Part 20

Mountain ei ollut kertonut rohkeutensa sulamisesta eikä masterin mieltä-muuttavasta silmänluonnista; sen vuoksi kaikki muut luulivat epäilemättä hänen tulevan omasta vapaasta tahdostaan. Joka tapauksessa syntyi melua; kirottiin, puitiin uhkaavasti nyrkkiä ja osoitettiin pyssynsuuta.

"Mennään takaisin leiriin", sanoi master. "Minä selitän asian, mutta vasta kaikkien kuullen. Kääntäkääpä pois nuo kiväärinne; voisi helposti sattua, että jokin niistä laukeaisi ja hävittäisi aarteensaantimahdollisuutenne. Älkäähän toki", sanoi hän, "lyökö kultamunia munivaa kanaanne kuoliaaksi."

Hänen vaikutusvoimansa tehosi sillä kertaa, ja seurue lähti paluumatkalle ilman erikoista järjestystä. Siten sai master tilaisuutta vaihtaa pari sanaa Mountainin kanssa.

"Te olette nokkela ja rohkea mies", sanoi hän, "mutta saanetteko te kyvyistänne riittävän korvauksen? Miettikäähän, eikö olisi teille parempi palvella minua sensijaan että palvelette tuollaista aivan tavallista ämmää kuin Harris. Miettikää sitä", lisäsi hän, lyöden toista keveästi olkapäähän, "älkääkä toimiko ajattelemattomasti. Elävänä tai kuolleena, aina on minun kanssani paha tapella."

Kun he olivat tulleet takaisin leiriin, missä Harris ja Pinkerton vahtivat Secundraa, hyppäsivät nämä kaksi raivoissaan masterin kimppuun ja hämmästyivät kovin, kun toverit sanoivat, että heidän piti "pysyä alallaan ja kuunnella mitä herralla oli sanottavaa." Master ei ollut liikahtanutkaan, kun he hänen kimppuunsa hyökkäsivät, ei myöskään tämä todistus saavutetusta edusta millään tavalla häntä paisuttanut.

"Ei kiirehditä liiaksi", sanoi hän. "Ruokaa ensin ja sitten julkinen kokous."

Niinpä syötiin ateria äkkiä, ja niin pian kuin se oli ohi, nojasi master kyynäspäillään pöytään ja aloitti puheensa. Se kesti kauan; hän kääntyi erikseen kaikkien muitten paitsi Harrisin puoleen ja jokaiselle hänellä oli imarteleva sana valmiina. Hän nimitti heitä rohkeiksi, kunnon pojiksi, sanoi, ettei hän koskaan ollut nähnyt hauskempaa seuraa, tehtävän paremmin työtä, tai kannettavan reippaammin kärsimyksiä. "No niin", sanoi hän, "nyt voi joku kysyä, mikä piru pani minut juoksemaan tieheni. Mutta siihen kannattaa tuskin vastata, sillä minä luulen, että te kaikki tiedätte sen jokseenkin hyvin. Mutta vain jokseenkin hyvin: On eräs seikka, johon minä heti palaan, ja ottakaa se huomioonne, kun se tulee. Täällä on petturi, kaksinkertainen petturi; minä ilmaisen hänen nimensä, ennenkuin puheeni lopetan; enempää en sano nyt. Mutta nyt tulee toinen ja kysyy, mikä perhana minut toi takaisin. No niin, ennenkuin vastaan tähän kysymykseen, teen teille toisen: Tämäkö ilveskissa, tämä Harrisko hindustanin kieltä osasi", huusi hän nousten ylös ja osoittaen miestä suoraan kasvoihin kuvaamattoman uhkaavin elein. Saatuaan myöntävän vastauksen hän sanoi: "Epäluuloni oli siis sittenkin oikea, ja minä tein niinkuin pitikin, tullessani takaisin. Nyt saatte kuulla totuuden ensi kerran, miehet." Senjälkeen hän aloitti pitkän kertomuksen, jonka hän esitti erittäin taitavasti. Siinä hän kuvaili, kuinka hän koko ajan oli epäillyt Harrista, kuinka hänen pelkonsa oli varmistunut, ja kuinka Harris varmaan oli vääriin tulkinnut hänen ja Secundran välisiä keskusteluja. Näin kauas ehdittyään hän teki rohkean hyökkäyksen, jonka vaikutus oli mitä erinomaisin. "Te luulette", sanoi hän, "että Harris jakaa kanssanne; te kai luulette itse voivanne pitää huolta siitä, että niin tapahtuu; te ette tietystikään usko, että tuollainen kurja lurjus voisi teidät pettää. Mutta varokaa. Hänenlaisensa puoli-idiootit ovat tavallaan viekkaita, se kuuluu heihin samoinkuin haju kärppään, ettekä te varmaankaan tiedä Harrisin jo pitäneen huolta omista eduistaan. Niin, hänelle merkitsee aarre puhdasta rahaa. Teidän täytyy joko löytää se tai kuolla nälkään. Hän sitävastoin on saanut maksun ennakolta, veljeni on lahjonut hänet, syöstäkseen minut onnettomuuteen. Jos epäilette, niin katsokaa häntä -- katsokaa, kuinka hän irvistelee ja vääntelehtii niinkuin ilmisaatu varas ainakin."

