Part 5
Oli polttavan kuuma jo kun lähdimme liikkeelle päästäksemme rämeikön läpi, tai oikeammin etsiäksemme polkua kompassin avulla. Dutton otti kompassin ja yksi meistä kantoi hänen aarre-osuuttaan. Mutta tuiman tarkasti hän piti jälkijoukkoa silmällä; hänhän oli jättänyt sanalla sanoen sielunsa meidän haltuumme. Tiheikkö oli kuin aarniometsää; maaperä petollista, niin että usein vajosimme ja saimme tehdä kierroksia. Kuumuus kävi tukahuttavaksi, ilma oli raskasta kuin lyijy, ja hyönteisiä parveili sellaisin joukoin, että jokainen meistä kulki kuin pilven peitossa. On usein puhuttu siitä, kuinka paljon paremmin jalosukuiset miehet kestävät ponnistuksia kuin rahvas, että esim. jalkaväen upseerit, joiden täytyy saapastaa liassa sotamiestensä rinnalla, saattavat nämä häpeään kestävyydellänsä. Tämän saattoi nyt hyvin huomata vertaamalla toisaalta Ballantraeta ja minua, kahta mitä jalosukuisinta herraa, ja toisaalta Gradya, tavallista matruusia, jolla oli melkein jättiläisvoimat. Duttonin esimerkki ei asiaa juuri selvitä; minun täytyy myöntää, että hän selviytyi melkein yhtä hyvin kuin me. [Eikö tässä ole koko selitys? Duttonilla oli, kuten upseereilla, jonkinlainen vastuunalaisuuden tunne, joka lujitti häntä. Mackellarin muist.] Mutta Grady alkoi ennen pitkää valittaa, jäi jälkeen, ei halunnut kantaa Duttonin myttyä, kun hänen vuoronsa tuli, tahtoi alinomaa rommia (jota meillä oli liiankin vähän), vieläpä vihdoin uhkasi meitä takaapäin ladatulla pistoolilla, ellemme me antaisi hänen levätä. Ballantrae luultavasti olisi suostunut tappelemaan, mutta minä sain hänen mielensä muuttumaan. Me siis pysähdyimme syömään. Se ei näyttänyt paljonkaan auttavan Gradya; hän oli heti jälleen jäljessä ja napisi ja murisi kovaa kohtaloaan. Loppu oli se, että hän varomattomuudesta, kun ei seurannut aivan kintereillämme, kompuroi rämeen pehmeämpiin paikkoihin, missä oli enimmäkseen vain vettä, päästi muutamia kammottavia huutoja ja hävisi syvyyteen saaliineen, ennenkun me ehdimme avuksi. Hänen loppunsa, mutta etenkin hänen huutonsa kauhistutti meitä kovin; mutta muuten se oli suuri onni ja pelastus meille; sillä Dutton nousi sen johdosta korkeaan puuhun, josta hän näki ja näytti minulle, joka kiipesin hänen jäljessään, korkean kohdan metsässä, erään polku-merkeistä. Se ehkä sai hänet käymään huolettomammin, sillä hetkisen perästä me näimme hänen vaipuvan vähäsen, nostavan jalkojaan ja jälleen tasaisesti vajoavan. Sitten hän käänsi meihin päin kasvonsa. Ne olivat aivan valkeat.
"Ojentakaa kätenne", sanoi hän. "Minä olen vajoamassa."
"Ei se ole minun asiani", sanoi Ballantrae liikahtamatta.
Dutton vannoi ja kirosi mitä ankarimmin ja vajosi samalla hiukan syvemmäksi, niin että muta ulottui melkein hänen vyötäisiinsä. Silloin tempasi hän pistoolin vyöstään ja huusi: "Auta, tai pääset helvettiin!"
"Ei", sanoi Ballantrae, "leikkiähän se oli minulta. Minä tulen." Hän laski myttynsä maahan, samoin Duttonin käärön, jota hän juuri oli kantanut. "Älä tule likelle, ennenkuin nähdään tarvitaanko sinua", sanoi hän minulle ja meni yksin paikalle, missä Dutton oli liejuun vajonneena. Tämä oli nyt hiljaa, mutta piti yhä pistoolia kädessään, ja minua liikutti nähdessäni pelokkaan kauhun ilmeen hänen kasvoillansa.
"Jumalan tähden", sanoi hän, "ole varuillasi."
