Part 8

Minäkin jouduin hänen paholaishuviinsa osalliseksi, ensinnäkin sen vuoksi, että aivan avoimesti esiinnyin isäntäni puolella, toiseksi sentähden, että hänelle Pariisiin kirjoittamissani kirjeissä olin usein uskaltanut häntä moittia. Kun olin hänen kanssaan kahden kesken, niin hän pilkkaili minua mitä pahimmin; perheenjäsenten läsnäollessa hän taas oli kovin tuttavallinen ja ystävällinen. Tämä ei ollut ainoastaan itsessään kovin kiusallista ja saattanut minua väärään valoon, siinä oli sitäpaitsi jotakin mitä suurimmassa määrässä loukkaavaa. Minua kiukutti ylenmäärin se, että hän kehtasi olla teeskentelemättä minulle, aivan kuin minä olisin ollut liian alhainen voidakseni tulla todistajana huomioonotetuksi. Mutta se mitä _minä_ kärsin, ei ansaitse lähempää tarkastelua. Minä mainitsen sen tässä vain seurauksensa vuoksi; sen kautta näet minussa syntyi lämpimämpi osanotto mr. Henryn kärsimyksiä kohtaan.

Hänen kannettavakseen raskain taakka lankesi. Kuinka saattoi hän muitten joukossa tyynellä mielellä kestää loukkaavaa puhetta siltä, joka ei koskaan kahden kesken jättänyt käyttämättä tilaisuutta häntä pilkatakseen? Kuinka piti hänen vastata tuon väärämielisen ivaajan hymyyn? Hän oli tuomittu näyttämään jurolta. Hän oli tuomittu olemaan vaiti. Ja jos hän olisi ollut vähemmän ylpeä, jos hän olisi puhunut, kuka olisi silloin luottanut totuuteen? Se juorutyö, joka oli pantu käyntiin, oli tehnyt tehtävänsä: parooni ja rouva voivat joka päivä nähdä, mitä tapahtui; he olisivat voineet vannoa masterin olevan pelkkää hyväntahtoisuutta ja ystävyyttä, mr. Henryn taas mitä mustasukkaisimman ja kiittämättömimmän veljen. Ja miten rumilta tällaiset virheet yleensä näyttänevätkin, mr. Henryssä ne olivat kymmenen kertaa rumempia, sillä kukapa olisi saattanut unohtaa, että masterin henki oli vaarassa ja että hän jo oli menettänyt morsiamensa, arvonimensä ja perintönsä.

"Henry, lähdetkö hiukan ratsastamaan?" kysyi master eräänä päivänä.

Mr. Henry, jota hän on koko aamupäivän kiusaillut, tiuskaisee lyhyesti ja ynseästi: "En."

"Sinä voisit mielestäni toisinaan olla minulle ystävällisempi", sanoo toinen liikuttavan hellästi.

Tämä vain näytteeksi; samantapaisia kohtauksia sattui alinomaa. Oliko siis ihme, että mr. Henryä moitittiin; oliko ihme, että minua suututti siinä määrin, että olin saada sappitulehduksen, niin, että vielä nytkin, asioita ajatellessani, tunnen vereni kiehuvan.

