Part 13

Sotaveikkoni oli hyvin kunniallinen mies; hän oli useita vuosia palvellut Ranskan armeijassa ja olisi mielellään antanut hakata itsensä kappaleiksi pelastaakseen kenen hyvänsä kenraali Lallyn kelpo maanmiehistä. Hän oli sama mies (nimi on kokonaan muististani kadonnut), josta jo olen kertonut, kuinka hän osoitti hämmästyttävää jalomielisyyttä -- löytäessään hra de Fassacin ja minut valleilta aivan humaltuneina, ja peitti meidät oljilla komentajan kulkiessa ohi. Neuvottelin siis täysin tuttavallisesti hänen kanssansa. Kysymys siitä, mitä tekisimme, oli varsin pulmallinen, mutta loppujen lopuksi me päätimme kiivetä muurin yli johonkin puutarhaan, missä varmaan voisiimme nukkua puiden suojassa ja ehkä saisimme tilaisuuden pukeutua jonkinlaisiin tohveleihin ja turbaaniin. Tuossa kaupunginosassa oli yllinkyllin valitsemisen varaa, sillä ylt'ympäri näkyi vain puutarhamuureja, ja kadut niitten välillä olivat tähän yönaikaan varsin autiot. Minä paneuduin sotaveikon astinlaudaksi, ja pian olimme lipuneet suureen aidattuun puutarhaan. Siellä ihan höyrysi yökaste, joka Intiassa on kovin epäterveellinen, etenkin eurooppalaisille, mutta minä olin niin lopen väsynyt, että olin jo unen helmoissa, kun sotaveikko minut jälleen ravisti hereille. Puutarhan toiseen päähän oli äkkiä ilmestynyt valoa, joka yhä liikahtamatta kimalsi lehväin läpi. Tuo oli kovin tavatonta sellaisessa paikassa ja sellaiseen aikaan, ja asemamme ollessa sellainen kuin oli, täytyi meidän käyttäytyä hiukan varovasti. Sotaveikko lähti vakoiluretkelle ja palasi pian, tuoden sen tiedon, että olimme astuneet aivan harhaan, sillä talo kuului eräälle valkoihoiselle, joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli englantilainen.

"No niin", sanoin minä, "jos reitillämme on joku valkoinen mies, niin haluanpa häntä hiukan tarkastella, sillä niitä on, Jumalan kiitos, useamman laatuisia!"

Sotaveikko siis vei minut paikalle, josta voi hyvin nähdä talon. Sitä kiersi leveä parveke; lattialla paloi hyvänkuntoinen lamppu, ja kummallakin puolen lamppua istui mies itämaiseen tapaan jalat ristissä. He olivat molemmat muslimin peitossa aivan kuin pari alkuasukasta, mutta siitä huolimatta oli toinen heistä valkoihoinen, vieläpä minun ja lukijan hyvä tuttava: ei kukaan muu kuin Ballantraen master, hän, jonka urhoollisuudesta ja nerosta minulla on ollut niin paljon kertomista. Olin kuullut hänen tulleen Intiaan, mutta emme olleet siellä vielä toisiamme tavanneet, enkä minä paljon tiennyt hänen hommistaan. Mutta joka tapauksessa, kohta kun olin tuntenut hänet ja nähnyt joutuneeni vanhan toverini luo, otaksuin kaikkien tuskieni olevan ohi. Astuin nähtäville kuutamoon -- se olikin tavattoman kirkas -- ja huusin: "Ballantrae" sekä selitin hänelle lyhykäisesti, kuinka kurja asemani oli. Hän kääntyi ollenkaan mitään mielenliikutusta osoittamatta, katsoi minua suoraan kasvoihin, ja kun olin saanut puhutuksi, niin hän kääntyi toverinsa puoleen käyttäen alkuasukasten raakaa murretta. Toinen, joka näytti ylenmäärin hienolta ja hapraalta -- jalat olivat kuin kävelykepit ja sormet kuin piipunvarret [herra Mackellarin muist. -- Nähtävästi Secundra Dass. -- E. Mc. K.] -- nousi silloin seisaalleen.

