Part 16

Kun ensimmäinen viikko oli ohi, kääntyi tuuli epäsuotuisaksi ja sää ankaraksi. Meri aaltoili kovin. _Verraton_, joka oli vanhanaikainen rakenteeltaan ja pahasti lastattu, keinui aivan hurjasti. Laivuri pelkäsi mastojansa ja minä henkeäni. Emme päässeet suunnassamme etenemään. Koko laivan valtasi sietämätön apeus; laivamiehet, perämiehet ja kapteeni soimasivat toisiaan päivät pääksytysten. Nenäkäs sana toiselta ja lyönti toiselta puolen kuuluivat päiväjärjestykseen. Toisinaan voi tapahtua, että koko miehistö kieltäytyi työskentelemästä, ja meidän, jotka pysyttelimme kannenkatoksen alla, täytyi pari kertaa valmistautua tappelemaan -- ensi kerta, jolloin minä olen ollut aseissa -- kapinan pelosta. Juuri kun olimme tällaisessa vaarallisessa tilassa, puhkesi myrsky riehumaan, niin että kaikki luulivat aluksen vajoavan. Minä olin kajuuttaan sulkeutuneena toisen päivän puolipäivästä toisen iltaan. Master oli kannella, vyöstä kiinni jossakin. Secundra oli nauttinut jotakin huumaavaa ainetta ja makasi tiedotonna, joten minä, kuten ymmärrettävää on, vietin nuo tunnit aivan yksinäni. Aluksi olin pelon lainaamia, melkeinpä pyörryksiin lyömä. Mutta pian alkoi minussa kajastaa ilon hohde. Jos _Verraton_ uppoisi, veisi se sen olennon, jota me kaikki niin syvästi pelkäsimme ja vihasimme, mukanaan pohjattomaan syvyyteen; silloin olisi Ballantraen masterin loppu, kalat uiskentelisivat hänen kylkiluittensa välitse; hänen suunnitelmansa särkyisivät ja hänen viattomat vihollisensa saisivat rauhan. Aluksi se, kuten jo sanoin, oli vain ilon hohde, mutta siitä kehittyi pian kirkas päivänpaiste. Ajatus, että mies kuolisi, poistuisi tästä maailmasta, jossa asumisen hän niin monelle teki katkeraksi, valtasi mieleni kokonaan. Minä hyväilin sitä; nautin sitä aivan kuin herkullisinta ruokaa. Ajattelin, ahtaassa huoneessani istuen, kuinka laiva sukeltaisi viimeisen kerran, kuinka aallot tunkisivat kajuuttaan kaikilta tahoilta; kuvailin mielessäni siellä tapahtuvaa viimeistä kuolonkamppailua, katselin kaikkia kauhuja melkeinpä tyytyväisenä. Tunsin voivani kestää kaikki, vieläpä lisääkin, kunhan _Verraton_ veisi rakkaan isäntäni vihamiehen mukanaan yhteiseen hautaamme.