Ballantrae oli nyt tullut aivan lähelle häntä. "Älä liiku", sanoi hän. Sitten hän näytti miettivän ja lisäsi: "Ojenna molemmat kätesi!"
Dutton laski pistoolin kädestään, ja maa oli niin pehmeätä, että se heti peittyi; kiroten kumartui hän siihen tarttuakseen, mutta samassa syöksi Ballantrae miekkansa hänen olkainsa väliin. Hänen kätensä nousivat ilmaan -- kivunko vaikutuksesta, vai torjuakseen iskua, en tiedä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän käpertyi liejuun. Ballantrae oli jo vajonnut kehräsluuta myöten, mutta tempasi itsensä ylös ja tuli luokseni. Minä seisoin tutisevin säärin, ankaran mielenliikutuksen vallassa. "Piru sinut periköön Francis", sanoi hän. "Minä luulen sittenkin, ettei sinulla ole oikein luuta nokassa. Minä olen vain tehnyt merirosvolle niinkuin tehdä pitikin. Nyt me olemme täydellisesti vapaat _Saarasta_. Kuka voi nyt sanoa meillä olleen mitään luvattomia vehkeitä?"
Minä vakuutin hänen väärin minua arvostelevan; mutta inhimillinen tunne-elämäni oli edellä käyneitten kamalain tapausten tärisyttämä, niin että vastaus melkein takertui kurkkuuni.
"Kuulehan", sanoi hän, "sinä et saa olla niin epäröivä. Tuolla miehellä ei ollut enää mitään virkaa, kun hän oli näyttänyt tien suunnan, etkä sinä voi kieltää, että minä olisin ollut hullu, jos olisin sellaisen tilaisuuden päästänyt käsistäni."
Minä en voinut kieltää, että hän puhtaasti loogilliselta kannalta oli oikeassa; mutta en myöskään saattanut olla vuodattamatta kyyneleitä; seikka, jota ei yhdenkään urhean miehen olisi tarvinnut hävetä. Vasta kun olin saanut annoksen rommia, voin lähteä eteenpäin. Minä sanon vieläkin: minä en ollenkaan häpee hellempiä tunteitani; sääli on sotilaan kaunistus; mutta toisaalta en myöskään voi katsoa Ballantraen olleen kokonaan väärässä. Hänen menettelynsä oli meille todelliseksi onneksi, sillä nyt löysimme vaivatta polun, ja samana päivänä auringon laskiessa pääsimme pois rämeiköstä.
Olimme liian väsyneitä kulkeaksemme kauas, ja asetuimme jotenkin kuivalle hiekkamaalle, joka oli vielä lämmin, ja jonka yläpuolella oli honkametsää. Vaivuimme heti uneen.
Seuraavana aamuna heräsimme hyvin varhain; huonolla tuulella ollen aloitimme keskustelun, joka oli vähällä päättyä tappeluun. Olimme ajautuneet maihin eteläisissä maakunnissa, monta sataa peninkulmaa mistään ranskalaisesta uudistilasta; edessämme oli kamala matka lukemattomine vaivoineen; sentähden me nyt jos milloinkaan kaipasimme uskollista ystävää. Minä otaksuin Ballantraen kohteliaisuuden tajun kärsineen; se ei olisi ollutkaan kovin kummallista, kun olimme niin kauan seurustelleet vain merisusien kanssa. Minä puolestani suutuin siitä sopimattomasta puhetavasta, jota hän käytti ja jota kukaan jalosukuinen mies ei olisi sietänyt.
Sanoin hänelle, mikä mielipiteeni oli hänen käytöksestään, ja hän teki vihdoin kädellään merkin, että lopettaisin.
"Frank", sanoi hän, "sinä muistat mitä olemme vannoneet, eikä kumminkaan ole sellaista valaa, joka saisi minut sulattamaan moisia sanoja, ellen sinusta vilpittömästi pitäisi. Sitä sinun ei ollenkaan tarvitse epäillä; sen minä olen todistanut. Dutton oli minun pakko ottaa mukaan, koska hän tiesi polun, ja Grady, koska Dutton ei tahtonut lähteä ilman häntä; mutta mitä syytä minulla on hinata sinua muassani? Sinä saatat minut alituiseen vaaraan kirotulla irlantilaiskielelläsi. Oikeastaan sinä nyt voisit maata raudoissa risteilijällä. Ja sinä kehtaat vielä ruveta riitelemään kanssani kuten lapset parista penningistä!"