"Sahibi", sanoi hän, "ei ymmärtää teidän kieli. Minä ymmärtää se itse, ja näkee, että te vähän erehdytte -- no, se tapahtuu usein. Mutta sahibi hyvin mielellään tietää, kuinka te tulla puutarhaan."

"Ballantrae!" kiljaisin minä, "oletko sinä niin kirotun julkea, että kiellät minut elävin silmin?"

Ballantrae ei muuttanut yhtään ilmettänsä, tuijotti vain minuun kuin pyhimyksen kuva pagodissa.

"Sahibi ei ymmärtää teidän kieli", sanoi alkuasukas yhtä nokkelasti kuin ensi kerrallakin. "Hän hyvin mielellänsä tietää, kuinka te tulla puutarhaan."

"Piru hänet periköön", sanoin minä. "Vai tahtoo hän tietää, kuinka minä pääsen puutarhaan; häh? No niin, kuulehan nyt, hyvä mies, ole hyvä ja tervehdi sahibiasi mitä lämpimimmin ja sano minun puolestani, että täällä on pari soturia, joita hän ei koskaan ole tavannut ja joista hän ei ole koskaan kuullut puhuttavankaan, mutta että tämä sotaveikkoni tässä on peeveli miehekseen, ja minä itse olen peeveli miehekseni, ja että ellemme me pitemmittä puheitta saa kunnollista ruoka-annosta, turbaania, tohveleita ja yhtä kultamohuria pikku rahassa, niin tunnen minä jumal'avita erään puutarhan, jossa pian tapellaan."

He menivät niin pitkälle näyttelemisessään, että puhelivat jonkun aikaa keskenään hindustaniksi. Sitten sanoi hindu yhä hymyillen, mutta samalla huoaten aivan kuin toistaminen olisi häntä väsyttänyt: "Sahibi hyvin mielellään tietää, kuinka te tulla puutarhaan."

"Vai sitä kaipaatte!" sanoin minä, laskin käteni miekankahvalle ja käskin sotaveikkoni vetää sapelin ilmoille.

Ballantraen hindu veti, aina vain hymyillen, pistoolin poveltaan, ja vaikka Ballantrae itse ei liikahuttanut ilmettäkään, tunsin minä hänet riittävän hyvin tietääkseni hänen olevan varuillaan.

"Sahibi ajattelee: te parempi mennä pois", sanoi hindu.

Ja totta puhuen minä itsekin ajattelin samoin; sillä pistoolin laukaus olisi Jumalan avulla saattanut viedä meidät molemmat hirsipuuhun.

"Sanokaa sahibille, että minä en pidä häntä kunnian miehenä", sanoin minä ja käännyin poispäin tehden halveksivan liikkeen.

En ollut päässyt kolmea askelta eteenpäin, kun hindun ääni kutsui minua takaisin. "Sahibi on iloinen, jos tietää että olette kirottu hävytön irlantilainen", sanoi hän. Näitten sanojen aikana Ballantrae hymyili ja kumarsi syvään.

"Mitä se merkitsee?" kysyin minä.

"Sahibi sanoo, te kysytte hyvä ystävänne Mackellar", sanoi hindu. "Sahibi, hän sanoo nyt se on yhtä hyvä."

"Sano sahibillesi, että kun me ensi kerran kohtaamme, niin hän saa maksun skotlantilaisista kirpuistansa", huusin minä.

Pari hymyili vielä, kun minä poistuin.

Voi olla erinomaisen mahdollista, etten minä itse ole aina esiintynyt kuten olisi pitänyt, ja kun mies, miten hienokäytöksinen hyvänsä, kääntyy jälkimaailman puoleen kertoen tekemistään, on melkein varmaa, että häntä odottaa sama kohtalo kuin Caesaria ja Aleksanteria ja että hänen on tyydyttävä muutamain moitteeseen. Mutta on olemassa eräs asia, josta majuri Burkea ei koskaan sovi soimata: hän ei ole koskaan kääntänyt toverille selkäänsä...

