Part 18

"Niin, säästän teidät", toisti hän, laski minut irti ja kääntyi pois. Sitten hän jälleen asettui eteeni. "Te tiedätte vain vähän siitä, mitä minä rahoilla tekisin, Mackellar. Oletteko todellakin luullut, että olisin pitänyt tappion kiltisti hyvänäni? Kuulkaahan nyt: minun elämäni on ollut sarja ansaitsemattomia tappioita. Tuo tyhmyri, Kaarle-prinssi, pilasi erittäin lupaavan yrityksen; siinä meni onneni ensi kerran nurinniskoin. Pariisissa minä olin jälleen pääsemäisilläni satulaan; sillä kerralla tuli sattuma tielle; eräs kirje joutui vääriin käsiin, ja minä olin yhtä alhaalla kuin ennenkin. Kolmannen kerran minä keksin tilaisuuden päästä eteenpäin; sanomattoman kärsivällisesti rakentelin itselleni asemaa Intiassa; silloin tuli Clive, rajah nujerrettiin ja minä pelastuin häviöstä kuten mikäkin Aeneas, Secundra Dass selässäni. Kolme kertaa minä olen ollut kurottautumassa korkeinta asemaa kohti, ja olen vasta neljänkymmenenkahden. Minä tunnen maailman paremmin kuin moni mies elämänsä iltana -- hovin ja leirin, idän ja lännen; minä tiedän, minne voin mennä, tunnen tuhansia keinoja. Minä olen nyt kykyjeni kukoistusajassa, terveyteni on hyvä ja kunnianhimoni erinomainen. No niin, tuosta kaikesta minä luovun, en välitä, vaikka kuolenkin ilman että maailma milloinkaan kuulee nimeäni. Minä välitän ainoastaan yhdestä asiasta, ja sen minä tahdon saavuttaa. Varokaa, ettette tekin katon pudotessa murskaannu raunioihin."

Tultuani ulos hänen huoneestaan vakuutettuna siitä, että väliintuloni ei voisi mitään hyödyttää, huomasin satamassa hyörinää ja näin, luodessani sinne katseeni, erään laivan vast'ikään nostaneen ankkurinsa. Kuinka kummallista, että saatoin sitä katsella välinpitämättömästi, vaikka se toi molemmille Durrisdeerin veljeksille surman. Kaikkien tämän kamppailun onnettomain tapausten, loukkausten, ristiriitaisten pyyteiden, veljesten välisen kaksintaistelun tapahduttua oli vielä jäljellä, että eräs Grub-Streetillä asuva kurja raukka, joka kirjoitti ansaitakseen päivällisensä, eikä välittänyt siitä, mitä hän sotki, onnistui neljätuhatta peninkulmaa leveän suolaisen meren poikki heittämään noituutensa ja lähettämään veljekset lumiaavikolle kuolemaan. Mutta tuollainen ajatus oli minulle aivan vieras, ja kun seudun väki, satamassa vallitsevan vilkkauden tähden, vilisi ympärilläni, kuljin minä läpi väkijoukkojen kokonaan vaipuneena miettimään äskeistä luonakäyntiäni ja masterin puheita.

Samana iltana tuotiin meille laivasta pieni käärö lentolehtisiä. Seuraavaksi päiväksi oli lordi sopinut huvimatkasta kuvernöörin kanssa; siihen ei ollut pitkältä, ja minä jätin hänet hetkiseksi yksin huoneeseensa silmäilemään lentokirjasia. Kun tulin takaisin, oli hänen päänsä painunut pöydän kantta vasten, ja hänen kätensä olivat levällään kokoonrutistettujen papereitten keskellä.

"Lordi hyvä!" huusin minä rientäen hänen luokseen; luulin näet hänen saaneen kohtauksen.

