Part 7

Kun seuraavana aamuna istuin kirjojen ääressä, tuli mr. Henry hiljaa sisään, otti minua olkapäistä ja pudisti leikillä. "Te olette siis kuitenkin petollinen", sanoi hän; se oli ainoa viittaus siihen, mitä olin tehnyt, mutta sävy, millä se sanottiin, ilahdutti minua enemmän kuin kaunopuheisinkaan vakuutus. Olin saanut aikaan enemmänkin; kun masterin lähetti tuli seuraavan kerran, sai hän mukaansa ainoastaan kirjeen. Viime aikoina olin minä pitänyt huolta noista asioista. Mr. Henry ei kirjoittanut ollenkaan ja minä vain kuivin ja mitä muodollisimmin kääntein. Mutta tuota kirjettä minä en nähnyt. Mr. Henry tunsi kerrankin, että rouva oli hänen puolellaan, ja sinä päivänä, jona se lähti, huomasin hänen näyttävän kovin tyytyväiseltä. Perheessä syntyi nyt parempi suhde, joskaan ei tätäkään voinut sanoa hyväksi. Mitään molemminpuolista väärinymmärrystä ei ainakaan enää ollut olemassa; he olivat kaikki ystävällisiä toisilleen, ja luulen, että isäntäni ja hänen vaimonsa olisivat voineet lähentyä jälleen toisiaan, jos vain edellinen olisi voinut heittää ylpeytensä ja jälkimmäinen unohtaa koko vahingon syyn, sen, että oli muistellut toista miestä. Oli ihmeellistä, kuinka julkilausumattomat ajatukset kuitenkin tulevat näkyviin. Niinpä en voi nyt tehdä itselleni selväksi, kuinka voimme seurata hänen tunteittensa suuntaa, ja aina, vaikka hän esiintyi hiljaisesti ja oli luonteeltaan tasainen, tiesimme, milloin hänen ajatuksensa asuivat Pariisissa. Eikä olisi luullut, että se, mitä hänelle ilmaisin, olisi kerrassaan tehnyt lopun jumaloimisesta. Minä luulen naisissa olevan pirua: moniin vuosiin hän ei ollut ollenkaan nähnyt miestä ja niiltäkin ajoilta, jolloin hän oli täällä ollut, saattoi rouva (kaikkien kertomusten mukaan) muistella saaneensa häneltä varsin vähän ystävällisyyttä: tieto hänen kuolemastaan oli tullut väliin, hänen sydämetön ryöstöhalunsa oli kuvailtu rouvalle -- mutta että tämäkään ei auttanut, että hänen täytyi yhä luovuttaa tuolle kirotulle miehelle paras paikka sydämessään, se voi saattaa rehellisen miehen raivoon. Minä en ole koskaan erityisesti pitänyt intohimoisesta rakkaudesta, mutta nähdessäni isäntäni vaimon järjettömyyden rupesin sitä perin pohjin inhoamaan. Muistan näitä ajatuksia hautoessani haukkuneeni erästä palvelustyttöä, joka lauloi jotakin lapsellista renkutusta, ja kuiva äkäisyyteni sai koko talon naisväen nousemaan minua vastaan. Siitä minä vähät välitin, mutta se huvitti mr. Henryä ja hän laski kanssani leikkiä, että nyt me olimme molemmat vailla kansan suosiota. Ihmeellistä kyllä -- äitini näet varmaan kuului maan suolaan ja tätini rouva Dickson, joka maksoi yliopistolukuni, oli erinomainen ihminen -- mutta minä en ole koskaan erityisemmin sietänyt, luultavasti en myöskään ymmärtänyt toista sukupuolta, ja kun olen luonteeltani kaikkea muuta, mutta en rohkea, niin olen aina kammonut naisseuraa. En kumminkaan ymmärrä, miksi vihaisin tätä itseluottamuksen puutetta; olen alinomaa huomannut onnettomain seurausten kohtaavan niitä, jotka ovat varomattomampia. Olen pitänyt tarpeellisena lisätä nämä huomautukset, jotten loukkaisi rouvaa. Se tuli aivan luonnollisestikin mieleeni lukiessani uudelleen kirjeen, joka muodosti seuraavan askelen asiain kehityksessä ja joka minun suureksi ihmeekseni salaa jätettiin käteeni noin viikko viimeisen lähetin käynnin jälkeen.