(Tämän jälkeen seuraa muutamia sivuja, jotka ritari Burke on repinyt irti, ennenkuin lähetti käsikirjoituksensa minulle. Niillä on tietysti ollut hyvin luonnollinen valitus siitä, mitä hän luuli minun lörpötelleen, vaikka minä tosiaan en muista tehneeni itseäni sellaiseen syypääksi. Ehkä mr. Henry on ollut vähemmän varuillaan, tai myöskin voi ajatella, että master on keksinyt tilaisuuden tutkia minun kirjeenvaihtoni ja itse lukenut Troyes'sta lähetetyn kirjeen. Silloin olisi hän ikäänkuin kostoksi tehnyt tuota julmaa pilaa majuri Burkesta, joka oli aivan pahassa pulassa. Masterilta, niin konnamainen kuin hän olikin, ei aivan kokonaan puuttunut luontaisia kiintymys-tunteita. Luulen, että hän aluksi todella piti majuri Burkesta, mutta ajatus tämän tekemästä petoksesta kuivasi hänen ylen pintapuolisen ystävyystunteensa lähteet, joten hänen inhoittava luonteensa esiintyi alastomuudessaan. -- E. Mc. K.)

KAHDEKSAS LUKU.

Vihamies talossa.

On omituista, että minun täytyy empiä ilmoittaessani erään päivänmäärän -- ja vielä lisäksi päivänmäärän tapaukselle, joka perinjuurin muutti elämäni ja ajoi meidät kaikki vieraisiin maihin. Mutta syynä on se, että minut väkivaltaisesti temmattiin irti kaikista vanhoista tavoistani, joten tuona aikana kirjoittamani päiväkirjatkin ovat kovin sekavat: toisinaan ei päivänmäärää ole ollenkaan merkitty viikon tai parin aikana, ja kaikesta voi päättää, että päiväkirjaa on pitänyt epätoivon partaalla oleva mies. Se tapahtui varhaisintaan maaliskuun lopussa tai ehkä vasta huhtikuulla 1764. Olin nukkunut sikeästi ja heräsin aavistellen jotain pahaa. Olin niin kovin tuon aavistuksen vallassa, että riensin rappuja alas puettuna ainoastaan paitaan ja housuihin ja käteni vapisi, kun kuljetin sitä pitkin kaidepuuta. Oli kylmä, kirkas halla-aamu, mustarastaat laulelivat ääneen ja suloisesti päärakennuksen ympärillä, ja kaikkiin huoneisiin voi kuulla meren kohinan. Kun kuljin saliin vievän oven ohi, sai eräs toinen ääni minut pysähtymään -- kuulin puhelua. Astuin lähemmäksi enkä tiennyt olinko unissani vaiko valveilla. Ihmisääni se oli; se kaikui oman isäntäni talossa, ja sittenkään minä en sitä tuntenut; ihmiskieltäkin se oli, kaikui omassa isänmaassani, mutta sittenkin sain kuunnella miten paljon halusin, tavuakaan siitä ymmärtämättä. Tulin ajatelleeksi kertomusta eräästä noita-akasta (vai oliko hän ehkä vain vaeltava muukalainen?), joka muutamia sukupolvenaikoja takaperin tuli niille seuduille, mistä minä olen kotoisin, jäi sinne viikoksi, puhui paljon kielellä, josta kuuntelijat eivät saaneet mitään selvää, ja lähti jälleen samoin kuin oli tullutkin, yön pimeydessä, eikä oltu edes saatu tietää hänen nimeänsä. Olin hiukan peloissani, mutta vielä enemmän utelias, avasin salin oven ja astuin sisään. Illallisen jätteet olivat vielä pöydällä, ikkunaluukut olivat kiinni, vaikka päivä pilkoitti raoista, ja suurta huonetta valaisi yksi ainoa kynttilä ja joku vielä takassa hehkuva hiili. Aivan tulisijan luona istui kaksi miestä. Toisen, joka oli kääriytynyt viittaansa ja jolla oli jalassa saappaat, minä tunsin aivan kohta: se oli pahan onnen lintu, joka oli palannut. Toinen, joka istui aivan hehkuvain hiilten rajalla, oli kiertynyt kaapuunsa aivan kuin muumio; voin ainoastaan nähdä että hän oli ulkomaalainen, tummempi-ihoinen kuin kukaan meidän maanosassamme ja hyvin hentorakenteinen. Hänen otsansa oli omituisen korkea ja katse tutkiva ja arka. Lattialla oli muutamia myttyjä ja pieni matkalaukku. Päättäen tavaran vähyydestä ja masterin saappaitten ulkomuodosta -- ne oli siivottomasti paikannut joku huolimaton maalaissuutari -- ei pahuus tällä kertaa ollut menestynyt.