Kieltämättä ajettiin asiaa harvinaisen pirullisella taidolla, niin kavalasti ja yksinkertaisesti, että vastustus oli melkein mahdotonta. Mutta sittenkin täytyy minun yhä ajatella samaa: rouvan olisi pitänyt arvata asian laita; hänen olisi pitänyt paremmin tuntea miehensä luonne; niin monta vuotta kestäneen avioliiton kuluessa hänen olisi pitänyt voida voittaa hänen luottamuksensa. Ja vanha parooni sitten, hän, joka muuten oli niin teräväpäinen herra -- missä oli nyt koko hänen huomiokykynsä? Mutta ensinnäkin oli silmäinkääntäjä mestari taidossaan ja olisi voinut pettää taivaan enkelinkin. Toiseksi (mitä rouvaan tulee) olen huomannut, etteivät kutkaan muut ihmiset ole niin kaukana toisistaan kuin aviopuolisot, joiden suhde ei ole oikea. Tuntuu aivan siltä kuin he eivät olisi kuulomatkan päässä tai eivät puhuisi samaa kieltä. Kolmanneksi (mitä molempiin katselijoihin tulee) sokaisi heitä vanha, juurtunut mieltymys masteriin. Ja neljänneksi: se vaara, jossa masterin luultiin (lukija kuulee kohta miksi sanon "luultiin") olevan, vaikutti, että pidettiin vieläkin halpamaisempana häntä ahdistella. Sitäpaitsi master vielä pimitti virheitänsä pitämällä heitä alituisessa levottomuudessa rakkaan henkensä kohtalosta.

Tähän aikaan minä selvimmin näin, mitä hieno käytös merkitsee, ja sain syytä valittaa että itse olin niin juro. Mr. Henry oli pohjaltaan kohtelias ja hieno; kun hän ponnisteli erityisten asianhaarain pakosta, voi hän esiintyä arvokkaasti ja henkevästi, mutta turhaa on kieltää, että häneltä jokapäiväisessä elämässä puuttui ritarillisuudesta aika paljon. Master taas ei voinut ryhtyä mihinkään ilman että se puki häntä. Siten jokainen liike ikäänkuin vahvisti toisen tekemää miellyttävää ja toisen ikävää vaikutusta. Eikä siinä kyllin. Mitä enemmän mr. Henry tunsi olevansa veljensä juoniin kietoutunut ja pyrki niistä pääsemään, sitä naurettavammaksi hän kävi, ja mitä enemmän masteria alkoi huvittaa tuo ilkeä leikki, sitä mieltäkiinnittävämmäksi ja hauskemmaksi tuli hänen olemuksensa. Siten sai juonittelu ravintoa ja vauhtia omien keinojensa laadusta.

Eräs miehen juonista oli käyttää hyväkseen sitä vaaraa, jossa, kuten sanottu, hänen luultiin olevan. Hän kertoi siitä leikillisen hienosti, mikä teki asian vielä liikuttavammaksi. Mr. Henryä vastaan hän käytti sitä julmana ahdistelukeinona. Muistan kuinka hän eräänä päivänä, kun olimme kolmen salissa, osoitti sormellaan väritöntä palasta maalatussa ruudussa. "Tuosta sinun onnenrahasi heitettiin läpi, Jaakoppi", sanoi hän. Ja kun mr. Henry vastaukseksi vain synkästi tuijotti häneen, niin hän lisäsi: "Säästä minua ilkeältä katseeltasi, hyvä kärpänen. Sinä pääset hämähäkistäsi milloin vain tahdot. Minä taidan ynnä psalmistan kanssa sanoa: O, Herra, kuinka kauan? Koska pääsemme niin pitkälle, että sinä annat minut ilmi, sinä omantunnontarkka veljeni? Se on yksi huvittavimmista asioista tässä inhoittavan ikävässä luolassa. Kokeista minä olen aina pitänyt." Mr. Henry yhä vain tuijotteli häneen otsa rypyssä, ja loppujen lopuksi master purskahti nauruun, löi häntä olkapäälle ja sanoi, että hän oli itsepäinen möhkö.