_Kirje majuri (sittemmin ritari) Burkelta mr. Mackellarille_.

Troyes, Champagne, 12 p. heinäk. 1756.

Hyvä herra

Teitä varmaankin kummastuttaa saada kirje henkilöltä, jota niin vähän tunnette; mutta tavatessani Teidät Durrisdeerissa sain sen käsityksen, että olette luotettava ja vakavaluontoinen nuori mies, jota seikkaa, saatte olla siitä varma, lähinnä synnynnäistä nerokkuutta tai ritarillisen rohkeata sotilasmieltä, enimmin kunnioitan. Lisäksi se, että tunsin mielenkiintoa jaloon perheeseen, jossa Teillä on kunnia palvella tai (oikeammin sanoen) jonka kunnioitettava ja kunniassa pidetty ystävä Te olette, ja keskustelumme eräänä varhaisena aamuhetkenä, on antanut minulle paljon ajattelemisen aihetta.

Ollessani äskettäin täältä kuuluisasta kylästäni, johon olen majoittunut, Pariisissa käymässä, käytin hyväkseni tilaisuutta kysyäkseni nimeänne (jonka totta puhuen olin unohtanut) ystävältäni, Ballantraen masterilta, ja kun tässä tarjoutuu sopiva tilaisuus, niin kirjoitan Teille kertoakseni asian nykyisestä tilasta.

Ballantraen master sai (aikaisemmin hänestä jutellessamme) runsasta kannatusta skotlantilaisten rahastosta. (Tämän lienen jo Teille maininnut.) Sitten hän sai komppanian ja yleni pian rykmentin päälliköksi. Hyvä herra, minä en tahdo ottaa selittääkseni tätä seikkaa, yhtä vähän kuin sitäkään, että minulle, joka ratsastin prinssin oikealla puolella, on annettu kurja vänrikin paikka ja minut lähetetty makaamaan ja mätänemään tänne maaseudun sydämeen. Kun olen tottunut hoveihin, tunnen, kuinka epäsuotuisa maaperä tämä on kelpo sotilaalle, enkä voi koskaan toivoa yleneväni tällaisin keinoin, vaikka ehkä alentuisinkin yrittämään. Mutta ystävällänne on erityinen kyky päästä eteenpäin naisväen avulla, ja jos kaikki, mitä olen kuullut, on totta, on hän nauttinut varsin laajaperäistä suojelusta. Nähtävästi on onni nyt kääntynyt vastaiseksi, sillä kun minulla oli kunnia puristaa hänen kättänsä, oli hän juuri äskettäin päässyt Bastiljista, jonne hänet oli teljetty _lettre de cachet'lla_, ja on hän, joskin vapaalla jalalla, menettänyt sekä rykmenttinsä että eläkkeensä. Myöntänette siis rehellisenä ja sivistyneenä miehenä, että suoran irlantilaisen lojaalinen käytös lopultakin voittaa viekkauden. Nähkääs, mr. Mackellar, master on mies, jonka loistavia luonnonlahjoja minä sanomattomasti kunnioitan. Lisäksi hän on ystäväni. Mutta mieleeni juolahti, ettei ehkä olisi niinkään sopimatonta kirjoittaa Teille hiukan tästä onnen muutoksesta, sillä, mikäli tiedän, on hän nyt aivan epätoivoinen. Tavatessamme hän jutteli Intiaan matkustamisesta -- on mahdollista, että itse saan luvan seurata sinne kuuluisaa maanmiestäni, mr. Lallya -- mutta siihen hän ymmärtääkseni tarvitsisi enemmän rahaa kuin hänellä oli käytettävänään. Te ehkä tunnette erään sotilas-sananlaskun: pakenevalle viholliselle on hyvä rakentaa kultainen silta. Minä luotan siihen, että minua ymmärrätte, lähetän kunnioittavimman tervehdykseni parooni Durrisdeerille, hänen pojalleen ja kauniille rouva Durielle, ja olen

kunnioittavimmin Teidän nöyrin palvelijanne

Francis Burke.