Hän hypähti ylös aivan kuin tanssinukke, kasvot raivon vääristäminä, niin että vieraassa paikassa olisin häntä tuskin tuntenut. Samassa kohosi hänen kätensä aivan kuin hän olisi aikonut iskeä minut maahan. "Jättäkää minut yksin!" kiljaisi hän, ja minä kiiruhdin, niin nopeasti kuin vavahtelevat polveni sallivat, rouvan luo. Ei hänkään suotta aikaa tuhlannut, mutta kun tulimme takaisin, oli hän lukinnut oven sisäpuolelta ja huusi vain sieltä meille, että jättäisimme hänet rauhaan. Me katsoimme toimiimme -- kovin kalpeita olimme kumpikin, sillä luulimme, että loppuisku oli tullut.

"Minä kirjoitan hänen puolestaan kuvernöörille anteeksipyynnön", sanoi rouva. "Meidän täytyy turvata ylhäisiin ystäviimme." Mutta kun hän kynään tarttui, putosi se hänen kädestään. "Minä en voi", sanoi hän. "Voitteko te?"

"Minä teen sen niin hyvin kuin osaan, hyvä rouva", vastasin minä.

Hän katseli olkapääni yli, kun kirjoitin. "Hyvä", sanoi hän, kun olin saanut kirjeen valmiiksi. "Jumalan kiitos, Mackellar, että minulla on, kehen voin hiottaa. Mutta mitä se nyt saattaa olla? Mitä, mitä kumminkin se lieneekään?"

Minä ajattelin mielessäni, ettei mikään selitys ollut mahdollinen, eipä edes tarpeellinenkaan; pelkäsin että herrani hulluus oli nyt yhtäkkiä puhjennut ilmoille aivan kun tulivuoren purkaus, joka on kauan pysynyt kytemässä; mutta tätä en uskaltanut ilmaista, kun säälin rouvaa.

"Tärkeämpää on, että harkitsemme, mitä meidän itse on tehtävä", sanoin minä. "Onko meidän pakko jättää hänet yksin tuonne?"

"Minä en uskalla häntä häiritä", vastasi hän. "Luonto sen ehkä parhaiten tietää. Ehkä juuri luonto huutaa, että hänet on jätettävä rauhaan, ja me hapuilemme pimeässä. Niin, minä mieluimmin jättäisin hänet yksin."

"Sitten minä lähetän tämän kirjeen, hyvä rouva, ja tulen, jos niin tahdotte, tänne takaisin seuraksenne", sanoin minä.

"Tehkää niin", huudahti rouva.

Koko iltapäivän me istuimme yhdessä, enimmäkseen vaiti, vartioiden lordin huoneen ovea. Ajatukseni asuivat äskeisessä tapauksessa ja sen silmiinpistävässä yhtäläisyydessä sen näyn kanssa, joka minulla oli ollut. Minun täytyy sanoa tästä pari sanaa, sillä asia on juteltu hyvinkin liioitellussa muodossa; olenpa nähnyt sen painettunakin ja minut mainittuna nimeltä, jota paitsi arveltiin minun voivan antaa lähempiä tietoja. Seuraavat seikat olivat samat: lordi istui jossain huoneessa pää pöytää vasten painuneena, ja kun hän kohotti päätään, oli kasvoilla ilme, joka sai minut syvästi murheelliseksi. Mutta huone oli toinen, lordin asento pöydän ääressä ei ollut ollenkaan sama, ja kasvot, hänen ne paljastaessaan, osoittivat surullisen suurta raivoa, eivätkä sitä kalvavaa epätoivoa, joka aina (paitsi erästä kertaa, josta olen ennen puhunut) niillä esiintyi, kun ne ilmestyivät sieluni silmälle. Tämä on täysi totuus, joka nyt vihdoin tulee julkisuuteen, ja joskin eroavaisuudet olivat melkoiset, riitti kuitenkin se, mikä sopi yhteen, saamaan mieleni kauhun valtaan. Koko iltapäivän minä, kuten jo sanoin, istuin tuumien tuota aivan yksikseni; rouvalla näet oli kyllin omissa ajatuksissaan, eikä mieleeni suinkaan juolahtanut kiusata häntä mielikuvillani. Kesken odotustamme hän keksi hyvän suunnitelman, lähetti hakemaan mr. Aleksanderia, ja käski hänen koputtaa isänsä ovelle. Lordi tosin käski pojan pois, mutta ilman minkäänlaista sanoissa tai eleissä ilmenevää väkivaltaisuutta, niin että minä aloin hiljalleen toivoa kohtauksen menevän ohi.

