänen puheensa. Mutta jonkinlaisen anteeksipyynnön master lienee keksinyt, tai oli hänen ehkä jollakin juonella onnistunut vääntää tämä paljastus vielä edukseen. Kun näet tuota kylmää suhdetta oli kestänyt jonkun aikaa, näyttivät heidän välinsä muuttuvan arveluttavammiksi kuin koskaan ennen. Nyt he olivat lakkaamatta yksissä. Kaikki se moite, minkä tuo onneton nainen minulta saa, voidaan lukea puoleksi tahallisen sokeuden ansioksi, mutta sittenkin on vakaumukseni, että hän viimeisinä aikoina leikki kovin varomattomasti tulella, ja olkoonpa että siinä asiassa erehdyn tai en, on varmaa ja sinänsä riittävää, että mr. Henry oli samaa mieltä. Isäntä parka istui päiväkaudet kammarissani niin kurjan näköisenä, etten koskaan uskaltanut hänelle puhua, ja kuitenkin täytyy minun otaksua, että hän löysi lohdutusta pelkästä läsnäolostani ja siitä, että tiesi minun kärsivän kanssaan. Toisinaan me juttelimmekin varsin omituisella tavalla; ei koskaan mainittu yhtään nimeä eikä viitattu mihinkään erityiseen seikkaan, ja kuitenkin me molemmat ajattelimme samaa ja tiesimme toistemme mietteet. On ihmeellistä kuinka taitavasti osasimme menetellä; puhuimme tuntikaudet jostakin, sitä mainitsematta tai siihen edes viittaamatta. Muistan miettineeni, olisiko ehkä sentapaisen kyvyn ansio, että master voi ahdistella rouvaa päivät pääksytysten hänen koskaan peljästymättä olemaan varuillaan.

Todistukseksi siitä, miten hullusti mr. Henryn asiat olivat, mainitsen minä muutamia sanoja, jotka hän lausui helmikuun 26 päivänä vuonna 1757 (jota päivää en eräistä syistä voi koskaan unohtaa). Oli kolea, takatalven sää, ilma oli tyyni ja purevan kylmä, kaikkialla lepäsi härmää, taivas oli matala ja harmaa, meri lepäsi mustana ja mykkänä. Mr. Henry istui aivan tulisijan luona ja puheli tapansa mukaan siitä, kuinka "pitäisi tehdä jotakin", olisiko "viisasta tarttua asiaan", ja hautoi muita samanlaisia yleisiä mietteitä, joille me kumpikin annoimme erikoismerkityksen. Minä seisoin ikkunassa katsellen ulos, kun samassa kulki ohi tuo eroamaton kolmiyhteys, master, rouva ja miss Katarina. Lapsi juoksenteli edestakaisin, pakkassään elähyttämänä. Master kuiskaili aivan rouvan korvaan; pitkänkin matkan päästä käsitti hänen pirullisesti lumoavan sulonsa. Rouva kulki pää alaspäin, kiintyneenä yksinomaan hänen puheensa kuunteluun. Nyt minä unohdin arkuuteni ja sanoin:

"Teidän sijassanne, mr. Henry, puhuisin asiasta paroonille."

"Kunnon Mackellar", vastasi hän, "te ette huomaa asemani heikkoutta. Minä en voi ilmaista niin alhaisia ajatuksia kellekään -- kaikkein vähimmin isälleni; se halventaisi minua vain entistä enemmän. Asemani on heikko", jatkoi hän, "siitä syystä, että olen se, mikä olen; en voi tekeytyä rakastettavaksi. Heidän kiitollisuutensa minulla on, niin he sanovat kaikki, ja siinähän sitä onkin omaisuutta! Mutta itse asiassa minä en merkitse heille mitään, he eivät jaksa ollenkaan pitää minua ajatuksissaan. Siinä minun köyhyyteni!" Hän nousi seisaalleen ja kohensi tulta. "Mutta muutettava se asia on jollakin keinoin, Mackellar", sanoi hän ja kääntyi äkkiä puoleeni, "joku keino on keksittävä. Minä olen kärsivällinen -- liiaksikin -- liiaksikin. Minä alan halveksia itseäni. Ja toisaalta, minä en koskaan ennen ole ollut tällaisessa verkossa." Hän vaipui jälleen mietteisiinsä.