Seuraavana päivänä kahdentoista tienoissa vaimeni tuulen ulvonta; alus ei enää niin kovin keinunut, ja vähitellen minulle selvisi, että olimme päässeet pahimmasta myrskystä. Se oli minulle, niin totta kuin toivon Jumalan armoa, pelkkä pettymys. Siinä itsekkyydessä, jonka halpamainen, kaikki nielevä vihantunteeni synnytti, unohdin kokonaan viattoman miehistön ajatellen vain itseäni ja vihollistani. Omasta puolestani olin jo vanha; en ollut koskaan ollut nuori, minulla ei ollut taipumuksia maallisiin iloihin; minua sitoi tänne vähän; ei merkinnyt yhtä killinkiä sinne tai tänne, jos nyt yhtäkkiä hukkuisin Atlantin aaltoihin tai elää jurnuttaisin vielä jonkin vuoden kuollakseni sitten ehkä aivan yhtä kamalan kuoleman sairasvuoteella. Niinpä laskeuduin polvilleni -- pitelin kiinni kajuuttapöydästä, muuten olisin heti heilahtanut keinuvalle lattialle -- korotin lempeän ääneni keskellä laimenevan myrskyn mylvintää ja rukoilin omaa kuolemaani. "Oi Herra!" minä huusin, "rohkeammin olisi tehty, jos nousisin ja löisin kuoliaaksi tuon miehen, mutta sinä olet tehnyt minut kerskuriksi hamasta äitini kohdusta. Herra, sinä olet minut niin luonut, sinä tiedät minun heikkouteni, sinä tiedät, että kuolema, missä muodossa ikänä se esiintyykin, saa minut vapisemaan. Mutta katso! Nyt on sinun palvelijasi valmis, hän on riisunut pois inhimillisen heikkoutensa. Salli minun antaa henkeni tuon olennon edestä; ota ne molemmat, Herra, ota ne molemmat ja armahda viattomia!" Tällaisin ja vielä jumalattomammin sanoin ja vieläkin kiihkeämmin rukoillen minä vuodatin ulos tunteitani. Jumala ei minua kuullut, ja oli varmaankin armo, ettei hän sitä tehnyt. Minä yhä vielä suonenvedontapaisesti rukoilin, kun joku veti purjekangaskaihtimen syrjään, joten laskeutuvan auringon valo virtasi kajuuttaan. Minä hypähdin häveten seisaalleni ja huomasin hämmästyksekseni, että horjuin ja tunsin tuskia, aivan kuin olisin ollut kidutuspenkissä. Secundra Dass, joka oli nukkunut unijuomansa loppuun, seisoi eräässä nurkkauksessa aivan lähellä tuijotellen hurjasti minuun, ja kapteeni katsoi minuun avoimesta kajuutan ovesta ja kiitti minua rukouksistani.

"Te olette pelastanut laivan, mr. Mackellar", sanoi hän. "Ei mikään merimieskunto olisi voinut sitä pitää veden pinnalla. Meidän sopii todellakin sanoa: 'Ei auta vankat vartijat, jos ei oo' Herra suojanas!'"

Kapteenin väärinymmärrys nöyryytti ja hämmensi minut. Samaan suuntaan vaikutti se kummastus ja pelko, jonka alaisena hindu aluksi näytti olevan, ja se mateleva kohteliaisuus, jota hän nyt minulle osoitti. Nyt tiedän, että hän oli kuullut ja käsittänyt mitä oikeastaan rukoilin. Luonnollisesti hän heti ilmaisi asian herralleen, ja kun nyt, salaperäisyyksien selvittyä, ajattelen tapausta, voin ymmärtää sen ihmeellisen ja voinpa sanoa hyväksyvän hymyn, jolla master minua kunnioitti ja jota minä silloin en käsittänyt. Samoin selviävät eräät sanat, jotka hän muistaakseni samana iltana lausui. Hän ojensi minulle hymyillen kätensä ja sanoi: "Ei, kelpo Mackellar, ei jokainen ole niin suuri pelkuri, kuin itse luulee -- eikä liioin niin hyvä kristitty." Hän ei voinut tietää, kuinka totta hän puhui. Ei näet käy kieltäminen, että ne ajatukset, jotka olivat tulleet mieleeni myrskyn raivotessa, yhä pitivät minua vallassaan, ja ne sanat, jotka itsestään lipuivat kielelleni rukouksen aikana, kaikuivat yhä korvissani. Velvollisuuteni on kertoa aivan avomielisesti, mitä häpeällisiä seurauksia tästä oli, sillä en voisi koskaan puolustaa sellaista epärehellistä menettelyä, että kuvailisin muiden syntejä ja salaisin omani.

