Part 14

"Minä olen käynyt hyvää koulua", vastasin. "Ja te lienette itse huomannut, että vanhan lordin kuoltua valtanne on kokonaan poissa. Minä en pelkää teitä nyt, mr. Bally, luulenpa päinvastoin -- Jumala minua armahtakoon -- että olen tavallaan huvitettu seurastanne."

Hän purskahti nauruun, jonka selvästi kuuli teeskennellyksi.

"Minä palaan taskut tyhjinä", sanoi hän pienen vaitiolon jälkeen.

"Minä en luule, että täältä tippuu rahoja", vastasin minä. "Teidän sijassanne en minä ajattelisi mitään sellaista."

"Haluan sentään hiukan jutella asiasta", vastasi hän.

"Niinkö?" sanoin minä. "Minä en käsitä kuinka silloin menettelisitte."

"Te olette kovin varma olevinanne", sanoi master, "mutta minulla on vielä vahva turva -- se, että te ihmisparat pelkäätte häpeänhälinää, ja minä panen siihen paljon painoa."

Taas hän nauroi. "Te olette kyllä opetellut vastaamaan", sanoi hän. "Mutta sana on pian sanottu ja joutuu myöskin usein häpeään. Minä varoitan teitä avoimesti: minä tulen olemaan sappena ja myrkkynä tässä talossa. Viisaammin tekisitte, jos löisitte rahat pöytään ja saisitte minut pois." Samassa hän heilautti kättään ja poistui.

Vähän myöhemmin tuli lordi asianajaja Carlylen seurassa. Me saimme pari pulloa vanhaa viiniä ja otimme kukin lasin, ennenkuin ryhdyimme asioita selvittämään. Sen jälkeen laadittiin ja allekirjoitettiin tarpeelliset asiakirjat, ja lordin Skotlannissa olevat tilukset luovutettiin Carlylen ja minun hoidettaviksi.

"On eräs seikka, mr. Carlyle", sanoi lordi, "jossa toivon meitä oikein arvosteltavan. Tehdään varmaankin huomautuksia siitä, että niin äkkiarvaamatta matkustaisimme pois samaan aikaan kun veljeni palasi. Olisin iloinen, jos saisitte aikaan sen, ettei kansa asettaisi näitä kahta asiaa yhteyteen toistensa kanssa."

"Minä teen parhaani siinä asiassa, lordi", sanoi Carlyle. "Maat -- mr. Bally ei siis seuraa teitä?"

"Se on seikka, jota nyt tahdon koskettaa", sanoi lordi. "Mr. Bally jää Durrisdeeriin mr. Mackellarin huolenpitoon, enkä minä halua hänen edes tietävän minne matkustamme."

"Mutta hän saa helposti muilta" --, alkoi lakimies.

"Niin, mutta, mr. Carlyle, tämän pitää jäädä meidän väliseksi salaisuudeksi", keskeytti lordi. "Ei kukaan muu kuin te ja Mackellar saa tietää, minne lähdemme."

"Ja mr. Bally jää tänne? Varsin hyvä", sanoi Carlyle. "Valtakirja, jonka te jätätte --" sitten hän taas pysähtyi. "Mr. Mackellar, meille tulee verraten raskas taakka kannettavaksi."

"Kieltämättä", sanoin minä.

"Kieltämättä", sanoi hän. "Mr. Ballylle ei siis tule mitään sananvaltaa?"

"Hänelle ei tule mitään sananvaltaa", sanoi lordi, "eikä vaikutusvaltaakaan, toivon ma. Mr. Bally ei ole mikään hyvä neuvonantaja."

"No niin", sanoi asianajaja. "Muuten uskaltanen kysyä onko mr. Ballylla varoja?"

"Mikäli minä tiedän, ei mitään", vastasi lordi. "Minä annan hänelle talosta ruuan, valon ja polttopuut."

"Entäs kuinka on rahallisen avustuksen laita? Kun minun täytyy olla vastuunalaisuudessa, ymmärrätte kyllä kuinka toivottavaa on, että teidän tarkoituksenne ovat minulle selvät", sanoi asianajaja. "Kuinka on rahallisen avustuksen laita?"

"Ei tule olemaan mitään rahallista avustusta", sanoi lordi. "Minä toivon mr. Ballyn elävän hyvin hiljaa. Me emme ole aina olleet tyytyväisiä hänen käytökseensä."