Mutta silloin isäntäni astui askeleen taaksepäin ja minusta hän näytti uhkaavalta. Kenties samoin masterista, sillä en muista hänen sittemmin koskeneen mr. Henryyn. Mutta vaikka hän alati tavalla tai toisella piti puhetta vaarastansa, näytti hänen käytöksensä minusta ihmeen varomattomalta, ja olin uskomaisillani, että hallitus -- joka oli luvannut palkinnon hänen päästään -- oli vaipunut syvään uneen. En tahdo kieltää, että mieleni teki antaa hänet ilmi. Mutta kaksi seikkaa pidätti minua: ensinnäkin, jos hän siten joutuisi päättämään päivänsä pölkyllä, tulisi hän isänsä ja rouvan muistossa pyhimykseksi julistetuksi; toiseksi: jos jollakin tavoin sekaantuisin asiaan, niin melkein välttämättä osuisivat epäluulot jossakin määrin mr. Henryyn. Meidän vihamiehemme liikuskeli vaan vapaammin kuin ajatella taisi, ja koko seutu jutteli hänen takaisintulostaan, mutta hänen ei käynyt kuinkaan. Niistä mitä erilaisimmista henkilöistä, jotka tiesivät hänen tulleen, ei yhdelläkään ollut rahan tarvetta -- kuten minä suutuksissani tapasin sanoa -- eikä pienintäkään uskollisuudentunnetta hallitusta kohtaan, joten master kulki siellä ja täällä aivan yhtä tervetulleena kuin mr. Henry -- jota kohdannut vanha viha ei vielä ollut hälvennyt, ja paljon turvallisemmin kuin minä, jota salakuljettajat uhkailivat.

Kuitenkin oli olemassa jotain, joka antoi hänelle päänvaivaa. Kerron nyt siitä, koska seuraukset olivat mitä vakavinta laatua. Lukija lienee tuskin unohtanut Jessie Brownia; hän seurusteli ahkeraan salakuljettajain kanssa. Kapteeni Crail itse kuului hänen ystäviinsä, joten naikkonen sai pian tietää mr. Ballyn olevan talossa. Mikäli ymmärrän, ei hän ollut enää pitkiin aikoihin masterista itsestään mitään välittänyt, mutta hänen tavakseen oli tullut sekoittaa hänen nimensä kaikkeen; se oli koko hänen näyttelemisensä perustana, ja nyt, kun master oli tullut kotiin, piti hän velvollisuutenaan myötäänsä maleksia Durrisdeerin lähistöllä. Master pääsi tuskin ulos ovesta häntä tapaamatta.

Kamala naikkonen hän oli ja harvoin selvällä päällä; hän kirkui hurjasti "soreaa poikaansa", lausueli rihkamarunoutta, koettipa, mikäli minulle on kerrottu, heittäytyä masterin kaulaan. Minä myönnän hykerrelleeni käsiäni ajatellessani mitä hän sai sietää; master taas, joka osasi kyllä muita piinata, esiintyi varsin kärsimättömänä. Omituisia kohtauksia sattui talon mailla. Jotkut kertoivat masterin lyöneen häntä kepillä, Jessien taas käyttäneen vanhaa asettaan -- kiveä. Varmaa on ainakin, että master kääntyi kapteeni Crailin puoleen saadakseen naisen pois tieltä, ja että kapteeni tavattoman kiivaasti kieltäytyi sitä tekemästä. Loppujen lopuksi Jessie voitti. Hankittiin rahoja; tapahtui kohtaus, jossa ylpeän kavaljeerimme täytyi alistua siihen, että Jessie itkien ja ulvoen häntä suuteli, ja naikkoselle laitettiin oma ravintola jonnekin Solwayhin päin (en muista minne). Hänen ravintolassaan kerrottiin sittemmin käyvän kaikkein pahinta roskaväkeä.

Mutta minä ennätän liian kauas. Eräänä päivänä niihin aikoihin, jolloin Jessie juuri oli alkanut häntä vaaniskella, tuli master luokseni konttoriin ja sanoi tavallista kohteliaammalla äänellä: "Kuulkaapa, mr. Mackellar, täällä juoksentelee inhoittavan ilkeä vaimoihminen. Minä en itse juuri voi asiaa auttaa ja tulen sen vuoksi luoksenne. Olkaa hyvä ja ottakaa se huoleksenne; on annettava ankara määräys, että talonväki ajaa naikkosen tiehensä."

