Part 19

Lordi oli, kuten sanoin, aivan epämusikaalinen. Äänet seurasivat toisiaan täydellisessä epäjärjestyksessä, säännöllistä oli vain se, etteivät ne vahingossakaan tulleet aivan puhtaita. Tuo rallatus tuntui tekevän raakaa väkivaltaa tunteelle, mutta seurasi kuitenkin sanoja ja ilmaisi laulajan mielentilaa barbarisen vaikuttavalla tavalla. Aluksi oli tempossa ja soinnissa renttumainen sävy, mutta sen kammottava riemu laimeni pian; esitykseen tuli sensijaan liikuttavampi luonne ja laulu loppui vihdoin jonkunmoiseen juoponitkuiseen valitukseen, jota minun oli vaikea sietää. Sitten hänen liikkeissään aluksi ilmaantunut reippaus vähitellen hävisi, ja kun hänellä enää oli housut yllään, istuutui hän vuoteen reunalle ja alkoi ulvoa. Minä en tiedä mitään kurjempaa kuin viina-itku; käänsin kylkeä päästäkseni katselemasta tuota surkeata näkyä.

Mutta nyt hän oli luullakseni alkanut tuntea sääliä itseään kohtaan; se on paha myötämaa, eikä sillä pääse ennen uupumistaan pysähtymään mies, jonka vanhat huolet ja uusi juominen ovat heikontaneet. Hänen kyyneleensä vuosivat herkeämättä, ja hän istui puolialastonna kylmässä huoneessa. Minä soimasin itseäni vuoroin epäinhimillisyydestä vuoroin taas vesiherkkäisestä tunteellisuudesta, toisinaan kavahdin puoleksi pystyyn ryhtyäkseni asiaan, mutta päätin taas kohta olla mitään välittämättä ja yritin saada unta; mutta sitten juolahti yht'äkkiä mieleeni ajatus _quantus mutatus ab illo_ (kuinka hän onkaan muuttunut!) ja johdatellessani siinä mieleeni hänen entistä viisauttaan, lujuuttaan ja kärsivällisyyttään, käsitti minut melkeinpä epätoivoinen sääli ei yksin isäntääni vaan yleensä ihmisten lapsia kohtaan.

Hyppäsin sängystä, menin hänen luokseen ja laskin käteni hänen jääkylmälle olkapäällensä. Hän vei kädet pois kasvoiltaan, jolloin minä näin, että ne olivat turvonneet ja kyyneleiset, aivan kuin pienen lapsen, ja se herätti minussa jälleen inhoa.

"Saisitte hävetä", sanoin minä. "Käyttäydytte kuin pieni lapsi. Minäkin voisin istua vinkumassa, jos olisin ajanut mahani täyteen viiniä. Mutta minäpä olen mennyt sänkyyni selvällä päällä, kuten miehen sopiikin. No, suoriutukaa nyt sänkyynne ja lopettakaa tuo säälittävä näyttelemisenne."

"Voi, Mackellar", sanoi hän, "sydämeni on kovin kipeä!"

"Kipeä?" huudahdin minä. "Eipä se niin ihmettä olekaan. Mitä te laulelitte sisään tullessanne? Säälikää te muita, niin voimme puhua säälistä itseänne kohtaan. Te voitte olla sitä tai tätä, mutta mistään sinne tänne huojumisesta en pidä. Jos tahdotte lyödä, niin lyökää, jos teillä taas on halu määkiä, niin määkikää!"

"Oo!" huudahti hän äkkiä, "siinäpä se -- lyödä, sitä juuri pitäisi! Ei, minä olen sietänyt tätä kaikkea liian kauan. Mutta koska ne ovat yrittäneet käsiksi lapseen, koska lasta uhataan" -- tässä hän kadotti silmänräpäykseksi ilmenneen itsehillintänsä ja puhkesi itkuun -- "lastani, Aleksanderia!" -- ja hän alkoi taas itkeä.