"Ja mitä raha-asioihin tulee", lisäsin minä, "on hän osoittautunut hävyttömän kehnoksi taloudenhoitajaksi. Luokaahan silmäys tähän luettelooni, mr. Carlyle, tähän minä olen merkinnyt ne summat, jotka tuo mies on kiskonut taloistamme viimekuluneina viitenätoista tai kahtenakymmenenä vuotena. Siitä tulee soma kokonaissumma."

Carlyle suipenti suutaan aivan kuin viheltääkseen. "Siitä minulla ei ollut aavistustakaan", sanoi hän. "Minun täytyy vielä kerran pyytää anteeksi teiltä, lordi hyvä, jos olen tunkeileva, mutta kovin toivottavaa on, että minä saan täysin selville kuinka haluatte asiat järjestettävän. Mr. Mackellar voi kuolla, ja siinä tapauksessa minä jään yksin niitä hoitamaan. Eiköpä teidän korkea-arvoisuutenne mielellään kuulisi mr. Ballyn -- e -- hm -- matkustaneen maasta?"

Lordi katsoi Carlyleen. "Miksi te sitä tiedustelette?" kysyi hän.

"Olen saanut sen käsityksen, ettei mr. Bally ole erinomaisemmaksi iloksi perheelleen", sanoi asianajaja hymyillen.

Lordin kasvot synkistyivät äkkiä. "Piru hänet periköön!" huudahti hän ja kaasi itselleen lasin viiniä, mutta niin vapisevin käsin, että puoli lasin sisällyksestä putosi hänen rinnoilleen. Tämä oli toinen kerta, jolloin hänen intohimoinen vihansa puhkesi ilmi juuri kun hän käyttäytyi mitä hillityimmin ja järkevimmin. Tämä säikäytti Carlylea, niin että hän sen jälkeen katseli lordia salaisen uteliaasti. Minä taas varmistuin uskossani, että olimme valinneet oikean menettelytavan, ottaen huomioon lordin sekä ruumiillisen että henkisen terveydentilan.

Tuota huudahdusta lukuunottamatta kävi keskustelu varsin onnellisesti. Oli varmaa, että Carlyle asianajajan tapaan tulisi vähissä erissä ilmaisemaan, mitä oli saanut kuulla. Siten voimme nyt olla varmoja siitä, että kansa alkoi katsella meitä suopeammin, ja masterin kehno käytös varmaan täydentäisi tekoamme. Todellisuudessa asianajaja jo ennen poislähtöään ilmaisi, että vieraatkin olivat alkaneet aavistella asian todellista laitaa.

"Minun ehkä pitänee tunnustaa teille, lordi hyvä", sanoi hän, seisoen hattu kädessään, "että teidän korkea-arvoisuutenne mr. Ballya koskevat määräykset eivät olleet minulle aivan odottamattomia. Jotain sen suuntaista kuului siihen aikaan, kun hän viimeksi oli Durrisdeerissa. Juteltiin jotain eräästä naisesta St. Brides'issä, jota kohtaan te olitte käyttäytynyt erittäin kauniisti ja mr. Bally verrattain armottomasti. Perinnön jakokysymyksestäkin paljon puhuttiin. Sanalla sanoen ei puuttunut puhetta sinne ja tänne, ja jotkut meidän viisaat villakoiramme laususkelivat hyvinkin ehdottomia tuomioita. En tahtonut muodostaa asiasta mitään mielipidettä, mikä minun virassani olevalle miehelle tuntuisikin mahdottomalta, mutta mr. Mackellarin äsken näyttämä luettelo on lopullisesti avannut silmäni. Minun mielipiteeni on, ettemme me, mr. Mackellar, tule suomaan hänelle liian hölliä ohjaksia."