"Mr. Bally", sanoin minä hiukan vavisten, "voitte itse pitää huolta likaisista asioistanne."

Hän ei vastannut mitään, meni vain menojaan.

Pian sen jälkeen tuli mr. Henry. "Mitä minun pitää kuulla!" huusi hän. "Tämä kaikki ei näytä riittävän, te lisäätte vielä taakkaani. Nyt te olette loukannut mr. Ballya."

"Armollisella luvallanne, mr. Henry", sanoin minä, "oli se hän, joka loukkasi minua, karkeastikin mielestäni. Mutta ehkä en ottanut huomioon teidän asemaanne puhuessani hänelle, ja jos se on teidän mielipiteenne kuultuanne, mitä on tapahtunut, niin sanokaa vain sana ja minä tottelen. Teidän tähtenne sen teen, olkoonpa että se olisi synti, Jumala paratkoon." Sitten minä kerroin hänelle tapahtuman.

Mr. Henry hymyili itsekseen; kamalampaa hymyä en ole koskaan nähnyt. "Te teitte aivan oikein", sanoi hän. "Hän saa nauttia rakkaan Jessie Browninsa sakkaan asti." Sitten hän avasi ikkunan, nähtyään masterin ulkona ja huusi tätä -- mr. Ballyksi hän häntä nimitti -- tulemaan sisään hiukan juttelemaan.

Kun kiusaajamme oli tullut sisään ja sulkenut oven jälkeensä -- hän hymyili minulle, aivan kuin ajatellen, että minä nyt saisin nöyrtyä --, sanoi mr. Henry. "James, sinä valitit mr. Mackellarin käytöstä; valituksesi olen nyt tutkinut. Minun ei tarvinne sanoa sinulle, että aina uskon hänen puheeseensa enemmän kuin sinun; mehän olemme nyt täällä yksin ja minä aion käyttää samaa vapaata puhetapaa kuin sinäkin. Mr. Mackellar on mies, jota pidän arvossa, ja niin kauan kuin olet tässä talossa, saat luvan välttää yhteentörmäyksiä tämän miehen kanssa, jota minä aion tukea, maksakoon se sitten mitä hyvänsä minulle ja omaisilleni. Mitä tulee hänelle selittämääsi asiaan, niin voit itse poistaa julmuutesi jäljet; ketään palvelijoistani et saa millään tavalla vaivata siinä asiassa."

"Isäni palvelijoita kai tarkoitit", sanoi master.

"Mene ja juttele hänelle tämä asia", sanoi mr. Henry.

Masterin kasvot kävivät aivan kalpeiksi. Hän osoitti minua sormellaan. "Minä vaadin, että tuo mies erotetaan", sanoi hän.

"Häntä ei eroteta", vastasi mr. Henry.

"Sen saat maksaa minulle kalliisti", sanoi master.

"Minä olen jo maksanut niin kalliisti kehnon veljeni", vastasi mr. Henry, "että minulta on pelkokin lopussa. Sinä et voi enää mitenkään minuun iskeä."

"Minäpä näytän, että voin", sanoi master ja meni hiljaa pois.

"Mitä hän vielä keksinee, Mackellar?" huudahti mr. Henry.

"Antakaa minun lähteä", sanoin minä. "Hyvä isäntä, antakaa minun lähteä. Minun tähteni on kurjuus vain Lisääntynyt."

"Tahtoisitteko jättää minut tänne aivan yksin?" kysyi hän.