Minä ravistelin häntä olkapäistä. "Aleksander!" sanoin minä. "Tokkopa te häntä edes ajattelette? Ettepä varmaankaan! Olkaa rohkea ja katsokaa itseänne suoraan silmiin, niin huomaatte, että te vain petätte itseänne. Vaimo, ystävä, lapsi, kaikki tyyni on unohdettu, ja te itse olette alentunut aivan itsekkääksi raukaksi."

"Mackellar", sanoi hän, ja oli ihmeellistä nähdä kuinka hän olennoltaan ja ulkonäöltään muuttui entisensä kaltaiseksi. "Te voitte sanoa minusta mitä tahdotte, mutta itsekäs en ole koskaan ollut, en koskaan."

"Minä tahdon avata teidän silmänne, kuinka te ponnistelettekin sitä vastaan", sanoin minä. "Kuinka kauan me olemme täällä olleet? Ja kuinka monta kertaa te olette kirjoittanut kotiin? Te kai olette nyt ensi kertaa yksin matkoilla; oletteko kirjoittanut ollenkaan? Tietääkö kotiväkenne, oletteko elävä vai kuollut?"

Olin koskettanut hänessä jotakin, mitä hän ei voinut salata, ja se rohkaisi hänen parempaa luontoansa. Hän ei enää itkenyt, vaan kiitti minua kovin katuvaisena, meni sänkyynsä ja vaipui pian sikeään uneen. Seuraavana aamuna hän ensi työkseen istui kirjoittamaan kirjettä rouvalleen; siitä tuli kyllä hyvinkin hellä kirje, vaikk'ei sitä koskaan kirjoitettu valmiiksi. Yleensä minä pidin huolta kaikesta kirjeenvaihdosta, ja on ymmärrettävää, ettei se ollut mikään kiitollinen tehtävä. Mitä piti minun kertoa rouvalle ja millaisin sanoin, kuinka paljon minun piti valehdella ja kuinka paljon puhua julmaa totta, siinä kysymyksiä, jotka usein öisin pitivät minua hereillä.

Kaiken tämän aikana lordi epäilemättä hyvinkin kärsimättömänä odotti uutisia rikostovereiltaan. On luultavaa, että Harris oli luvannut toimia nopeasti; jo joku aika takaperin olisi voinut saapua tietoja häneltä, ja jännitys on kovin kehno neuvonantaja miehelle, jonka järki on hämmentynyt. Lordin ajatukset suuntautuivat tänä odotusaikana melkein yksinomaan erämaahan, seuraten niitä miehiä, joitten toiminta merkitsi hänelle niin paljon. Hän kuvaili herkeämättä mielessään, miten he asettuivat leiriin ja kulkivat taas eteenpäin, miltä seutu näytti, kuinka he tuhansin eri tavoin suorittivat saman kammottavan työn ja vihdoin sen seurauksena, kuinka he näkivät masterin luiden ilman käsissä viruvan. Lordin puhuessa minä näin näitten rikollisten ajatusten pistävän esiin, aivan kuin olisivat kaniinit reijistään kurkistelleet. Eipä niin ollen ole ihme, että se seutu, jossa hän ajatuksissaan asui, alkoi ruumiillisestikin vetää häntä puoleensa.

