Part 12

Tapa, millä hän tuon sanoi, sai minut aivan varmaksi siitä, mitä tuskin olin uskaltanut otaksua: että hän, ollenkaan mitään katumusta tuntematta, päinvastoin oli pahoillaan, ettei tappoyritys ollut onnistunut. Tämän keksinnön minä pidin omana tietonani, sillä pelkäsin sen vahingoittavan häntä rouvan silmissä. Mutta sen vaivan olisin voinut olla näkemättä; hän oli sen arvannut omin neuvoin ja piti tunnetta varsin luonnollisena. Eipä käynyt kieltäminen, että me kaikin kolmen olimme samaa mieltä, ja Durrisdeeriin ei yleensä olisi voinut saapua tervetulleempaa uutista kuin tieto masterin kuolemasta.

Tässä minun on mainittava se poikkeus, joka oli olemassa: vanha lordi. Kohta kun pelkoni oman isäntäni suhteen jonkun verran hälveni, huomasin minä vanhassa herrassa, hänen isässään, muutoksen, joka näytti olevan uhkaavan kuoleman merkki.

Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja pöhöttyneet. Istuessaan lieden ääressä latinaansa lukemassa hän saattoi vaipua uneen, jolloin kirja vieri tuhkaan; oli päiviä, joina hän veti jalkoja perässään, ja toisia, jolloin hänen puheensa katkeili. Hänen olemuksensa lempeys näytti kehittyvän aivan äärimmäisyyteen; hän pyysi anteeksi pienintäkin vaivannäköä, oli mitä huomaavaisin kaikille, ja osoitti minulle mitä imartelevinta kohteliaisuutta. Eräänä päivänä hän oli kutsunut lakimiehensä luokseen ja ollut kauan kahden kesken hänen kanssaan huoneessaan. Kulkiessaan vaivalloisin askelin salin läpi kohtasi hän minut ja tarttui ystävällisesti käteeni. "Mr. Mackellar", sanoi hän, "minulla on ollut monta syytä pitää palveluksianne oikeassa arvossa, ja tänään, kun olen uudistanut testamenttini, olen uskaltanut mainita teidät yhtenä sen toimeenpanijana. Olette varmaan niin kiintynyt perheeseemme, että teette minulle sen palveluksen."

Siihen aikaan, jolloin tämä sanottiin, hän vietti suurimman osan päivää maaten, ja usein oli hyvin vaikea saada häntä hereille. Hän ei enää ollenkaan käsittänyt aikaa ja oli useita kertoja (etenkin herätessään) huutanut vaimoaan ja erästä vanhaa palvelijaa, joka oli ollut kuolleena niin kauan, että hänen hautakivensä oli aivan sammaltunut! Jos minulta olisi vaadittu valallista selontekoa, olisi minun ollut pakko sanoa, ettei hän kyennyt tekemään testamenttia, ja kumminkin olivat kaikki yksityiskohdatkin hänen testamentissaan mitä järkevimmin ajatellut ja sekä henkilöt että olosuhteet erinomaisesti otetut huomioon.

Hänen hupenemiseensa ei tosin kulunut kovin pitkää aikaa, mutta siinä saattoi erottaa lukemattomia eri vaiheita. Hänen hengenvoimansa vähenivät yhtä mittaa; hän oli melkein kokonaan kadottanut liikkumiskykynsä; hän oli kovin kuuro; puhe oli muuttunut mutinaksi, ja kuitenkin onnistui hänen viimeiseen asti ilmaista jonkinverran vanhaa hienouttaan ja hyväntahtoisuuttaan. Jokaisen häntä jotenkin auttavan kättä hän pusersi; minulle hän lahjoitti erään latinankielisen kirjansa, johon hän vaivalloisesti oli kirjoittanut minun nimeni, ja tuhansin tavoin hän sai meidät ajattelemaan, kuinka suuri se häviö oli, jonka me oikeastaan jo olimme kärsineet. Viimeiseen asti oli hetkiä, joina hän jälleen osasi lausua ymmärrettäviä sanoja; tuntui siltä kuin hän olisi vain unohtanut puhumisen taidon, aivan kuin lapsi unohtaa läksynsä, ja joskus vain jossakin määrin vielä sitä muisti. Elämänsä viimeisenä iltana hän hiljaisuuden vallitessa yht'äkkiä kertasi Vergiliuksen sanat: "_Gnatique patrisque, alma, precor, miserere_." Hän lausui tuon aivan selvästi ja oikein korostaen. Kuullessamme näin odottamatta selviä sanoja unohdimme kaikin omat mietteemme, mutta hyödytöntä oli, että käänsimme huomiomme häneen; hän istui vaieten ja ulkopuolisista merkeistä päättäen aivan tylsänä. Hiukan myöhemmin hänet vietiin sänkyyn heikompana kuin koskaan ennen. Yön aikana hän sitten heitti henkensä ilman kuolonkamppailua.