Saatuaan aikaan tämän hyvän vaikutuksen selitti master kuinka hän oli lähtenyt karkuun, mutta tullut parempiin ajatuksiin ja vihdoin päättänyt palata, kertoa heille totuuden ja koettaa jälleen onneaan heidän kanssansa, koska hän nyt oli vakuutettu siitä, että he heti panisivat Harrisin viralta ja valitsisivat itselleen uuden johtajan. "Kas siinä koko totutte", sanoi hän, "ja yhtä poikkeusta lukuunottamatta minä antaudun kokonaan käytettäväksenne. Mikäkö se poikkeus on? Tuossa hän istuu", huusi master jälleen osoittaen Harrista, "ja siinä on mies, jonka pitää kuolla! Aseet ja ehdot ovat minulle yhdentekevät; asettakaa minut häntä vastapäätä, ja vaikk'ette anna minulle muuta asetta kuin kepin, niin näytän teille viidessä minuutissa murskatun raadon, jossa koirat saavat piehtaroida."

Oli jo pimeä yö, kun hän lopetti puheensa; miehet olivat kuunnelleet melkein aivan hiljaa; mutta nuotion loimo ei ollut kyllin kirkas, jotta olisi voinut nähdä toverin kasvoista, missä määrin hän oli tullut voitetuksi tai vakuutetuksi. Ja sille paikalle, jota tuli kirkkaimmin valaisi, oli master itse asettunut, joten jokaisen katse kiintyi hänen kasvoihinsa, seikka, jonka hän epäilemättä oli edeltäkäsin tarkoin suunnitellut. Lyhyen hetken vallitsi hiljaisuus, mutta sitten alkoivat miehet innokkaasti pohtia asiaa. Master makasi selällään, kädet ristissä pään alla ja polvi toisen päällä, aivan kuin ei asiain kohtalo olisi häntä millään tavalla liikuttanut. Tässä hänen halunsa komeilla rohkeudellaan epäilemättä vei hänet liian pitkälle ja vahingoitti hänen asiaansa. Hiukan sinne tänne huojuttuaan mieliala lopullisesti kääntyi auttamattomasti häntä vastaan. Hän luultavasti toivoi voivansa saada aikaan saman, minkä oli tehnyt merirosvolaivalla; toivoi pääsevänsä johtajaksi, joskin kovilla ehdoilla, ja asiat olivat niin lähellä sellaista käännettä, että Mountain jo sitä ehdottikin. Mutta kivi, johon hän kolahti, oli Hastie. Tästä veikosta ei pidetty; hän näet oli juro ja ärtyisä ja ulkomuodoltaan ruma, pöhöttynyt, mutta hän oli lueskellut jonkin aikaa papiksi Edinburghin yliopistossa, kunnes kehno käytös oli hävittänyt häneltä tulevaisuuden mahdollisuudet, ja nyt hän muisti ja käytti hyväkseen, mitä oli oppinut. Hän