Vihdoin illan tullen, juuri kun olin sytyttämässä lamppua, aukeni ovi, ja lordi seisoi kynnyksen toisella puolen. Valoa ei ollut riittävästi voidaksemme erottaa ilmeen hänen kasvoillaan; kun hän puhui, tuntui ääni minusta jossain määrin muuttuneelta, mutta kumminkin aivan rauhalliselta.

"Mackellar", sanoi hän, "viekää tämä kirje omakätisesti sen vastaanottajalle. Se on ankaran yksityistä laatua. Koettakaa tavata asianomainen yksin jättäessänne kirjeen hänelle."

"Henry", kysyi rouva, "ethän kipeä ole?"

"En, en", vastasi hän äreästi, "minulla on puuhaa. En, en ollenkaan; puuhaa minulla vain on. Ihmeellistä, että ihmistä heti luullaan sairaaksi, jos hänellä on jotain tekemistä. Tuokaa minulle sisään illallinen ja kori viiniä; minä odotan erästä ystävää luokseni. Muuten ei minua saa häiritä."

Samassa hän jälleen sulkeutui huoneeseensa. Kirje oli osoitettu eräälle kapteenille nimeltä Harris, johonkin kapakkaan satamassa. Minä tiesin kulkupuheista, että Harris oli vaarallinen seikkailija, jonka kovasti epäiltiin ennen harjoittaneen rosvoamista, ja joka nyt teki raakaa intiaanikauppaa. En voinut mitenkään käsittää mitä lordilla oli hänelle sanottavaa tai hänellä lordille, enkä myöskään kuinka lordi oli saanut hänet tietoonsa, ellei se ollut tapahtunut erään häpeällisen oikeusjutun kautta, josta Harris joku aika takaperin oli päässyt luikertamaan irti. Kaiken kaikkiaan minä lähdin matkalle varsin vastenmielisesti, ja tutustuttuani hiukan kapteeniin palasin murheellisena. Minä löysin hänet eräästä haisevasta huoneesta, missä hän istui tippuvan kynttilän ja tyhjän pullon äärestä. Hänen käytöksestään voi jossain määrin huomata, että hän oli joskus ollut sotilas, tai oli se ehkä teeskenneltyä, sillä hänen esiintymistapansa oli kömpelö.

"Tervehtikää lordia, että minulla on kunnia käydä tapaamassa hänen korkea-arvoisuuttaan vähäisen hetken kuluttua", sanoi hän kirjeen luettuaan. Senjälkeen oli hän kyllin moukkamainen osoittaakseen tyhjää pulloaan ja pyytääkseen minua ostamaan siihen viinaa.

Vaikka palasinkin kotiin niin nopeasti kuin suinkin, seurasi kapteeni aivan kintereilläni ja jäi taloon myöhään yöhön. Kukko kiekui jo toisen kerran, kun minä huoneeni ikkunasta näin lordin seuraavan häntä lyhty kädessä portille; he olivat molemmat juovuksissa, nojasivat silloin tällöin toisiinsa ja juttelivat tuttavallisesti.

Seuraavana aamuna lordi oli kumminkin jo varhain lähtenyt ulos ja ottanut satoja puntia mukaansa. Minä olen aina tietänyt, ettei hänellä enää niitä ollut palatessaan, ja samalla olin varma siitä, ettei master ollut niitä saanut; minä näet pysyttelin koko aamupäivän hänen puotinsa läheisyydessä.