Tämän sanoman minä vein heti mr. Henrylle. Ajattelimme heti samoin: kirje oli tullut viikkoa liian myöhään. Minä riensin vastaamaan majuri Burkelle ja pyysin häntä, jos näkisi masterin, tälle vakuuttamaan, ettei hänen seuraava lähettinsä tulisi palajamaan tyhjin toimin. Mutta miten kiiruhdimmekaan, en ehtinyt torjua sitä, mikä oli tulossa; nuoli oli jänteellä, sen täytyi lentää. Voi melkein epäillä kaitselmuksen kykyä (ainakin sen halua) poistaa seuraukset jostain tapaussarjasta, ja ihmeellistä on ajatella, miten moni meistä oli tämän onnettomuusketjun renkaita takonut, miten pitkän ajan ja kuinka tietämättöminä siitä, mitä teimme.

Saatuani majurin kirjeen olin hankkinut huoneeseeni kaukoputken ja alkanut jaella kysymyksiä alustalaisillemme. Kun mitään erityistä salaperäisyyttä ei harjoitettu -- seudun salakuljetus tapahtui yhtä paljon väkivalloin kuin viekkaudella -- niin opin pian tuntemaan yleiset ilmoitusmerkit ja tiesin sen vuoksi verrattain tarkoin milloin voimme odottaa lähettiä. Minä, kuten sanoin, kyselin talonpojilta, sillä salakuljettajain, noiden asestettujen velikultain kanssa en tahtonut tulla tekemisiin, ellei olisi siihen pakko. Jotkut noista tappelupukareista olivat alkaneet halveksia minua; onneton asia, kuten seuraukset osoittivat. He eivät ainoastaan antaneet minulle haukkumanimeä, vaan eräänä yönä, hyökättyään kimppuuni eräällä syrjäisellä tiellä ja ollen hiukan hauskalla tuulella (kuten he itse sanoivat) he saivat minut tanssimaan siitä nauttiakseen. Sen he saivat aikaan heiluttelemalla paljastettuja miekkojaan säärieni läheisyydessä, samalla huutaen: "Varo varpaitasi!" Vaikka en mitenkään vahingoittunut, tunsin kuitenkin itseni kovin uupuneeksi, joten minun oli pysytteleminen sängyssä useita päiviä -- seikka, joka paremmin kuin mikään kertomus kuvaa Skotlannin kurjia oloja.

Marraskuun seitsemännen päivän iltapuolella samana onnettomana vuonna sattui että näin Mucklerossista nousevan merkkitulen savua. Kotiinmenoaika oli lähellä, mutta mieleni oli tuona päivänä niin rauhaton, että minun täytyi kulkea läpi tiheikön Craig Head-nimiselle kukkulalle. Aurinko oli jo laskenut, mutta lännessä viipyi vielä leveä valojuova, jonka loistossa näin muutamia salakuljettajia sytyttämässä merkkituliaan kutterin levätessä reivatuin purjein. Se oli nähtävästi aivan äsken laskenut ankkurin, mutta venhe oli jo vesillä ja kulki kohti maihintulopaikkaa pitkän rantapensaikon toisessa päässä. Tämän minä tiesin olevan merkkinä yhdestä ainoasta asiasta: Durrisdeeriin oli tulossa lähetti.

Rohkaisin itseni, ryömin alas harjulta -- jonne en koskaan ennen ollut uskaltanut kiivetä -- ja pääsin piiloon rantapensaikkoon niin ajoissa, että näin venheen laskevan maihin. Vastoin tavallisuutta oli kapteeni Crail itse peräsimessä; hänen vieressään istui joku vieras, ja miehistön oli vaikea liikkua, sillä heidän tiellään oli puoli tusinaa erikokoisia matkasäkkejä. Mutta maihin he tulivat yht'äkkiä ja samassa olivat matkatavaratkin rannalla ja venhe matkalla takaisin kutterin luo. Vieras jäi yksin rannalle seisomaan. Hän oli pitkä, solakka, mustiin puettu herrasmies, miekka sivullaan ja kävelykeppi käsivarrella. Siinä seisoessaan heilautti hän hyvästiksi keppiään kapteeni Crailille ja tuossa liikkeessä oli jotain samalla sulavaa ja pöyhkeää, mikä teki minuun syvän vaikutuksen.

Kohta kun venhe minun vihamiehineni oli poissa, rohkaisin hieman itseäni, hiivin tiheikön reunaan ja pysähdyin jälleen; minussa taistelivat luontaiset pelontunteet ja synkät tulevaisuudenaavistelut. Siinä minä olisin voinut seisoa koko yön, ellei vieras olisi kääntynyt ja laskeutuvan iltausvan lomitse huomannut minua. Hän viittasi ja huusi minua lähemmäksi. Minä tottelin lyijynraskain sydämin.