Hän nousi seisaalleen minun astuessani sisään, meidän katseemme tapasivat toisensa, ja minä en tiedä miten siinä kävi, mutta rohkeuteni yleni aivan kuin kiuru keväisenä aamuna.

"Ahaa!" sanoin minä. "Tekö siinä olettekin?" -- ja minä iloitsin siitä, että ääneni kuului aivan tyyneltä ja tavalliselta.

"Niin, minä eikä kukaan muu, arvoisa Mackellar", sanoi master.

"Ja tällä kerralla teitä aivan sananmukaisesti seuraa musta koira", jatkoin minä.

"Tarkoitatteko Secundra Dassia?" kysyi master. "Sallikaa että esitän teidät. Hän on alkuperäinen intialainen herrasmies."

"Hm!" sanoin minä. "Minä en suuria välitä teistä enkä teidän ystävistänne, mr. Bally. Mutta parasta on, että päästän hiukan päivää sisään ja tarkastan teitä hieman." Samassa minä avasin idänpuolisen ikkunan.

Aamuvalossa voin huomata hänen muuttuneen. Sittemmin, kun olimme kaikin yksissä, minä ihmettelin enemmän miten kevyesti aika oli häneen koskettanut, mutta ensimmäinen vaikutelma oli toisenlainen.

"Te olette kohta vanha mies", sanoin minä.

Hänen kasvonsa synkistyivät. "Jos te voisitte nähdä itsenne, ette ehkä tuosta asiasta puhuisi."

"Pyh!" vastasin minä, "minua ei vanhuus vahingoita. Minusta tuntuu kuin olisin aina ollut iäkäs, ja nyt minä olen, Jumalan kiitos, tunnetumpi ja kunnioitetumpi kuin ennen. Sitä eivät kaikki voi sanoa, mr. Bally! Rypyt teidän kasvoillanne johtuvat pahoista töistä; elämänne alkaa kahleena kiertyä ympärillenne; kuolema kohta kolkuttaa ovellenne, enkä minä ymmärrä, mistä te löytäisitte lohdutusta."

Tässä kääntyi master Secundra Dassin puoleen puhuen hindustania, josta minä (suureksi ilokseni, sen myönnän) tein sen johtopäätöksen, että sanani olivat häneen sattuneet. Ymmärrettävää on, että ajatukseni liikkuivat muissa asioissa silloinkin kun vihollistani pilkkailin. Etenkin mietiskelin, miten antaisin tiedon lordille nopeasti ja salaa. Tähän käytin koko henkisen joustavuuteni sinä pienenä hetkenä, jonka olin vaiti, mutta samassa näin minä päätä kääntämällä juuri hänet, jota ajattelin. Hän seisoi ovella ja näytti aivan rauhalliselta. Kohta sen jälkeen, kun olimme katsahtaneet toisiimme, hän astui yli kynnyksen. Master kuuli hänen tulevan ja astui hänkin esiin; noin neljän askelen päässä toisistaan veljekset pysähtyivät ja katsoivat toisiaan kiinteästi silmiin; sitten lordi hymyili, nyökkäsi ja kääntyi nopeasti pois.