Tämä oli viimeinen kerta New-Yorkissa ollessamme jolloin lordi Durrisdeer meni tiluksiensa rajain ulkopuolelle; hän kuljeskeli kartanollaan tai istui juttelemassa perheensä kanssa yhtä usein kuin ennenkin. Kaupungilla ei häntä nähty; hänen jokapäiväiset masterin luona käyntinsäkin taukosivat kokonaan. Ei Harriskaan enää näyttäytynyt -- ei ennenkuin lopuksi.

Minua painosti kovasti se salaperäisyys, johon olimme alkaneet kietoutua. Yksin lordin jokapäiväisissä tavoissa tapahtuneista muutoksista kävi riittävän selväksi, että hänellä oli jotain vakavaa mielessä, mutta mitä se oli, mistä kotoisin ja minkätähden hänen sen vuoksi oli pysytteleminen talon ja puutarhan rajoissa, siitä ei minulla ollut aavistustakaan. Ilmeistä, jopa suorastaan todistettavaa oli, että lentolehtisillä oli osansa tässä mylläkässä. Nyt minä luin kaikki, jotka suinkin käsiini sain, ne olivat aivan mitättömiä sisällöltään kaikki tyyni, tavallista karkeata puolue-kinastelua; minun oli mahdotonta keksiä mitään, josta innokkainkaan puoluemies olisi voinut erityisempiä välittää, ja lordia eivät valtioasiat juuri suuresti huvittaneet. Mutta seikka oli se, että se lentolehtinen, joka oli saanut kaiken matkaan, yhä oli piilossa lordin povella. Sieltä minä sen vihdoin hänen kuoltuansa löysin, kaukana aavikolla. Sellaisessa paikassa ja mitä kamalimpain olosuhteiden vallitessa minä ensi kerran luin seuraavat erään whig-puolueeseen lukeutuvan häväistyskirjoitusten sepustajan kirjoittamat valheelliset sanat, joiden tarkoituksena oli estää jakobiitteja saamasta armoa: "Eräs toinen kuuluisa kapinoitsija, B----n m----, saa kohdakkoin arvonimensä takaisin. Tätä asiaa on valmistettu kauan, aina siitä asti, kun hän Skotlannissa ja Ranskassa suoritti muutamia varsin häpeällisiä tehtäviä. Hänen veljestään B----n l----sta tiedetään, ettei hän mielenlaadultaan ole veljeään valkoisempi, ja otaksuttu perillinen, joka nyt tulee syrjäytetyksi, on kasvatettu mitä halpamaisinten periaatteiden mukaan. Niinkuin vanha sananlasku sanoo: _isompi puoli kummallekin ja loppu tasan_; mutta sellainen suosionosoitus kuin tämä arvon takaisinsaanti olisi, on liian suuri saadakseen huomaamatta tapahtua."

Täysijärkinen mies ei olisi huolinut mitään koko jutusta, joka niin selvästi oli sepustettu; ei yhdenkään ajattelevan ihmisen päähän olisi voinut juolahtaa hallituksella mitenkään olevan sellaisia tuumia, ellei ehkä oteta lukuun tyhmeliiniä itseään, joka sepustuksen oli laatinut; lordi taas, niin tervejärkinen kuin oli ennen ollutkin, ei ollut koskaan osoittanut loistavia hengenlahjoja. Että hän pani niin suuren arvon tuommoiseen juoruun, kulki lentokirjanen povellaan ja sen sisältö sydämessään, se todistaa paremmin kuin muu, että mies oli mielipuoli. Epäilemättä kiirehti uhkaavaa järjen pimentymistä mr. Aleksanderin nimen pelkkä mainitseminen sekä suoraan lausuttu uhkaus lapsen perintöoikeutta kohtaan. Voisi myöskin ajatella, että isäntäni oli ollut jo kauan täydellisesti mielipuolena, mutta ettemme me huonoina havaitsijoina olleet sitä älynneet tai olimme häneen niin tottuneet, ettemme huomanneet hänen heikkoutensa kehittymistä.