Pitkien aikojen perästä tulin näistä asioista puhuneeksi eräälle lääketieteen tohtorille, miehelle, joka on niin suuressa maineessa, etten pidä sopivana mainita hänen nimeänsä. Hänen käsityksensä mukaan vaivasi sekä isää että poikaa sama tauti; isää luonnottoman suuren surun tähden, poikaa ehkä kuumekiihoituksen johdosta: kummaltakin oli särkynyt verisuoni aivoissa, ja luultavaa oli (lisäsi tohtori), että suvussa oli sellaiseen taipumusta. Isä kuoli, poika jäi eloon, ulkonaisissa suhteissa aivan terveenä miehenä, mutta nähtävästi oli se hieno kudos, jossa sielu asustaa ja toimittaa ajallisen tehtävänsä, jotenkin vioittunut. Sen ikuinen elämä, toivon minä, on lihallista ruumistamme kohtaavien onnettomuuksien ulkopuolella. Ja kuitenkin, jos asiaa tarkemmin ajattelee, niin tuo ei merkitse mitään, sillä meidän elämämme tuomari on itse meidät puutteellisiksi luonut.

Vanhan lordin kuolema sai aikaan uuden yllätyksen meille, jotka seurasimme hänen jälkeläistensä käytöstä. Jokaiselle ajattelevalle täytyi olla selvää, että veljekset yhdessä olivat aiheuttaneet isänsä kuoleman, ja hänen, joka oli miekkaan tarttunut, voi sanoa tappaneen hänet omin käsin. Mutta mikään sellainen ajatus ei näyttänyt rasittavan paroonia. Hän oli kyllä vakava, mutta murheelliseksi häntä ei voinut sanoa; hän oli joka tapauksessa vain tyynesti alakuloinen; hän puheli vainajasta kuin iloisesta muistosta, josta epämieluisasti eroaa, kertoi hänestä luonteenomaisia piirteitä vanhoilta päiviltä, hymyili niille hyvällä omallatunnolla, ja kun hautajaiset tulivat, otti hän niihin osaa aivan moitteettomasti. Huomasin hänen olevan aika lailla mielissään, kun häntä nyt puhuteltiin lordiksi, ja hän pitikin tarkoin huolta siitä, että tätä arvonimeä käytettiin.

Nyt ilmestyi näyttämölle uusi henkilö, jolla myöskin oli osansa tapausten kulussa, nimittäin nykyinen lordi Aleksander, jonka syntyminen (heinäkuun 17 päivänä 1757) täydensi rakkaan isäntäni onnen. Nyt ei hänellä ollut enää mitään toivottavaa, eipä edes toivomisen aikaakaan. Ei voi ajatella hellempää isää kuin hän. Hän oli aina pahalla tuulella, ellei poika ollut hänen luonaan. Jos poika oli ulkona, tutki isä pilviä, alkaisiko ehkä sataa. Yöllä hän saattoi nousta vuoteeltaan katselemaan nukkuvaa lasta. Hänen juttelunsa kävi väsyttäväksi vieraalle; hän näet ei puhunut juuri muusta kuin pojastaan. Kaikki, mikä koski taloa, ratkaistiin erityisesti Aleksanderia silmällä pitäen. Niinpä sanottiin: "Pidetään huolta siitä, että metsä ehtii kasvaa, kunnes Aleksander on täysi-ikäinen", tai "Sehän sopii mainiosti, kun Aleksander joutuu naimisiin." Päivä päivältä saattoi yhä selvemmin huomata, miten isä koko olemuksellaan kiintyi lapseen. Se osoittautui monena liikuttavana ja muutamina varsin moitittavina piirteinä. Pian saattoi lapsi lähteä hänen kanssaan kävelemään, ensin puutarhaan, käsi kädessä isän kanssa, ja sitten edemmäksikin talon maille. Tämä muuttui vähitellen paroonin varsinaiseksi toimeksi. Heidän ääntensä kaiku (joka kuului kaukaa, sillä he puhuivat kovalla äänellä) oli hyvin tuttu seudulla, ja minä puolestani pidin sitä suloisempana kuulla kuin linnunlaulua. Oli kaunista nähdä heidän yhdessä palaavan kotiin syli täynnä kukkasia; isä oli yhtä lämmennyt ja usein yhtä likainen kuin poikakin, sillä heillä oli molemmilla yhtä suuri halu kaikenlaiseen lapsellisuuteen, rannan hietikossa kaiveluun, sulkujen rakentelemiseen ja sen semmoiseen; kerran minä näin heidät aidan takana kurkistelemassa karjajoukkoa, ja kumpikin oli saman lapsellisen ihastuksen vallassa.