ei ollutkaan puhunut aivan kauan, ennenkun master huolettomasti käänsi kylkeä, minkä hän Mountainin käsityksen mukaan teki salatakseen epätoivoa, joka olisi näkynyt hänen kasvoillaan. Hastie sanoi, ettei hän tahtonut ollenkaan puhua suurimmasta osasta masterin esitystä, koska se ei koskenut asiaa; heille oli tärkeä ainoastaan aarre. Kaikki, mitä hän oli sanonut Harrisista oli ehkä totta, ja he saisivat sen kyllä kuulla aikanaan, mutta mitä oli sillä aarteen kanssa tekemistä? He olivat kuulleet koko joukon tarpeetonta jaaritusta; alaston totuus oli, että mr. Durie oli ollut pahoin peloissaan ja juossut pakoon kerran toisensa perästä. Hän oli nyt paikalla -- vangittunako vai itsekö palanneena, se oli Hastiesta saman tekevää; tärkeätä oli vain saattaa asia loppuun. Mitä johtajan erottamiseen ja valitsemiseen tuli, toivoi hän, että he kaikki olivat vapaita miehiä, joilla oli jokaisella kykyä pitää huolta asioistaan. Se oli vain pelkkä yritys pimittää miesten silmiä, ja sama oli laita sen ehdotuksen, joka koski kaksintaistelua Harrisin kanssa. "Hän ei saa tapella kenenkään kanssa tässä leirissä, siitä voi hän olla varma", sanoi Hastie. "Meillä oli kyllin vaivaa ottaessamme häneltä pois aseet, ja tomppeleita olisimme, jos antaisimme ne hänelle takaisin. Mutta jos herra haluaa päästä jännittävään olotilaan, niin voin palvella häntä tässä suhteessa ehkä paremmin kuin hän luuleekaan. Minä näet en aio viettää loppuikääni täällä vuoristossa; minä olen jo täällä ollut liiankin kauan, ja esitän nyt sen vaatimuksen, että hänen on heti sanottava, missä aarre on, uhalla että hänet muuten heti ammutaan. Ja tässä", sanoi hän vetäen aseen esille, "tässä on se pistooli, jota me tulemme käyttämään."

"Kah, tuotapa mieheksi sopii sanoa", huusi master ja nousi istumaan, ihaillen katsellen puhujaa.

"En minä kysynyt, mikä olen", vastasi Hastie.

"Minkä valitsette?"

"Hyödytön kysymys", sanoi master. "Kun on pakko, niin on pakko, siinä ei auta itse pirukaan. Totta puhuen me olemme aivan likellä aarrepaikkaa, ja minä näytän sen teille huomenna."

Ikäänkuin nyt kaikki olisi ollut täydellisesti järjestetty, ja järjestetty aivan hänen mielensä mukaan, käveli hän teltalleen, jonne Secundra jo aikaisemmin oli poistunut.