Tuuli laimeni, mutta maininki kävi yhä korkeampana. Koko yön _Verraton_ keinui mitä kamalimmin, seuraava päivä koitti ja vieläkin seuraava, mutta ilman muutosta. Oli melkein mahdotonta päästä yli kajuutan-lattian; vanhat kokeneet merimiehet heittelehtivät kannella loukkaantuen pahasti; vanhan aluksen joka ainoa lankku kitisi liitoksissaan ja ankkuriketjujen luona oleva iso kello kilisi valittaen lakkaamatta. Eräänä noista päivistä istuimme me, master ja minä, laivan peräkannella. Minun on huomautettava, että _Verrattoman_ perävannas oli hyvin korkea. Sen reunaa kulki verrattain leveä porras, joka aluksen kummallakin kyljellä, keskipartaaseen yhtyessään, muuttui hienoksi, vanhanaikaiseksi leikkauskoristeeksi. Tuo laitos, joka näytti olevan enemmän komeuden kuin hyödyn vuoksi, vaikutti, että sinne syntyi paikka, missä ei ollut minkäänlaista turvaa, ja se aivan korkeimman osan rajalla, missä sitä laivan heilahdellessa eniten saattoi tarvita. Siellä me istuimme, jalat riippumassa, master minun ja laivanreunan välillä ja minä pitäen molemmin käsin kiinni kajuuttaikkunan ristikosta; olin näet huomannut olevan vaarallista siinä istua, etenkin kun alinomaa voin seurata heilahteluamme katselemalla masteria, jonka hahmo kuvastui aurinkoa vasten partaan aukon kohdalla. Milloin oli hänen päänsä zenitissä, jolloin varjo lankesi yli _Verrattoman_ sen toiselle puolelle, milloin hän heilahti alaspäin, kunnes hän oli jalkaini alla, niin että näin merenpinnan hänen yläpuolellaan kuin huoneen katon. Tuota katsoessani lumoonnuin yhä enemmän, lumoonnuin kuten lintujen sanotaan lumoutuvan käärmettä katsellessaan. Samalla huumasi minua kaikenlainen meteli, sillä nyt, kun olimme nostaneet kaikki purjeet siinä turhassa toivossa, että pääsisimme matkasuunnassamme eteenpäin, ratisi laiva aivan kuin jokin tehdas. Puhuimme ensin kapinasta, joka oli meitä uhannut, ja jouduimme siten puhumaan murhasta. Tämä sai masterin kiusaukseen, suurempaan kuin mitä hän voi vastustaa. Hänen piti kertoa minulle juttu ja samalla osoittaa, kuinka nokkela ja kuinka ilkeä hän oli. Tällaisissa tapauksissa hän aina esiintyi teeskennellen ja mahtipontisesti, saaden tavallisesti aikaan, mitä oli tarkoittanut. Mutta kertomus, jonka nyt sain kuulla, kerrottuna kovalla äänellä keskellä mahtavaa kohinaa, ja kertojana mies, jonka toisena hetkenä näin yläpuolellani taivaalla ja toisena anturaini alla -- juuri tämä kertomus teki minuun aivan erikoisen vaikutuksen.