Noin viikko siitä päivästä, jona lentolehtiset olivat saapuneet, olin minä myöhään sataman puolella ja kävelin kohti masterin tupaa, kuten usein tein. Ovi aukeni, valovirta valahti tielle ja minä näin erään miehen ystävällisesti tervehtivien ottavan jäähyväisiä. En osaa sanoa kuinka kummalliselta minusta tuntui, kun huomasin, että hän oli seikkailija Harris. En voinut muuta ajatella kuin että lordi oli hänet sinne lähettänyt, ja jäin kävelemään kovin vakaviin ja tuskallisiin mietteisiin vaipuneena. Palasin vasta myöhään kotiin ja tapasin lordin järjestämässä matkalaukkuaan kuntoon matkaa varten.

"Miksi tulette näin myöhään?" huusi hän. "Huomenna me matkustamme Albanyyn yhdessä, te ja minä, ja te saatte pitää kiirettä joutuaksenne kuntoon."

"Albanyynko, lordi hyvä?" huudahdin minä. "Mutta miksi taivaan nimessä sinne?"

"Vaihteen vuoksi", vastasi hän.

Rouva, joka näytti itkeneen, antoi minulle merkin totella enemmittä puheitta. Hiukan myöhemmin (kun saimme tilaisuuden vaihtaa pari sanaa) kertoi hän minulle, että lordi, kapteeni Harrisin jälleen hänen luonaan käytyä, oli yht'äkkiä ilmoittanut matkustavansa. Kaikki rouvan yritykset saada hänet luopumaan matkasta tai ilmoittamaan sen tarkoitus olivat olleet aivan turhia.

YHDESTOISTA LUKU.

Matka erämaahan.

Matkamme pitkin kaunista Hudson-virtaa oli mitä onnellisin; sää oli suotuisa ja kukkulat loistivat erittäin ihanina syyskesäisessä väriloistossaan. Albanyssa me asetuimme asumaan erääseen ravintolaan. En ollut niin sokea, eikä lordi niin viekas, etten olisi älynnyt hänen koettavan pitää minua vankina. Sillä, mitä hän tehtäväkseni antoi, ei ollut sellaista kiirettä, että se olisi ollut tehtävä ravintolapahasessa, missä ei ollut edes kunnollista paperia, eikä asiakirja myöskään voinut olla niin tärkeä, että siitä välttämättä piti laatia neljä viisi jäljennöstä. Minä alistuin näennäisesti hänen määräyksiinsä, mutta pidin samalla omaa neuvoa ja sain ystävälliseltä isännältämme joka päivä tietää kaupungin tapahtumat. Sitä tietä minulle vihdoin saapui uutinen, jota oikeastaan koko ajan olin odottanutkin. Kuuliin, että kapteeni Harris ja joku "kauppias mr. Mountain" olivat lähteneet veneellä virtaa ylöspäin. Minulla oli syytä peljätä isäntäni jotain huomaavan, niin kovin minuun vaikutti se ajatus, että isäntäni varmaan oli samassa juonessa. Sain kumminkin sanotuksi, että tunsin jossain määrin kapteenin, mutta en Mountainia, ja kysytyksi, ketä muita oli mukana. Sitä ei kertojani tiennyt; mr. Mountain oli tullut maihin tekemään joitakin välttämättömiä ostoksia, oli kulkenut kaupungilla kaupoissa, juonut ja rentustellut, ja kuulosti siltä kuin veitikoilla olisi aikomus matkallaan hyvinkin hyötyä, sillä hän oli puhunut paljon siitä, kuinka suuria asioita hän palattuaan voisi toimittaa. Muuta ei tiedetty, sillä kapteeni yksin oli ollut maissa. Kiire heillä näytti olevan päästä johonkin määrättyyn paikkaan ennen lumen tuloa.