Lordi kääntyi häneen päin yhä jäykästi hymyillen. "Lordi Durrisdeer", sanoi hän.

"Oho! Ei koskaan näin meidän kesken", vastasi master.

"Kaikki tässä talossa nimittävät minua sillä nimellä, joka minulle kuuluu", sanoi lordi. "Jos sinä pidät parempana tehdä poikkeuksen, niin jätän ainoastaan mietittäväksesi, millaisen vaikutuksen se tekee vieraisiin, ja eikö sitä ehkä selitettäisi avuttoman kateellisuuden ilmaukseksi."

Olisin mielelläni lyönyt kädet yhteen ihastuksesta, etenkin kun lordi ei odottanut häneltä vastausta, vaan lähti salista, annettuaan minulle merkin seurata itseään.

"Rientäkää", sanoi hän, "meidän pitää puhdistaa talo syöpäläisistä --." Hän kulki käytävän läpi niin nopein askelin, että tuskin voin häntä seurata, suoraan John Paulin ovelle; sen hän avasi koputtamatta ja astui sisään. John Paul näytti nukkuvan kaikessa rauhassa, mutta isäntäni ei ollenkaan huolinut olla häntä herättelevinään.

"John Paul", sanoi hän mitä rauhallisimmalla äänellään, "sinä olet palvellut kauan isääni, muuten ajaisin sinut kuin koiran kartanostani. Jos sinä puolessa tunnissa ehdit täältä pois, saat alkaa nostaa palkkasi Edinburghissa. Mutta jos sinä jäät tänne tai St. Brides'iin, niin saat olla miten vanha mies ja miten vanha palvelija tahansa, joka tapauksessa minä silloin pidän huolta siitä, että uskottomuutesi rangaistaan tavalla, jota et ole uneksinut. Kiiruhda ylös ja matkaan. Saat mennä ulos samasta ovesta, josta olet heidät laskenut sisään. En tahdo, että poikani enää näkee kasvojasi."

"Minua ilahduttaa, että esiinnyitte asiassa niin rauhallisesti", sanoin minä, kun olimme jälleen ulkona kahden kesken.

"Rauhallisesti!" huudahti hän, tarttui käteeni ja laski sen sydämelleen; se jyskytti kuin pajavasara.

Tämän huomatessani minä aloin kummastella ja pelätä. Ei minkäänlainen ruumiinrakennus voinut sietää niin ylivoimaista jännitystä, kaikkein vähimmin hänen, joka oli jo perinpohjin runneltu. Päätin itsekseni, että tällaisesta sietämättömästä olotilasta on tehtävä loppu.

"Olisi varmaankin parasta, jos ilmoittaisin asiasta rouvalle", sanoin minä. Oikeastaan olisi hänen itse pitänyt mennä, mutta minä otaksuin -- enkä erehtynytkään -- että hän oli välinpitämätön.

"Niin, tehkää se", sanoi hän. "Minä käsken äkkiä kattaa aamiaispöydän; meidän täytyy kaikkien olla mukana, Aleksanderinkin; meidän pitää näyttää aivan rauhallisilta."

Minä kiiruhdin rouvan huoneeseen ja kerroin hänelle pitemmittä puheitta, mitä oli tapahtunut.

"Minä olen sitä kauan odottanut", sanoi hän. "Meidän täytyy tänään salaa koota tavaramme ja matkustaa salaa pois ensi yönä. Onhan meillä, Jumalan kiitos, toinenkin koti. Ensimmäinen lähtevä laiva vie meidät New-Yorkiin."

"Entäs hän?" kysyin minä.