Tämä on mielestäni sopimattominta puhetta, mitä koskaan on kuultu; niinpä en vielä tänä päivänäkään voi niihin yhdistää ajatusta jalosukuisesta miehestä, ystävästäni. Korvaukseksi minä muistutin hänelle hänen skotlantilaista korostustaan, joka hänessä ei ollut niin selvä kuin se saattaa olla, mutta kumminkin riittävän raaka ja epämiellyttävä. Sen minä sanoin hänelle suoraan, ja juttumme olisi kääntynyt pahalle tolalle, ellei samassa olisi tapahtunut jotain levottomuutta herättävää.
Olimme sanasotamme aikana kulkeneet hiukan etemmäksi pitkin hiekkakenttää. Paikka, missä me olimme maanneet, ja missä rahamytyt lepäsivät avattuina, oli nyt meidän ja hankametsän välillä, josta päin vieras mies lienee tullut. Siellä hän ainakin seisoi, suuri kömpelö talonpoika, iso kirves olallaan, ja tuijotti suu auki milloin aarretta edessään, milloin meitä, jotka kinastelussamme olimme joutuneet niin pitkälle, että miekkamme olivat paljaat. Kohta kun olimme hänet huomanneet, hän alkoi laukata ja katosi hongikkoon.
Tuo ei ollut juuri omiaan meidän turvallisuuttamme lisäämään. Oli nähty kaksi merimiehen pukuun puettua aseellista miestä kiistelemässä aarteesta, vain muutaman peninkulman päässä paikasta, missä merirosvolaiva oli vallattu -- se riitti varmaan saamaan koko seudun jaloilleen meitä etsimään. Riidan lopettamisesta ei tarvinnut puhuakaan; se katosi kerrassaan meidän ajatuksistamme; silmänräpäyksessä saimme aarteemme kasaan ja lähdimme täyttä karkua matkaan. Onnettomuudeksi emme tienneet suuntaa, joten meidän oli pakko alituiseen kääntyä takaisin. Ballantrae oli tosin saanut Duttonilta tietää mahdollisimman paljon; mutta suusanaisen opastuksen mukaan on vaikea matkustaa. Niinpä me alinomaa tulimme uudelleen rantaan, meri kun täällä muodosti laajan, säännöttömän lahdelman.
Olimme melkein suunniltamme ja jo sangen väsyneitä juoksemaan, kun saavuimme erään harjun laelle ja näimme, että uusi poukama oli edessämme. Mutta tämä lahdelma oli aivan erilainen kuin muut, se oli kallioitten ympäröimä ja niin syvä, että siinä oli tilaa pienelle alukselle, joka oli aivan rannassa köydellä kiinnitettynä. Miehistö oli asettanut lankun sillaksi rantaan, missä loimusi nuotio. Sen ympärillä istui ihmisiä syömässä. Alus oli Bermudas-saarella rakennettujen näköinen.
Kullan himo ja yleinen merirosvoihin kohdistuva viha olivat voimakkaita kannustajia ja saisivat varmaan pian koko seudun väen meitä takaa-ajamaan. Sitäpaitsi oli selvää, että meidän täytyi olla jonkinlaisella saarenteella, jonka monet niemekkeet pistivät mereen kuin sormet, ja kämmentä, mantereelle johtavaa kannasta ehkä jo vahdittiin. Tällaiset mietteet saivat meidät ryhtymään rohkeaan tuumaan. Makasimme niin kauan kuin uskalsimme pensaikossa harjanteen laella ja kurkistelimme alinomaa, olisiko joku meitä ahdistamassa. Kun olimme siten saaneet hengähtää, emmekä näyttäneet niin ahdistetuilta, kompuroimme vihdoin alas seurueen luo niin huolettoman näköisinä kuin suinkin.