Tunnettua on, minkä syyn hän keksi lähteäkseen. Sir William Johnsonilla oli joku diplomaattinen asia noissa seuduissa, ja lordi ja minä lähdimme hänen mukaansa uteliaisuudesta vain, kuten sanoimme. Sir Williamin palveluskunta oli suuri ja elintapa oivallinen. Metsästäjät hankkivat meille riistaa; joka päivä pyydystettiin kaloja vesistä ja konjakki vuosi virtoina. Kulkumme päivisin ja leiriytymisemme yöksi tapahtui sotilas-malliin; vahteja asetettiin ja vaihdettiin; jokaisella oli määrätty tehtävänsä, ja Sir William oli kaiken sieluna. Matka olisi ehkä kokonaisuudessaan minua suuresti miellyttänyt, ellei sää onnettomuudeksemme olisi ollut niin kovin kolea; päivisin oli lämpömittari vielä jäätymispisteen yläpuolella, mutta öisin oli heti hallaa. Melkein koko ajan puhalsi kiusallinen pureva tuuli, niin että istuimme venheessä sormet sinisinä; kun taas illalla seisoimme nuotion ääressä naamojamme paistaen, tuntui siltä kuin vaatteet selän puolelta olisivat olleet paperista. Ympärillämme vallitsi peloittava autius; ei näkynyt yhtään ihmistä, ei edes nuotion savua, emmekä matkustajiakaan kohdanneet, paitsi erään yksinäisen kauppiaanvenheen, jonka tapasimme matkamme toisena päivänä. Oli tosin jo verrattain myöhäinen syksy, mutta itse Sir Williamiakin vaivasi se huomio, että vesireitit olivat niin autiot, ja minä kuulin hänen useamman kerran lausuvan julki rauhattomuutensa asian johdosta. "Pelkäänpä, että tulemme liian myöhään; ne lienevät kaivaneet sotakirveensä maasta", sanoi hän, ja me saimme myöhemmin nähdä hänen olleen oikeassa.

En voi sanoin kuvailla, millainen murheen pimeys sielussani lepäsi tämän matkan aikana. Luonteeni ei kuulu niihin, joita tavattomat asiat huvittavat, ja minusta tuntui ilkeältä unelta, kun näin talven laskeutuvan maille ja minun oli pakko nukkua taivasalla, kaukana, kaukana ihmisasunnoilta, ja samalla me mielestäni julkeasti uhmasimme Luojan voimaa. Tämä ajatus, joka varmaankin ainoastaan osoittaa, että olin pelkuri, kärjistyi äärimmilleen, kun hyvin tiesin minkä vuoksi olimme lähteneet. Samalla rasittivat minua ne kohteliaisuusvelvollisuudet, jotka olin Sir Williamille velkaa; minun oli nyt hänelle pidettävä seuraa, kun lordi oli kerrassaan vaipunut tylsämielisyyttä lähentelevään tilaan ja istui vain jäykin silmin tuijottaen metsään, nukkui tuskin koskaan eikä toisinaan saanut pariakymmentä sanaa suustaan koko pitkänä päivänä. Ajatusta hänen puheessaan vielä oli, mutta hän näytti melkein yksinomaan kiintyneen ajatukseen, miten löytäisi miehet, jotka kulkivat hänen asioillaan. Hän kertoi Sir Williamille usein ja joka kerta aivan kuin uutena asiana, että hänellä oli "veli täällä jossain metsässä", ja pyysi että vahdit saisivat käskyn "käydä häntä kuulustelemassa." "Minä odotan jännityksellä tietoja veljestäni", saattoi hän sanoa kerran toisensa perästä. Ja toisinaan kun me kuljimme eteenpäin, voi hän saada päähänsä, että kaukana virralla näkyi kanootti tai rannalla leirisija, ja silloin hän joutui pelonsekaisen rauhattomuuden valtaan. Hänen omituinen käytöksensä ei tietysti voinut jäädä Sir Williamilta huomaamatta. Niinpä hän vihdoin veikin minut syrjään ja ilmaisi huolensa asian johdosta. Minä nostin sormen otsalleni ja pudistin päätäni; minä halusin kaikin tavoin levittää sitä luuloa, ettei hän ollut täysijärkinen, siltä varalta, että hänen aikeensa myöhemmin tulisi ilmi.

"Mutta kun niin on laita", huudahti Sir William, "onko silloin viisasta pitää häntä vapaalla jalalla?"