Seuraavana päivänä tosiaan jo Albanyssakin satoi hiukan lunta, mutta se taukosi aivan heti ja oli siis vain enne siitä, mitä oli tuleva. Minä en sitä silloin sen enempää ajatellut, kun en paremmin tuntenut maan koleita sääsuhteita; nyt minä muistelen sitä aivan toisin tuntein ja kysyn joskus itseltäni, eikö nyt kerrottavain tapausten kammottavaisuus osaksi johtunut juuri ankarasta lumentulosta ja rajuista tuulista, joiden käsiin jouduimme, ja kärsimästämme polttavasta pakkasesta.

Kun venekunta oli tiessään, luulin ensin, että lähtisimme pois kaupungista. Mutta niin ei tapahtunut; lordi jäi Albanyyn, jossa hänellä selvästi ei ollut mitään tekemistä, ja pidätti minua, jolla ei mitään todellista hommaa ollut, tekosyillä luonansa. Tästä seikasta minua ehkä syystäkin soimataan. Minä en ollut niin huomaamaton, etten olisi asiaa ollenkaan mietiskellyt. Minä en voinut otaksua masterin antautuvan Harrisin valtaan aivan suotta, jotain täytyi asiassa piillä. Harrista pidettiin yleensä huonomaineisena, ja lordilla oli ollut hänen kanssaan salaisia kohtauksia; kauppias Mountain, kun asiaa tiedustelin, kuului olevan samanlainen lurjus. Se seikka, että heidän matkansa päämääränä oli petoksella kootun aarteen käsiinsä saaminen, antoi jo itsessään melko lailla aihetta petokseen, ja tila siinä maassa, jonne he matkustivat, tarjosi heille tilaisuuden tappaa vapaasti, rangaistusta pelkäämättä. Minä en siis kiellä kaikkea tätä miettineeni ja peljänneeni, ja aavistaneeni kuinka masterin kävisi. Mutta huomattakoon, että minä, juuri sama mies, olin yrittänyt sysätä hänet laivanreunan yli mereen, sama, joka aivan hiljattain oli synnillisesti, mutta vilpittömästi koettanut tehdä kauppaa Jumalan kanssa ja yrittänyt lahjoa Jumalaa salamurhaajakseen. Toisaalta minä aivan varmaan olin nyt suopeammalla mielellä vihollistamme kohtaan. Mutta sitä minä aina pidin lihan heikkoutena, syntinä, ja henkeni oli alati vakaa ja täysin vihamielinen hänelle. Toisaalta oli jälleen toinen asia ottaa hartioilleen murhayrityksen tuottama vikapäisyys ja vaara, toinen taas rauhallisesti katsella kuinka lordi omin ehdoin joutui ahdinkoon ja häpeään. Mutta juuri siinä oli syy, miksi en toiminut. Sillä jos jotenkin sekaantuisin asiaan, voisi varsin hyvin sattua, että masterin pelastuminen epäonnistuisi, mutta lordin maine olisi auttamattomat hukassa.