"Hänelle me jätämme Durrisdeerin", huudahti hän. "Tehköön hän sillä, mitä tahtoo."

"Ei, teidän luvallanne ei saa niin käydä", sanoin minä. "Hänellä pitää olla koira kintereillään, joku, joka pitää häntä silmällä. Asunnon hän saa ja ruuan ja ratsuhevosen, jos on ihmisiksi; mutta avaimet, rouva, ne jätetään teidän luvallanne Mackellarin huostaan. Hän kyllä pitää hyvän huolen kaikesta, olkaa varma siitä."

"Kiitos, mr. Mackellar, kun olette asiaa ajatellut", huudahti hän. "Kaikki jätetään teidän haltuunne. Kun meidän täytyy lähteä vieraaseen ja villiin maahan, jää teille perinnöksi kohtalomme kostaminen. Lähettäkää Macconocchie St. Brides'iin kaikessa hiljaisuudessa hankkimaan hevosia ja pyytämään lakimiestämme tänne. Lordin täytyy jättää valtakirja."

Samassa tuli isäntäni ovelle, ja me selvitimme hänelle suunnitelmamme.

"Siihen minä en koskaan suostu", huudahti hän; "hän luulisi minun pelkäävän. Minä jään omaan talooni, jos Jumala niin tahtoo, aina kuolemaani asti. Ei löydy sitä miestä, joka voisi minut peloittaa pois. Kerta kaikkiaan, täällä minä olen ja tänne jään, vaikka kaikki helvetin voimat olisivat vastassani." En saa kuvatuksi, miten kiihkeästi hän tuon lausui, mutta molemmin me seisoimme aivan ällistyksissämme, etenkin minä, joka ennen olin nähnyt hänen hyvin itseänsä hillitsevän.

Rouva katsoi minuun niin rukoilevasti, että se koski sydämeeni ja sai minut jälleen tasapainoon. Minä annoin hänelle salaisen merkin lähteä, ja kun olimme jääneet kahden kesken lordin kanssa, menin hänen luokseen salin toiseen päähän, missä hän kiivaasti käveli edestakaisin, ja laskin käteni hänen olkapäälleen.

"Lordi hyvä", sanoin minä, "minä puhun teille vielä kerran suoraan; jos tämä on viimeinen kerta, niin sitä parempi, sillä minä olen väsynyt osaani näyttelemään."

"Minun päätäni ei käännä mikään", vastasi hän. "En millään ehdolla tahdo kieltäytyä teitä kuulemasta, mutta mieltäni ei muuta mikään." Tämän hän sanoi vakavasti, ei ollenkaan kiihkoisasti kuten äsken, joten minulla oli jo hiukan toivomisen syytä.

"Hyvä", sanoin minä, "ei se minuun koske, vaikka puhuisinkin kuuroille korville." Osoitin erästä tuolia ja hän istuutui, katsoen minuun. "Oli aika, muistelen, jolloin rouva oli teille hyvin kylmä", aloitin minä.

"En minä siitä koskaan puhunut siihen aikaan, kun asiat niin olivat", vastasi lordi, kovasti punastuen, "ja nyt ne ovat aivan muuttuneet."

"Niinpä kyllä", sanoin minä. "Mutta tiedättekö kuinka _paljon_ ne ovat muuttuneet? Suhde on kerrassaan vaihtunut, lordi hyvä! Nyt rukoilee rouva teiltä yhtä ainoata sanaa, yhtä ainoata katsetta -- ja rukoilee turhaan. Tiedättekö, kenen kanssa hän viettää päivänsä sill'aikaa kun te kuljeskelette missä milloinkin? Lordi hyvä, hän tyytyy seurustelemaan erään vanhan voudin kanssa nimeltä Ephraim Mackellar, ja te varmaankin muistatte, mitä se merkitsee, sillä ellen erehdy, oli teidän joskus ennen pakko pitää hyvänänne saman miehen seura."

"Mackellar!" huudahti parooni ja nousi seisaalleen. "Oi Jumalani, Mackellar!"