"Kas tässä, hyvä mies", sanoi hän, äänessä englantilainen vivahdus, "tässä on muutamia kapineita, jotka olisi vietävä Durrisdeeriin."

Minä olin nyt kyllin lähellä hänet nähdäkseni. Hänellä oli hyvin kaunis vartalo, samoin olivat kasvot miellyttävät, mustanpuhuvat, laihat, pitkähköt, katse vilkas ja terävä, kuten tappelemaan ja komentamaan tottuneella; hänen toisessa poskessaan oli syntymämerkki, joka ei ollenkaan häntä rumentanut; suuri timantti välkkyi sormessa; vaatteet, vaikkakin yksiväriset, olivat muodikasta ranskalaista tyyliä; hänen kalvosin- ja kaularöyhelönsä olivat harvinaisen leveätä ja hienoa pitsityötä, ja minä ihmettelin sitäkin enemmän nähdessäni hänet näin puettuna, että hän oli vast'ikään astunut maihin ahtaasta salakuljettajavenheestä. Samassa hän katsoi minua tarkemmin, loi vieläkin minuun terävän katseen ja sanoi hymyillen:

"Minä uskallan lyödä vetoa siitä, että tiedän sekä teidän nimenne että haukkumanimennekin. Teillä on juuri sellaiset vaatteet kuin käsialastanne saatoin päättää, mr. Mackellar."

Nämä sanat saivat minut vapisemaan.

"No, no", sanoi hän, "ei teidän tarvitse minua peljätä. Minä en kanna teille kaunaa ikäväin kirjeittenne vuoksi ja tarkoitukseni on antaa teille aika lailla tekemistä. Voitte nimittää minua mr. Ballyksi; se on nimi, jonka olen omaksunut, tai oikeammin (puhuessani sellaisen erinomaisen turhimuksen kanssa kuin te) jollaiseksi olen entisen nimeni sievistänyt. No niin, ottakaapa tuo ja tuo" -- hän osoitti paria matkasäkkiä. "Enempää te ette jaksa kantaa; muut saavatkin kyllä jäädä odottamaan. Olkaa hyvä ja tehkää joutua!"

Hän puhui niin käskevästi, että minä vaistomaisesti aloin totella, aatosteni villeinä liehuessa asiasta toiseen. Kun olin nostanut säkit maasta, pyörähti hän ympäri ja lähti pitkän pensaiston läpi, missä jo oli pimeä; pensaat näet olivat tiheitä, aina viheriöitseviä. Minä seurasin, melkein näännyksissä, vaikka sillä hetkellä en tuntenutkaan taakan painoa, ajatukseni kun yhä vaan kiertelivät tässä kohtalokkaassa kotiintulossa kuin sukkulat lointen lomassa.

Äkkiä minä laskin säkit maahan ja seisahduin. Hän kääntyi ja katsoi minuun.

"Mitä nyt?" kysyi hän.

"Oletteko Ballantraen master?"

"Olen", vastasi hän, "ja te myöntänette, etten ole yrittänytkään pettää viekasta Mackellaria?"

"Mutta jumalan nimessä", huusin minä, "mitä te täältä haette? Palatkaa ajoissa takaisin!"

"Kiitos vain", sanoi hän. "Teidän herranne on niin tahtonut, enkä minä. Mutta kun hän kerran on valinnut, niin saa myöskin sietää seuraukset, samoin te. Ottakaa nyt tavarani ylös, olettehan asettanut ne selvään suohon. Tehkää mitä olen tehtäväksenne antanut."

Mutta minä en aikonut enää häntä totella, menin aivan hänen luokseen ja sanoin: "Ellette voi kääntyä, vaikka varmaa on että asiain näin ollen jokainen kristitty, jokainen kunnon mies empisi tulla --"

"Kuinka imartelevia puheenparsia", keskeytti hän.

"Ellei mikään saa teitä kääntymään takaisin", jatkoin minä, "tulee teidän ainakin noudattaa jonkinlaista soveliaisuutta. Odottakaa tässä tavaroinenne, niin minä menen edeltäpäin ilmoittamaan tulostanne. Isänne on vanha mies..." minä en tiennyt miten jatkaa, "niin, soveliaisuutta on noudatettava."