"Ne jotka hänet parhaiten tuntevat", vastasin minä, "väittävät, että hänen täytyy saada pitää päänsä."

"No niin", vastasi Sir William, "eihän se minun asiani ole. Mutta jos olisin sen ennen tiennyt, ette suinkaan olisi päässeet mukaani."

Näin me olimme kulkeneet eteenpäin kahdeksan päivää tuossa autiossa maassa, ilman että mitään erityistä oli tapahtunut, ja asetuimme kerran yöksi leiriin paikalle, missä virta juoksi jotenkin korkeiden metsäisten vuorten välitse. Siinä me sytytimme tasaiselle rannalle nuotion, söimme ja paneuduimme levolle, kuten tavallisesti. Tämä yö oli tappavan kylmä; pakkanen tunkeutui terävän purevana luihin ja ytimiin, eikä peittoni voinut asiaa ollenkaan auttaa, joten minä en saanut unen rahtua silmiini. Ennen päivän koittoa olin jälleen pystyssä, istuin mykkyrässä nuotion ääressä tai juoksin edestakaisin virran rantaa poistaakseni jäsenistäni kolottavaa kylmyyttä. Vihdoin alkoi aamunkajastus näkyä metsien ja vuorten takaa; makaajat liikahtelivat kääreissään ja virta vieri räiskien eteenpäin särkien rantaan syntyneen jääkalvon. Siinä minä seisoin kankeihin turkkeihin kietoutuneena, ja hengitys muuttui harmaaksi höyryksi jäätyneitten sierainteni alla. Silloin yht'äkkiä kuului omituisen hurja huuto metsänrinteestä. Vahdit vastasivat, makaajat hyppäsivät jaloilleen; eräs heistä osoitti sormellaan, toiset katsoivat hänen viittaamaansa suuntaan, ja juuri metsänreunassa, kahden puun välissä me näimme ihmisolennon, joka ojensi käsiään, aivankun olisi ollut suunniltaan. Heti sen jälkeen se juoksi esiin, lankesi polvilleen leirin edustalle ja puhkesi itkuun.

Se oli kauppias John Mountain, joka oli pelastunut aivan kuoleman kidasta. Kun hänet vihdoinkin saimme puhumaan, kysyi hän ensi sanoikseen, olimmeko nähneet Secundra Dassia.

"Nähneet mitä?" huusi Sir William.

"Ei", sanoin minä, "emme me ole häntä nähneet. Kuinka niin?"

"Ettekö ensinkään?" kysyi Mountain. "Niinpä minä sittenkin olen oikeassa." Samassa hän tarttui päähänsä. "Mutta mikä häntä ajaa takaisin?" huudahti hän. "Miksi mies palaa ruumiiden joukosta takaisin? Siinä piilee jokin kirottu salaperäisyys."

Nämä sanat saivat meidät ylenmäärin uteliaiksi, mutta lukijalle asiat selvinnevät paremmin, jos kerron ne oikeassa aikajärjestyksessä. Liitän siis tähän selonteon, jossa olen käyttänyt kolmea eri lähdettä, jotka eivät kaikissa suhteissa ole aivan yhtäpitävät:

_Ensiksi_: Mountainin kirjoittamaa kertomusta, jossa hän varsin viekkaasti on jättänyt kaikki rikostyöt kertomatta.

_Toiseksi_: Kahta keskustelua Secundra Dassin kanssa.

_Kolmanneksi_: Useita keskusteluja Mountainin itsensä kanssa; näissä hän oli kyllin ystävällinen ilmaisemaan koko totuuden; hän näet totta puhuen piti minua rikostoverinaan.

* * * * *

_Kauppias Mountainin kertomus_.