"Ystäväni kreivi", aloitti hän kertomuksensa, "vihasi erästä saksalaista paroonia, joka ei ollut ollut kauan Roomassa. Voi olla samantekevää, mikä vihamielisyyden syynä oli, mutta kun kreivi oli päättänyt kostaa, ja kostaa panematta itse mitään alttiiksi, niin hän piti aikeensa parooniltakin salassa. Tämä onkin itse asiassa ensimmäinen ehto koston onnistumiselle; viha, joka ilmaistaan, on voimaton. Kreivi oli tiedonhaluinen, etsivä henki. Hänessä oli hiukan taiteilijaa. Kun hän ajatteli tehdä sitä tai tätä, tahtoi hän aina suorittaa asian täydellisesti hyvin, ei ainoastaan tarkoitusta silmällä pitäen, vaan myöskin ottaen huomioon välineet ja keinot; muuten näytti asia hänestä epäonnistuneelta. Hän ratsasti nyt eräänä päivänä etukaupunkien syrjäpuolissa ja joutui ruohottuneelle sivutielle, joka kääntyi Campagnaan päin. Oikealla oli vanha roomalainen hauta ja vasemmalla puutarha, jonka puut olivat aina viheriöitseviä. Tie vei hänet pian rauniojoukkioon; keskellä hän huomasi kallionkylkeen johtavan avoimen oven ja aivan sen läheisyydessä yksinäisen surkastuneen pinjan, viinimarjapensaan korkuisen. Paikka oli autio ja kaukana valtatieltä; sisäinen ääni kuiskasi kreiville, että täällä oli jotakin, josta hän voi hyötyä. Hän sitoi hevosensa pinjaan, otti esiin tuluksensa saadakseen valoa ja astui kallionkyljessä olevasta ovesta sisään. Aukko johti vanhaan roomalaiseen holvikäytävään, joka kohta jakaantui kahdeksi. Kreivi kulki oikeanpuolista käytävää, hapuillen pimeässä eteenpäin, kunnes kohtasi jonkinlaisen aitauksen. Se ulottui jokseenkin vyötäisiin asti ja kulki yli koko käytävän. Hän tunnusteli jalallaan ja huomasi aitauksen takana sileän kivireunan ja sen takana tyhjyyden. Hän oli nyt tullut kovin uteliaaksi ja kokosi sen vuoksi muutamia lahoja puunpalasia, joita makasi maassa, ja sytytti pienen nuotion. Aivan hänen edessään oli syvä kuoppa; epäilemättä oli joku lähiseudun talonpoika käyttänyt sitä joskus kaivona ja rakentanut aitauksen. Kauan seisoi kreivi aitaukseen nojaten ja katseli kaivoon. Sen olivat roomalaiset kaivaneet ja se näytti, samoin kuin kaikki muutkin tuon kansan laitokset, rakennetun iankaikkisuutta varten. Laidat olivat vielä tasaiset ja liitokset tiiviit; se, joka sinne putoaisi, olisi auttamattomasti hukassa. 'Miten olikaan?' mietti kreivi, 'minut toi tänne selvä sisäinen vaisto. Mikä voi olla syynä? Mitä olen saavuttanut? Miksi lähetettiin minut tuohon kaivoon tuijottamaan?' Samassa myötäsi aitaus ja hän oli suin päin syöksymäisillään kuoppaan. Hän hypähti taaksepäin pelastuakseen ja polki samalla sammuksiin viimeisetkin nuotion jäännökset; valoa ei käytävässä enää ollut, kitkerää savua vain. 'Onko minut lähetetty tänne kuolemaan?' sanoi hän väristen kiireestä kantapäähän asti. Silloin juolahti hänen mieleensä jotakin. Hän ryömi takaisin kuopan partaalle tunnustellakseen käsillään. Aitausta oli aikoinaan tukenut pari sivupönkkää; toinen vain oli irtaantunut, joten aitaus riippui toisen varassa. Kreivi nosti sen jälleen pystyyn, samaan asentoon, missä se oli ennenkin ollut, niin että seuraava kaivolla kävijä oli varman kuoleman oma. Sitten hän haparoi ulos katakombista, aivan pahoinvoipana.

