Part 11

Vilkaisin avonaiseen matkasäkkiin, ennenkuin sen suljin. Mitä hienoimpia röyhelöitä ja liinatavaroita, monta hienoa, korutonta pukua, jollaista hän mieluimmin käytti; pari hyvää kirjaa, Caesarin Gallian sota, eräs Hobbesin teos, Voltairen Henriade, eräs Intiaa käsittelevä kirja, joku matemaattinen teos, paljon korkeampaa tiedettä kuin minun tutkimani. Varsin sekavin tuntein katselin näitä kaikkia. Minkäänlaisia papereita ei avonaisessa matkalaukussa ollut. Se sai minut taas ajatuksiini. Oli mahdollista, että mies oli kuollut, mutta ei silti aivan todennäköistä, koska salakuljettajat olivat hänet vieneet pois. Oli mahdollista, että hän myöhemmin kuoli haavastaan, mutta samoin mahdollista, ettei hän kuollut. Ja jälkimmäisen tapauksen varalta minä vakavasti aioin hankkia jotakin, mikä turvaisi meitä häntä vastaan.

Kannoin matkalaukut toisen toisensa jälkeen ylimmäiseen ullakkohuoneeseen, jota pidimme lukittuna, kävin hakemassa avaimeni ja huomasin ilokseni, että pari niistä sopi varsin hyvin. Eräästä matkalaukusta löytyi nahkainen kirjesäiliö; sen minä avasin puukollani, ja siitä hetkestä oli mies minun vallassani (mitä hyvään nimeen ja maineeseen tulee). Siellä oli laaja kirjeenvaihto, enimmäkseen hänen Pariisin-ajaltaan, ja mikä minulle oli paljon tärkeämpää, siellä oli suurin osa hänen Englannin ministeristölle lähettämistään tiedonannoista ja ministeristön alkuperäiset vastaukset. Ne olivat hyvinkin musertavia todistuskappaleita, joiden julkaiseminen olisi tehnyt masterin kunniattomaksi ja kiinniotettavaksi. Nauroin sydämessäni lukiessani nopeasti asiakirjat läpi, hieroin käsiäni ja laulelin ilosta. Olin vielä päivän noustessa samassa huvittavassa hommassa, enkä silloinkaan sitä lopettanut, meninhän vain ikkunaan ja katsahdin ulos. Pakkanen oli aivan lauhtunut, maisema oli jälleen musta ja sade ja tuuli kiiriskelivät lahdelmassa. Tulin vakuutetuksi siitä, että kutteri oli lähtenyt ankkuripaikaltaan ja keinutteli nyt masteria (elävää tai kuollutta) Irlannin merellä.