Siihen joukkueeseen, joka kapteeni Harrisin ja masterin yhteisessä ylijohdossa kulki virtaa ylöspäin, kuului kaikkiaan yhdeksän henkeä, joissa ei ollut yhtään (Secundra Dass pois luettuna) hirtinpuuhun soveltumatonta. Harrisista lähtien siirtomaan kansa tunsi heidät vimmatuiksi, verenhimoisiksi konniksi; muutamat harjoittivat rosvoamista ammattinaan. Kaikki olivat oivallisia renttuilemaan ja ryyppäämään; useimmilla oli rommikauppa käsityönä, ja kaikki yhdessä olivat sopiva seurue lähtemään petollisiin murhatöihin. Mikäli ymmärrän, ei joukkueessa ollut erityisempää kuria eikä vakituista johtajaa, mutta Harris ja neljä muuta -- Mountain itse, kaksi skotlantilaista -- Pinkerton ja Hastie -- ja eräs Hicks niminen virkaheitto suutari -- pistivät päänsä yhteen ja sopivat menettelytavasta. Mitä puhtaasti aineelliseen puoleen tulee, olivat he aika hyvin varustetut; niinpä oli masterilla mukanaan teltta, jossa hän oli suojassa ja häiritsemättä. Tuokin pieni etuoikeus yllytti hänen tovereitaan häntä vastaan. Mutta yleensäkin oli hänen asemansa siinä määrin väärä, jopa naurettava, että koko hänen hallitsemiskykynsä ja kaikki hänen miellyttävät ominaisuutensa eivät täällä merkinneet mitään. Kaikki muut, Secundraa lukuunottamatta, pitivät häntä miehenä, joka oli antanut houkutella itsensä loukkuun ja joka nyt itsekään asiasta tietämättä kulki kaulankatkeamista kohti. Itse hän kuitenkin lienee pitänyt itseään matkueen todellisena johtajana ja alkuunpanijana; tämä tietysti ei voinut olla hänen käytöksessään ilmenemättä, ja kun hän pienimmässäkin määrin osoitti mahdin tai alentuvaisuuden merkkejä, niin ne, jotka olivat hänet pettäneet, naureksivat partaansa.

Minä olin siinä määrin tottunut pitämään ja ajattelemaan häntä mahdikkaana johtajana, että minuun koski kipeästi ja hävettävästi tieto siitä, missä asemassa hän tällä retkellä oli ollut. Miten varhain hän oli voinut jotakin aavistaa, on mahdoton tietää, mutta pitkä aika kului, kulkue ehti jo kauas erämaahan, ennenkuin asiain todellinen tila hänelle selvisi.