Tuo tärkeä päivä kului onnellisesti loppuun. Suunnitelmaamme kuului vihollisen vartioiminen, ja minä pidin häntä vuorostani silmällä kuten muutkin. Luulen hänen rohkeutensa kasvaneen, kun hän huomasi, kuinka ankarasti me olimme varuillamme; oma uskallukseni taas vähitellen laskeutui. Eniten minua peloitti se erinomainen kätevyys, millä mies osasi salaa saada tietoonsa mitä me vehkeilimme. Ehkä lukijani on huomannut, miten esim. jonkin onnettomuustapauksen jälkeen välskärin käsi osaa nokkelasti erottaa ja tutkia lihaksia ja iskeä juuri siihen paikkaan, joka on vioittunut. Sama oli laita masterin kielen, joka oli niin näppärä kyselemään, ja hänen silmäinsä, jotka niin nopeasti huomasivat kaikki. Tuntui siltä kuin olisin ilmaissut hänelle kaikki, vaikk'en ollut sanaakaan maininnut. Ennenkuin tiesinkään, oli mies niin pitkällä, että vakuutti yhdessä minun kanssani kärsivänsä lordin välinpitämättömyydestä rouvaa ja minua itseäni kohtaan sekä pojan surkeasta hemmoittelulla pilaamisesta. Huomasin suureksi kauhukseni, että hän alinomaa palasi viimeksimainittuun asiaan. Poika oli jossain määrin arkaillut setäänsä; minun täytyi johtua ajattelemaan, että hänen isänsä oli tyhmyyksissään hänet siihen totuttanut. Se ei tietysti ollut mikään ymmärtäväinen valmistus, ja kun minä katselin miestä, joka oli vielä komea, niin hyvä sommittelemaan sanojansa ja jolla oli niin suuri varasto seikkailujuttuja kerrottavana, niin ymmärsin, että hän oli juuri mies vangitsemaan pojan mielikuvituksen. John Paul oli lähtenyt vasta tuona aamuna; ei ollut juuri ajateltavissa, että hän olisi kokonaan vaiennut mieliaineestaan, joten meillä siis nyt mr. Aleksander näytteli uteliaisuudesta palavan Didon osaa ja master taas oli pirullinen Aeneas, täynnä juttuja, jotka mitä suurimmassa määrässä huvittivat lapsia, juttuja tappeluista, haaksirikoista, pakoretkistä, Lännen metsistä ja intialaisten vanhoista kaupungeista. Olin aivan selvillä siitä, kuinka viekkaasti tuota syöttiä voitaisiin käyttää ja kuinka sillä vähitellen saattoi voittaa puolelleen minkä poikasen tahansa. Niin kauan kuin mies oli talossa, ei mikään kielto voinut heitä kahta toisistaan erottaa; sillä jos onkin vaikeata lumota käärmeitä, ei ole niin erittäin suuri asia kietoa pauloihinsa ihmislapsi, jonka housunlahkeet vielä ovat varsin lyhyet. Mieleeni johtui eräs vanha merimies, joka asui Figgate Whinsissä (jos muistan oikein, oli hän antanut sille nimen Portobellon kaupungin mukaan Amerikassa), ja jonka luo Leithin poikia tulvasi sunnuntaisin suurin joukoin. Siellä heitä istui niin tiheässä kuin korppia haaskan ympärillä, kuuntelemana hänen kirosanoilla höystettyjä juttujaan. Minä näin heidät siellä useinkin kulkiessani nuorena ylioppilaana tuvan ohi sunnuntaikävelylläni, joka oli tavallisesti hiljaisille aatoksille pyhitetty. Monet noista pojista menivät varmaankin sinne nimenomaisesta kiellosta huolimatta, useat pelkäsivät, jopa vihasivatkin tuota vanhaa veijaria, jonka he olivat tehneet sankarikseen. Niinpä näin heidän juoksevan tiehensä, kun hän oli saanut tipan liikaa, ja kivittävän häntä, kun hän oli sikahumalassa. Mutta sinne he vain saapastivat joka sunnuntai. Kuinka paljon helpommin saisikaan mr. Aleksanderin valtoihinsa seikkailija, joka oli hänen omaa sukuansa, komeannäköinen ja kaunopuheinen, jos hänessä vain heräsi halu vetää poika puoleensa, ja kun hän kerran olisi saanut vaikutusvallan käsiinsä, olisi hänen helppo käyttää sitä pojan turmelemiseksi.

En luule vihollisemme maininneen mr. Aleksanderin nimeä vielä kolmeenkaan kertaan, kun jo ymmärsin hänen ajatuksensa -- kuin leimauksessa selvisi minulle hänen koko mietejuoksunsa -- ja minä niin sanoakseni -- peljästyneenä peräydyin, ikäänkuin olisi ammottava kuilu avautunut eteeni maantiellä. Mr. Aleksander: siinä oli heikko kohta, siinä katoavan paratiisimme Eeva, ja käärme jo vihelteli uhrilleen.