"Ei Mackellarin eikä Jumalankaan nimi voi totuutta tehdä tyhjäksi", sanoin minä. "Ja minä kerron sen teille sellaisenaan. Mutta että te, joka olette niin paljon kärsinyt, tuotatte nyt toiselle samanlaisia kärsimyksiä, sopiiko sellainen menettely kristitylle? Te antaudutte niin kokonaan uudelle ystävällenne, että vanhat aivan unohtuvat. He ovat kaikki teidän muististanne kerrassaan kadonneet. Ja kuitenkin he olivat teitä tukemassa pimeimpänä aikana, ei vähimmin rouva. Ja ajatteletteko te nyt koskaan rouvaa? Ajatteletteko koskaan kuinka hän sai kärsiä tuona yönä? -- tai miten oiva puoliso hän on teille ollut sen jälkeen? -- tai hänen nykyistä sietämätöntä tilaansa? Ette koskaan. Ylpeytenne pakottaa teidät olemaan hänelle ynseä, ja sittenkin hänen on pakko elää teidän kanssanne. Niinpä niin, lordin ylpeys -- sen tieltä saa kaikki muu väistyä. Ja lisäksi vielä hän on vain nainen ja te pitkä, luja mies. Hän on nainen, jota te olette vannonut varjelevanne, ja vielä enemmän, hän on teidän ainoan poikanne äiti!"

"Nuo ovat kovin katkeria sanoja, Mackellar", sanoi hän; "mutta Jumala minua auttakoon, minä pelkään, että ne ovat hyvin tosia. Minä en ole kestänyt onneani, niinkuin olisi pitänyt. Käskekää rouva jälleen sisään."

Rouva ei ollut kaukana ja odotti jännityksissä keskustelumme tulosta. Kun olin tuonut hänet sisään, tarttui lordi sekä häntä että minua käteen ja vei ne molemmat rinnalleen. "Minulla on ollut kaksi ystävää tässä elämässä", sanoi hän. "Kaikki se ilo, minkä olen saanut, on tullut jommaltakummalta heistä. Kun te molemmat ajattelette samoin, olisin minä kiittämätön koira --." Tässä hän puristi huulensa kiinni ja katsoi meitä harmain silmin. "Tehkää minulle, mitä tahdotte", sanoi hän, "mutta älkää suinkaan luulko --" hän pysähtyi jälleen. "Tehkää minulle mitä hyväksi näette, Jumala tietää, että minä teitä rakastan ja kunnioitan." Sitten hän päästi kätemme, kääntyi selin ja meni ikkunan luo. Mutta rouva juoksi hänen jälkeensä. "Henry!" huusi hän, heittäytyi hänen kaulaansa ja itki kiihkeästi.

Minä poistuin huoneesta sulkien oven jälkeeni.

Ulkopuolelle päästyäni minä pysähdyin ja kiitin Jumalaa sisimmästä sydämestäni.