Se tapahtui seuraavasti. Harris ja muutamat muut olivat menneet metsään neuvottelemaan ja olivat yht'äkkiä säikähtäneet pensaikosta kuuluvaa rasahdusta. Kaikki he tunsivat intiaanien sodankäyntitavat, olipa Mountain sekä asunut että metsästänyt yhdessä alkuasukasten kanssa, vieläpä saavuttanut mainetta taisteluissa heitä vastaan. Hän osasi liikkua äänettömästi metsässä ja seurata jälkiä kuin koira. Sen vuoksi hän sai toisilta toimekseen hiipiä tiheikköön tarkastamaan rasahduksen syytä. Häneltä ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin hän tiesi aivan lähellä edessään kulkevan ihmisen, joka varovasti, mutta tottumattomasti pujahteli lehväin välitse, ja kun hän pian sen jälkeen pääsi hyvälle näköpaikalle, onnistui hän huomaamaan Secundra Dassin, joka vikkelästi puikki eteenpäin, alinomaan taakseen katsellen. Tuon nähdessään ei hän tiennyt pitikö nauraa vai itkeä, ja kun hän palattuaan oli kertonut asian rikostovereilleen, oli heidän laitansa jokseenkin samoin. Ei siis ollut mitään syytä peljätä intiaanien hyökkäystä, mutta toisaalta, koska Secundra Dass otti huolekseen heitä vakoilla, oli varsin todennäköistä, että hän osasi englanninkieltä, ja jos hän osasi englanninkieltä, oli varmaa, että master tunsi kaikki heidän vehkeensä. Nyt oli asema erikoisen omituinen. Jos Secundra Dass osasi englanninkieltä ja salasi sen, taisi toisaalta Harris useita Intian kieliä; ja kun hän oli oppinut niitä oloissa, joissa hänen käytöksensä oli mennyt kauas suurimmankin julkeuden rajojen ulkopuolelle, oli hän katsonut parhaaksi olla asiasta vaiti. Siten oli molemmilla puolueilla mahdollisuuksia vakoilla toista. Salaliittolaiset palasivat leiriin saatuaan kuulla, että heillä oli sellainen etu puolellaan; Harris ryömi masterin teltan luo, kun hän kuuli hindun ehtineen sinne takaisin; toiset taas istuivat piippuineen nuotion ääressä ja odottivat kärsimättöminä, mitä hän saisi tietoonsa. Kun hän vihdoin tuli, oli hänen ilmeensä hyvin synkkä. Hän oli kuullut kylliksi varmistuakseen pahimmassa epäluulossaan. Secundra Dass osasi erinomaisesti englanninkieltä; hän oli hiiviskellyt heidän jäljessään ja vakoillut heitä useita päiviä; masterilla oli nyt täysi selko salaliitosta; hän ja hindu aikoivat seuraavana päivänä erota toisista sellaisella paikalla, missä piti kulkea yli maakannaksen, ja lähteä oman onnensa nojaan vaeltamaan metsissä; he pitivät parempana kaikkea, he antautuivat nälälle, petoeläimille ja intiaaneille alttiiksi mieluummin kuin jäivät nykyiseen asemaansa petturien joukkoon.

Mitä nyt oli tehtävä? Jotkut tahtoivat heti lyödä masterin kuoliaaksi, mutta Harris sai heidät ymmärtämään, ettei sellaisesta rikoksesta olisi mitään hyötyä, koska master, joka oli aarteen kaivanut maahan, veisi mukanaan tiedon sen paikasta. Toiset tahtoivat heti luopua koko yrityksestä ja lähteä New-Yorkiin päin, mutta tuo houkutteleva sana, aarre, ajatus pitkästä matkasta, jonka he jo olivat suorittaneet, sai enemmistön hylkäämään tämän ehdotuksen. Olen taipuvainen luulemaan, että suurin osa joukosta oli aivan matalajärkistä väkeä. Harris tosin ymmärsi yhtä ja toista, Mountain ei ollut mikään hölmö, Hastie oli saanut kirjallista sivistystä, mutta hekin olivat varsin huonosti menestyneet elämässä, ja jäljellä olevat kuuluivat pahimpaan roskaväkeen, mitä missään siirtomaassa voi tavata. Siihen loppupäätökseen, johon he vihdoin tulivat, olivat enemmän syynä ahneet toiveet kuin harkinta. He päättivät, että oli meneteltävä varovasti, pidettävä hyvin silmällä masteria, oltava vaiti eikä enää annettava aihetta epäluuloon. Mikäli voin asiaa arvostella, luottivat he kokonaan siihen, että heidän uhrinsa sattuisi olemaan yhtä ahne, yhtä täynnä haluja ja yhtä ajattelematon kuin hekin, ja että hän asiain niin kehittyessä joutuisi uhraamaan sekä henkensä että aarteensa.

Kahteen kertaan lienevät Secundra ja master seuraavan päivän kuluessa luulleet päässeensä pakoon, ja kaksi kertaa tulivat he viekkaudessaan voitetuiksi. Masterissa ei näkynyt minkäänmoista pettymyksen merkkiä, paitsi että hän toisella kerralla kalpeni hiukan. Hän ihmetteli, kuinka hän tyhmyyksissään oli joutunut harhateille, kiitti kiinniottajiaan, aivankuin nämä olisivat tehneet hänelle palveluksen, ja liittyi uudelleen kulkueeseen niin kohteliaan ja reippaan näköisenä kun konsanaan. Mutta hän oli varmaankin haistanut ruudin, sillä tästä lähtien hän ja Secundra puhuivat keskenään vain kuiskaten, eikä hyödyttänyt mitään se, että Harris seisoi väijymässä pakkasessa teltan ulkopuolella. Samana iltana, jona tämä saatiin tietää, täytyi jättää venheet ja kulkea eteenpäin jalkaisin, joten pakenemismahdollisuudet suuressa määrässä vähenivät.