Meidän ei tarvinnut kauan odottaa uutta hyökkäystä. Tähän asti oli master ollut hyvin varovainen pelissään rouvan kanssa, oli silmiinpistävällä tavalla välttänyt kahden kesken oleskelua, jota seikkaa minä aluksi pidin sopivaisuussyistä johtuvana, mutta nyt arvelen kavalaksi sotajuoneksi. He tapasivat toisensa oikeastaan vain aterian aikana ja silloinkin käyttäytyi master rouvaa kohtaan kuin vanhempi veli. Tähän asti, voi sanoa, ei hän juuri ollut astunut mr. Henryn ja hänen vaimonsa väliin, paitsi siten, että oli salakavalasti ryöstänyt edelliseltä jälkimmäisen suosion. Nyt näyttivät asiat muuttuvan; mutta oliko muutos todellakin kostoa, vai johtuiko se vain siitä, että masterin aika kävi Durrisdeerissa pitkäksi ja hän halusi jotain huvia -- sen voi ainoastaan itse paholainen ratkaista.

Nyt hän joka tapauksessa alkoi rouvaa piirittää ja niin viekkaasti hän teki tehtävänsä, että luulen rouvan tuskin sitä huomanneen. Aviomies sai seurata vaieten asian kehitystä. Ensimmäinen piiritysliike johtui (kuten näytti) sattumasta. Puhe sattui, kuten usein ennenkin Ranskassa oleskeleviin pakolaisiin ja johtui siten heidän lauluihinsa.

"Jos teitä nämä asiat huvittavat", sanoi master, "niin tiedän erään, jota aina olen pitänyt erittäin liikuttavana. Ne ovat aivan yksinkertaisia, koristelemattomia säkeitä, mutta ovat sittenkin, kenties sen aseman vuoksi, missä olin, ainaiseksi painuneet sydämeeni. On kuviteltava mielessään, että ne laulaa jonkun maanpakolaisen morsian; ne eivät ehkä niinkään paljon ilmaise hänen todellisia ajatuksiaan kuin sitä, mitä tuo vierailla mailla vaeltava miesparka toivoo hänen ajattelevan." Tässä master huokasi syvään. "Voitte uskoa, että on liikuttavaa kuulla joukon raakoja irlantilaisia -- kaikki tavallisia sotamiehiä -- virittävän tuollaisen laulun, ja niistä kyyneleistä, jotka vuotavat, voi päättää, kuinka syvästi he sen tuntevat. Näin se kuuluu, isä", sanoi hän, kääntyen viekkaasti kyllä paroonin puoleen, "ja ellen saakaan sitä loppuun asti lauletuksi, niin saatte ajatella, että niin meidän maanpakolaisten käy." Sitten hän alkoi laulaa samaa säveltä, jota olin majurin kuullut viheltävän. Sanat olivat tosin talonpoikaiset, mutta ilmaisivat varsin liikuttavalla tavalla miten tyttö parka kaipaa maan paossa olevaa sulhastaan. Minä muistan vielä yhden säkeistön (tai osan siitä): --

Puen ylleni punaisen hamehen, käyn kerjäten luo oman sulhasen, saa luulla muut minun kuollehen, luo Willyni käyn minä pois, käyn pois...