Sitäkin suuremmalla innolla ryhdyin matkavalmistuksiin nyt, kun viimeinenkin epäröintini oli hävinnyt ja viivyttelyn vaara alati oli suurin kirjaimin painettuna silmäini edessä. Tästä hetkestä saakka minä en enää istunut levähtämään. Milloin olin vahtipaikallani masterin ja hänen hindunsa luona, milloin ullakolla täyttämässä matkalaukkuja, milloin lähetin Macconocchien takaportista ja syrjätietä viemään niitä sovitulle paikalle, milloin pidin rouvan kanssa salaa pienen neuvottelun. Sellainen oli elämämme toinen puoli Durrisdeerissa tuona päivänä, toiselta puolen näytti kaikki rauhalliselta: perhe oleskeli kotona isäinsä talossa, ja jos jotain hämmennystä ilmeni, täytyi masterin otaksua sen johtuvan hänen odottamattomasta tulostaan ja siitä pelosta, jota hän oli tottunut herättämään.

Illallinen meni selkkauksitta; sanottiin kylmästi hyvää yötä toisilleen ja mentiin kukin makuusijalleen. Minä seurasin masteria viimeiseen asti. Olimme sijoittaneet hänet hinduineen vierekkäisiin huoneisiin pohjoisessa kylkirakennuksessa, koska se oli kauimpana ja voitiin erottaa päärakennuksesta sulkemalla ovet. Panin merkille, että hän oli hellä ystävä tai hyvä isäntä (kumpi hän sitten lie ollut) Secundra Dassiaan kohtaan ja piti huolta hänen hyvinvoinnistaan; hän lisäsi omin käsin puita pesään, kun hindu valitti viluansa, haki riisiä, josta muukalainen eli, ja puheli hänelle ystävällisesti hindustaniksi sill'aikaa kun minä seisoin kynttilä kädessä ja olin aivan uneen vaipuvinani. Vihdoin huomasi master kuinka huonossa kunnossa näytin olevan. "Minä näen", sanoi hän, "että teillä on kaikki vanhat tapanne: varhain ylös ja varhain levolle! Nyt voitte varsin mielellänne madella matkaanne."

Tultuani huoneeseeni tein ne liikkeet, jotka tavallisesti kuuluvat riisuutumiseeni, tietääkseni, että käytin siihen oikean ajan. Sen tehtyäni panin tulusvehkeeni kuntoon ja puhalsin kynttilän sammuksiin. Noin tunnin kuluttua minä jälleen sytytin, pukeuduin pehmeihin kenkiin, joita olin lordin sairauden aikana käyttänyt, ja lähdin kutsumaan niitä, joitten piti lähteä matkalle. He olivat kaikki pukeutuneina ja odottamassa: lordi, rouva, miss Katarina, mr. Aleksander ja kamarineiti Kristina, ja minä huomasin kuinka tällainen salakähmäinen toiminta vaikutti näihin aivan viattomiinkin ihmisiin. Toinen toisensa jälkeä kävi lumivalkeaksi kasvoiltaan, kun heidän huoneensa ovi narahteli. Me hiivimme ulos takaovesta yön pimeydessä, jota tuskin pari tähteä valaisi, ja ensin oli meidän hapuiltava kompastellen ja kaatuillen pensaikossa. Päästyämme jonkun sata askelta metsäpolulle, tapasimme siellä Macconocchien, joka odotti meitä iso lyhty kädessään, niin että matkan loppuosa kävi hauskemmin, joskin yhä vielä arasti vaikenimme. Vähän matkaa luostarista yhtyi polku valtatiehen, ja neljännespeninkulman päässä siitä, paikalla, jonka nimenä on Eagles ja jossa kanervakangas alkaa, näimme kahden vaunulyhdyn välkkeen. Hyvästellessä vaihdettiin vain pari sanaa, ja nekin koskivat talon asioita; me puristimme vaieten toistemme käsiä ja käänsimme päämme poispäin. Siinä olikin kaikki; hevoset alkoivat laukata, lyhtyjen valo hypähteli kankaan mättäillä kuin virvatuli, nyt se hävisi Stony Brae'n taakse, ja Macconocchie ja minä seisoimme lyhtyinemme kahden maantiellä. Me voimme vielä odottaa, kunnes vaunut tulisivat näkyviin Cartmoren kunnaalla. He olivat varmaankin pysähtyneet kunnaan laella, luoneet taakseen viimeisen silmäyksen ja nähneet, ettei lyhtymme vielä ollut siirtynyt siltä paikalta, missä olimme eronneet. Vaunuista näet irroitettiin toinen lyhty ja heilutettiin sitä kolme kertaa edestakaisin ikäänkuin jonkunlaiseksi jäähyväisten tervehdykseksi. Sitten he katosivat, viimeisen kerran katseltuaan Durrisdeerin kotoista kattoa, ja suuntasivat kulkunsa kohti barbaarien maata. Minä en ollut ennen huomannut kuinka synkkä ja autio yö oli, jossa me kaksi palvelija parkaa -- toinen vanha, toinen vanhentuva -- olimme yksinämme. En ollut koskaan ennen huomannut olevani niin riippuvainen muiden läsnäolosta. Yksinäisyyden tunne poltti sisässäni kuin tuli. Tuntui siltä kuin me kotiin jääneet olisimme olleet todellisia maanpakolaisia ja että Durrisdeer, Solway-rannikko ja kaikki, mikä teki isänmaani kotoiseksi, sen ilman hyväksi hengittää ja sen kielen kajahduksen rakkaaksi, olisi kadonnut pois, muuttanut merien taakse vanhan isäntäväkeni mukana.