"Älkää kadottako rohkeuttanne", sanoin minä. "Asia selviää itsestään."

"Siitä on pitkä aika kun olen tuntenut vihaa", sanoi hän. Tuo lause sopi niin huonosti minun viimeisiin sanoihini, etten voinut ajatuksenjuoksua ollenkaan seurata.

VIIDES LUKU.

Yö helmikuun 28:tta päivää vasten vuonna 1757.

Saman päivän iltana master lähti pois. Hän oli poissa suuren osan seuraavaakin päivää, kohtalokasta 27:ttä; mutta missä hän oli ollut ja mitä puuhaillut, siitä emme huolineet ottaa selkoa, ennenkuin seuraavana päivänä. Jos olisimme sen tehneet ja sattuneet saamaan selkoa, olisi kaikki voinut käydä toisin. Mutta kun kaikki mitä teimme, tehtiin sitä tietämättä ja on sen jälkeen arvosteltava, niin kerron tapaukset sellaisina kuin ne meille ilmenivät ja jätän sen, mitä myöhemmin saimme tietää, tuonnemmaksi, ajallaan kerrottavaksi. Nyt minä näet olen tullut yhteen kertomukseni synkimmistä kohdista ja on minun toivottava lukijan myötätuntoa isännälleni.

Koko 27:nnen päivän vallitsi rajusää; oli purevan kylmä; ihmiset kulkivat ulkona höyryten kuin savupiiput; salin suuri takka oli täynnä puita; muutamia muuttolintuja, jotka jo olivat uskaltaneet luoksemme pohjoiseen, kokoontui talon ikkunoihin, tai hypähtelivät ne viluissaan paleltuneella pihamaalla. Päivällisaikaan valaisi jokunen auringonsäde kaunista pakkasmaisemaa valkoisine kukkuloineen ja metsineen; Crailin kutteri näkyi odottamassa suotuisaa tuulta Craig Headin luona, ja savu nousi suorana pylväänä kaikkien talojen ja mökkien savupiipuista. Yön tullen taivas peittyi pilveen; oli pimeä, ilma tyyni ja katkeran kylmä; mitä ilkein yö, kammottaviin tapauksiin sopiva.

Rouva vetäytyi aikaisin huoneeseensa, kuten hänellä nykyään oli tapana. Viime aikoina me olimme tottuneet viettämään iltoja korttia pelaamalla -- uusi todistus siitä, että vieraamme oli väsymäisillään Durrisdeerin elämään. Kauan emme olleet istuneet, ennenkuin vanha parooni hiljaa vetäytyi pois paikaltaan tulen luota ja hävisi sanaa sanomatta makuusuojaansa. Me kolme, jotka nyt olimme jääneet jäljelle, emme huolineet osoittaa toisillemme erityistä rakkautta emmekä kohteliaisuuttakaan; kukaan meistä ei olisi toisen vuoksi jatkanut ilta-istuntoa, mutta tavan voimasta ja sentähden, että kortit juuri olivat jaetut, me jatkoimme pelin pelaamista. Minun on lisättävä, että istuimme myöhäiseen, ja vaikka parooni oli lähtenyt tavallista varhemmin, kävi kello sentään jo yhtä ja talon väki oli kauan ollut unen helmoissa. Sekin on lisättävä, että vaikka en ole koskaan nähnyt masteria päissään, oli hän nyt juonut paljon viiniä ja oli ehkä (vaikk'ei sitä huomannut) hiukan lämmennyt.

Miten hyvänsä, mutta nyt tapahtui hänessä taas tuollainen äkkinäinen muutos. Kohta kun ovi oli sulkeutunut paroonin jälkeen, siirtyi hän ääntänsä vähääkään vaihtamatta tavallisesta kohteliaasta puheesta mitä loukkaavimpaan sanatulvaan.

"Henry kulta, sinun vuorosi", oli hän juuri saanut sanotuksi ja jatkoi: "on todellakin varsin merkillistä, että sinä ilmaiset moukkamaisuutesi niinkin viattomassa asiassa kuin korttipelissä. Sinä pelaat, Jaakoppi, aivan kuin suutari tai kapakassa istuva merimies. Sama kömpelyys, sama pikkumainen saituus, _cette lenteur d'hébeté qui me fait rager_ -- ihmeellistä että minulla pitää olla tuommoinen veli. Itse 'Vältä varvastakin' on toki hiukan elämään päin, kun hänen panoksensa on vaarassa, mutta sinun kanssasi käy pelaaminen niin inhoittavan ikäväksi, etten voi sitä sanoin selittää."