Aamiaispöytään me olimme lordin suunnitelman mukaan kaikin kokoontuneet. Master oli nyt riisunut paikatut saappaansa ja saanut ylleen puvun, joka paremmin sopi tilaisuuteen. Secundra Dass ei enää ollut kapaloissaan, vaan oli vetänyt ylleen soman mustan puvun, joka omituisesti erosi hänen ulkonäöstään. Kun perheen jäsenet astuivat sisään, seisoivat herra ja palvelija ison ikkunan luona katsellen ulos. He kääntyivät ja musta mies (sen nimen hän jo oli talossa saanut) kumarsi melkein maahan asti; master taas aikoi astua esiin aivan kuin perheen jäsen hänkin. Rouva sai hänet pysähtymään niiaamalla hänelle syvään salin toiselta puolen. Lapset seisoivat hänen takanaan. Lordi oli tullut lähemmäs, ja siinä nyt seisoi kolme Durrisdeerin suvun ainoata elossa olevaa jäsentä vastakkain. Aika oli heihin kaikkiin iskenyt helposti huomattavia jälkiä; minusta tuntui, kuin olisin heidän muuttuneissa kasvonpiirteissään lukenut jonkunlaisen memento morin, ja vielä enemmän minuun vaikutti se, että kehno mies oli parhaiten säilynyt. Rouvasta oli tullut leveä muori, vaimo-ihminen, joka saattoi hyvin sopia pöydän päähän, missä hänen ympärillään oli paljon lapsia ja useita palvelijoita kummallakin puolen. Lordi oli menettänyt entisen joustavuutensa, hän oli kumarahartiainen; hänen käyntinsä oli epävarmaa, aivan kuin hän olisi ottanut uutta oppia mr. Aleksanderilta; kasvot olivat käpertyneet, näyttivät hiukan pitemmiltä kuin ennen ja vetäytyivät toisinaan ihmeen epävarmaan hymyyn, joka minusta näytti sekä katkeralta että liikuttavalta. Master taas pysytteli vielä suorana, joskin ehkä ponnistellen: hänen otsallaan oli ryppyjä, jotka antoivat hänelle hallitsija-ilmeen, ja hänen suunsa näytti käskemään luodulta. Hänellä oli koko se arvokkuus ja jotain siitä loistosta, joka saatanalla on "Kadotetussa paratiisissa." Minä voin ainoastaan ihailla miestä ja ihmettelin vain, etten peljännyt häntä sen enempää. Mutta näytti todellakin siltä (niin kauan kuin istuimme pöydässä), että hänen mahtinsa oli aivan kadonnut ja kynnet kokonaan katkaistut. Ennen olimme tutustuneet häneen aivan kuin johonkin poppamieheen, joka vallitsi luonnonvoimia, ja nyt hän istui siinä aivan tavalliseksi herrasmieheksi muuttuneena ja jutteli samoin kuin muutkin. Nyt, kun isä oli kuollut ja lordi ja rouva sovussa, ei hänellä ollut kuuntelevaa korvaa juoruillensa. Minä älysin jonkinlaisen ilmestyksen avulla, kuinka kovin suureksi olin miehen nokkeluuden arvioinut. Hänen ilkeytensä oli muuttumaton; hän oli yhtä väärämielinen kuin konsanaan, mutta kun olosuhteet, joista hän imi voimia, olivat kadonneet, oli hän aivan hervoton; hän oli yhä kyykäärme, mutta tuhlasi samoin kuin saduissa mainittu myrkkynsä raudankappaleesen. Pari muutakin ajatusta johtui mieleeni aamiaisella istuessani; ensinnäkin, että hän oli alakuloinen -- voisinpa melkein sanoa onneton -- huomatessaan, ettei hänen pahuutensa yhtään menestynyt, ja toiseksi, että lordi ehkä oli oikeassa sanoessaan, ettei meidän tarvinnut paeta aseetonta vihollistamme. Mutta sitten minä muistin rakkaan isäntäni sydämenjyskytyksen ja käsitin taas, että pelkuruutemme tarkoituksena oli hänen henkensä pelastaminen.

Kun ateria oli ohi, seurasi master minua huoneeseeni, otti tuolin (jota minä en ollenkaan hänelle tarjonnut) ja kysyi minulta, mille kannalle hänen suhteensa aiottiin asettua.

"Mr. Bally", vastasin minä. "Talo on vielä jonkun aikaa teille avoin."

"Jonkun aikaa?" sanoi hän. "Minä en oikein ymmärrä mitä tarkoitatte."

"Sanoinhan kyllin selvästi", sanoin minä. "Me pidämme teitä talossa maineemme vuoksi, mutta niin pian kuin te jollakin ilkityöllä julkisesti itsenne häpäisette, ajamme me teidät ulos ovesta."

"Teistä on tullut hävytön lurjus", sanoi master rypistäen uhkaavasti otsaansa minulle.