Tähän voin sopivasti liittää sen vähän, mitä sittemmin olen kuullut tuon yön tapahtumista. Viivyin kauan näiden pikku tietojen kokoilemisessa, sillä en uskaltanut kysellä suoraan, ja salakuljettajat katselivat minua vihamielisesti, vieläpä halveksien. Kului noin kuusi kuukautta, ennenkuin saimme varmuuden edes siitä, että mies oli elossa; ja kului vuosia, ennenkuin eräältä Crailin mieheltä, joka oli epärehellisesti ansaituilla rahoillaan pystyttänyt ravintolan, kuulin muutamia yksityisseikkoja, jotka tekivät hyvin luotettavan vaikutuksen. Hänen kertomuksensa mukaan löysivät salakuljettajat masterin vaivoin kohonneena kyynäspäänsä varaan; hän tuijotteli vuoroin ympärilleen, vuoroin kynttilään ja käteensä, joka oli aivan verinen; hän näytti olevan aivan tajuiltaan. Kun miehet astuivat lähemmäksi, hän näytti kyllä taas selkiävän; hän pyysi heitä viemään hänet laivaan ja olemaan vaiti asiasta, ja kun kapteeni kysyi miten hän oli tuommoiseen peliin joutunut, vastasi hän kirous-tulvalla ja pyörtyi kohta sen jälkeen. He kiistelivät vähän siitä, mitä oli tehtävä, mutta odottivat joka hetki, että alkaisi tuulla; he olivat saaneet paljon rahaa hänen Ranskaan viemiseksi eivätkä halunneet myöhästyä. Sitäpaitsi nuo lurjukset pitivät hänestä; he luulivat kuolemantuomion uhkaavan häntä, eivät tienneet, millaisessa pahassa jutussa hän oli haavansa saanut ja pitivät hyvänä tekona hänen vaarasta pelastamisensa. Hän siis vietiin laivaan, toipui merimatkalla ja jätettiin paranemaan Havre de Graceen. Eräs asia on todenteolla huomattava: Hän ei puhunut kaksintaistelusta kenellekään, eikä yksikään salakuljettaja vielä tänä päivänäkään tiedä, minkälaisessa taistelussa ja millaisen vastustajan käden kautta hän kaatui. Kenessä muussa hyvänsä olisin tätä pitänyt luontaisen sopivaisuuden tunteen aiheuttamana, mutta hänessä katson sen johtuneen ylpeydestä. Hän ei voinut saada tunnustetuksi kellekään, ei ehkä itsellensäkään, että hänet oli voittanut mies, jota hän oli niin syvästi loukannut ja jota hän niin katkerasti vihasi.

KUUDES LUKU.

Lyhyt kertomus siitä, mitä tapahtui masterin ollessa toisen kerran poissa.

Sitä kovaa tautia, joka seuraavana aamuna alkoi, voin muistella rauhallisin mielin, sillä se oli viimeinen pelkästään onneton tapaus, joka herraani kohtasi, ja sekin ehkä sittenkin oli oikeastaan onneksi, sillä olikohan olemassa sellaista ruumiillista kipua, joka olisi täydelleen voinut vaimentaa hänen sielulliset kärsimyksensä? Rouva ja minä valvoimme sängyn ääressä. Lordi kävi silloin tällöin tiedustamassa sairaan tilaa, mutta ei yleensä tullut sisään. Kerran, kun kaikki jo näytti melkein toivottomalta muistan hänen tulleen sängyn luo. Siinä hän hetkisen katseli poikansa kasvoja, kääntyi sitten jälleen takaisin, heilautti kättään ja heitti päätään taaksepäin. Tuossa liikkeessä oli jotain omituista. Vielä nytkin, sitä muistellessani, se tuntuu murheelliselta, niin suurta surua ja niin syvää maallisen turhuuden halveksuntaa se ilmaisi.

Yleensä olimme me, minä ja rouva, ainoat huoneessakävijät; pidimme vuoroa yön aikaan ja seuraa toisillemme päivällä, sillä sairaamme ei ollut hauska hoidettava. Hän heittelehti sängyssä sinne tänne, kiristellen hampaitaan. Hänen päänsä oli ajeltu ja kääreessä. Hänen kielensä ei pysynyt hetkeäkään rauhassa; vuoteelta kuului keskeytymätön sanatulva, joka sai sydämeni aivan kipeäksi. Ihmeellistä ja minulle sanomattoman kiusallista oli, että hän kaiken aikaa puhui vähäpätöisistä asioista: kotoa lähdöstä ja sinne palaamisesta, hevosista --, joita hän alinomaa käski satuloida, ehkä siinä tarkoituksessa (mies parka!), että pääsisi pakenemaan onnettomuuttaan -- puutarhan siivoamisesta, lohiverkoista, ja (mikä minusta tuntui erittäin kiusalliselta kuulla) alinomaa raha-asioista; hän laski yhteen summia ja riiteli vuokralaisten kanssa. Hän ei puhunut koskaan sanaakaan isästään eikä vaimostaan, ei myöskään masterista, lukuunottamatta paria kertaa, jolloin menneisyyden muistot kokonaan täyttivät hänen mielensä ja hän kuvitteli olevansa jälleen pikku poikanen ja leikkivänsä veljensä kanssa jotakin viatonta leikkiä. Tämä oli sitäkin järisyttävämpää, kun saattoi ymmärtää masterin hänen houreissaan joutuneen jollain tavalla hengenvaaraan; hän huusi nimittäin: "Voi, Jamie hukkuu! -- Voi, pelastakaa Jamie!" ja kertasi samaa hädissään useita kertoja.