Lopun yötä minä kävelin tasaisella maantiellä ajatellen entisyyttä ja tulevaisuutta. Ajatukseni, jotka ensin lempeinä ja hellien asustivat äsken poislähteneissä, saivat miehekkäämmän suunnan, kun aloin aprikoida, mitä nyt oli tehtävä. Päivä kohosi esiin ylänkömaan vuorten takaa, linnut alkoivat visertää ja ruskealla kanervakankaalla rupesi savu sievästi nousemaan ilmoille talojen savupiipuista, ennenkuin käännyin kotiin, kulkien polkua pitkin kohti Durrisdeeria, jonka katto välkkyi auringonpaisteessa kauempana merenrannalla.

Master herätettiin tavalliseen aikaan, ja minä odotin rauhallisena hänen tuloaan saliin. Hän katseli ympärilleen tyhjässä huoneessa ja ihmetteli pöytää, joka oli katettu vain kolmelle.

"Pieni seurahan meitä on", sanoi hän. "Mistä se johtuu?"

"Tällaiseen seuraan me nyt saamme tottua", vastasin minä.

Hän katsahti äkkiä minuun terävästi. "Mitä te tuolla tarkoitatte?" kysyi hän.

"Te, minä ja ystävänne Dass, me muodostamme nyt koko seuran", vastasin minä. "Lordi, rouva ja lapset ovat lähteneet matkalle."

"Sanokaas muuta!" huudahti hän. "Minä olen totta tosiaan säikäyttänyt teidät, 'te Coriolin volskit'. Mutta sen vuoksi ei ole mitään syytä antaa aamiaisen jäähtyä. Olkaa hyvä ja istuutukaa, mr. Mackellar", samalla hän istuutui pöydän päähän, jonne itse olin aikonut asettua -- "ja sill'aikaa kun syömme, voitte te lähemmin kertoa tuosta paosta."

Minä näin, että asia oli tehnyt häneen syvemmän vaikutuksen kuin hän halusi ilmaista ja päätin kilpailla hänen kanssaan kylmäverisyydessä.

"Minä aioin juuri pyytää teitä sijoittumaan pöydän päähän", sanoin minä, "sillä vaikka olenkin nyt saanut isännyyden toimekseni, en aio kumminkaan koskaan unohtaa, että te olette tämän perheen jäsen."

Jonkun aikaa hän näytteli isäntää, antoi määräyksiä Macconocchielle, joka otti ne hyvin ynseästi vastaan, ja oli erityisen huomaavainen Secundraa kohtaan.

Sitten hän kysyi aivan ohimennen: "Minne ovat rakkaat sukulaiseni vetäytyneet?"

"Mr. Bally, se on toinen asia", sanoin minä. "Minä en ole saanut mitään määräystä tehdä selkoa heidän matkasuunnitelmistaan."

"Minulle", lisäsi hän oikaisuksi.

"Ei teille eikä muillekaan", sanoin minä.

"Se tekee asian vähemmän loukkaavaksi; _c'est de bon ton_; veljeni alkaa vähitellen esiintyä edukseen. Entäs minä, rakas Mackellar?"