Minä en voi muistella tätä vanhan vihamieheni viimeistä kamppailua, jossa hän kääntelehti ja vääntelehti niin moneen tapaan, tuntematta ihailua, johon tuskin sekaantuu sääliäkään; niin urheasti hän kesti onnettomuutensa, niin reippaasti hän soti niitä vastaan. Vielä tuonakin hetkenä, jolloin hän huomasi olevansa aivan hukassa, jolloin hän näki ainoastaan vaihtaneensa vihollisia, kukistaneensa Harrisin Hastien eduksi, ei hänen olemuksessaan ilmennyt minkäänlaista heikkoutta, ja kun hän vetäytyi takaisin telttaansa ja varmaankin oli jo päättänyt alistua niihin uskomattomiin vaaroihin, joita hänen viimeinen yrityksensä toi mukanaan, tapahtui se yhtä kevein, varmoin ja ystävällisin ilmein ja elein, kuin jos hän olisi lähtenyt teatterista syömään illallista johonkin kaunosielujen kokoukseen. Mutta jos olisi voinut katsoa hänen sieluunsa, olisi epäilemättä huomannut sen vapisevan.

Aikaisin yöllä tuli leiriin tieto, että hän oli kipeä, ja heti seuraavana aamuna hän käski kutsua luokseen Hastien, ja kyseli häneltä kovin innokkaasti osasiko hän yhtään lääketaitoa. Täten master todellakin viekkaasti osasi koskettaa entisen teologin turhamaisuuteen. Hastie tutki häntä; häntä miellytti toisaalta osoittaa tietojansa, toisaalta ei hänellä niitä ollut, ja kun hän sitäpaitsi oli erittäin epäluuloinen, niin hän seisoi siinä aivan ällistyneenä, tietämättä, oliko master kipeä vai oliko hän vain olevinaan. Tässä tilassa palasi hän kumppaniensa luo ja kertoi heille, että sairas on aivan lähellä kuolemaa (joka tapauksessa oli hänelle eduksi esittää asiat tällä tavalla).

"Mutta sama se", lisäsi hän kiroten, "vaikka hän siihen hajoaisikin, on hänen vietävä meidät aarrepaikalle tänä aamuhetkenä."

Leirissä oli kuitenkin useita, niitten joukossa Mountain, joita tällainen raakamaisuus ei miellyttänyt. He olisivat ilman vähintäkään sääliä nähneet masterin ammuttavan tai ampuneet hänet itse; mutta heitä näytti liikuttaneen hänen urhoollinen taistelunsa ja avomielinen antaumisensa edellisenä iltana; samalla he ehkä jo olivat alkaneet kapinoida uutta johtajaansa vastaan; ainakin he selittivät, että jos mies kerran on kipeä, oli hänen saatava levätä päivä Hastien hammastenkiristyksestä huolimatta. Seuraavana aamuna master selvästi oli huonompi, ja Hastiekin alkoi osoittaa jonkunmoista inhimillistä osanottoa (niin helposti herättää teeskenneltykin tohtoroiminen myötätuntoa). Kolmantena aamuna kutsutti master Mountainin ja Hastien luoksensa telttaan ja sanoi nyt kuolevansa, kertoi heille tarkasti, missä aarre oli, ja käski heidän heti lähteä sitä etsimään, nähdäkseen valehteliko hän heille, ja myöskin sen vuoksi, että hän voisi heitä vielä opastaa, elleivät he heti sitä löytäisi.