Senvuoksi minä en ryhtynyt mihinkään puuhiin, ja saman selityksen tuon vielä tänä päivänäkin esiin väittäen käyttäytyneeni oikein. Me elelimme yhä edelleen Albanyssa, mutta vaikka olimme kahden vieraassa paikassa, emme siltä juuri paljoa seurustelleet, muodollisia kohteliaisuuksia joskus vain vaihdettiin. Lordilla oli suosituskirjeitä kaupungin ja lähiseudun huomattavimmille henkilöille; muutamia heistä hän oli jo tavannutkin New-Yorkissa. Seurauksena oli, että hän oli usein vieraissa, ja hänen elämäntapansa muuttui, surullista sanoa, aivan liian hupaiseksi. Minä olin usein makuulla hänen tullessaan, mutta en nukkunut koskaan. Melkein joka yö voi huomata hänen juoneen liiaksi. Päivisin hän antoi minulle loppumattomia tehtäviä, joiden keksimisessä hän osoitti varsin suurta neuvokkuutta, aivan kuin Penelope kudonnassaan. Minä, kuten sanottu, en koskaan kieltäytynyt, sillä minä olin sitoutunut hänen käskyläisekseen, mutta senvuoksi en katsonut olevan syytä asettaa tarkkanäköisyyttäni vakan alle, joten saatoin toisinaan hymyillä hänelle vasten kasvoja.

"Luulenpa, että olen itse vihtahäntä ja te Mikko Scott, josta vanhat tarinamme tietävät", sanoin minä hänelle eräänä päivänä. "Minä olen saanut Tweedin sillan tehdyksi vieläpä halkaissut Eildonvuoret, ja nyt te panette minut hiekasta köyttä punomaan."

Hän tuijotti minuun säkenöivin silmin ja kääntyi sitten pois; hänen leukansa liikahteli, mutta hän ei sanonut sanaakaan.

"Niin, niin, herra lordi", sanoin minä. "Teidän tahtonne on minun lakini. Minä teen saman työn neljänteen kertaan, mutta iloinen olisin, jos voisitte huomiseksi keksiä jonkun uuden homman, sillä totta puhuen minä olen tähän yhteen kyllästynyt."

"Te ette tiedä, mitä puhutte", vastasi lordi, pisti hatun päähänsä ja käänsi minulle selkänsä. "Omituista sentään, että teitä huvittaa kiduttaa minua. Ystävä -- mutta sehän on toinen juttu. Omituista, minä olen mies, jolla on ollut vastuksia läpi elämän. Minun tielleni punotaan lakkaamatta pauloja. Minne käännynkin, aina kohtaan salajuonen. Koko maailma on liitossa minua vastaan."

"Teidän sijassanne minä en laskisi suustani tuollaista halpamaista jaaritusta", vastasin minä; "mutta minä sanon, _mitä_ tekisin -- minä pistäisin pääni kylmään veteen, sillä tänä yönä te olette saanut enemmän kuin siedätte."

"Luuletteko?" sanoi hän, aivan kuin olisi erinomaisesti ihastunut. "Olisiko se hyvä minulle? Sitäpä minä en ole koskaan koettanut."

"Minä muistan ajan, jolloin teidän ei ollut tarvis sitä tehdä, lordi hyvä, ja sen ajan minä tahtoisin takaisin", sanoin minä. "Mutta totta puhuen, ellette te lopeta säännötöntä elintapaanne, joudutte aivan hunningolle."

"Näyttääpä siltä kuin en enää voisi juoda yhtä hyvin kuin ennen", sanoi lordi. "Minä saan liikaa hattuuni, Mackellar. Mutta ollaanpa paremmin varuillaan."

"Niin tehkää", vastasin minä. "Teidän on toki muistettava, että olette mr. Aleksanderin isä: pitäkää huolta siitä, että pienokainen saa sellaisen käsityksen nimestään, että se tuo velvollisuuksia mukanaan."

"Kyllä, kyllä", sanoi hän. "Te olette hyvin ymmärtäväinen mies, Mackellar, ja olette kauan ollut palveluksessani. Mutta ellei teillä ole mitään muuta sanottavaa minulle, niin luulenpa, että lähden hiukan käyskentelemään. Ellei teillä ole muuta sanottavaa", lisäsi hän sillä kuumeisen lapsellisella innolla, mikä nyt oli hänelle niin luontaista.

"Ei, lordi hyvä, ei minulla muuta ole", sanoin minä jokseenkin kuivasti.