Tämä, kuten sanottu, teki sekä rouvaan että minuun järisyttävän vaikutuksen, mutta yleensä eivät herrani houreet paljastaneet hänen parhaita puoliaan. Tuntui siltä kuin hän olisi ottanut todistaakseen veljensä moitteet oikeiksi ja yrittänyt esiintyä kylmänä ja kuivana luonteena, joka ei ajattele muuta kuin rahojen keräämistä. Jos olisin ollut yksin, en olisi vähääkään välittänyt tuosta, mutta koko ajan kun hänen puhettaan kuuntelin, kuvailin samalla mielessäni, millaisen vaikutuksen se oli tekevä rouvaan, ja ajattelin hänen arvonsa päivä päivältä laskevan. Olin koko avarassa maailmassa ainoa, joka häntä ymmärsi, ja pidin velvollisuutenani koettaa opettaa eräs toinenkin häntä ymmärtämään. Joko hän kuolisi ja hänen hyveensä hautaantuisivat mukana, tai jäisi hän eloon ja saisi jälleen tuon murheellisen osan: oman ymmärryksensä -- joka tapauksessa oli minun pidettävä huolta siitä, että häntä sydämestä surtaisiin tai teeskentelemättä toivotettaisiin tervetulleeksi elämään, ja että sen tekisi hänen eniten rakastamansa, hänen vaimonsa.

Kun en saanut tilaisuutta persoonalliseen puhelemiseen, keksin jonkunlaisen asiakirja-menettelyn. Muutamina öinä, niinä tunteina, joina minun olisi pitänyt nukkua, laadin niin sanoakseni tilin toimistani. Huomasin kumminkin pian, että se oli tehtäväni helpoin osa, ja että se, mitä oli jäljellä -- paperien jättäminen rouvalle -- meni melkein yli uskallukseni. Useita päiviä minä kuljin paperit kainalossa väijyen tilaisuutta, jolloin puhe kääntyisi sellaiseen suuntaan, että voisin sen johdattaa asiaani. En tahdo kieltää niin toisinaan tapahtuneenkin, mutta kieleni kohmettui aina juuri silloin kitalakeeni ja olisin varmaankin saanut iankaikkisesti vaeltaa asiakirjat kainalossa, ellei onnellinen sattuma olisi tullut avukseni.

Se tapahtui eräänä iltahetkenä, kun jälleen olin lähdössä pois asia yhtä epävalmiina ja epätoivon tuska sydämessäni.

"Mitä te kuljettelette mukananne, mr. Mackellar?" kysyi hän silloin. "Viime päivinä olen nähnyt teidän tulevan sisään ja menevän ulos aina vain sama mytty kainalossanne."

Käännyin sanaa sanomatta takaisin, panin paperit pöydälle ja jätin hänet yksin niitä lukemaan. Niiden sisällöstä tulee minun nyt tehdä tili lukijalle, ja se tapahtuu parhaiten jäljentämällä eräs kirjoittamani kirje, joka oli päällimmäisenä tiliasiakirjakokoelmassa ja josta minulla (erinomaisen tavan mukaan) on säilössä jäljennös. Se osoittaa samalla, kuinka varovasti olen tässä asiassa esiintynyt, seikka, jota muutamilla tahoilla on kovasti epäilty.

Durrisdeer, 1757.

Korkeasti kunnioitettu Rouva!