Mr. Henry katseli yhä korttejaan, aivan kuin harkiten, miten pelaisi; mutta hänen ajatuksensa olivat toisaalla.

"Armias Luoja, eikö hän koskaan pääse valmiiksi?" huusi master. "_Quel lourdeau!_ Mutta turhaahan on sinua vaivata ranskalaisilla lauselmilla; suotta ne ovat semmoiselle tyhmyrille kuin sinä. _Lourdeau_, rakas veljeni, se on sama kuin möhkö, tuhrus, pässinpää, mies, jossa ei ole sulon, notkeuden, reippauden jälkeäkään; aivan kykenemätön tekemään minkäänlaista vaikutusta, aivan vailla luontaisia lahjoja; sellainen, jollaisen voit nähdä jos haluat, kun kurkistat kuvastimeen. Omaksi hyödyksesi minä tämän sanon, sen vakuutan, ja sitäpaitsi, sinä Varvas" -- tässä hän kääntyi minuun pidätetyin haukotuksin -- "on yksi huveistani tässä hirvittävän ikävässä paikassa paistaa teitä ja teidän herraanne kuten kastanjoita tulessa. Teistä minä aina kovasti nautin, sillä minä huomaan aina, että haukkumanimenne (joka tosiaan on jokseenkin moukkamainen) antaa teille vatsanväänteitä. Mutta toisinaan minulla on enemmän vaivaa tuosta veikosta, joka nyt on nukahtanut korttiensa ääreen. Etkö älyä, Henry, kuinka hyvin se sana sopii, jonka äsken sinulle selitin? Katsohan nyt, tässä yksi esimerkki. Huolimatta kaikista oivallisista ominaisuuksistasi, jotka ilolla tunnustan, en ole vielä koskaan tavannut naista, joka ei olisi pitänyt minua parempana -- enkä liioin", jatkoi hän, mitä kissamaisimman harkitusti, "niin, en liioin ketään, joka ei yhä pitäisi minua parempana."

Mr. Henry laski kortit kädestään. Hän nousi aivan hiljaa paikaltaan, ja näytti siltä, kuin hän olisi koko ajan ollut syvissä mietteissä. "Sinä pelkuri!" sanoi hän tyynesti, aivan kuin itsekseen. Ja pitämättä ollenkaan kiirettä ja ilman erityistä kiivastumista hän löi masteria vasten suuta.

Master hypähti ylös aivan kuin uudessa hahmossa; hän ei ollut koskaan ollut niin komea. "Lyönti!" huusi hän. "Minä en ota vastaan lyöntiä Jumalalta itseltään!"

"Hiljempaa", sanoi mr. Henry. "Haluatko taaskin isää avuksesi?"

"Hyvät herrat!" huusin minä ja koetin asettua heidän välilleen.

Master tarttui minua olkapäähän, piti minut käden ulottuvilla ja sanoi, yhä tuijottaen veljeensä: "Tiedätkö mitä tästä seuraa?"

"Minä en ole koskaan toiminut enemmän harkiten", vastasi mr. Henry.

"Minä vaadin verta, verta", sanoi master.

"Jos Jumala suo, näet omasi", sanoi mr. Henry, meni ja otti seinältä pari paljaana riippuvaa miekkaa ja ojensi ne masterille. "Mackellar saa katsoa, että kaikki käy rehellisesti", sanoi hän. "Se kyllä lienee tarpeen."

"Sinun ei tarvitse loukata minua enempää", sanoi master ja otti koettelematta toisen miekan. "Minä olen aina sinua vihannut."

"Isämme on vasta äsken mennyt makuulle", sano: mr. Henry. "Meidän täytyy mennä ulos jonnekin."

"Pitkässä pensaistossa on erinomainen paikka", sanoi master.

"Hyvät herrat", sanoin minä, "saatte hävetä kumpikin. Olette saman äidin lapsia ja aiotte nyt turmella sen elämän, jonka hän teille antoi."