Näistä retkistä puhuessani johdun mainitsemaan erään tapauksen, jossa itse olin mukana. Oli olemassa tie, jota en voinut koskaan käydä tuntematta sydämen kipua, niin monasti olin sitä kulkenut surullisissa asioissa, niin monta onnettomuutta oli sillä tiellä tapahtunut. Mutta polku kulki mukavasti, minne päin lähtikin Muckle Rossin rinteeltä, ja minun täytyi vasten tahtoanikin käyttää sitä ainakin kerran joka toinen kuukausi. Kun mr. Aleksander oli seitsemän tai kahdeksan vuoden ikäinen, sattui kerran, että minulla oli ollut asioita kauempana varhain aamusella. Kotimatkalla kuljin pensaiston läpi kello yhdeksän tienoissa. Aamu oli kirkas. Oli se vuodenaika, jolloin metsät ovat parhaassa kevätloistossaan, orjantappura kukkii ja linnut livertävät uutterimmin. Niin iloisella taustalla oli pensaisto sitäkin synkempi, ja siihen liittyvät muistot ahdistivat minua sitäkin enemmän. Tässä mielentilassa tuntui minusta ikävältä, kun kuulin puhetta edeltäni ja tunsin paroonin ja mr. Aleksanderin äänet. Kuljin eteenpäin ja tulin kohta aivan heidän näkyviinsä. He seisoivat aukiossa, jossa kaksintaistelu oli tapahtunut, lordi piti kättään poikansa olkapäällä ja puhui vakavasti. Vihdoin, kun hän kohotti päätänsä minun lähetessäni, olin näkevinäni hänen ilmeensä kirkastuvan.

"Ah", hän virkkoi, "tuossa tulee kelpo Mackellar. Olen juuri kertonut Sandille tämän paikan tarinan: kuinka oli kerran mies, jota paholainen pyrki surmaamaan, mutta joka oli vähällä surmata paholaisen."

Olin pitänyt kyllin omituisena sitä, että hän toi lapsen tälle paikalle, mutta yli kaikkien rajojen meni, että hän ryhtyi tapahtumasta puhumaan. Pahin oli kumminkin vasta tulossa. Hän näet kääntyi poikansa puoleen ja lisäsi: "Voit kysyä Mackellarilta; hän oli täällä ja näki sen."

"Näittekö todellakin paholaisen?" kysyi lapsi.

"En ole kuullut kertomusta", vastasin minä, "ja minulla on nyt kiire."

Sen sanottuani syöksyi äkkiä mieleeni menneisyyden katkerat kokemukset ja tuo peloittava, kynttiläin valossa esitetty näytelmä. Tulin ajatelleeksi, että jos väistö olisi tapahtunut sekuntiakin myöhemmin, ei tuo lapsi olisi milloinkaan nähnyt päivänvaloa, ja mielenliikutus, joka minut aina valtasi tässä pimeässä kolkassa, puhkesi sanoiksi. "Mutta se ainakin on totta", huudahdin, "että olen kohdannut paholaisen tässä metsikössä ja nähnyt hänet tuossa lyötynä. Jumalalle kiitos, että pääsimme hengissä -- Jumalalle kiitos, että Durrisdeerin seinissä vielä on kivi kiven päällä! Ah, mr. Aleksander, jos milloinkaan saavutte tälle paikalle, vaikkapa sadan vuoden kuluttua, ja vaikka seurassanne olisi maan iloisimpia ja korkeimpia, niin astukaa syrjään ja muistelkaa jotakin rukouksen katkelmaa."