Hänen laulunsa oli itsessään hyvä, mutta esityksensä vielä parempi. Olen Edinburghissa kuunnellut kuuluisia näyttelijöitä, joiden sana nosti jokaiseen silmään kyynelen; se oli ihmeellistä nähdä, mutta yhtä ihmeellistä oli kuulla, kuinka master käytteli tätä pikku ballaadia ja kuuntelijoitaan kuin soittokonetta, jota hän täydellisesti hallitsi, kuinka hän toisinaan oli kokoon lyyhistymäisillään, toisinaan taas näytti voittavan murheensa, niin että sanat ja sävelet tuntuivat pursuvan hänen omasta sydämestään ja omasta menneisyydestään ja olevan aiotut rouvan kuultaviksi eikä kenenkään muun. Hänen taitonsa meni vielä pitemmälle; kaikki esitettiin niin kevyesti ja hienosti, että tuntui mahdottomalta epäillä hänen ensinkään toimivan tarkoituksella, ja olisi voinut vannoa, ettei hän suinkaan yrittänyt näyttää liikutetulta, vaan päinvastoin koetti liikutustaan salata. Kun laulu oli loppunut, istuimme me kaikki hetken vaiti; hän oli valinnut iltahämärän, ettei voinut nähdä vieressäistujan kasvoja, mutta tuntui siltä kuin emme olisi uskaltaneet hengittää; vanha parooni vain ryähti. Laulaja liikahti ensinnä; hän nousi äkkiä sanaa sanomatta paikaltaan ja meni salin toiseen päähän, missä mr. Henry tapasi pysytellä, ja astuskeli siellä edestakaisin. Siellä me ajattelimme hänen voittaneen viimeisenkin liikutuksensa, sillä pian hän palasi ja alkoi tavallisella äänellään laajasti selitellä irlantilaisten kansallisluonnetta, (jota aina kuvailtiin väärin ja jota hän otti puolustaakseen) ja ennenkun kynttilät kannettiin sisään, istuimme me jo juttelemassa totuttuun tapaan. Mutta vielä silloinkin näyttivät rouvan kasvot minusta hieman kalpeilta, ja mainittava on, että hän melkein heti vetäytyi huoneeseensa.

Seuraava merkki oli ystävyys, jonka tuo paholainen solmi viattoman miss Katarinan kanssa. He kävelivät aina käsi kädessä ja istuessa kiipeili tyttö hänen polvillaan. Kuten kaikilla hänen pirullisilla juonillaan, oli tälläkin vaikutuksia moneen suuntaan; mr. Henrylle oli viimeinen isku nähdä oma lapsensa nostettuna häntä vastaan. Se teki hänet kovasydämiseksi viatonta pienokaista kohtaan, mikä taas alensi häntä vieläkin alemmaksi vaimon silmissä, ja vihdoin se liitti rouvan ja masterin lähemmin toisiinsa. Tämän johdosta heidän suhteensa kävi päivä päivällä vapaammaksi. Siitä kehittyi nopeasti kävelyretkiä rannan pensaistoon, jutteluhetkiä lehtimajassa ja kaikenlaista tutunomaista yhdessäoloa. Rouvan kävi varmaankin kuten monen muun kunnon naisen; hän tiesi omantuntonsa puhtaaksi, mutta hänen oli kuitenkin samalla pakko katsella hiukan läpi sormiensa. Niinkin tylsä huomioittentekijä kuin minä saattoi selvästi havaita, että hänen mieltymyksensä oli hellempää laatua kuin sisaren. Hänen äänensä sointi aaltoili entistä enemmän, hänen silmänsä loistivat lempeyttä; hän oli ystävällisempi kaikille, mr. Henrylle, vieläpä minullekin; hän näytti uivan hiljaisessa, kaihoisessa onnentunteessa.

Minkälaista tuskaa tämä katseleminen tuottikaan mr. Henrylle! Ja kuitenkin oli, kuten kohta saamme nähdä, sen ansio, että vihdoinkin vapauduimme tuskistamme.

Masterilla ei ollut Durrisdeerissa oleskellessaan mitään hienompaa tarkoitusta (miten hän sitä koristelikaan) kuin rahojen kiskominen. Hän suunnitteli matkaa Ranskan Intiaan onnen etsintään, kuten ritari de Burke oli meille kirjeessään kertonut, ja siihen tarvittavaa summaa hän oli tullut hakemaan. Se merkitsi selvää perikatoa muille perheenjäsenille, mutta uskomattomassa puolueellisuudessaan parooni aina vaati, että hänen pyyntöönsä oli suostuttava. Perhe oli nyt niin vähälukuinen (todellisuudessa kuului siihen ainoastaan isä ja kaksi poikaa), että sopi jakaa perintötila ja ottaa kukin osuutensa. Tähän pakotettiin nyt mr. Henry suostumaan, aluksi vihjausten avulla, sitten suoraan pakottamalla. Olen vallan varma siitä, että hän ei koskaan olisi asiaan myöntynyt, elleivät olosuhteet olisi olleet niin tuskalliset. Ellei hän niin intohimoisesti olisi toivonut veljeään pois, ei hän koskaan olisi toiminut vastoin vakaumustaan ja talon vanhoja tapoja. Joka tapauksessa hän möi suostumuksensa heille kalliisti, puhui suunsa puhtaaksi ja kuvaili asian sen omilla, häpeällisillä väreillä.