Uskallan hyvällä omallatunnolla vakuuttaa, etten ilman todellista syytä menisi asemani rajoja ulommaksi; mutta olen huomannut, kuinka paljon pahaa Teidän jalossa suvussanne on tähän saakka johtunut siitä onnettomasta, hajoittavasta virheestä, ettei koskaan ole puhuttu suoraan, ja ne paperit, joihin täten uskallan kiinnittää huomiotanne, ovat perhepapereita ja ansaitsevat mitä suurimmassa määrässä tulla Teillekin tutuiksi.

Minä liitän tähän luettelon, josta löytyvät tarpeellisimmat huomautukset, ja olen

Teidän Armonne alamaisin palvelija

Ephraim Mackellar.

_Luettelo papereista_.

A. Alustelmat kymmeneen kirjeeseen Ephraim Mackellarilta jalosyntyiselle Herralle James Durielle arvonimeltään Ballantraen master, viimeksimainitun oleskellessa Pariisissa, päivätyt ... (päivänmäärä seuraa) ... N. B.: Luettava yhteydessä B. ja C. kohtien kanssa.

B. Seitsemän alkuperäistä kirjettä yllämainitulta Ballantraen masterilta ylläm. Ephraim Mackellarille, päivätyt ... (päivänmäärä seuraa).

C. Kolme alkuperäistä kirjettä yllämainitulta Ballantraen masterilta jalosyntyiselle Herralle Henry Durielle, päivätyt ... (päivänmäärä seuraa) ... N. B. Mr. Henryn minun vastattavikseni jättämät. Minun vastaukseni ovat A 4, A 5, ja A 9 tässä kokoelmassa. Mr. Henryn tiedonantojen laadun voi arvata hänen luonnottoman veljensä kirjeistä; mitään alustelmaa niihin en voi löytää.

D. Kirjeenvaihto, alkuperäiset ja jäljennökset, ulottuen yli kolmivuotiskauden tämän vuoden tammikuuhun asti yllämainitun Ballantraen masterin ja ... valtiosihteerin apulaisen välillä, yhteensä 27 kirjettä. N. B.: Masterin papereista löydetyt.

Vaikka olinkin valvomisesta ja surusta väsynyt, en kumminkaan saanut unta. Koko yön kävelin huoneessani edestakaisin miettien, mitä asiasta tulisi. Toisin hetkin minua kadutti, että olin sekaantunut niin yksityistä laatua oleviin asioihin. Heti päivänkoitteessa olin sairashuoneen ovella. Rouva oli avannut ikkunaluukut, vieläpä ikkunankin, sillä ilma oli leuto. Hän katsoi suoraan ja kiinteästi, vaikk'ei ollutkaan muuta näkyvissä kuin metsien helmoista nousevan päivän hiljainen loimotus. Kuullessaan askelteni äänen hän ei kääntänyt päätänsäkään. Sen minä otin pahaksi merkiksi.

"Hyvä rouva", aloitin minä; ja taas uudelleen: "Hyvä rouva", mutta siihen se minulta jäi. Eikä rouva myöskään minua sanallakaan auttanut. Siinä seisoessani aloin koota papereita, jotka makasivat pöydällä hajallaan, ja ensimmäinen asia, joka minua hämmästytti, oli se, ettei niitä ollut yhtä paljon kuin ennen. Selailin ne läpi kerran ja kaksikin, mutta ministeristön ja masterin kirjeenvaihtoa, johon tulevaisuutta silmällä pitäen olin kiinnittänyt varsin suuria toiveita, ei löytynyt mistään. Katsoin takkaan; suitsuvalla hiiloksella näkyi mustaa paperintuhkaa, joka häilyi vedossa. Nyt katosi pelokas epäröimiseni.

"Hyvä Jumala, rouva", huusin minä äänellä, joka ei sopinut sairashuoneeseen. "Hyvä Jumala, rouva, mihin olette pannut paperini?"