"Seuraavana päivänä, ratsastaessaan paroonin kanssa juhlakulkueessa, kreivi tahallaan oli olevinaan mietteisiinsä vaipunut. Toinen kysyi (kuten hän oli laskenutkin), mistä se johtui, ja kreivi, hetken esteltyään myönsi aivan harvinaisen unen hänen mieltänsä painostavan. Tällä hän tahtoi saada paroonin kiintymään asiaan; tämä näet oli taikauskoinen mies, mutta oli halveksivinaan kaikkia taikoja. Hän alkoi tehdä pilaa, mutta silloin kreivi vastasi -- aivan kuin tahtomattaan huudahtaen -- että hänen piti varoa, sillä uni koski juuri häntä. Te tunnette riittävästi ihmisluontoa, kunnon Mackellar, selvästi ymmärtääksenne, ettei parooni rauhoittunut, ennenkuin oli saanut kuulla unen. Kreivi tiesi hänen nyt sitä vaativan ja kiusasi häntä, kunnes hän oli aivan suunniltaan; sitten hän vihdoin teeskennellyn vastenmielisesti oli suostuvinaan hänen pyyntöönsä. 'Minä varoitan teitä', sanoi hän, 'se johtaa onnettomuuteen; joku aavistus sanoo sen minulle. Mutta kun ette te enkä minäkään saa muuten rauhaa, niin saatte itse siitä vastata. Uneni oli sellainen, että näin teidän ratsastavan jossakin, en tiedä missä, mutta jossakin Rooman lähistöllä se kai oli, sillä oikealla kädellä teistä oli vanha hauta ja vasemmalla puutarha, jonka puut olivat aina viheriöitseviä. Minusta näytti kuin olisin kauhun valtaamana teille herkeämättä huutanut, että kääntyisitte takaisin. En tiedä, kuulitteko ääntäni, mutta eteenpäin te ratsastitte mitään huolimatta. Tietä pitkin te jouduitte raunioiden ympäröimälle autiolle paikalle, jossa oli kallioseinämään johtava ovi ja oven läheisyydessä ränstynyt pinjapuu. Siinä te minun yhä huutaen teitä varoittaessani astuitte hevosen selästä, sidoitte hevosenne pinjaan ja kävitte rohkeasti ovesta sisään. Sisällä oli pimeä, mutta unessa minä yhä voin teidät nähdä, ja huusin aina vain teitä kääntymään takaisin. Te kuljitte tunnustellen oikeallepäin ja tulitte pieneen huoneeseen, jossa oli aidattu kaivo. Mutta nyt -- en tiedä miksi -- kasvoi pelkoni tuhatkertaiseksi, ja minusta tuntui, että huusin ääneni käheäksi teitä varoittaessani, huusin, että vielä on aika ja rukoilin teitä mitä pikimmin rientämään pois tuosta vestibyylistä. Minä käytin juuri sitä sanaa unissani ja sen merkitys tuntui minusta silloin olevan aivan selvä, mutta nyt, kun olen valveillani, täytyy minun tunnustaa, etten sitä käsitä. Minun huutamisestani te ette vähääkään välittänyt, nojasitte vain koko ajan aitaukseen katsellen tarkkaavasti alas veteen. Ja sitten te saitte jonkinlaisen ilmoituksen; minä en luule edes käsittäneeni, mitä se koski, mutta se peloitti minua siinä määrin, että havahduin unestani, ja vapisin ja itkin herätessäni. Ja nyt', jatkoi kreivi, 'minä kiitän teitä sydämestäni siitä, että pakotitte minut kertomaan. Tuo uni lepäsi raskaana taakkana mielessäni, mutta nyt, kun olen saanut sen kerrotuksi yksinkertaisin sanoin ja päivän valossa, ei se minusta näytä suuria merkitsevän!' 'Enpä sentään tiedä', sanoi parooni, 'jotakin omituista siinä on. Ilmoituksen, sanoitte.' -- 'Niin, onpa se naurettava uni; se on hauska kerrottava ystävillemme!' 'Sitä nyt en niinkään tiedä', sanoi kreivi. 'Minusta on verraten epämieluista enää siihen palata. Unohdetaan se mieluummin kokonaan!' 'Kernaasti minun puolestani', sanoi parooni. Eikä unesta tosiaankaan tullut enää heidän kesken puhetta. Muutamia päiviä myöhemmin kreivi ehdotti, että he tekisivät ratsastusmatkan ulos kaupungista; heistä näet oli viime päivinä tullut yhä paremmat ystävät. Kotimatkalla kreivi aivan huomaamatta muutti matkasuuntaa. Yht'äkkiä hän pysäytti hevosen, peitti kasvonsa käsiinsä ja huudahti. Sitten hän paljasti kasvonsa (jotka nyt olivat aivan valkoiset; hän näet oli oivallinen näyttelijä) ja tuijotti parooniin. 'Mikä teitä vaivaa?' huusi parooni, 'mikä on vikana?' 'Ei mikään', huusi kreivi. 'Ei ole mikään vikana. Minua vain hämmästytti jokin, en tiedä mikä. Rientäkäämme Roomaan!' Mutta samassa oli parooni katsellut ympärilleen ja käännyttyään Roomaan päin huomannut tien vasemmalla puolella tomuisen sivutien, jonka toisella puolella oli hauta ja toisella puutarha aina viheriöitsevine puineen. -- 'Niin', sanoi hän muuttunein äänin, 'rientäkäämme todellakin Roomaan. Luulenpa, ettette voi oikein hyvin!' 'Jumalan tähden', huusi kreivi vavisten, 'kunpa pääsisin Roomaan ja sänkyyni!' He ratsastivat takaisin melkein sanaa sanomatta, ja kreivi, jonka oikeastaan olisi pitänyt kutsuihin, paneutui makuulle, käskien sanoa, että hän oli saanut malariakohtauksen. Seuraavana päivänä löydettiin paroonin hevonen pinjaan sidottuna, mutta hänestä itsestään ei siitä hetkestä lähtien kuultu mitään. -- Niin, oliko tuo sitten murha?" kysyi master, keskeyttäen äkkiä kertomuksensa.