Nuotion ääressä istui laivan kapteeni neekerimatruuseineen; hän oli kotoisin Albanysta New-Yorkin alueelta ja paluumatkalla Intiasta tuoden rahtia; hänen nimeänsä en muista. Ihmeeksemme kuulimme hänen laskeneen tänne peläten _Saaraa_; emme olleet luulleet maineemme niin laajalle levinneen. Kohta kun kapteeni kuuli, että _Saara_ oli edellisenä päivänä vallattu, hypähti hän ylös, tarjosi meille lasin hyvästä uutisestamme ja käski neekeriensä nostaa purjeet. Me puolestamme käytimme maljan juontia hyväksemme, päästen tuttavallisemmalle kannalle hänen kanssaan, ja kysyimme lopuksi, voisimmeko päästä matkustajiksi. Hän heitti salaisen silmäyksen tervaisiin vaatteisiimme ja pistooleihimme ja vastasi ystävällisesti kyllä, että hänellä itsellään tuskin oli riittävää tilaa. Eivät rukoukset, eivätkä verrattain suuret rahatarjouksetkaan saaneet häntä myöntymään.
"Minä huomaan, että teillä on huonot ajatukset meistä", sanoi Ballantrae, "mutta nyt minä sanon teille totuuden, niin saatte kuulla kuinka hyvät meillä on teistä. Me olemme jakobiitti-pakolaisia, ja päistämme on luvattu palkinto."
Tämä näytti jonkinverran vaikuttavan amerikkalaiseen. Hän kyseli meiltä paljon Skotlannin sodasta ja Ballantrae vastasi kärsivällisesti. Vihdoin hän vilkutti meille silmää ja sanoi jokseenkin töykeästi: "Te ja tuo Charlie-prinssi taisitte kyllä saada enemmän kuin olisitte halunneet."
"Jumal'avita saimmekin", sanoin minä, "ja siksi sinun, hyvä mies, pitäisi tehdä mitä haluamme."
Tämän minä sanoin omalla irlantilaisella tavallani, joka yleisen mielipiteen mukaan on varsin miellyttävä. Lienee mainitsemisen arvoista ja käynee kansamme nauttiman suosion todistuksesta se seikka, että tässä äänilajissa lausuttu pyyntö tuskin milloinkaan on tekemättä vaikutustaan kunnon mieheen. Minun on mahdotonta luetella kaikkia niitä kertoja, joina nahkapoika on päässyt selkäsaunasta tai kerjäläinen hankkinut hyvän almun itselleen murteemme avulla. Ja toden totta, kohta kun amerikkalainen oli alkanut nauraa, olin minä verraten rauhallinen. Mutta sittenkin hän asetti monia ehtoja ja otti muun muassa haltuunsa meidän aseemme, ennenkuin salli meidän astua laivaan. Sitten oli kaikki valmista. Hetken kuluttua purjehdimme hyvässä tuulessa ulos poukamasta kiittäen Herraa pelastuksestamme. Vähää ennen aavalle merelle tuloa kuljimme me risteilijän ja pian miehitetyn _Saarankin_ ohi, ja kummankin näkeminen sai meidät vapisemaan. Meistä tuntui Bermudas-laiva varsin turvalliselta, ja näytti kuin seuraisi onni meidän uskaliasta yritystämme, kun saimme tällaisen muistutuksen toveriemme kohtalosta. Itse asiassa olimme vain vaihtaneet loukkua, päässeet tuhasta tuleen, raakapuun nokasta mestauspölkylle, ja välttäneet sotamiesten avoimen vihamielisyyden antautuaksemme amerikkalaisten laivureitten epäilyttävään suojaan.
Monet seikat vaikuttivat kumminkin siihen suuntaan, että tunsimme olevamme paremmassa turvassa kuin voimme toivoa. Albanyn kaupunki harjoitti siihen aikaan salakauppaa yli preerian, intiaanien ja ranskalaisten kanssa. Kun tämä oli varsin luvatonta, heikontui asukkaitten uskollisuus hallitusta kohtaan, vieläpä heidän kansalliset taipumuksensakin kärsivät, kun he siten joutuivat tekemisiin maailman rakastettavimman kansan kanssa. Sanalla sanoen: kuten kaikki salakuljettajat, palvelivat hekin vakoilijoina ja asioitsijoina mitä puoluetta hyvänsä. Sitä paitsi oli Albany-miehemme kovin rehellinen ja rahanahne ja, mikä parasta, piti paljon meidän seurastamme. Ennen New-Yorkiin tuloa me olimme sopineet täydellisesti: hän veisi meidät laivallaan aina Albanyyn asti ja auttaisi meitä sitten matkaan, jotta pääsisimme yli rajan ja voisimme liittyä ranskalaisiin. Kaikesta tästä me saimme maksaa korkean hinnan; mutta kerjäläisellähän ei ole varaa valita.