"Tietysti, tietysti", sanoi hän. "Tämä Mackellar näkyy voittavan, kun oppii hänet lähemmin tuntemaan. Mutta kuulkaahan nyt, hyvä mies, ja pankaa se päähänne kerta kaikkiaan -- teidän kaunopuheisuutenne vuotaa hukkaan. Minä seuraan horjahtamatta omaa tietäni."

"Vai niin?" minä sanoin. "Sitten täytyy koettaa muuta keinoa!"

Samassa minä käännyin ja juoksin Durrisdeeria kohti. Hän lähti vihaisesti kiljaisten perässäni; sitten luulen kuulleeni hänen nauravan. Olen sen vuoksi varma, että hän juoksi jäljessäni pari askelta mutta luopui siitä heti (luullakseni). Se ainakin on varmaa, että minä muutaman minuutin kuluttua olin päärakennuksen ovella, hengästyksissä niin että olin tukehtua, mutta aivan yksin. Rappuja ylöskin minä juoksin ja suoraa päätä saliin, missä seisoin perheen jäsenten edessä saamatta sanaa suustani. He lienevät kuitenkin kasvoistani nähneet, mitä olin kokenut, sillä he nousivat seisaalleen ja tuijottivat minuun aivan kuin suunniltaan.

"Hän on tullut", sain minä vihdoin puristetuksi ulos.

"Hän?" kysyi mr. Henry.

"Niin, juuri hän", vastasin minä.

"Poikani!" huusi parooni. "Voi sitä varomatonta, varomatonta veitikkaa. Voi, miks'ei hän pysynyt siellä, missä hän ainakin oli turvassa?"

Rouva ei sanonut sanaakaan, minä vältinkin katsoa häneen, tiedän tuskin miksi.

"Hyvä", sanoi mr. Henry syvään henkäisten. "Missä hän sitten on?"

"Minä jätin hänet tuonne pensaistoon."

"Seuraa minua hänen luokseen", sanoi hän.

Me menimme yhdessä ulos vaihtamatta sillä kertaa sen useampaa sanaa ja keskellä isoa hiekkakenttää me kohtasimme masterin. Hän tuli hiljakseen astellen, heilutti keppiään ja vihelteli. Oli vielä niin valoisa, että voi tuntea kasvot, mutta kasvojen ilmeitä oli mahdoton seurata.

"No hyvää päivää, Jaakoppi", sanoi master. "Nyt on Esau tullut takaisin."

"James", sanoi mr. Henry, "Jumalan tähden, kutsu minua oikealla nimelläni. Minä en tahdo teeskennellä olevani iloinen sinut nähdessäni, mutta tahdon mielelläni ottaa sinut vastaan isämme huoneessa niin hyvin kuin voin."

"_Minunko_ huoneessani vai _sinun?_ Kummanko olisit sanonut?" tiedusteli master. "Mutta se on vanha haava, ei kosketa siihen. Vaikk'et halunnutkaan tehdä jakoa kanssani, kun olin Pariisissa, toivon kumminkin, ettet kiellä vanhemmalta veljeltäsi sijaa täällä Durrisdeerin uuninnurkassa."

"Mitä hyötyä on tuommoisesta puheesta?" vastasi mr. Henry. "Sinä tiedät varsin hyvin, että sinulla on täällä valta."

"Ehkäpä", sanoi toinen nauraen lyhyeen. Ja tähän voikin sanoa veljesten jälleennäkemiskohtauksen loppuneen, vaikka he eivät olleet kättäkään puristaneet. Sitten kääntyi master puoleeni ja pyysi minua tuomaan hänen matkatavaransa taloon.

Minä en totellut, vaan käännyin mr. Henryn puoleen odottaen käskyn vahvistusta; käytöksessäni oli ehkä jotain uhittelevaa.

"Niin kauan kun master on täällä, teette te, mr. Mackellar, minulle suuren palveluksen tottelemalla hänen toivomuksiaan, aivan kuin ne olisivat minun", sanoi mr. Henry. "Me vaivaamme teitä alinomaa; oletteko hyvä ja kutsutte jonkun palvelijan?" -- hän painosti viimeistä sanaa.

Näillä sanoilla saattoi olla ainoastaan yksi tarkoitus: hyvin ansaittu huomautus uudelle vieraalle; mutta _hän_ oli niin pirullisen hävytön, että käänsi sen päinvastaiseksi.