Mutta tässä syntyi vaikeus, jonka hän epäilemättä ennakolta oli ottanut huomioon. Ei yksikään miehistä luottanut toveriinsa: ei kukaan siis voinut suostua jäämään leiriin. Toisaalta: master tosin näytti ylen heikolta; hänen puheensa oli melkein kuiskaavaa, ja hän nukkui enimmäkseen tiedotonna; mutta sittenkään ei ollut aivan mahdoton sekään otaksuma, että sairaus oli teeskennelty ja että he lähtiessään aarteen hakuun voisivat juosta ansaan ja huomata linnun lentäneen tiehensä, kun palaisivat. Sen vuoksi he edelleen lojuivat leirissä sanoen suurella osanotolla seuraavansa masterin kohtaloa, ja niin monenkirjava on ihmisluonto, että useat heistä todellakin tunsivat vilpitöntä, joskaan ei kovin syvää surua, nähdessään miehen, jonka he olivat aikoneet kylmäverisesti murhata, joutuvan aivan luonnolliseen vaarantilaan. Iltapäivällä kutsuttiin Hastie sairasvuoteen luo rukoilemaan, minkä hän, niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, teki erinomaisen hartaasti. Kahdeksan tienoilla illalla kuultiin Secundran valituksesta, että kaikki oli lopussa, ja ennen kello kymmentä nähtiin hindun kaivavan hautaa soihdun valossa. Auringon noustessa seuraavana aamuna tapahtui masterin hautaaminen. Siihen ottivat kaikki osaa käyttäytyen varsin sopivasti, ja ruumis laskettiin maahan nahkaturkkeihin käärittynä, ainoastaan kasvot paljaina; ne olivat vahankellertävät, ja sieraimet oli Secundra itämaalaiseen tapaan tukkinut. Kohta kun hauta oli luotu umpeen, puhkesi hindu jälleen valituksiin, jotka liikuttivat kaikkia, ja mikäli kuulemastani kertomuksesta selvisi, ei tuo rosvojoukko välittänyt, vaikka huuto kuului kamalalta ja voi sellaisessa seudussa olla heidän turvallisuudelleenkin vaarallinen. Päinvastoin he koettivat häntä lohduttaa, tosin karkeasti, mutta silti ystävällisesti.

Mutta joskin inhimillinen luonto pahimmassa rappiotilassaankin jossakin tapauksessa voi esiintyä ystävällisenä, on se sittenkin aina ja ennen muuta ahnas. Pian miehet kääntyivätkin pois surevan luota ja alkoivat huolehtia omista asioistaan. Kun aarteen piilopaikka oli aivan lähellä -- missä, sitä he eivät vielä varmaan tienneet -- päättivät he antaa leirin jäädä sijoilleen, ja päivä kului heiltä turhassa etsinnässä kautta metsäin. Secundra taas yhä makasi herransa haudalla. Sinä yönä ei asetettu ollenkaan vartijoita; miehet makasivat piirissä nuotion ympärillä, kuten metsänkävijöillä on tapana, päät ulospäin aivan kuin pyörän puolapuut. Aamulla he makasivat samoin; ero oli vain se, että Pinkerton, jonka sija oli Mountainin oikealla puolella, hänen ja Hastien välissä, oli yön pimeydessä salaa murhattu ja makasi nyt kuten ennenkin viittaansa kietoutuneena, mutta takaapäin saattoi nähdä hänen joutuneen kamalan surman uhriksi: hänen päänahkansa oli poissa. Tuona aamuhetkenä olivat rosvot kaikki kalpeita kuin kummitusjoukko, sillä he tiesivät aivan hyvin, kuinka itsepintaisesti intiaanit pyrkivät päämääräänsä ollessaan sotajalalla tai mieluummin: murhaamassa. Mutta suurimpana syynä he pitivät sitä, ettei ollut asetettu vahtimiestä, ja kun heitä vielä kiihoitti ajatus aarteesta, joka oli aivan saatavilla, päättivät he jäädä vielä paikoilleen. Pinkerton haudattiin aivan masterin viereen; jäljellejääneet viettivät taas päivänsä hakemalla aarretta, osaksi peloissaan, osaksi toivehikkaina; he näet olivat toisaalta varmoja siitä, että aarre kohta löytyisi, toisaalta he alkoivat pimeän tullen peljätä intiaaneja. Mountain oli seuraavana yönä vahtimiehenä; hän väittää valvoneensa koko yön, sanoo ettei hän edes istahtanut, vaan vartioi leiriä mitä valppaimmin. Niin ollen ei hän voinut aavistaa mitään pahaa mennessään (nähtyään tähdistä vahtivuoronsa olevan ohi) herättämään seuraavaa vahtimiestä. Se oli suuri Hicks; hän makasi piirissä suojan puolella, hiukan edempänä nuotiosta kuin muut, ja paikassa, jonka sinnepäin heittyvä savu pimensi. Mountain kumartui ja tarttui häntä olkapäähän; samassa sai hän käteensä jotakin tahmeata ja märkää, ja kun tuuli kääntyessään sai nuotion loimun lankeamaan sinne päin, näki Mountain, että häneltä, kuten Pinkertoniltakin, oli viety päänahka.