"Kyllä, Mackellar", sanoi mr. Henry, samaan täysin rauhalliseen tapaan, jolla hän oli koko ajan esiintynyt.

"Mutta minä estän sen", sanoin minä. Mitä nyt seuraa, on tahrapilkku elämässäni. Viime sanoja saneessani näin masterin kääntävän miekkansa kärjen rintaani kohti; valo välkähti terässä, minä nostin käteni ylös ja putosin polvilleni lattialle hänen eteensä. "Ei, ei", huusin minä aivan kuin pieni lapsi.

"Hänestä ei ole sen suurempaa vaivaa", sanoi master. "On hyvä, että on yksi pelkurikin talossa."

"Meillä pitää olla jonkunlainen valaistus", sanoi mr. Henry, aivan kuin ei mitään keskeytystä olisi ollutkaan.

"Tuo tutisija voi tuoda pari kynttilää", sanoi master.

Olkoon häpeäkseni sanottu, että olin vielä niin kovin tuon paljaan miekan häikäisemä, että tarjouduin kantamaan lyhtyä.

"Emme me tarvitse mitään l-l-lyhtyä", sanoi master, minua matkien. "Siellä ei käy tuulen henkeäkään. No, ylös vain, ota pari kynttilää ja käy edellä. Minä tulen heti jäljessä tämän kanssa", -- samassa hän leikki miekallaan.

Minä otin kynttilät ja kävin heidän edellänsä. Antaisin oikean käteni, jos ne askelet olisivat ottamatta; mutta pelkurihan ei ole muuta kuin yksinkertaisesti orja, ja vielä mennessämmekin löivät hampaani loukkua. Master oli puhunut totta: ei tuulen henkäystäkään, ilma oli sakoontunut kovaksi, tyyneksi hallasääksi, ja meidän käydessämme eteenpäin kynttiläin valossa lepäsi pimeys kattona päittemme päällä. Ei puhuttu sanaakaan; ei kuulunut muuta ääntä kuin askeltemme narske kylmettyneellä polulla. Yökylmä valahti ylitseni kuin jäinen vesi, joten ei pelko yksin minua järisyttänyt; toverini taas, jotka olivat paljain päin kuten minäkin ja juuri tulleet lämpimästä salista, eivät näyttäneet lämmön vaihdosta edes huomaavan.

"Tässä on paikka", sanoi master. "Pane kynttilät maahan."

Minä tein kuten hän käski, ja samassa loimahtivat liekit suoraan ylös, niin liikkumattomina ulkona talvisessa metsässä, kuin olisivat tuvan pöydällä palaneet -- ja minä näin veljesten asettuvan vastakkain.

"Valo hiukan häikäisee silmiäni", sanoi master.

"Minä annan sinulle kaikki edut", vastasi mr. Henry vaihtaen paikkaa, "sillä minä luulen, että nyt olet kuoleman oma." Äänen sävy oli lähinnä raskasmielinen, mutta samalla siinä oli sentään ylevää ja miehekästä.

"Henry Durie", sanoi master. "Pari sanaa vain, ennenkuin alamme. Sinä olet oppinut miekkailemaan, osaat pitää kiinni floretista, mutta et tiedä, mikä ero on kun saa miekan käteensä. Sentähden tiedän minä sinun kaatuvan. Mutta huomaahan, miten luja minun asemani on. Jos sinä kaadut, katoan minä maasta sinne, mihin rahani jo ovat viedyt. Jos minä kaadun, mihin tilaan joudut sinä? Isäsi, vaimosi -- joka, kuten kyllä tiedät, on minuun rakastunut -- vieläpä lapsesikin, joka pitää enemmän minusta kuin sinusta -- kuinka kostavatkaan he minun kuolemani! Ehket ollut sitä ajatellut, Henry hyvä?" Hän katsoi veljeään ja tervehti miekallaan sääntöjen mukaisesti.

Mr. Henry ei sanonut sanaakaan, tervehti vain hänkin. Miekat kalskahtivat yhteen.