Nyt alkoi äänetön taistelu molempien puolueiden kesken; toiset taistelivat elämästä, toiset rikkauksista. He olivat nyt lähellä sitä erämaan osaa, jossa masterin itse täytyi alkaa opastaa, ja tämä aiheenaan istuivat Harris ja hänen miehensä joka ilta hänen ääressään nuotion ympärillä ja ponnistelivat saadakseen hänet ilmaisemaan jotakin. Jos hän luopuisi salaisuudestaan, tiesi hän vallan hyvin olevansa kuoleman oma; toisaalta ei hän uskaltanut kieltää heitä kysymästä ja hänen täytyi olla auttavinaan heitä parhaan kykynsä mukaan; muutenhan hän olisi voinut yhtä hyvin sanoa epäilevänsä heitä. Ja kumminkin väittää Mountain, ettei hänen ilmeensäkään koskaan muuttunut. Hän istui näiden verikoirain keskellä elämän riippuessa ohukaisesta langasta, aivankuin joku iloluontoinen isäntä istuu tyytyväisenä kotonansa oman lieden ääressä. Aina hänellä oli vastaus valmiina -- hyvin usein leikillinen; hän ei päästänyt rosvoja uhkailemaan ja väisti loukkauksia, jutteli, nauroi ja kuunteli mitä avomielisimmän näköisenä -- käyttäytyi sanalla sanoen niin, että olisi saanut heidät neuvottomiksi, jos pelkkä epäluulo olisi ollut kysymyksessä, ja oli saada heidät horjumaan heidän varmasta tiedostaankin huolimatta. Niin, myönsipä Mountain minulle, että he pian olisivat lakanneet uskomasta kapteenin tiedonantoihin, ja uskotelleet itselleen, ettei se, jonka he aikoivat tappaa, vielä nytkään tietänyt mitään heidän aikeistaan, ellei esteenä olisi ollut se seikka, että hän kerta kerran jälkeen (tosin varsin nokkelasti) kiersi heidän vastauksiaan, ja elleivät hänen uudistetut pakoyrityksensä olisi olleet vieläkin pätevämpiä todistuskappaleita. Viimeisestä tällaisesta yrityksestä, joka kärjisti asian huippuunsa, kerron seuraavassa.

Ensinnäkin on mainittava, että Harrisin väki oli aivan suunniltaan; pidettiin tuskin enää yllä kohteliaisuuden varjoakaan, ja oli (mikä jo yksin merkitsee paljon) otettu pois aseet masterilta ja Secundralta jonkinmoisen tekosyyn nojalla. Mutta uhattu pari puolestansa säilytti yhä ystävällisen ja soveliaan käytöksensä; Secundra oli pelkkää kumartelua ja master pelkkää hymyä. Viimeisenä rauhallisena iltana hän oli mennyt niin pitkälle, että oli huvittanut seuruetta laululla. Oli myöskin huomattu hänen syöneen tavattoman vankasti ja juoneen tiheään, epäilemättä tarkoituksella.