Lordi nyökkäsi hyvin vakavasti. "Niin", sanoi hän, "Mackellar on aina oikeassa. Otahan lakki päästäsi, Aleksander." Samassa hän paljasti päänsä ja ojensi kätensä. "Oi Jumalani", hän lausui, "minä kiitän sinua ja poikani kiittää sinua moninaisesta suuresta laupeudestasi. Anna meille rauha toistaiseksi; suojele meitä pahalta mieheltä. Lyö häntä, Jumala, vasten valehtelevaa suuta!" Viimeinen lause tuli häneltä huudahduksena, ja vihan muistoko lienee keskeyttänyt hänen rukouksensa vai lieneekö hän huomannut rukouksensa omituiseksi, joka tapauksessa hän vaikeni ja hetken kuluttua pani lakin päähänsä.

"Luulenpa, että olette unhottanut erään asian, lordi hyvä", virkoin minä. "Anna anteeksi rikoksemme, niinkuin mekin annamme anteeksi niille, jotka meitä vastaan rikkovat. Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. Amen."

"Oh, tuo on helposti sanottu, Mackellar", virkkoi lordi. "Tuo on varsin helposti sanottu. Mutta minunko pitäisi antaa anteeksi? Luulenpa, että näyttäisin hyvinkin tuhmalta, jos niin väittäisin."

"Muistakaa lasta, lordi!" sanoin minä jokseenkin ankarasti, sillä mielestäni eivät hänen lauseensa soveltuneet lasten kuultaviksi.

"Onhan se totta", hän virkkoi. "Tämä on liikaa lapselle. Mennäänpä etsimään pesiä."

En muista sattuiko samana päivänä vai seuraavana, että lordi tavatessaan minut yksin avasi sydäntänsä hieman enemmän samalta kulmalta.

"Mackellar", virkkoi hän, "minä olen nyt erittäin onnellinen."

"Uskon sen mielelläni", vastasin minä, "ja olen siitä iloinen"

"Onnellisuus velvoittaa, eikö teidänkin mielestänne?" kysyi hän hymyillen.

"Aivan varmaan", vastasin, "ja suru samaten. Ellemme koeta täällä toimia parhaamme mukaan, niin mielestäni on parempi, mitä pikemmin häviämme."

"Mutta jos kävelisitte minun kengissäni, antaisitteko hänelle anteeksi?" kysyi lordi.

Hyökkäyksen äkillisyys sai minut hieman hämilleni. "Onhan se ehdoton velvollisuutemme", sanoin.

"Mitä vielä!" virkkoi hän. "Nuo ovat lauseparsia. Annatteko itsekään hänelle anteeksi?"

"Enpä kyllä", vastasin. "Jumala minua armahtakoon, mutta en anna."

"Kätenne tänne sen asian johdosta!" huudahti lordi hyväntuulisena.

"Huono tunne se on, jonka johdosta kättelemme", sanoin minä, "huono tunne kristityissä. Ehkäpä ojennankin käteni teille kristillisemmässä tilaisuudessa."

Tuon minä lausuin hieman hymyillen; lordi taas lähti huoneesta ääneen nauraen.

En voi keksiä täysin tyydyttävää lausepartta ilmaistakseni, millaiseen orjan asemaan lordini asettui lapseensa nähden. Hän kerrassaan hukkui tuohon alinomaiseen ajatukseen: tehtävät, ystävät ja vaimo unohtuivat kokonaan tai saattoi hän muistaa niitä vain ankarin ponnistuksin. Selvimmin oli siten hänen vaimonsa laita. Siitä asti kun olin Durrisdeeriin tullut, oli rouva ollut hänen ajatustensa sisältönä ja hänen katseensa kiintokohtana -- nyt hän oli heitetty aivan syrjään. Olen nähnyt lordin tulevan huoneen ovelle, silmäilevän ympärilleen ja jättävän rouvan huomiotta ikäänkuin hän olisi ollut takan ääressä loikova koira. Hän haki Aleksanderia, ja rouva tiesi tuon hyvin. Olen kuullut hänen puhuvan rouvalle niin äreästi, että minun teki mieli sekaantua asiaan. Syy oli silloinkin sama: rouva oli muka jotenkin vastustellut Aleksanderin aikeita. Epäilemättä tämä oli jonkinlainen rouvaa kohdannut luonnollinen rangaistus, jollaisen ainoastaan sallimus voi säätää: hän oli vuosikausia suhtautunut kylmästi jokaiseen hellyyden ilmaukseen; nyt oli hänen vuoronsa joutua laiminlyödyksi. Sitä suurempaa kiitosta hän ansaitsee siitä, että suoritti osansa hyvin.