En ymmärrä aseenkäyttöä; sitäpaitsi olin pakkasen, pelon ja kauhistuksen vaikutuksesta aivan pyörällä; mutta mikäli asiaa oivalsin, oli mr. Henry heti aluksi voitolla ja säilytti asemaansa vakavasti. Hän ahdisti vihollistaan hillityin, mutta samalla kammottavin innoin. Yhä lähemmäksi hän työntyi, kunnes master hypähti taaksepäin ja kirosi lyhyeen. Luulen valon taas häikäisseen häntä. Vaihdettuaan paikkoja he hyökkäsivät jälleen toistensa kimppuun, mutta olivat nyt lähempänä toisiaan; mr. Henry kävi uhkaavammin päälle, kun taas masterin itseluottamus näytti horjuvan. Nyt hän nähtävästi itse huomasi olevansa hukassa ja tunsi jonkinlaista kuolemantuskan kylmyyttä; muuten ei hän olisi ryhtynyt siihen petolliseen temppuun, jota hän käytti, En voi sanoa sitä seuranneeni, kokematon silmäni ei mitenkään voinut kyllin nopeasti erottaa yksityisseikkoja; mutta veljensä miekkaan hän näytti tarttuvan vasemmalla kädellään, seikka, joka on kaksintaistelussa kielletty. Varmaa on, että mr. Henry pelastui ainoastaan sivuun hyppäämällä, ja samoin, että master pisti tyhjää ilmaa, kaatuen toiselle polvelleen. Ennenkuin hän siitä ehti liikahtaa, oli vastustajan miekka hänet lävistänyt.

Minä kiljaisin puolitukehtunein äänin ja juoksin päin, mutta lävistetty ruumis virui jo maassa, vääntelehti hetkisen kuin käärme ja jäi sitten aivan liikkumatta.

"Katsokaa hänen vasenta kättänsä", sanoi mr. Henry.

"Se on aivan verinen", vastasin minä.

"Sisäpuoleltako?" kysyi hän.

"Se on haavoittunut sisäpuolelta pitkin pituuttaan", sanoin minä.

"Sitä minäkin", sanoi hän ja kääntyi selin.

Minä avasin kaatuneen vaatteet; sydän oli aivan hiljaa, ei sykkinyt vähääkään.

"Jumala meitä armahtakoon, mr. Henry!" sanoin minä. "Hän on kuollut."

"Kuollut?" kertasi hän tylsänlaisesti, mutta sitten kovemmalla äänellä: "Kuollut? Kuollutko?" ja äkkiä hän heitti verisen miekkansa maahan.

"Mitä nyt teemme?" kysyin minä. "Tulkaa järkiinne, herra; nyt on liian myöhäistä; tulkaa järkiinne."

Hän kääntyi jälleen ja tuijotti minuun. "Voi, Mackellar!" sanoi hän ja kätki kasvonsa käsiinsä. Minä tartuin hänen nuttuunsa. "Jumalan tähden, teidän pitää olla rohkea nyt!" sanoin minä. "Mitä me teemme?"

Hän otti kätensä kasvoiltaan, ja minä näin hänen tuijottavan tyhjään ilmaan. "Teemme!" sanoi hän. Samassa hänen katseensa osui elottomaan ruumiiseen ja hän huusi "voivoi!" vieden kättänsä otsalle aivan kuin vasta nyt olisi muistanut jotakin. Sitten hän kääntyi poispäin ja alkoi juosta taloa kohti omituisesti kompastellen.

Minä seisoin hetkisen mietteisiin vaipuneena, mutta sitten minusta tuntui, että minun kumminkin piti etupäässä huolehtia eloon jääneestä. Juoksin hänen jälkeensä ja jätin kynttilät seisomaan kohmettuneelle maalle. Niitten valoon puitten alle jäi kaatunut makaamaan. Minä sain juosta kuinka nopeasti tahansa, mr. Henry oli edellä ja oli jo ehtinyt sisään saliin asti. Sieltä minä hänet tapasin tulen äärestä; hän piteli taasen käsiä silmillään ja värisi siinä seisoessaan koko mies.

"Mr. Henry, mr. Henry", sanoin minä, "tästä syntyy onnettomuus meille kaikille."

"Mitä minä olen tehnyt?" huusi hän ja katsoi minuun. Kasvojen ilmettä minä en koskaan unohda. "Kuka kertoo siitä vanhukselle?" kysyi hän.