"Menisimmekö niin pitkälle, että pyytäisimme teitä säkit avaamaankin?" kysyi hän lempeästi, vilkaisten syrjäsilmällä minuun.

Minä en olisi maksustakaan osannut sanoa sanaakaan joutumatta suunniltani; palvelijan kutsuminenkin oli mahdotonta. Mieluummin minä siis itse kävin miehen avuksi, käännyin sanaa sanomatta pois ja lähdin pensaikkoon sydän täynnä vihaa ja epätoivoa. Puitten varjossa oli pimeä, minä kävelin eteeni katsomatta, unohdin asiani ja olin taittaa sääriluuni kompastuessani säkkeihin. Niihin tarttuessani minä huomasin omituisen seikan: äsken minä olin kantanut ne molemmat, painoa tuskin huomaten, nyt taas sain panna kaikkeni saadakseni yhden liikkeelle. Sentähden oli minun pakko kulkea matka kahteen kertaan ja tulin siten olemaan pitemmän ajan poissa salista.

Kun tulin sisään, oli vieras jo aikoja sitten toivotettu tervetulleeksi. Seurue oli jo istuutunut illallispöytään, ja laiminlyönnin vuoksi, mikä minua syvästi loukkasi, ei minulle ollutkaan jätetty sijaa. Olin oppinut tuntemaan yhden puolen kotiinpalanneen masterin käytöstavasta, nyt tulisin tutustumaan toiseen. Hän ensinnä huomasi minun sisääntuloni, kun verraten vihaisena seisoin taka-alalla. Hän hypähti seisaalleen.

"Ei, nyt olen varmaankin vallannut kelpo Mackellarin paikan", huusi hän. "John, aseta tähän viereen mr. Ballya varten; hän ei totta tosiaan halua ketään karkoittaa ja teidän pöytänne on riittävän iso."

Voin tuskin uskoa omia korviani, yhtä vähän kuin muitakaan aistejani, kun hän otti minua olkapäistä ja nauraen painoi minut omalle paikalleen; niin iloiselta ja sydämelliseltä kuulosti hänen äänensä. Sill'aikaa kun John asetteli lautasia toiseen paikkaan häntä varten, hän meni isänsä tuolin luo, nojasi siihen ja katsoi vanhukseen, joka kääntyi katsomaan poikaansa. Niin miellyttävää oli tuo heidän toisilleen osoittamansa rakkaus, että minä tunsin halua tarttua päähäni todellakin hämmästyneenä.

Ja sellaisena hän esiintyi koko ajan. Ei ainoatakaan purevaa sanaa, ei yhtään pilkallista ilmettä. Hän oli luopunut kovasta englantilaisesta puhetavastaankin ja puhui nyt suloista skotlantilaismurrettaan, joka itsestään lisää hellien sanojen arvoa, ja vaikka hänen olemuksessaan ilmeni Durrisdeeriemme tavoista suuresti poikkeava hienous ja sulo, oli se kuitenkin kotoista hyvänsuopaisuutta, joka oli meille mieleen, eikä synnyttänyt meissä huonommuuden tunteita. Niin, kaikki mitä hän aterian aikana teki -- joi maljani todellakin kohteliaasti, puhutteli ystävällisesti Johnia, taputti isäänsä kädelle, kertoi pieniä huvittavia piirteitä kokemistaan tai viittaili sopivasti menneihin aikoihin -- kaikki sopi hänelle hyvin, ja hän itse oli niin komea, ettei voinut oikeastaan kummastella jos vanhan paroonin ja rouvan silmät säteilivät tai jos John itki liikutuksesta pöydässä palvellessaan.

Heti aterian jälkeen nousi rouva vetäytyäkseen omaan huoneeseensa.

"Sitä sinulla ei ollut tapana koskaan ennen, Alison", sanoi hän.

"Nyt se on minulla tapana", vastasi hän, avoimesti valehdellen, "ja sitten minä toivotan sinulle hyvää yötä, James, ja tervetuloa -- kuolleista", lisäsi hän. Hänen äänensä oli heikko ja vapisi.

Mr. Henry parka, joka oli näytellyt verrattain ikävää osaa aterian aikana, seurasi asioita tarkemmin kuin koskaan; oli iloinen siitä, että rouva lähti, mutta sittenkin melkein pahoillaan ajatellessaan miksi hän sen teki, ja vihdoin aivan onneton kuullessaan millä lämmöllä hän puhui veljelle.