"Oletteko varma siitä, että hän oli kreivi?" kysyin minä.

"En minä hänen arvonimestään niin varma ole", vastasi hän, "mutta jalosukuinen herra hän oli, ja Jumala varjelkoon teitä, Mackellar, niin viekkaasta vihollisesta."

Viimeiset sanat tulivat ylhäältäpäin; hän hymyili minulle korkealta ilmasta; seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jalkaini alla. Minä seurasin yhä hänen heiluntaansa, olin siitä huvitettu kuin pieni lapsi; se sai minut pyörryksiin ja ajatuksista tyhjäksi, minä puhuin kuin unissani.

"Hän siis vihasi syvästi paroonia?" kysyin minä.

"Hänen mieltään ihan käänsi, kun tuo toinen oli läheisyydessä", sanoi master.

"Samaa olen minäkin tuntenut", sanoin minä.

"Todellako!" huudahti master. "Mitä kuulenkaan -- olenko liian itserakas, vai saanko todellakin juuri minä aikaan tuon sisälmysten sekaannuksen?"

Hän kykeni valitsemaan miellyttävän asennon silloinkin, kun ainoana katsojana olin minä, ja hän oli sitäkin taipuvaisempi sellaiseen, jos tila oli edes jonkinverran vaaranalainen. Hän istui nyt polvi toisen päällä ja käsivarret ristissä; hän seurasi aluksen heiluntaa ja pysytteli niin taitavasti tasapainossa, että pieninkin sysäys olisi hänet pudottanut. Yht'äkkiä näin isäntäni pöydän ääressä kasvot käsiin peitettynä, mutta tällä kerralla oli niissä, kun hän ne paljasti, kovin moittiva ilme. Samalla ilmaantuivat salamannopeasti mieleeni ne sanat, joita olin käyttänyt rukoillessani -- _rohkeammin olisi tehty, jos löisin kuoliaaksi tuon olennon_ --. Kokosin kaikki voimani ja potkaisin, juuri kun laiva heilahti sille laidalle, missä vihamieheni istui, häntä voimakkaasti jalallani. Kohtalon kirjaan oli kirjoitettu, että tulin tuohon yritykseen syylliseksi, siinä kumminkaan onnistumatta. Lieneekö syynä ollut oma epävarmuuteni vai hänen uskomaton reippautensa, joka tapauksessa hän vältti iskun, hypähti seisaalleen ja sai samassa tarttuneeksi kiinni erääseen vanttiin.