Nuo sanat sattuivat sydämeeni; mutta siinä ei ollut aikaa osoittaa hellämielisyyttä. Menin ja kaasin hänelle lasin konjakkia. "Juokaa", sanoin minä, "juokaa se pohjaan asti." Pakotin häntä kuin pientä lasta sitä nielemään, ja kun olin aivan yökylmän läpitunkema, kaasin itsellenikin.

"Meidän on pakko se ilmaista, Mackellar", sanoi hän. "Me emme voi olla sitä sanomatta." Äkkiä heittäytyi hän tuolille -- vanhan paroonin istumasijalle takan ääreen -- ja puhkesi kyynelettömään nyyhkytykseen.

Tämä oli kamalan masentavaa; mr. Henrystä ei siis ollut apua.

"No niin", sanoin minä, "jääkäähän tänne, minä teen mitä on tehtävä."

Sitten otin kynttilän käteeni ja lähdin vaeltamaan pimeässä talossa. Oli aivan hiljaista. Toistaiseksi ei kukaan ollut mitään huomannut, ja minun harkittavanani oli nyt, kuinka johtaisin asiaa yhtä salaperäisesti edelleen. Ei ollut aikaa olla liiaksi turhantarkka; avasin siis koputtamatta rouvan makuuhuoneen oven ja astuin rohkeasti sisään.

"On tapahtunut onnettomuus!" huusi hän ja nousi istumaan.

"Rouva", sanoin minä, "minä menen jälleen ulos käytävään; pukeutukaa niin nopeasti kuin voitte. Teillä on nyt paljon tekemistä."

Hän ei pidättänyt minua kyselyillä; ei minun myöskään tarvinnut kauan häntä odottaa. Ennenkuin ehdin vähääkään miettiä, mitä hänelle sanoisin, oli hän jo ovella ja viittasi minua sisään.

"Rouva", sanoin minä, "ellette te kykene osoittamaan suurta rohkeutta, täytyy minun heti sanoa hyvästi; sillä ellei kukaan auta minua tänä yönä, on Durrisdeerin huone hukassa."

"En minä ole pelokas", sanoi hän hymyillen surullisesti ja ikävästi, mutta samalla varsin rohkeasti.

"On tapahtunut kaksintaistelu", sanoin minä.

"Kaksintaistelu?" kertasi hän. "Kaksintaistelu? Henryn ja --"

"Ja masterin välillä", sanoin minä. "On kauan kärsitty asioita, asioita, joista te ette tiedä mitään, joita te ette uskoisi, jos niistä kertoisin -- ja ne on kestetty kärsivällisesti. Mutta tänä yönä se kävi mahdottomaksi, ja kun hän häpäisi teitä --"

"Odottakaahan", keskeytti hän. "Hän? Kuka hän?"

"Hyvä rouva!" huusin minä katkeruuteni puhjetessa esiin. "Voitteko te kysyä niin? Sitten lienee minun pakko etsiä apua muualta; täältä en sitä saa."

"En ymmärrä, miten olen teitä loukannut", sanoi hän. "Antakaa anteeksi. Älkää pitäkö minua jännityksessä kauempaa."

Mutta minä en vielä uskaltanut kertoa sitä hänelle, minä en häneen vielä oikein luottanut; ja epävarmuuden synnyttämä voimattomuuden tunne sai minut melkein vihaisesti puhuttelemaan vaimo parkaa.

"Rouva", sanoin minä, "kysymys koskee kahta miestä; toinen on teitä häpäissyt ja te kysytte kumpi. Minä autan teitä itseänne vastaamaan. Toisen kanssa te olette ollut yksissä myöhään ja varhain; onko toinen teitä siitä moittinut? Toiselle olette aina ollut ystävällinen, toiselle -- niin totta kuin Jumala meidät näkee ja tuomitsee -- ette aina; mutta onko hänen rakkautensa teihin koskaan ehtynyt? Nyt, tänä yönä, on toinen noista miehistä sanonut toiselle minun, palkatun vieraan läsnäollessa, että te olette häneen rakastunut. Ennenkuin sanon sanaakaan lisää, saatte itse vastata kysymykseenne: kumpi se oli? Toiseenkin saatte vastata: kun loppu on tällainen kammottava, kenen on syy?"