"Te saatte ruuan ja asunnon, mr. Bally", sanoin minä. "Minulle on annettu lupa pitää teille avoinna viinikellari, joka on jokseenkin hyvin varustettu. Kunhan pysyttelette ystävänä minun kanssani, mikä ei olekaan vaikeata, niin ei teiltä tule puuttumaan viiniä eikä ratsuhevosta."

Hän keksi jonkin syyn saadakseen Macconocchien pois huoneesta.

"Entäs rahat?" kysyi hän. "Pitääkö minun pysytellä hyvissä suhteissa vanhan kunnon ystäväni Mackellarin kanssa taskurahainkin saannin vuoksi? On hauskaa näin palata lapsuusajan menettelytapoihin."

"Mitään rahallista avustusta ei ole määrätty", sanoin minä, "mutta omalla vastuullani pidän huolta siitä, että teillä on riittävästi vaatimattomampiin tarpeisiin."

"Vaatimattomampiin tarpeisiin", kertasi hän. "Ja te teette sen omalla vastuullanne?" Hän nousi seisaalleen ja katseli seinällä riippuvaa tummaa muotokuvasarjaa. "Esi-isäini nimessä, kiitos teille siitä", sanoi hän, ja lisäsi sitten pilkallisesti: "Mutta Secundra Dassin varalle kai on määrätty apuraha? Sitä eivät he suinkaan ole voineet unohtaa?"

"Minä otan sen asiakseni ja kysyn, kun kirjoitan", sanoin minä.

Nyt hän äkkiä muutti käytöstä, kumartui eteenpäin, kyynärpäät pöydässä, ja kysyi: "Luuletteko toimivanne viisaastikin?"

"Minä teen mitä minulle on tehtäväksi annettu, mr. Bally", sanoin minä.

"Varsin vaatimattomasti puhuttu", sanoi master, "ehkei kumminkaan yhtä rehellisesti. Te kerroitte minulle eilen, että mahtini oli mennyt isäni kuollessa. Mistä sitten johtuu, että eräs valtakunnan pääri pakenee yön pimeydessä talosta, missä hänen esi-isänsä ovat kestäneet monta piiritystä? Että hän salaa oleskelupaikkansa, joka voi kumminkin olla varsin tärkeä tietää Hänen Majesteetilleen kuninkaalle ja koko valtakunnalle? Ja että hän sallii minun jäädä tänne, vieläpä luovuttaa minulle isälliseksi suojelijakseni ja holhoojaksi verrattoman Mackellarinsa? Kaikki tämä maistuu minusta kovin selvältä ja sietämättömältä pelolta."

Yritin keskeyttää häntä verrattain valheellisella kiellolla, mutta hän antoi kädellään vaikenemismerkin ja jatkoi:

"Minä sanon, että se minusta siltä maistuu, mutta minä menen vielä pitemmälle ja sanon, että pelko on hyvin perusteltu. Ei minulla ollut suurta halua tulla tänne. Sen tavan vuoksi, millä viimeksi täältä lähdin, en olisi enää palannut, ellei minun olisi ollut pakko. Mutta rahoja minun täytyy saada. Te ette tahdo antaa niitä suosiolla; no hyvä, minä pakotan teidät siihen. Viikon kuluessa minä saan, Durrisdeerista liikkumatta, selville minne ne hölmöt ovat paenneet. Minä lähden heidän jälkeensä ja kun olen saanut riistan saarretuksi, isken sellaisen kiilan perheeseen, että se taas hajoaa. Sittenhän saamme nähdä, pitääkö lordi Durrisdeer (hän lausui nimen sanomattoman halveksivasti ja raivoissaan) parhaana maksaa minulle siitä, että lähden, ja te kaikki saatte nähdä valitsenko silloin hyödyn vaiko koston."

Minä hämmästyin hänen suorasukaista puhettaan. Mutta asia oli se, että häntä kiusasi lordin onnistuneen paon synnyttämä kiukku. Hän tunsi joutuneensa puijatuksi, eikä ollut sellaisessa mielentilassa, missä sanoja punnitaan.

"Luuletteko nyt tekevänne viisaasti?" kysyin minä, kerraten hänen omat sanansa.

"Kaksikymmentä vuotta olen nyt elänyt oman köyhän ymmärrykseni nojassa", vastasi hän, hymyillen melkein narrimaisesti, niin itserakas hän oli.

"Ja tullut siten vihdoin kerjäläiseksi", sanoin minä, "ellei kerjäläinen ehkä ole liian lempeä nimitys."