"Niinpä luulen, että hiukan käyskentelen", sanoi lordi, seisoi ja katseli minua ja vaivasi hattuansa, jonka oli jälleen ottanut päästään. "Ei suinkaan teillä ole mitään asioita. Eikö? Minä lähden tapaamaan Sir William Johnsonia, mutta kyllä minä olen paremmin varuillani." Hän oli vaiti hetken ja sanoi sitten hymyillen: "Muistatteko erään paikan, Mackellar -- hiukan Eaglesin alapuolella -- missä puro virtaa hyvin syvällä läpi pihlajametsän? Minä muistan siellä olleeni kerran nuorena -- oi, se palajaa mieleeni kuin laulu menneiltä ajoilta! -- Minä olin siellä kalastamassa, ja sainkin oivan saaliin. Niin, silloin olin onnellinen. En minä tiedä, Mackellar, miksi en nyt enää milloinkaan ole onnellinen."

"Lordi hyvä", sanoin minä, "jos te joisitte kohtuullisemmin, olisi siihen suurempia mahdollisuuksia. Vanha sana sanoo, että pullo on väärä lohduttaja."

"Niinpä kyllä", sanoi hän, "niinpä kyllä. No niin, nyt minä kaiketi lähden."

"Hyvästi, lordi", sanoin minä.

"Hyvästi, hyvästi", sanoi hän ja pääsi vihdoin ulos huoneesta.

Minä kerron tämän esimerkkinä siitä, millainen lordi oli aamupuolella, ja olen kuvannut isäntäni huonosti, ellei lukija huomaa hänessä selvää rappeutumista. Kun näki hänet noin murtuneena ja tiesi kumppanien häntä pitävän tylsänä juopporaukkana, tervetulleena (jos hän ollenkaan oli tervetullut) ainoastaan arvonsa vuoksi, ja sitten muisti hänen entiset hyveensä, jotka olivat ilmaantuneet mitä epäsuotuisimmissa oloissa -- silloin samalla kertaa harmitti ja hävetti.

Juovuspäissään hän oli vieläkin kurjempi. Kuvailen yhden ainoan kohtauksen kaikkein viimeisimmältä ajalta, joka vieläkin on kirkkaana muistissani, ja joka sillä kertaa vaikutti minuun melkein kauhistuttavan voimakkaasti.

Makasin valveilla sängyssäni ja kuulin hänen juttelevan ja laulavan portaissa. Lordi ei ollut ollenkaan musikaalinen; hänen veljensä oli saanut kaikki lahjat. Kun siis sanon hänen laulaneen, niin ymmärrettäköön sillä jonkunlaista kovaäänistä rallatusta, jota ei oikeastaan voinut sanoa puheeksi eikä lauluksi. Sentapaista voi kuulla lapsilta, ennenkuin he oppivat käyttäytymään, mutta täysikasvuisen miehen suusta se kuulosti kovin oudolta. Hän koetti muka varovasti avata ovea, mutta saikin aikaan ison metelin, piteli kättä kynttilän edessä ja kurkisti sisään. Päästyään siihen uskoon, että minä nukuin, hän tuli huoneeseen, asetti kynttilän pöydälle ja otti hatun päästänsä. Minä voin hänet nähdä varsin selvästi; korkea, kuumehehkuinen riemu näytti kuohuvan hänen suonissaan, hän seisoi kynttilän valossa ja hymyili itsetyytyväistä hymyään. Pian sen jälkeen hän heilautti kättä, napsautti sormeaan ja ryhtyi riisuutumaan. Samalla oli hän jälleen unohtanut minun läsnäoloni ja rupesi uudelleen laulamaan.

Nyt minä voin erottaa sanat: ne olivat loppusäkeet tuosta vanhasta laulusta "Kaksi korppia", joita hän herkeämättä toisti:

Ja korpeen valkee yljän luut, käy tuulen henki, huokaa puut.