Oli ilmeistä, että he olivat joutuneet erittäin viekkaitten intiaani-salamurhaajain uhreiksi. Nämä voivat toisinaan seurata matkuetta useita päiviä, pysyttelevät sen kintereillä, kuinka nopeasti se rientäneekin eteenpäin, ja varastavat päänahan jokaisessa leiripaikassa, olkoot vahdit kuinka valppaita hyvänsä. Kun tämä selvisi aarteenkaivajille -- heitä oli nyt enää ainoastaan puoli tusinaa -- valtasi heidät täydellinen mielenmasennus; he tempasivat tärkeimmät tarvekalunsa ja syöksyivät suoraa päätä metsään, jättäen kaiken muun omaisuutensa. Nuotionsa he jättivät sammuttamatta ja kuolleen toverinsa hautaamatta. Koko päivän he pakenivat; he söivät kulkiessaan kädestä suuhun, ja kun he eivät uskaltaneet nukkua, riensivät he pimeänkin tultua umpimähkään eteenpäin. Mutta ihmisen kestävyyden raja on pian saavutettu; kun he vihdoin lepäsivät, vaipuivat he sikeään uneen, ja huomasivat herätessään vihollisen yhä olevan kintereillään ja vielä kerran tuoneen heidän joukkoonsa silpovan kuoleman.

Nyt miehiltä katosi viimeinenkin ymmärryksen ja harkinnan rahtu; he olivat täydellisesti eksyksissä erämaassa, ja ruokavarat alkoivat sulaa kovin vähiin. Ei maksa vaivaa täyttää tätä liiankin pitkää kertomusta niillä kauhuilla, joita miehet vielä saivat kestää. Riittäköön, kun sanon, että vihdoin koitti aamu, jolloin ei mitään verityötä havaittu ja jolloin siis voitiin toivoa murhaajan vihdoin luopuneen takaa-ajosta. Silloin olivat ainoastaan Mountain ja Secundra elossa. Kauppias on varmasti vakuutettu siitä, että tuo tuntematon vihollinen oli hänen omia tuttaviaan, ja että hän ystävyydestä oli jäänyt murhaamatta. Secundran säästymisen hän selittää siten, että murhaaja oli pitänyt hindua mielipuolena. Tämä olisi johtunut osaksi siitä, että Secundra paon kaikkien kauhujen aikana, muiden heittäessä ruokavarojaan ja aseitaan pois, huojui eteenpäin kuokka olkapäällä, osaksi taas siitä, että hän viimeisinä päivinä innokkaasti ja herkeämättä jutteli itsekseen omalla kielellään. Englanninkieltä puhuessaan hän kyllä oli täysin järjissään.

"Sinä uskot, hän olla mennyt aivan pois?" kysyi hän, kun he heräsivät elossa kahden.

"Suokoon Jumala, että niin olisi; luulenpa uskaltavani uskoa", oli Mountain vastannut. Mikäli hän minulle kertoi, olivat sanat tulleet häneltä aivan sekaisin.

Hän oli todellakin siinä määrin suunniltaan, että hän aina seuraavan päivän aamuun, jolloin kohtasi meidät, ei ollut ollenkaan varma siitä, oliko hän nähnyt unta, vai oliko jotain sellaista todellakin tapahtunut, että Secundra samassa kääntyi ja lähti sanaa sanomatta seuraamaan heidän jälkiänsä takaisin päin suunnaten jälleen kulkunsa kohti talvista, autiota erämaata ja vaeltaen tietä, jonka tienviittoina olivat jokaiseen levähdyspaikkaan jääneet silvotut ruumiit.