"Muistakaa", sanoi hän, "että tämä on rikos poikaani kohtaan, jos minulla joskus on sellainen."

"Luultavaa ei ole, että saat", sanoi parooni.

"Jumala tiesi", vastasi mr. Henry. "Ja ottaen huomioon sen väärän suhteen missä olen veljeeni, sekä sen, että te olette herrani ja isäni, jolla on oikeus käskeä, kirjoitan minä tämän asiakirjan alle. Mutta erään asian sanon sitä ennen: tähän on minut pakotettu epähienolla tavalla, ja kun te, herra isäni, ensi kerran tunnette halua vertailla molempia poikianne, pyydän teitä muistamaan mitä _minä_ olen tehnyt ja mitä _hän_. Tuomittakoon meitä tekojemme mukaan."

En ole koskaan nähnyt ketään niin tuskallisten tunteitten vallassa kuin vanha parooni oli; vaikka hänen kasvonsa jo olivat vanhuuden rypistämät, lensi hän aivan punaiseksi. "Minusta ei hetki näytä sopivasti valitulta syytösten tekemistä varten, Henry", sanoi hän. "Se vähentää jaloutesi arvoa."

"Älkää erehtykö, herra isäni", sanoi mr. Henry, "minä teen tämän rikoksen tottelevaisuudesta teitä kohtaan, enkä mistään jalomielisyydestä."

"Vieraitten läsnäollessa...", alkoi parooni, vieläkin tuskallisemmassa tilassa.

"Täällä ei ole ketään muuta kuin Mackellar", sanoi mr. Henry; "hän on minun ystäväni. Ja koska te, herra isäni, ette lue häntä vieraaksi kaikkina niinä kertoina, joina te minua moititte, olisi liian ankaraa, jos minä pitäisin häntä sellaisena, kun kerrankin puolustaudun."

Luulenpa melkein, että parooni olisi muuttanut mieltään, ellei master taas olisi ollut varuillaan.

"Henry kulta", sanoi hän, "sinä pysyt aina meistä parhaimpana. Karski kyllä olet, mutta rehellinen sielu! Olisinpa minä veroisesi!"

Tämä suosikin jalomielisyyden todistus sai paroonin luopumaan epäröimisestään ja asiakirja kirjoitettiin valmiiksi.

Kohta kun asia saatiin järjestykseen, myytiin Ochxerhallin maa-ala melko lailla alle arvonsa, ja rahat maksettiin verenimijällemme, joka ne lähetti yksityistä tietä Ranskaan. Niin hän ainakin sanoi; jälkeenpäin olen alkanut epäillä, että asia ei ehtinyt niin pitkälle. Nyt oli mies siis onnistunut tarkoituksessaan; hän oli jälleen täyttänyt taskunsa kullallamme; mutta sittenkään emme me saavuttaneet mitä olimme toivoneet tehdessämme tämän uhrauksen: vieras pysytteli yhä Durrisdeerissa. Tietämätöntä on, oliko se ilkeyttä, vai johtuiko se siitä, ettei ollut vielä tullut aika, jolloin hän lähtisi Intiaan onneaan etsimään, vai toivoiko hän ehkä suunnitelmainsa rouvaan nähden johtavan tuloksiin, vai oliko hänellä sellainen määräys hallitukselta. Durrisdeerissa hän vain yhä oleili, viikon toisensa jälkeen.