Me siis purjehdimme Hudson-jokea ylöspäin. Virta on kieltämättä kaunis ja verraten isokin. Albanyyn päästyämme me asetuimme "Englannin Vaakunaan." Kaupunki oli täynnä maaseutusotilaita, joiden kaikkien mielessä oli ranskalaisten kimppuun käyminen. Kuvernööri Clinton itse oli siellä; hän oli kovin puuhissaan ja, mikäli sain tietää, melkein suunniltaan alustalaistensa vallattomuuden vuoksi. Intiaaneja oli sotajalalla sekä Ranskan että Englannin puolella; me näimme heidän tuovan kaupunkiin vankeja, ja mikä pahempi, päänahkojakin, miesten ja naisten -- todellakin vähemmän miellyttävä näky. Yleensä olisimme tuskin voineet saapua hetkellä, joka huonommin sopi suunnitelmiimme; oleskelumme suurimmassa majatalossa käänsi huomion puoleemme; laivurimme pidätti meitä tuhansin viivykkein ja näytti olevan rikkomaisillaan sopimuksemme. Joka puolelta näytti vaara uhkaavan pakolais-parkoja, ja jonkin aikaa me hukutimme huolemme varsin säännöttömään elämään.
Sekin oli meille hyödyksi. Väkisinkin tulee ajatelleeksi, kuinka koko pakoretkemme aikana aivan erityinen hyvä onni johti askeleitamme. Mikä nöyryytys inhimilliselle arvokkuudelle! Minun viisaustieteeni, Ballantraen erinomainen nerokkuus, urhoollisuutemme, jonka minun täytyy myöntää olleen yhtä suuren, kaikki tämä ei ehkä olisi riittänyt, ellei taivas olisi siunannut ponnistuksiamme. Ja kuinka tosi onkaan kirkon opetus, että uskonnon totuuksia yleensä voidaan menestyksellä sovittaa elämän jokapäiväisiinkin tapauksiin! Joka tapauksessa opimme me juuri huikentelumme aikana tuntemaan erään nokkelan nuoren miehen nimeltä Chew. Hän oli uskaliaimpia intiaanikauppiaita, tunsi kaikki salaiset polut aarniometsissä, oli köyhä ja huvitteluhaluinen, vieläpä lisäksi huonoissa väleissä perheensä kanssa. Hänet me suostuttelimme itseämme auttamaan; hän hankki meille salaa mitä tarvitsimme pakoamme varten, ja vihdoin me eräänä päivänä hiivimme ulos Albanysta sanomatta sanaakaan entiselle ystävällemme, ja hiukan kaupungin yläpuolella istuimme kanoottiin.
Tarvittaisiin paljon taipuisampi kynä kuin minun täydellisesti kuvailemaan tämän matkan vaaroja ja vaivoja. Lukija saa itse mielessään kuvailla sen kammottavan erämaan, missä me kuljimme, sen tiheiköt, rämeet, jyrkät kalliot, pauhaavat virrat ja mahtavat putoukset. Tällaisten villien seutujen kautta meidän täytyi kulkea koko päivä, milloin kanootissa, milloin kanootti olkapäillä, ja yön me nukuimme nuotion ääressä, susien ja muiden petoeläinten huutojen kaikuessa ympärillämme. Aikomuksemme oli kulkea Hudson-virran pääjuoksua pitkin aina Crown Pointiin Champlain-järven rannalle, missä ranskalaisilla oli varustus metsässä. Mutta suoraa tietä matkustaminen olisi ollut liian vaarallista, joten me kuljimme sellaisen joki-, järvi- ja solajoukon kautta, että päätä pyörryttää sitä ajatellessa. Nämä tiet olivat tavallisissa oloissa sangen autiot, mutta nyt oli seudulla liikettä, heimot olivat sotajalalla ja metsä täynnä vaaniskelevia intiaaneja. Tavan takaa me kohtasimme sellaisia joukkoja, kun vähimmin aavistimme. Erittäin on painunut mieleeni, miten meidät eräänä aamuna päivän koittaessa ympäröi viisi, kuusi tuollaista tatuoitua pirua, jotka kiljuivat mitä kamalimmin ja