"Minun täytyy pyytää teitä, mr. Mackellar, pitämään mielessänne", alkoi hän niin kiivaasti ja niin ylevästi, etten voinut olla häntä ihailematta, "että minä panen mitä suurimman painon kohteliaaseen käytökseen. Teidänkin pitää pyrkiä siihen; siten tulee meistä vieläkin paremmat ystävät."

Koko tämän keskustelun aikana olin levottomana katsellut Secundra Dassia. Ei kumpikaan meistä ollut alkanutkaan syödä; silmämme tuijottivat toistemme kasvoihin, tai sanoisinko sieluihin, ja minua huolestutti se, että näin hindun silmissä jonkinlaisen loiston, joka meni ja tuli, aivan kuin hän olisi seurannut keskustelua. Mutta minä ajoin pois tuon: mietteen sanoen vielä kerran itselleni, ettei hän ymmärtänyt englanninkieltä; hän oli saattanut ainoastaan huomata, että oli puhe jostain tärkeästä, kuullessaan miten vakavasti me juttelimme ja siitä halveksimisen ja vihan värinästä, joka toisinaan tuntui masterin sanoissa.

Noin kolmen viikon ajan me elelimme edelleen Durrisdeerissa, ja siitä alkoi yksi elämäni merkillisimpiä jaksoja -- se, jota voin nimittää tuttavalliseksi seurusteluksi masterin kanssa. Aluksi hän oli käytökseltään hiukan horjuvainen; milloin kohtelias, milloin pilkallinen minua kohtaan, kuten ennenkin, ja kummassakin tapauksessa minä annoin hänelle takaisin samalla mitalla. Nyt ei minulla, jumalan kiitos, ollut enää syytä arastella hänen kanssaan asioidessani, enkä minä muuten koskaan ole peljännyt vihaisia ilmeitä, paljastettua miekkaa vain. Sentähden minua huvittivat tuollaiset hävyttömät hyökkäykset, eivätkä vastaukseni aina olleetkaan kovin kehnoja päähänpistoja. Vihdoin (erään kerran illallis-pöydässä) keksin hullutuksen, joka kokonaan löi hänet hämmästyksellä. Hän nauroi nauramistaan ja huudahti: "Kuka olisi aavistanut, että tuolla vanhalla akalla on sukkeluuttakin kallossaan?"

"Ei se sukkeluutta ole, mr. Bally", sanoin minä, "kuivaa Skotlannin huumoria, eikä mitään muuta." En minä muuten koskaan ole yrittänytkään esiintyä sukkelana.

Siitä lähtien hän ei koskaan ollut karkea minua kohtaan; koko suhteemme muuttui leikilliseksi. Erinomaisin tilaisuus leikinlaskuun tarjoutui aina silloin, kun hän vaati hevosta, viinipulloa tai hiukan rahaa. Silloin hän kääntyi puoleeni kuin koulupoika ja minä puolestani näyttelin hänen isäänsä; peli huvitti suuresti kumpaistakin.

En voinut olla huomaamatta, että hänen kunnioituksensa minua kohtaan oli kasvanut, ja se kutkutteli erästä meissä ihmisissä heikkoa puolta: turhamaisuutta. Sitäpaitsi hän muuttui (luullakseni huomaamattaan) olennoksi, joka ei ollut ainoastaan tuttavallinen, vaan kerrassaan ystävällinen, ja tämä tuntui minusta sitäkin kavalammalta, kun oli kysymys miehestä, joka niin kauan oli minua inhonnut. Hän ei liikkunut paljon kotoa, kieltäytyipä toiminaan kutsuistakin. "Ei", sanoi hän, "mitä minä huolin noista paksupäisistä yömyssyistä. Minä jään mieluummin kotiin. Mackellar, juodaan yhdessä pullo ja jutellaan taas hyvä juttelu."

Minun noin sanoessani hän pudisti päätään. "Kunnon Mackellar, te voisitte elää tuhat vuotta oppimatta ymmärtämään minua", sanoi hän sitten. "Tämä taistelu on nyt käynnissä, harkinnan aika on aivan ohi, eikä armon aika ole vielä tullut. Se alkoi silloin, kun me heitimme rahaa Durrisdeerin salissa, parikymmentä vuotta sitten; me olemme olleet voitolla vuorotellen, mutta kumpikaan ei ole koskaan ajatellut alistumista, ja minä puolestani panen henkeni ja kunniani alttiiksi, kun kerran olen heittänyt hansikkaani."