Syntyi omituinen tilanne: talossa oli jälleen kaksi puoluetta, ja minä olin nyt rouvan puolella. Tosin en milloinkaan lakannut rakastamasta herraani. Mutta ensinnäkin hän nyt vähemmän kaipasi seuraani. Toiseksi en voinut olla vertailematta mr. Aleksanderin ja miss Katarinan kohtelua. Viimeksimainitusta ei lordi ollut koskaan vähääkään välittänyt. Kolmanneksi minua loukkasi se muuttunut tapa, jolla hän kohteli rouvaa ja joka minuun vaikutti uskottomuudelta. Muuten en voinut olla ihailematta rouvan osoittamaa tasaisuutta ja hyvyyttä. Kenties hänen tunteensa, jonka pohjana alun pitäen oli ollut sääli, oli pikemmin äidin kuin vaimon tunnetta; kenties häntä ilahdutti nähdä -- jos niin saan sanoa -- molempain lastensa viihtyvän niin hyvin toistensa seurassa, sitä enemmän, kun toinen heistä oli aikaisemmin saanut syyttömästi kärsiä paljon. Mutta kaiken tuon takia hänen oli tyydyttävä laiminlyödyn miss Katarina rukan seuraan, ja minä puolestani tulin yhä enemmän viettäneeksi aikaani äidin ja tyttären seurassa. Tätä seikkaa voisi helposti liioitella, sillä perhe oli toisiin perheisiin verraten sangen sopuisa. Mutta tuo asia oli sittenkin olemassa. Tiesikö lordi sen, vai eikö, sitä en kykene ratkaisemaan. Luulen, ettei hän tullut sitä ajatelleeksi. Poika kiinnitti hänen mieltänsä mitä suurimmassa määrin. Me muut sitävastoin sen tajusimme ja tavallaan kärsimmekin tiedostamme.

Eniten meitä kumminkin huolestutti lasta uhkaava suuri ja yhä kasvava vaara. Lordi oli ilmetty isänsä; oli pelättävissä, että poika osoittautuisi masterin kaltaiseksi. Aika oli näyttänyt pelkomme aivan liioitelluksi: Skotlannissa ei nykyään ole arvokkaampaa gentlemania kuin seitsemäs lordi Durrisdeer. Asiani ei ole kertoa siitä, miten minä itse tulin eronneeksi hänen palveluksestaan, etenkin kun tarkoitukseni on hänen isänsä puolustaminen.....

[_Julkaisijan huomautus. -- Tästä kohdasta mr. Mackellarin muistelmia on viisi sivua jätetty pois. Ne luettuani sain sen käsityksen, että mr. Mackellar vanhoilla päivillään oli verraten vaativainen palkollinen. Seitsemättä Durrisdeerin lordia vastaan (joka ei missään tapauksessa kuulu kertomukseemme) ei tuoda mitään oleellisia syytöksiä. -- R. L. S._]

--- Mutta me pelkäsimme tuona aikana, että hän eläisi edelleen pojassaan veljensä kuvana ja jälkeläisenä. Rouva oli koettanut saada käytäntöön jonkinmoisen hyödyllisen kurinpidon, mutta oli saanut olla iloinen, kun sai sen jättää, ja katseli nyt asiain kehittymistä salaisesti tyytymättömänä. Joskus hän puheessaan siihen viittailikin, ja joskus, huomatessaan jonkin esimerkin lordin kamalasta kärsivällisyydestä, hän voi ilmaista ajatuksensa liikkein tai huudahduksin. Minua taas ajatus vaivasi yötä päivää, ei niin paljon lapsen vuoksi kuin isän. Mies oli vaipunut uneen ja uneksi, ja jos hän jotenkin väkivaltaisesti herätettäisiin, olisi se epäilemättä hänen kuolemansa. Ei voinut ajatellakaan, että hän eläisi kauemmin kuin lapsi, ja kun minut käsitti pelko siitä, että viimeksimainittu voisi tahrata maineensa, täytyi minun kätkeä kasvoni käsiini.