"Olen ne polttanut", vastasi rouva minuun päin kääntyen. "Se riittää, siinä on liiaksikin, että te ja minä olemme ne nähneet."

"Olipa se soma yötyö, jonka te olette saanut valmiiksi", huusin minä. "Ja kaikki vain pelastaaksenne kunnian sellaiselle miehelle, joka on ansainnut elatuksensa kirjoittelemalla tovereittensa kuolemantuomioita, aivan kuin minä kirjoittelemalla numeroitani."

"Pelastaakseni sen perheen kunnian, jota te, mr. Mackellar, palvelette", vastasi hän, "ja jonka hyväksi te jo olette tehnyt paljon."

"Sitä perhettä minä en enää tahdo aivan kauan palvella", huusin minä, "sillä nyt minut on ajettu epätoivoon. Te olette lyönyt miekan kädestäni; teidän tähtenne me nyt olemme turvattomia. Noiden kirjeitten minä olisin antanut riippua uhaten hänen päänsä päällä, mutta nyt, mitä meillä on sanottavaa? Olemme niin huonossa asemassa, ettemme uskalla ajaa miestä ulos ovesta; kansa nousisi aseisiin meitä vastaan. Tuon avulla minä olisin voinut häntä vallita -- mutta nyt se on mahdotonta -- nyt hän voi tulla takaisin vaikka jo huomenna, ja meidän kaikkien täytyy istua hänen kanssaan pöytään, käyskennellä hänen kanssaan puutarhassa, vieläpä tarttua kortteihin saadaksemme hänen aikansa kulumaan! Ei rouva! Jumala teille anteeksi antakoon, jos Hän voi sen tehdä, minä en sitä voi."

"Minä ihmettelen yksinkertaisuuttanne, mr. Mackellar", sanoi rouva. "Mitä välittää sellainen mies kunniasta? Mutta hän tietää kuinka arkoja me olemme siitä; hän tietää, että me ennen menisimme kuolemaan kuin julkaisisimme sellaisia kirjeitä, ja luuletteko, että hän jättäisi tuon tiedon hyväkseen käyttämättä? Se mitä te, mr. Mackellar, sanotte miekaksenne, ja joka aivan varmaan voisi käydä aseesta, jos olisi kysymyksessä mies, jolla olisi hiukankin säädyllisyydentuntoa, olisi vain pahvi-miekka häntä vastaan käytettynä. Hän hymyilisi teille ja teidän uhkauksillenne vasten naamaa. Hän tekee alennuksestaan lujan aseman, siitä tulee hänen vahva puolensa; sellaisia luonteita vastaan ei auta taistella." Viimeiset sanat hän huudahti hiukan hillittömästi, mutta lisäsi sitten rauhallisemmin: "Ei, mr. Mackellar, olen miettinyt asiaa koko yön, ja siinä sopii menetellä ainoastaan yhdellä tavalla. Olkoon meillä papereita tai ei, tämän talon ovi on hänelle avoin; hän on laillinen perijä, hän juuri! Jos me yrittäisimme sulkea häneltä tien, saisi siitä vain Henry parkani kärsiä ja minä näkisin hänet taas kadulla kivitettynä. Niin -- jos Henry kuolee, on asia toinen. He ovat omasta tahdostaan rikkoneet perintösäännön; tila joutuu tyttärelleni, ja minä tahtoisin nähdä sen, joka uskaltaa siihen sormellaankaan koskea. Mutta jos Henry elää, hyvä mr. Mackellar, ja tuo mies palaa, saamme me kantaa kärsimyksemme, mutta silloin meitä on kaksi."

Yleensä olin tyytyväinen rouvan mielensuuntaan, enkä voinut kieltää sitäkään, että hänen papereita koskeva puheensa oli jossakin määrin ymmärrettävää.