Lukija kai huomasi sanat: oliko hänellä sellainen määräys hallitukselta; tähän aikaan näet miehen häpeällinen salaisuus alkoi tulla ilmi.

Ensimmäisenä viittasi siihen eräs alustalaisemme, joka huomautteli masterin luonamme viipymisestä ja vielä enemmän hänen turvallisuudestaan. Tämä talonpoika oli jakobiitti mieleltään ja oli menettänyt pojan Cullodenin tappelussa, joten hän katseli asiaa arvostelevammin kuin muut. "On eräs seikka", sanoi hän, "jota minä pidän varsin omituisena, nimittäin hänen tulonsa Cockermouthiin."

"Cockermouthiin?" kysyin minä ja muistin äkkiä alun pitäen ihmetelleeni, että mies niin pitkän matkan jälkeen astui maihin täysissä juhlatamineissa.

"Sinnepä juuri", vastasi talonpoika, "sieltä kapteeni Crail hänet otti laivalleen. Te luulitte hänen tulleen suoraan Ranskasta meritse, ja niin luulimme mekin."

Minä mietiskelin jonkun aikaa tätä uutista ja vein sen sitten mr. Henrylle. "Saattepa kuulla hassun jutun", sanoin minä ja kerroin sen hänelle.

"Mitä se merkitsee, Mackellar, mistä hän on tullut, niin kauan kuin hän on täällä?" huokasi mr. Henry.

"Niinpä kyllä, mr. Henry, mutta miettikäähän toki hiukan. Eikö tunnu hiukan siltä, kuin hallitus tässä katselisi läpi sormiensa? Muistattehan kuinka jo olemme ihmetelleet, että hän uskalsi niin levollisesti kulkea missä hyvänsä."

"Malttakaas", sanoi mr. Henry. "Minä mietin asiaa." Hänen ajatellessaan levisi hänen kasvoilleen kammottava hymy, hiukan samanlainen kuin masterin. "Antakaa minulle paperia", sanoi hän sitten. Pitemmittä puheitta hän istuutui ja kirjoitti eräälle tuntemalleen herralle -- nimeä en huoli mainita, mutta korkeassa asemassa oleva mies se oli. Tämän kirjeen lähetin minä ainoalla luotettavalla miehellä -- Macconocchiella. Tuo vanha mies ratsasti nopsaan ja palasi vastauksineen jo ennen kuin olin jännityksissäni häntä odottanutkaan. Kirjettä lukiessa ilmestyi mr. Henryn kasvoille sama kamala hymy.

"Se oli paras palvelus mitä koskaan olette minulle tehnyt, Mackellar", sanoi hän. "Tämä hallussani minä kyllä hänet nujerran. Saatte nähdä päivällisen aikaan."

Päivällistä syötäessä mr. Henry ehdotti, että master jossakin tilaisuudessa esiintyisi hyvin suuressa seurassa. Parooni, kuten hän toivoi, kielteli sen vaaran vuoksi, mikä siitä johtuisi.

"Ooh!" huokasi mr. Henry varsin levollisena, "ei teidän enää tarvitse tässä asiassa teeskennellä. Minä tiedän salaisuuden yhtä hyvin kuin tekin."

"Salaisuuden?" kertasi parooni. "Mitä tarkoitat, Henry? Minä annan kunniasanani, etten tiedä mitään salaisuutta, josta sinä olisit ulossuljettu."

Masterin ilme vaihtui; näki, että sanat olivat osuneet arkaan kohtaan.

"Mitä?" sanoi mr. Henry kääntyen hänen puoleensa kovin hämmästyneen näköisenä, "sinä palvelet herrojasi varsin uskollisesti, kuten kuuluu, mutta olisit sinä siltä voinut rauhoittaa isäsi mielen."

"Mitä sinä juttelet? Minä en halua asioistani puhuttavan kaikkien kuullen. Herkeä, sanon minä", huusi master aivan suunniltaan; hän käyttäytyi kovin lapsimaisesti.