En tiedä kauanko kului sill'aikaa kun makasin laivan kannella, pelon, katumuksen ja häpeän valtaamana, ja hän seisoi selkä laivanporrasta vasten pidellen kiinni vantista ja silmäillen minua, kasvoilla omituisen sekava ilme. Vihdoin hän alkoi puhua.

"Mackellar", sanoi hän, "minä en teitä moiti, vaan tarjoan teille sovintoa. Te puolestanne ette luultavasti halua tätä urotyötä kuuluteltavan maailmalle, ja minä puolestani myönnän avoimesti, ettei minua miellytä alinomaa peljätä, että minut murhaa mies, jonka kanssa syön samassa pöydässä. Luvatkaa minulle -- ei", katkaisi hän puheensa, "Te ette ole vielä täysin oman itsenne herra, voisitte jälkeenpäin ajatella, että minä otin teiltä lupauksen heikkouden hetkenä, enkä minä tahdo jättää viisastelulle mitään sijaa -- sitenhän omantunnontarkat ihmiset petosta harjoittavat. Ajatelkaahan sitä enemmän."

Sitten hän hyppi pitkin heilahtelevaa kattoa kuin orava ja pujahti kajuuttaan. Noin puolen tunnin kuluttua hän palasi -- minä itse makasin vielä samassa paikassa.

"No", sanoi hän, "lupaatteko minulle kristittynä ja veljeni uskollisena palvelijana, että minä tästä lähtien saan olla rauhassa teidän vainoomiseltanne?"

"Sen lupaan", vastasin minä.

"Saatte lyödä kättä sen asian vahvisteeksi", sanoi hän.

"Teillä on oikeus tehdä vaatimuksia", vastasin minä, ja me löimme kättä.

Hän istui heti samalle paikalle, samaan vaaralliseen asemaan.

"Olkaa varuillanne!" huusin minä, peittäen silmäni käsilläni. "Minä en saata katsella teitä siinä. Pieninkin muutos merenkäynnissä voi heittää teidät syvyyteen."

"Tepä olette epäjohdonmukainen", vastasi hän hymyillen, mutta teki kuten pyysin. "Mutta kaiken kaikkiaan, Mackellar, teidän tulee tietää, että kunnioitukseni teitä kohtaan on äärettömästi kasvanut. Te luulette, etten minä voi antaa todellista arvoa ystävyydelle. Mutta minkätähden luulette minun kuljettavan Secundra Dassia mukanani ympäri maailman? Siksi, että hän kuolisi ja tekisi murhan puolestani minä hetkenä hyvänsä, ja sentähden minä hänestä pidän. Teistä tämä ehkä tuntuu ihmeelliseltä, mutta totta on, että siedän teitä paremmin tuon äskeisen tekonne jälkeen. Minä luulin teidän olevan kokonaan kymmenen käskysanan pauloissa, mutta ei -- jumal'avita!" huudahti hän -- "tuolla vanhalla akalla oli sittenkin verta suonissaan! Silti en tahdo sanoa", jatkoi hän, jälleen hymyillen, "ettei lupauksen anto ollut oikein tehty; minä näet uskon, ettette te koskaan voisi kunnostautua uudessa ammatissanne."

"Onhan velvollisuuteni", vastasin, "pyytää teiltä ja Jumalalta anteeksi yritystäni. Joka tapauksessa olen nyt antanut sanani ja tahdon sen kunniallisesti pitää. Mutta kun ajattelen niitä, joita te vainoatte --" siihen minä pysähdyin.

"Elämä on ihmeellinen", sanoi hän, "ja ihmiset ihmeellisiä olentoja. Te luulottelette nyt rakastavanne veljeäni. Voitte olla varma siitä, että se on pelkkää tottumusta. Muistelkaapas, niin mieleenne johtuu, että hän teistä, kun Durrisdeeriin tulitte, näytti älyttömältä nuorukaiselta, josta ei ollut mihinkään. Hän on vieläkin yhtä älytön, eikä hänestä sen suurempiin ole nytkään, vaikk'ei hän enää olekaan yhtä nuori. Jos te sen sijaan olisitte kohdannut minut, olisitte yhtä ankarasti minun puolellani."