"Ei puhuta siitä sen enempää", sanoin minä. "Valitan vain, että tulin jättäneeksi naishenkilölle alkuperäisiä asiakirjoja, menettely, jota sopii sanoa mitä lyhytnäköisimmäksi. Mitä puheeseen eroamisestani tulee, niin se ei ollut muuta kuin suunpieksämistä. Te voitte olla rauhassa, rouva. Minä kuulun Durrisdeeriin, aivan kuin olisin täällä syntynyt."

Minun on tunnustaminen, että hän näytti pääsevän keveämmälle mielelle, ja tuosta aamusta me aloitimme monta vuosikautta kestävän toiminnan molemminpuolisen ymmärryksen ja kunnioituksen pohjalla.

Samana päivänä, joka epäilemättä oli määrätty ilon päiväksi, me huomasimme mr. Henryssä ensimmäiset paranemisen oireet, ja kello kolmen tienoissa seuraavan päivän iltapuolella hän tuli jälleen tajuihinsa; hän tunsi minut ja puhutteli minua nimeltä mitä herttaisimmalla tavalla. Rouva oli myöskin huoneessa sängyn jalkopäässä, mutta sairas ei näyttänyt häntä huomaavan. Hän olikin vielä niin heikko (kuumeen jäljeltä), että hän teki tuon yhden ainoan ponnistuksen ja vaipui sitten jälleen tylsyyteensä takaisin. Tämän jälkeen edistyi paraneminen hitaasti, mutta tasaisesti. Joka päivä tuli ruokahalu paremmaksi; joka viikko voimme huomata hänen voimistuneen ja kohentuneen, ja ennen kuukauden loppua hän voi nousta ylös. Me olimmekin jo sitä ennen tavallisesti kantaneet hänet tuolissaan puutarhaan.

Ehkä juuri tuohon aikaan meidän -- rouvan ja minun -- mielissämme vallitsi suurin ahdistus. Kuoleman pelko oli ohi, mutta pahempi seurasi. Joka päivä meistä tuntui, kuin kulkisimme lähemmäksi ratkaisua, mutta päivät kuluivat, eikä mitään tapahtunut. Mr. Henryn voimat lisääntyivät; hän jutteli kanssamme pitkään mitä erilaisimmista asioista; hänen isänsä tuli ja istui hänen luonaan ja meni jälleen pois, mutta kertaakaan ei edes viitattu elettyyn murhenäytelmään eikä edellä käyneisiin aiheisiin. Muistiko hän tapauksen, mutta salasi kammottavan tietonsa, vai oliko kaikki kadonnut hänen mielestään? Tämä arvoitus pakotti meidät päivisin, hänen seurassaan ollessamme, alituiseen pelonalaiseen varovaisuuteen, ja yöllä se piti unen loitolla. Emme edes tietäneet, kumpaa näistä kahdesta olisimme toivoneet, siinä määrässä ne molemmat näyttivät luonnottomilta ja samalla selviltä todistuksilta siitä, että aivot olivat vioittuneet. Tultuani tällaisiin pelokkaisiin ajatuksiin seurasin hänen käytöstään erityisen tarkasti. Jotakin lapsellista oli hänen olemuksessaan, iloisuutta, joka oli hänen alkuperäiselle luonteelleen aivan vierasta, äkkiä syntyvää ja pysyväistä huomaavaisuutta pikku seikkoja kohtaan, joista hän ennen ei ollut vähääkään välittänyt. Ahdistuksen aikana olin minä ollut hänen ainoa uskottunsa, voinpa sanoa hänen ainoa ystävänsä. Vaimostaan hän oli ollut etäällä. Mutta nyt, parannuttuaan, hän oli kuin toinen ihminen, menneisyys oli unhotettu ja vaimo oli hänen ensimmäinen ja ainoa ajatuksensa. Kaiken, mikä häneen vaikutti, hän kertoi rouvalle, aivan kuin pieni lapsi äidilleen, ja näytti olevan varma osanotosta, kutsui hänet luokseen, joka kerta kuin jotakin tarvitsi, niin huolettoman vapaasti, että tuntui siltä kuin hän olisi edellyttänyt suopeutta, ja rouvan kunniaksi on mainittava, ettei hän koskaan pettynyt. Rouvaan vaikutti miehen muuttunut käytös sanomattoman liikuttavasti; luulen hänen sisimmässään tunteneen aivan kuin soimausta, ja ensi aikoina huomasin hänen joskus hiipivän pois huoneesta saadakseen vapaasti kyynelöidä. Mutta minusta ei muutos näyttänyt luonnolliselta, ja vertaillessani sitä siihen, mitä muuten havaitsin, minun täytyi useinkin pudistaa päätäni, ja vähitellen alkoi minussa syntyä epäilyksiä, oliko hän täysin järjissään.