Tuo sama jatkuva päähänpisto sai minut lopuksi rohkaisemaan itseni ja tekemään hänelle ehdotuksia -- seikka, joka ansaitsee lähempää kuvailua. Lordi ja minä istuimme eräänä päivänä saman pöydän ääressä miettien jotain väsyttävää ja vähäpätöistä pikkuasiaa. Kuten olen kertonut, oli häneltä kokonaan kadonnut halu sellaisiin toimiin; hän toivoi silminnähtävästi pääsevänsä kohta pois ja oli ärtyinen ja väsynyt. Vanhemmaltakin hän minusta näytti kuin koskaan ennen. Varmaankin hänen kalpeat kasvonsa saivat minut nyt käymään asiaan käsiksi.

"Lordi hyvä", sanoin minä pää painuksissa, ja olin jatkavinani työtä -- "tai sallikaa minun mieluummin jälleen kutsua teitä mr. Henryksi, sillä minä pelkään teidän vihastuvan ja tahtoisin mielelläni saada teidät muistamaan menneitä aikoja --"

"Kelpo Mackellar!" sanoi hän niin ystävällisin äänin, että olin luopumaisillani aikeesta. Mutta sitten muistin puhuvani hänen hyväkseen ja jatkoin.

"Ettekö koskaan ole tullut ajatelleeksi, mitä te teette?" kysyin minä.

"Mitä minä teen?" kertasi hän. "Minä en ole koskaan kelvannut arvoituksia arvaamaan."

"Mitä te teette pojastanne?" sanoin minä.

"No", sanoi hän hiukan vaativasti, "mitä minä sitten teen pojastani?"

"Teidän isänne oli varsin hyvä mies", sanoin minä, poiketen hiukan syrjään itse asiasta. "Mutta luuletteko, että hän oli ymmärtäväinen isä?"

Kesti jonkun aikaa, ennenkuin hän vastasi; sitten hän sanoi: "Minä en moiti häntä mistään. Minulla ehkä olisi syytä siihen, mutta minä en sitä tee."

"Niinpä kyllä", sanoin minä, "teillä voisi ainakin olla syytä siihen. Ja kuitenkin oli isänne kelpo mies; en ole tuntenut ketään parempaa; ellei tuota yhtä seikkaa ota huomioon, en myöskään viisaampaa. Missä hän kompastui, olisi joku toinen todennäköisesti kaatunut. Hänellä oli kaksi poikaa --"

Lordi löi äkkiä nyrkkinsä vihaisesti pöytään.

"Mitä tarkoitatte?" huusi hän. "Puhukaa suunne puhtaaksi."

"Minä teen sen", sanoin minä äänellä, joka yritti tukehtua sydämeni jyskytykseen. "Jos te yhä edelleen lellittelette mr. Aleksanderia, niin te käytte isänne jälkiä. Varokaa, lordi hyvä, ettei poikanne kasvettuaan ala astua masterin askeleita."

En ollut koskaan aikonut puhua suutani niin puhtaaksi, mutta kun on kovin peloissaan, niin tulee tavallaan häikäilemättömäksi, arkailemattomammaksi kuin koskaan muulloin, ja niinpä minäkin poltin laivani noilla suorilla sanoilla. En saanut mitään vastausta. Kun kohotin päätäni, oli lordi noussut seisomaan ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän kaatui raskaasti lattialle. Tapaus tai kohtaus ei kestänyt kauan; hän tuli tajuntaan voimatta ymmärtää, mitä oli tapahtunut, tarttui kädellä päähänsä, jota minä pitelin, ja sanoi murtunein äänin: "Olen ollut kipeä", ja pian sen jälkeen. "Auttakaa minua." Sain hänet pystyyn; hän seisoi varsin hyvin, vaikka hän nojasi pöytään. "Olen ollut kipeä, Mackellar", sanoi hän taas. "Jotakin meni rikki -- tai oli menemäisillään rikki, ja silloin vuosi kaikki ulos. Minä olin kyllä kovin vihainen. Älkää te siitä koskaan mitään välittäkö, Mackellar, älkää välittäkö siitä, hyvä mies. En minä tahtonut hiuskarvaakaan päästänne vahingoittaa. Olemmehan me liiankin paljon jakaneet surua ja iloa. Meidän välimme on selvä kuin päivä. Mutta nyt minä luulen, Mackellar, että menen mrs. Henryn luo -- nyt luulen meneväni mrs. Henryn luo", sanoi hän ja lähti huoneesta jokseenkin varmoin askelin. Minä jäin istumaan aivan katumuksen vallassa.