Vihdoin, noin kello kolmen tienoissa aamulla, hän lähti teltasta ulos ääneen ähkyen ja valittaen, ja käyttäytyi yleensä aivan kuin liiallinen syöminen olisi häntä vaivannut. Jonkun ajan kuluttua tuli Secundra ja hoiteli kaikkien nähden herraansa. Vihdoin tämä näytti toipuvan ja vaipuvan uneen maahan teltan taakse; hindu taas meni takaisin telttaan. Jonkin ajan kuluttua saapui uusi vahtimies; hänelle osoitettiin master, joka makasi puhvelinnahkaturkkiinsa kääriytyneenä. Vahtimies piti sitten (ainakin omien sanojensa mukaan) yhtämittaa häntä silmällä. Päivän alkaessa sarastaa tuli äkkinäinen tuulenpuuska, joka avasi turkkien toista reunaa, ja samassa heitti hatun masterin päästä vähään matkaan. Vahtimiehestä näytti ihmeelliseltä, ettei nukkuja herännyt. Senvuoksi hän meni teltan luo. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän huudahti ja ilmoitti toisille, että vanki oli karannut. Hindunsa hän oli jättänyt ja tämä oli saada hengellään maksaa isäntänsä pakenemisen; joka tapauksessa rosvot häntä ensi kiivastuksen ja hämmästyksen vallassa mitä epäinhimillisimmin rääkkäsivät. Mutta kaikkien uhkausten ja kidutustenkin aikana Secundra urhoollisesti väitti, ettei hän tiennyt vähintäkään herransa suunnitelmista, mikä olikin varsin mahdollista, eikä hänen pakenemistavastaan, mikä aivan silminnähtävästi oli valhetta. Liittolaisilla ei näin ollen ollut muuta mahdollisuutta kuin kokonaan antautua Mountainin johdettaviksi. Yöllä oli kylmentynyt, maan pinta oli kova, mutta heti auringon noustua tuli lämmin suojasää. Mountain ylpeili siitä, ettei tällaisia jälkiä moni olisi voinut seurata, vielä harvemmat alkuasukkaistakaan löytää. Ennenkuin takaa-ajajat siis pääsivät masterin jäljille, oli hän päässyt kauas edelle, ja hän lienee kulkenut niin harjaantumattomaksi jalankävelijäksi hämmästyttävän nopeasti, sillä Mountain sai hänet näkyviinsä vasta puolenpäivän seutuvilla. Kun tämä tapahtui, oli kauppias yksin; hänen oman toivomuksensa mukaan seurasivat kaikki hänen toverinsa vasta useita satoja askeleita jäljempänä; hän tiesi että master oli aseeton; sitäpaitsi häntä kiihoitti nopea kulku ja takaa-ajointo. Kun hän nyt näki saaliinsa niin lähellä, avuttomana ja uupuneen näköisenä, sai hänen turhamaisuutensa hänet yrittämään vangita pakolaista omin neuvoin. Kuljettuaan pari askelta eteenpäin hän tuli pienelle aukealle paikalle, ja sen toisella reunalla istui master käsivarret ristissä isoon kiveen nojaten. Mountain ehkä sai aikaan jonkin risahduksen; joka tapauksessa on varmaa, että master nosti päätään ja suuntasi katseensa juuri siihen kohtaan metsikköä, missä hänen vainoojansa makasi:

"En ole varma siitä, näkikö hän minut", sanoi Mountain, "mutta hän tuijotti minuun päin kuten epätoivoinen, ja silloin rohkeus virtasi minusta kuin rommi pullosta." Kun master kohta sen jälkeen katsoi toisaalle ja näytti jälleen painuvan ajatuksiinsa, hiipi Mountain pois ja kääntyi hakemaan apua tovereiltaan.

Nyt seurasi sarja yllätyksiä, sillä vakooja oli tuskin ehtinyt ilmoittaa toisille keksintönsä, ja he eivät olleet vielä varustautuneet käymään pakolaisen kimppuun, kun mies jo olikin heidän keskellänsä; hän käveli aivan rauhallisena kädet selän takana.

"Hei miehet!" huusi hän heidät nähdessään. "Olipa hyvä, että toisemme tapasimme. Mennäänpä takaisin leiriin."