heiluttivat kirveitään. Tämä kohtaus kumminkin päättyi rauhallisesti, sillä kaikki heimot tunsivat Chew'n ja pitivät häntä arvossa. Hän olikin hyvin urhea ja kelpo nuorukainen, mutta joskin hänen seuransa oli meille suureksi hyödyksi, ei kuitenkaan pidä mitenkään luulla, etteivät tuollaiset kohtaukset ollenkaan olleet meille vaarallisia. Osoittaaksemme ystävällistä mielenlaatuamme täytyi meidän vetää esiin rommivarastoanme -- yleensä sopii sanoa, että tällainen kulkevan kapakan pito metsissä on intiaanikaupan varsinainen tarkoitus, millä nimellä se sitten esiintyneekin. Kun nuo kelpo villit olivat ehtineet saada pullon _skauraa_ (kuten he tuota julmaa juomaa nimittivät), oli meidän oltava varuillamme ja soudettava pois, jotta päänahka säästyisi. Hiukan humalluttuaan he sanoivat hyvästi kaikelle järjelle ja kohtuullisuudelle; silloin heidän ainoa ajatuksensa oli saada lisää _skauraa_. Silloin voi heidän päähänsä helposti pälkähtää lähteä meitä takaa-ajamaan, ja jos he olisivat meidät saavuttaneet, en minä olisi koskaan näitä muistelmiani kirjoittanut.
Juuri päästyämme retkemme kriitillisimmälle kohdalle, jolloin me yhtä hyvin saatoimme odottaa joutuvamme englantilaisten kuin ranskalaistenkin käsiin, kohtasi meitä hirveä onnettomuus. Chew tuli äkkiä kipeäksi; näytti kuin hän olisi saanut myrkkyä, ja muutaman tunnin kuluttua hän makasi kuolleena kanootin pohjalla. Näin me yhdellä iskulla menetimme oppaamme, tulkkimme, soutajamme ja passimme ja jouduimme mitä epätoivoisimpaan, kerrassaan toivottomaan tilaan. Chew, joka ylpeili tiedoistaan, oli tosin pitänyt meille maantieteellisiä luentoja, joita Ballantrae kyllä oli kuunnellut, mutta kun tuo aine ei koskaan ole erityisesti minua huvittanut, niin tiesin ainoastaan olevamme Adirondak-intiaanien maassa, eikä kovin kaukana päämäärästämme, kunhan vain löytäisimme tien. Pian selvisi sitäkin paremmin, että minä olin ottanut asian ymmärtäväisemmin, sillä huolimatta kaikesta vaivannäöstään ei Ballantrae ollut minua viisaampi. Hän tiesi, että meidän piti kulkea ylöspäin erästä virtaa, sitten yli maakannaksen, jotain toista virtaa alas ja vihdoin taas kolmatta ylös. Mutta huomattakoon, että moisessa vuoriseudussa tulvii lukemattomia virtoja joka suunnalta, ja miten voisi eurooppalainen aatelismies, joka ei vähintäkään tunne tätä toista maanosaa, erottaa niitä toisistaan? Eikä tämä ollut ainoa vaikeutemme; me olimme lisäksi täydellisiä vasta-alkajia kanootin käyttelyssä, kannasten yli meno oli meille melkein mahdotonta. Muistan, että lepäsimme toisinaan aivan näännyksissä puoli tuntiakin kerrallaan ja sanaa sanomatta. Jos ainoakin intiaani olisi ilmaantunut, olisimme kaiken todennäköisyyden mukaan joutuneet hukkaan, kun emme enää osanneet heidän kanssaan keskustella. Voidaan sen vuoksi jossain määrin antaa anteeksi Ballantraelle, että hänen mielenlaatunsa oli synkeänlainen. Vaikeampaa oli tottua hänen tapaansa moittia muita, jotka olivat aivan hänen veroisiaan, eikä hänen puhetapansakaan aina ollut helposti sulatettavaa. Ei näet voida kieltää, että hän merirosvolaivalla oli tottunut puhuttelutapaan, joka oli ennenkuulumaton aatelismiesten kesken ja joka vielä paljon paheni, kun hän oli melkeinpä kuumesairas.