Kohta sen jälkeen lennähti ovi auki, ja rouva pyrähti sisään silmät säkenöiden. "Mitä tämä merkitsee?" huusi hän. "Mitä te olette tehnyt miehelleni? Ettekö mitenkään voi oppia pysymään asemanne rajoissa tässä talossa? Ettekö koskaan lopeta nenäkkäitä neuvojanne?"

"Rouva", sanoin minä, "niin kauan kuin olen ollut tässä talossa, olen saanut riittävästi kovia sanoja. Jonkun ajan olivat ne jokapäiväistä leipääni, ja minä sulatin kaikki. Ja tänä päivänä te saatte nimittää minua miten haluatte; te ette koskaan löydä nimeä, joka olisi kyllin ankara sellaiselle rikkojalle. Ja sittenkin minä tein sen parhaassa tarkoituksessa."

Juttelin hänelle aivan avomielisesti kaikki, juuri samoin kuin tässäkin olen kertonut. Kun hän oli loppuun asti kuunnellut, voin huomata hänen vihansa talttuvan. "Niin", sanoi hän, "hyvää te todellakin olette tarkoittanut. Minulla itselläni on ollut samansuuntainen ajatus, tai oikeammin samanlainen kiusaus, ja sentähden minä annan teille aneeksi. Mutta taivaan nimessä ettekö näe, ettei hän voi enempää sietää!" huusi hän. "Kaari on jännitetty, niin että se on katkeamaisillaan. Mitä merkitsee tulevaisuus, kunhan hänellä vain nyt on pari hyvää päivää?"

"Amen", sanoin minä. "Minä en enää asiaan sekaannu. Olen kyllin iloinen tietäessäni teidän tunnustavan, että toimin hyvässä tarkoituksessa."

"Niin", sanoi rouva, "mutta kun asia tuli esille, luulen rohkeutenne horjuneen, sillä te sanoitte sanottavanne armottomalla tavalla." Hän oli vaiti hetkisen; sitten hän hiukan hymyillen lausui merkilliset sanat: "Tiedättekö, mr. Mackellar, mikä te olette? Te olette vanhapiika."

Sen useampia huomattavia tapauksia ei perheessä sattunut, ennenkuin onnettomuudenlintu, master, jälleen tuli vieraaksemme. Mutta tähän on minun liitettävä uusi ote ritari Burken muistelmista; se on itsessään varsin huvittava ja suunnitelmalleni hyvin tärkeä. Ainoastaan siinä saamme kuulla masterin oleskelusta Intiassa ja ensi kerran Secundra Dass'ista. Huomattava on eräs seikka, joka varsin helposti selviää kertomuksesta -- jos sen olisimme tietäneet pari kymmentä vuotta takaperin, kuinka monta onnettomuutta ja surua silloin olisikaan vältetty! -- se tosiasia, että Secundra Dass osasi englannimkieltä.

SEITSEMÄS LUKU.

Eräs seikkailu, johon majuri Burke joutui Intiassa.

(Ote hänen muistelmistaan.)

... Niinpä siis kuljeksin pitkin katuja kaupungissa, jonka nimeä en saa päähäni, ja olin silloinkin niin eksyksissä, etten tiennyt pitikö minun lähteä etelään vaiko pohjoiseen päin. Kun meidät oli äkkiarvaamatta yllätetty, olin lähtenyt pakoon ilman kenkiä ja sukkia, hattu oli kahakassa lyöty päästäni, matkatavarani olivat joutuneet englantilaisten käsiin. Mukanani oli vain yksi sotaveikko, ei mitään muuta asetta kuin miekkani, eikä penniäkään taskussani. Lyhyesti sanoen, minä olin aivan kuin joku niistä sankareista, joihin Galland on meidät tutustuttanut. Nämä herrat, kuten muistettaneen, joutuivat alinomaa mitä ihmeellisimpiin seikkailuihin, ja minun itse piti nyt kokea sellainen, niin hämmästyttävä, etten totta puhuen vielä tänä päivänäkään osaa sitä selittää.