"Minä en mitenkään tahdo sanoa, ettei teistä ole mihinkään, mr. Bally", vastasin minä, "mutta nyt te esiinnytte älyttömästi. Te olette vast'ikään osoittanut luottavanne sanaani. Se, mitä muuten sanon omaksitunnokseni, aivan itsestään arastaa teitä, samoin kuin silmä, kun sitä kohtaa liian kirkas valo."

"En minä juuri tuota tarkoittanutkaan", sanoi hän. "Minä tarkoitan, jos olisitte kohdannut minut silloin, kun olin nuori. Teidän on pidettävä mielessänne, etten ole ollut aina sellainen kuin nyt, ja etten olisi tullutkaan tällaiseksi, jos minulla olisi ollut teidänlaisenne ystävä."

"Kyllä, mr. Bally", sanoin minä. "Te olisitte tehnyt minusta pilaa. Te ette olisi koskaan uhrannut kymmentä kohteliasta sanaa sellaiselle kankeavarpaalle kuin minä."

Mutta nyt hän oli päässyt oikein puhdistautumisintoon, ja sillä hän minua kiusasi koko lopun matkaa. Ennen hän varmaankin oli pitänyt huvinaan maalata itsensä mustemmaksi kuin tarvis vaati, ylpeillyt konnuudestaan ja käyttänyt sitä aseenaan. Ei hän nytkään tehnyt itseänsä vikapääksi sellaiseen epäjohdonmukaisuuteen, että olisi peruuttanut vähääkään siitä, mitä oli tunnustanut. "Mutta nyt, kun tiedän teidän inhimilliseksi olennoiksi", sanoi hän, "pidän sopivana selittää asioitani. Vakuutan teille, että olen itsekin inhimillinen ja omistan hyveitä samoinkuin muutkin." Minua tuo, kuten jo sanoin, vaivasi, sillä minä voin vastata ainoastaan yhdellä tapaa, ja sen olin sanonut jo sata kertaa: "Luopukaa nykyisestä suunnitelmastanne ja palatkaa Durrisdeeriin; silloin minä teitä uskon."

KYMMENES LUKU.

Mitä New-Yorkissa tapahtui.

Mainitsin jo, että ali aikomukseni ehtiä masterin edelle. Se kävikin varsin helposti päinsä, kun sain kapteeni Mc Murtrien avukseni. Master laskettiin juuri lastattavaan venheeseen aluksen toiselle kyljelle ja sill'aikaa lähti toiselta ruuhi, jossa ei ollut muuta lastina kuin minä. Suurempaa vaivaa ei minulla ollut lordin talon etsinnässäkään, ja sinne minä kiiruhdin niin nopeasti kuin suinkin. Talo oli kaupungin laidassa: oivallinen asumus komeine puutarhoineen; sivurakennus, joka oli tavattoman iso, sisälsi sekä ladot, aitat että tallit. Siellä lordi käyskenteli minun tullessani; siellä hän yleensä enimmäkseen oleskelikin, sillä maanviljelysharrastukset olivat saaneet hänet kokonaan valtoihinsa. Hyökkäsin hengästyneenä hänen luokseen ja ilmoitin hänelle uutisen, joka itse asiassa ei mikään uutinen ollut, sillä kaupunkiin oli saapunut useita laivoja, jotka olivat lähteneet myöhemmin kuin _Verraton_.

"Olemme odottaneet teitä kauan", sanoi lordi, "ja olemme oikeastaan jo lopulta lakanneet odottamasta. Minua ilahduttaa saada jälleen puristaa kättänne, Mackellar. Minä luulin teidän lepäävän meren pohjassa."

"Jospa niin olisikin, lordi hyvä", huudahdin minä. "Silloin olisivat teidän asianne paremmin."