Kun tuo epävarmuuden tila kesti vuosikausia, oikeastaan aina isäntäni kuolemaan asti, ja pimensi koko meidän keskinäiset suhteemme, on syytä puhua siitä perinpohjaisemmin. Kun hän jälleen kykeni hiukan ryhtymään asioihin, oli minulla monta tilaisuutta tarkasti tutkia hänen tilaansa. Häneltä ei puuttunut ymmärtäväisyyttä, eipä vaikutusvoimaakaan, mutta vanha, aina vireillä oleva innostus oli poissa. Hän väsyi pian ja alkoi haukotella, ja raha-asioissa, missä sellainen vähimmin on paikallaan, hän esiintyi kevytmielisesti, melkeinpä huolimattomasti. Totta kyllä, ettei meillä, nyt, kun ei enää tarvinnut tapella masterin vaatimuksia vastaan, ollut yhtä suurta syytä olla periaatteellisesti turhantarkkoja ja pitää kiinni killingistä. Totta on sekin, että hänen välinpitämättömyytensä ei mennyt sopivaisuuden rajain ulkopuolelle; muutenhan en olisi siihen koskaan myöntynytkään. Mutta joka tapauksessa tämä oli muutoksen merkki, hyvin pieni tosin, mutta samalla sangen selvä, ja vaikk'ei kukaan voinut sanoa isäntäni millään tavalla tulleen päästä vialle, ei myöskään kukaan voinut kieltää hänen menettäneen jotain persoonallisuudestaan. Sama oli laita kauttaaltaan hänen käytöksensä ja esiintymisensä. Hieman kuumehehkua oli jäänyt hänen vereensä, hänen liikkeensä olivat hiukan rauhattomammat, hänen puheensa kävi huomattavasti nopeammin, mutt'ei toki koskaan aivan päin seiniä. Miellyttäville vaikutelmille hänen henkensä oli hyvin avoin; ne se otti innokkaasti vastaan ja nautti niistä paljon; jos taas sattui pieninkin viittaus vastoinkäymiseen ja suruun, tunsi hän selvää kärsimättömyyttä ja välitöntä helpotusta sellaisten mietteitten jälleen poistuessa. Tätä mielentilaa hän sai kiittää siitä onnesta, jota hän viimeisinä vuosinaan nautti, ja sittenkin juuri tässä suhteessa sopi sanoi, ettei mies ollut oikein entisellään. Eräs tärkeimpiä elämän vaatimuksia on, että uskallamme katsoa silmiin sitä, mikä ei ole autettavissa; mr. Henryn sitävastoin oli pakko ajaa huoli pois joko olemalla tahallaan sitä ajattelematta tai myöskin hävittämällä hinnasta mistä hyvänsä sen syyn, joten hän näytteli vuoroin strutsia, vuoroin härkää. Tästä pontevasta tuskan pelosta johtuvina täytyy minun pitää kaikkia hänen myöhemmän elämänsä aikana sattuneita onnettomia, ajattelemattomia tekoja. Se oli epäilemättä syynä siihen, että hän kuritti tallirenki Mc Manusta, seikka, joka on mitä ankarimmassa ristiriidassa sen tavan kanssa, millä hän ennen esiintyi, ja joka muutamaksi ajaksi antoi aihetta moninaisiin juorujuttuihin. Saman tunteen laskuun kuuluvaksi luen senkin, että menetimme noin kaksisataa puntaa kokonaan, vaikka olisin voinut puolet pelastaa, jos hänen kärsimättömyytensä olisi ollut pienempi. Mutta hän piti parempana häviötä tai mitä muuta äärimmäisen epätoivoista tekoa kuin huoliin alistumista.