Minä puolestani katsoin nyt olevani liikaa, ja olin vetäytymäisilläni pois rouvan jälkeen, kun master sen huomasi.

"Hei, mr. Mackellar", sanoi hän, "minun täytyy tuota pitää melkein ystävällisyyden puutteena. Älkäähän menkö, muutenhan otatte tuhlaajapojan vastaan kuin vieraan, ja muistakaa missä -- hänen isänsä huoneessa. Istukaa nyt ja juokaa vielä lasi viiniä mr. Ballyn kanssa."

"Niinpä kyllä, mr. Mackellar", sanoi parooni, "meidän ei sovi pitää häntä enempää kuin teitäkään vieraana. Minä olen juuri kertonut pojalleni", lisäsi hän, ja viimeistä sanaa lausuessa hänen ääneensä tuli kuten ennenkin omituinen sointu, "kuinka suuressa arvossa me pidämme ystävyyttänne ja palveluksianne."

Niin ollen minä istuin siellä vaiti niin myöhään kuin muulloinkin ja olisin saanut aivan väärän käsityksen miehen luonteesta, ellei eräs lause olisi selvää selvemmin ilmaissut hänen väärämielisyyttään. Minä kerron sen; lukija voi sitten itse vetää johtopäätöksensä veljesten ensimmäisestä kohtauksesta. Kun mr. Henry istui ja näytti jokseenkin synkeältä, huolimatta siitä, että hän teki kaikkensa pysyäkseen hyvällä tuulella isänsä läsnä ollessa, hypähti master ylös, meni poikki lattian ja taputti veljeänsä olkapäähän.

"No, no, _Harry poika_", sanoi hän hyvin leveästi, sellaiseen tapaan, jota he lienevät lapsina käyttäneet, "älä sinä sitä sure, että veljesi on tullut kotiin. Kaikkihan on sinun, se on minunkin mielipiteeni ja minä suon sen sinulle mielelläni. Niinpä voisit sinäkin sallia minun istuvan jossakin nurkassa kotilieteni luona."

"Se on liiankin totta, Henry", sanoi hän, ja aivan vastoin tavallisuutta muuttui hänen kasvojensa ilme hyvin teräväksi. "Sinä olet ollut vertauksen vanhempi veli hyvässä mielessä; varo ettet tulisi hänen kaltaisekseen pahassakin."

"Helppo on sälyttää vääryys minun hartioilleni", sanoi mr. Henry.

"Kuka puhuu vääryydestä?" huusi vanha parooni; ankaralta se kuulosti niin lempeän miehen sanomana. "Sinä olet tuhansin kerroin hankkinut itsellesi minun ja veljesi kiitollisuuden; voit olla varma, että sen saat; tyydy siis siihen."

"Niin, Henry, siihen voit luottaa", sanoi master. Minusta näytti mr. Henryn katseessa olevan jotain villiä, kun hän sen suuntasi veljeensä.

Neljä kysymystä minä usein tein itselleni ja teen vieläkin, ajatellessani koko sitä konnamaista menettelytapaa, jota näitä tapauksia seuranneena aikana käytettiin. Ajoiko miestä siihen erityinen vastenmielisyys mr. Henryä kohtaan? vai sekö, mitä hän piti omana etunaan? vai se pelkkä julmuuden iloko, jota näemme kissassa ja jonka teologit sanovat ilmenevän paholaisessa? vai sekö, mitä hän itse olisi nimittänyt rakkaudeksi? Yleensä epäröin kolmen ensimmäisen selityksen välillä, mutta mahdollista on, että hänen käytöksensä perustana oli hiukan jokaista. Niinpä voisi vastenmielisyys selittää sen, että hän käyttäytyi niin vihaisesti heidän ollessaan kahden kesken; ne edut, joita hän oli tullut valvomaan, selittäisivät hänen peräti toisenlaisen käytöksensä vanhan paroonin läsnäollessa; sama seikka ja lisäksi pieni annos liehakoimishalua hänen intonsa pysyä hyvissä väleissä rouvan kanssa, sekä vihdoin iloitseminen pahuudesta sen itsensä tähden hänen keskeytymättömän, kiihkeän pyrkimyksensä pitämään nämä vastakkaiset menettelytavat erikseen eleillä.