KAHDESTOISTA LUKU.

Matka erämaahan.

(Jatkoa.)

Mountainin kertomuksessa, sellaisena kuin se Sir William Johnsonille ja lordille kerrottiin, oli tietysti kaikki retken alkupuolta koskevat yksityisseikat jätetty pois ja asiat yleensä esitetty ikäänkuin ennen masterin sairastumista ei olisi mitään erikoista tapahtunut. Viimeisen päivän kertoja kuvaili varsin tärisyttävällä tavalla; kertojaa itseäänkin puistatti muistellessaan tapahtumia, ja sen aseman kautta, missä olimme, saman erämaan rajalla, ja niistä erityisistä syistä, joita kullakin oli osanottoon, hän sai heti kuulijansa puolelleen. Se mitä Mountainilla oli kerrottavaa, ei muuttanut ainoastaan lordi Durrisdeerin maailmaa, vaan vaikutti oleellisesti Sir William Johnsoninkin matkasuunnitelmiin.

Mielestäni on tästä tehtävä lukijalle tarkempaa selkoa. Albanyyn oli saapunut huhuja, joitten sisällys oli kovin huolestuttava; puhuttiin sellaista, että intiaaneilla oli sotasuunnitelmia, ja Sir William, joka oli diplomaattisissa suhteissa intiaanien kanssa, kiiruhti tuohon autioon maahan, vaikka talvi oli jo ovella, tukahduttaakseen vaaran, ennenkuin se ehti laajemmalle levitä. Täällä rajamailla hän huomasi lähteneensä matkaan liian myöhään, ja nyt oli miehen, joka yleensä ei ollut niinkään uskalias kuin varovainen, tehtävä vaikea valinta. Hänen suhtautumistaan noihin tatuoituihin sodankävijöihin voi verrata siihen asemaan, mihin lordipresidenttimme Culloden joutui, kun ylämaan päälliköt alkoivat kapinoida; hän nimittäin oli ainoa terveen järjen edustaja, ja ainoastaan hänen vaikutuksensa kautta voitiin saada aikaan rauhaa ja kohtuutta, jos sellainen yleensä oli mahdollista. Siinä tapauksessa, että hän palaisi kotiin, joutuisi ehkä koko alue intiaanisodan kamalasti runtelemaksi -- taloja poltettaisiin, matkustajia vangittaisiin ja metsien asujat kokoilisivat inhoittavia saaliitaan, ihmisten päänahkoja. Toisaalta voi helposti ymmärtää, ettei hänellä ollut suurtakaan halua kulkea kauemmaksi pohjoiseen, edetä syvemmälle erämaahan niin pieni joukko mukanaan, vieden rauhan sanomaa sotaisille villeille, joita jo ilahdutti tulevan taistelun mahdollisuus -- tällaista äärimmäistä toimenpidettä hän tietysti vältti.

"Olen tullut liian myöhään", sanoi hän useaan kertaan, ja saattoi sitten vajota syviin ajatuksiin, pää peitettynä käsiin ja rauhattomasti liikutellen jalkojansa.

Kun hän tuosta asemasta kohotti päänsä ja katsoi meihin, lordiin, Mountainiin ja minuun, jotka istuimme tiheässä ryhmässä leirin ulkoreunaan sytytetyn nuotion ympärillä, puhkesi hän puhumaan: "Herra lordi, sanon teille aivan suoraan, etten tiedä, miten menettelisin. Pidän kovin tärkeänä etenemistä, mutta en katso mitenkään sopivaksi, että kauemmin nautin teidän seurastanne. Emme ole ehtineet vielä kauas vesireitiltä, joten epäilemättä voi lähteä paluumatkalle etelään päin joutumatta erityisemmin vaaralle alttiiksi. Ettekö te ja herra Mackellar halua ottaa yhtä venhekuntaa ja palata Albanyyn?"