Kaikki tämä on johtanut minut kovin kauas siitä, mikä meitä toistaiseksi suretti: epävarmuus siitä, muistiko hän vai oliko hän unohtanut kamalan työnsä, ja jos hän sen muisti, missä valossa hän sitä katseli. Aivan äkkiä me saimmekin sen tietää, ja ilmitulo-tapa on elämäni suurimpia yllätyksiä. Hän oli ollut ulkona useampia kertoja ja saattoi jo hiukan kävellä toisen taluttamana. Sattumalta olin kerran hänen kanssaan kahden kesken puutarhassa. Silloin hän kääntyi puoleeni hymyillen omituisen pelokkaasti, aivan kuin koulupoika, joka on tehnyt jonkin ilkityön, ja kuiskasi ilman minkäänlaista aloittelua: "Minne te hänet hautasitte?"

En saanut sanaa suustani vastaukseksi. "Mihin te hänet hautasitte?" toisti hän. "Minä tahdon nähdä hänen hautansa."

Huomasin olevan parasta tarttua sonnia sarviin. "Mr. Henry", sanoin minä, "minulla on kerrottavana teille jotain, mikä teitä varmaankin suuresti ilahduttaa. Inhimillisen todennäköisyyden mukaan ette ole syypää mihinkään surmatyöhön. Teen johtopäätökseni eräiden todisteiden pohjalla, ja niiden mukaan näyttää siltä, ettei veljenne ollut kuollut, vaan vietiin pyörtyneenä kutteriin. Nyt hän mahdollisesti on aivan terve."

En voinut selittää hänen kasvojensa ilmettä. "Veljenne James", vastasin. "En mielelläni herätä toivoa, joka ehkä osoittautuu vääräksi, mutta persoonallinen vakaumukseni on, että hän nähtävästi on elossa."

Mr. Henry voihkasi. Sitten hän äkkiä nousi paikaltaan reippaammin kuin koskaan sitä ennen, asetti sormensa rinnalleni ja sanoi puoleksi kuiskaten puoleksi kiljaisten: "Mackellar" -- niin sanat kuuluivat -- "ei mikään voi tappaa sitä miestä. Hän ei voi koskaan kuolla. Hän ahdistaa minua iankaikkisesti -- iankaikkisesta iankaikkiseen!" sanoi hän, ja istuutui jälleen, vaipuen katkeamattomaan vaitioloon.

Pari päivää myöhemmin hän sanoi samoin salaperäisesti hymyillen ja katsahtaen ympärilleen, aivan kuin tullakseen vakuutetuksi siitä, että olimme kahden: "Mackellar, kun saatte vähäkin vihiä, kertokaa se heti minulle. Meidän täytyy pitää häntä silmällä; muuten hän meidät yllättää, kun sitä vähimmin odotamme."

"Ei hän enää tule tänne itseänsä näyttämään", sanoin minä.

"Kyllä, kyllä hän tulee", sanoi mr. Henry. "Missä minä ikänä olen, sinne hänkin saapuu." Taas hän katseli tarkoin ympärilleen.

"Älkää ajatelko sellaisia, mr. Henry", sanoin minä.

"Ei", sanoi hän, "se on hyvin hyvä neuvo. Me emme ajattele sitä koskaan, paitsi silloin kun te saatte tietää jotakin uutta. Asiahan ei ole vielä selvillä", lisäsi hän; "voihan olla, että hän on kuollut."