Vaellustemme kolmantena päivänä, kun eräällä kallioisella kannaksella hinasimme ylöspäin kanoottiamme, putosi se ja särkyi niin ettemme enää voineet sitä käyttää. Me olimme kahden melko suuren järven välissä; tiemme rajoittui kummastakin päästään veteen ja oli molemmin puolin tiheän metsän reunustama; järvien rannat olivat soisia ja luoksepääsemättömiä, joten meidän ei ainoastaan ollut pakko lähteä eteenpäin ilman venettä ja muonastoamme, vaan vielä syöksyä suin päin läpipääsemättömiin tiheikköihin ja luopua siitä vähäisestä tienviitasta, mikä meillä tähän saakka oli ollut, virransuunnasta. Pistimme pistoolit vyöhön, otimme kumpikin kirveen olallemme, asetimme kahteen myttyyn aarteemme ja niin paljon muonaa kuin jaksoimme kantaa. Muun omaisuutemme jätimme oman onnensa nojaan, miekkammekin, jotka metsässä olisivat vain estäneet kulkuamme. Niin lähdimme jatkamaan surullista seikkailuamme. Herkuleen sankarityöt, sellaisina kuin Homeros ne on kuvaillut, olivat vain vähäpätöisiä sen rinnalla, mitä me saimme kokea. Muutamin paikoin oli metsä niin tiheää maahan asti, että meidän täytyi puhkaista itsellemme kulkureikä kuin juustomatojen. Toisin paikoin oli pohja liejuinen ja koko metsä aivan mädäntynyt. Sattui, että minä juoksin kaatuneelle rungolle ja vajosin polvia myöten sen sisään, tai aioin kaatuessani ottaa kiinni tukevaan runkoon, joka siihen tarttuessani hajosi kuin paperi. Niin me ponnistelimme koko pitkän päivän, kompastelimme, kaaduimme, vajosimme, olimme puhkaista silmämme oksiin ja menettää viimeisetkin vaaterepaleet eteenpäin hyökätessämme, ja pääsimme luullakseni tuskin kahta peninkulmaa. Vielä pahempi oli, ettemme voineet ollenkaan edes aavistaa, minne päin kuljimme, kun vain harvoin saimme vähääkään selvää asemasta ja esteiden paljous alati pakotti meidät muuttamaan suuntaa.
Hiukan ennen auringon-nousua, kun olimme tulleet avoimelle, korkeiden kallioiden ympäröimälle paikalle erään virran vierellä, heitti Ballantrae myttynsä maahan. "Minä en lähde edemmäksi", sanoi hän ja pyysi minua sytyttämään nuotion, samalla kiroillen minun syntistä olemustani sanoin, jotka olisivat olleet kuorma-ajurillekin sopimattomia.
Minä pyysin häntä unohtamaan olleensa merirosvo ja muistamaan, että oli kuulunut kunnon ihmisiin.
"Oletko hullu!" huusi hän. "Älä nyt hanki riitaa." Sitten pui hän nyrkkiään vuoriin päin, huutaen: "Ajatella, että minun luuni kuivuvat tässä erämaassa! Jumal'auta, jospa olisin kuollut mestauspölkyllä aatelismiehenä!" Tämän hän sanoi teatraalisesti liioitellen, istui sitten ja pureskeli sormiaan ja tuijotti maahan -- mitä epäkristillisin näky.
Aloin hiukan kammoksua häntä, sillä minun mielestäni olisi sotilaan ja aatelismiehen katseltava kuolemaa enemmän filosofisen tyynesti. Sentähden en vastannut hänelle mitään. Pian tuli ilta niin kylmäksi, että omasta aloitteestanikin olisin sytyttänyt nuotion. Hullun teko se tietysti oli siellä avoimella paikalla, seudun vilistessä villejä. Ballantrae ei näyttänyt ollenkaan huomaavan minua, mutta viimein, kun aloin laittaa jotain syötävää, hän katsahti minuun.
"Onko sinulla veljiä?" hän kysyi.
"Taivaan armosta kokonaista viisi", vastasin minä.
"Minulla on yksi", sanoi hän, ääni omituisesti värähtäen, ja lisäsi heti: "Hän saa maksaa tämän kaiken." Ja kun minä kysyin, mikä osa hänen veljellään oli onnettomuudessamme, niin hän huusi: "Mitä? Hän istuu sijallani, kantaa nimeäni, kosii morsiantani, ja minä olen yksin kirotun irlantilaisen kanssa vilua värisemässä tässä erämaassa. Voi, miten helposti minä annoin houkutella itseni loukkuun!"