Lordi oli kuunnellut Mountainin kertomusta silmät kiusallisen kiinteästi kertojaan luotuina, ja oli jo ennen jutun päättymistä vaipunut aivan kuin uneen. Hänen ulkonäössään oli jotakin kammottavaa, jotakin, mikä minun silmissäni ei ollut oikein ihmisen kaltaista; kasvot olivat laihat, tummat ja vanhan näköiset, suu murheen vääristämä; hammasrivi pilkisti alituisesti esiin; silmäluonten reunat olivat veripunaiset ja silmämunat näyttivät pullistuvan ulos. En voinut katsella häntä tuntematta ilkeää ärsytystä, mikä tosin onkin useimmiten pääasiallisin tunteemme, kun joku, josta pidämme, sairastuu. En voinut olla huomaamatta, että muut tuskin saattoivat sietää häntä läheisyydessään -- Sir William vältti hänen seuraansa, Mountain arasteli hänen katsettaan, pysähteli ja änkytteli sen vuoksi kertoessaan. Mutta kun lordi kuuli tämän ehdotuksen, näytti hän jälleen toipuvan lamaannuksestaan.

"Albanyynko?" kysyi hän selvästi ja kuuluvasti.

"Niin, ei ainakaan kauas sieltä", vastasi Sir William. "Lähempänä ei löydy paikkaa, jossa olisitte varmassa turvassa."

"Ei minua ollenkaan huvita kotiinpalaaminen", sanoi lordi. "En minä pelkää -- intiaaneja", lisäsi hän yht'äkkiä.

"Jospa minä voisin sanoa samoin", vastasi Sir William hymyillen; "ja jos kellään olisi mahdollisuutta niin sanoa, niin olisin kai minä se. Mutta teidän on otettava huomioon se vastuunalaisuus, joka minua painostaa, sekä se seikka, etten mitenkään voisi antaa itselleni anteeksi, jos sallisin teidän jatkaa matkaa nyt, kun olotilamme on käynyt näin vaaranalaiseksi, ja teidän asianne -- jos teillä mitään sellaista on ollut -- on tullut päätökseen, mikäli saamistamme surullisista perheuutisista kuuluu. Minä joutuisin huonoon huutoon, jos sattuisi jokin ikävä tapaus."

Lordi kääntyi Mountainin puoleen. "Mistä hän oli kuolevinaan?" kysyi hän.

"En ymmärrä mitä lordi tarkoittaa", vastasi kauppias, pysähtyen hämmästyneenä puuhissaan (hän hoiteli paria pahannäköistä kylmänhaavaa).

Hetkiseksi näytti lordi käyvän aivan sanattomaksi, mutta sitten hän jotenkin kiivaasti toisti kysymyksensä: "Minä kysyn, mistä hän kuoli. Minä pidän sitä suorana kysymyksenä."

"En minä tiedä mikä oli syynä hänen kuolemaansa", sanoi Mountain. "Ei sitä Hastiekaan tiennyt. Hän näytti aivan luonnollisesti riutuvan ja lopuksi heittävän henkensä."

"Niin, siinäpä se on!" huudahti lordi Sir Williamin puoleen kääntyen.

"Minä en voi seurata teidän kunnia-arvoisuutenne ajatuskulkua", vastasi Sir William.

"No niin", sanoi lordi, "kysymyksessä on perintöasia; poikani arvoonpääsylle voidaan asettaa esteitä, ja kun sanotaan, ettei ole selvää tietoa miehen kuoleman syystä, niin voi syntyä monenlaisia epäluuloja."

"Mutta perhana soikoon, mieshän on haudattu!" huudahti Sir William.

"Sitä minä en koskaan usko", vastasi lordi väristen. "Minä en sitä koskaan usko!" huudahti hän taas ja hypähti ylös. "Näyttikö hän kuolleelta?" kysyi hän Mountainilta.