Part 3

— Kenties teistä riippuu koko sodan tulos ja meidän kaikkien kohtalo! — sanoi kuningas hänelle hänen lähtiessään.

Paljon riippui todellakin tästä retkestä. Ensiksikin oli Kannenbergin tehtävänä hankkia sotajoukolle muonaa. Jos hän sen lisäksi saisi varman tiedon siitä, missä Jan Kasimir oli, niin Ruotsin kuningas aikoi heti kaikkine joukkoineen hyökätä "puolalaista Dariusta" vastaan, tuhota hänen sotajoukkonsa ja, jos hyvin kävisi, saada hänet itsensäkin käsiinsä.

Kannenberg sai senvuoksi parhaat sotilaat ja hevoset. Valinta toimitettiin erittäin huolellisesti, kun eversti ei voinut ottaa mukaansa jalkaväkeä eikä tykkejä, vaan ainoastaan sellaisia miehiä, jotka saattoivat avoimella kentällä sapeli kädessä ryhtyä taisteluun puolalaista ratsuväkeä vastaan.

Maaliskuun 20 päivänä tämä joukko lähti. Miehet olivat toivehikkaita, sillä tässä erikoistapauksessa he olivat saaneet syödä kyllikseen. Muitten annoksia oli vähennetty, mutta heille lisätty ja täytetty heidän lekkerinsä viinalla. Iloisesti laulellen he kulkivat yli heille rakennetun sillan ja huusivat heidän lähtöään katseleville tovereille:

— Me tuomme takaisin tullessamme itse Czarnieckin mukanamme!

He eivät aavistaneet, että olivat menossa teurastettaviksi kuin karja.

Kaikki oli liittoutunut heitä vastaan. Tuskin ne olivat lähteneet, kun ruotsalaiset sapöörit purkivat sillan rakentaakseen sijaan vankemman tykkien kuljetusta varten. Kannenbergin miehet kulkivat tällä välin eteenpäin. Sotamiesten kypärät kimaltelivat auringon paisteessa, kunnes katosivat tiheään metsään.

He olivat kulkeneet puoli penikulmaa kohtaamatta mitään. Ylt'ympäri oli hiljaista ja metsä näytti olevan aivan tyhjä. He pysähtyivät lepuuttamaani hevosiaan ja jatkoivat sitten hitaasti matkaa. Viimein he tulivat Wielkie Oczyyn, jossa ei ollut yhtään elävää sielua.

Tämä tyhjyys ihmetytti Kannenbergia.

— Nähtävästi on täällä tiedetty tulomme! — sanoi hän majuri Svenolle. — Mutta Czarniecki lienee muualla, koska ei ole ollut meitä väijymässä.

— Eiköhän meidän ole käännyttävä takaisin? — kysyi Sveno.

— Menemme eteenpäin vaikka Tembergiin asti, joka ei ole ylen kaukana. Meidän on saatava kiinni joku, jolta saamme varman tiedon kuningas Jan Kasimirista.

— Entä jos kohtaamme ylivoiman?

— Jos kohtaisimmekin muutamia tuhansia noita rahjuksia, jotka nimittävät itseään nostoväeksi, niin emme sellaisten sotilasten armoille antaudu.

— Mutta voimme kohdata säännöllistäkin sotaväkeä. Meillä ei ole tykkejä, jotka juuri silloin olisivat tärkeimmät kaikesta.

— Silloin peräydymme ajoissa ja viemme kuninkaalle tiedon vihollisesta. Ne taas, jotka tahtovat tukkia paluutiemme, hakkaamme maahan.

— Pelkään yötä! — sanoi Sveno.

— Ryhdymme kaikkiin varokeinoihin, eikä meillä ole kiirettä.

Kun he uudelleen Wielkie Oczyn tuolla puolen painautuivat metsään, etenivät he entistä varovaisemmin. Viisikymmentä miestä ratsasti edellä ladatut musketit käsissä ja katseli tarkasti joka puolelle. Ketään ei kuitenkaan nähty.

Viimein, noin tunnin ratsastettuaan, näki kaksi ensimmäisenä ratsastavaa soturia tien tehtyä jyrkän mutkan edessään noin neljänsadan askelen päässä ratsastajan.

Päivä oli kirkas ja aurinko paistoi heleästi, minkä vuoksi edessä olevan ratsastajan ulkomuodon saattoi selvästi erottaa. Hän oli pienikokoinen sotilas komeassa ulkomaalaisessa puvussa. Kenties hän näytti pienemmältä kuin oli sen vuoksi, että hän istui suuren, hyvän hevosen selässä.

Mies ratsasti hitaasti omia aikojaan aivan kuin ei näkisi, että sotajoukko on tulossa hänen jäljestään.

Sotamiehet katsahtivat vääpeliinsä. Tämä sanoi:

— Tuo on jokin koira puolalaisten koiratarhasta!

— Huudanko hänelle? — kysyi toinen ratsumiehistä.

— Älä huuda! Niitä voi olla enemmän. Mene ilmoittamaan everstille!

Samassa saapui muukin etujoukko sinne. Pienikokoinen ratsastaja pysähdytti myös hevosensa ja käänsi sen ruotsalaisiin päin aivan kuin asettuakseen heidän tielleen.

Vähän aikaa hän katseli heitä ja he häntä.

— Tuolla on toinen! Kolmas! Neljäs! Koko joukko! — alettiin äkkiä huudella ruotsalaisten riveissä.

Tien molemmilta puolin alkoi tulla esiin ratsumiehiä, ensin yksitellen, sitten kaksi ja kolme yhdessä. Kaikki asettuivat miehen rinnalle, joka oli ensin nähty.

Mutta nyt oli jo ruotsalaisten toinenkin, Svenon johtama, joukko ja lopulta myös pääjoukko Kannenbergin johdolla saapunut etujoukkojen luo. Kannenberg ja Sveno ratsastivat heti etunenään.

— Tunnen nuo miehet! — huudahti Sveno heti. — Ne ovat Czarnieckin väkeä! Hän on varmasti täällä!

Näitä sanoja seurasi täydellinen, miltei kaamea hiljaisuus. Kuului vain hevosten suitsien kalahtelua.

— Vainuan tässä jotakin ansaa! — sanoi Sveno. — Heitä on liian vähän tehdäkseen meille vastarintaa, mutta metsässä saattaa piillä muita.

Hän kääntyi Kannenbergin puoleen:

— Teidän ylhäisyytenne! Palatkaamme takaisin!

— Tepä olette oivallinen neuvonantaja! — vastasi eversti rypistäen kulmiaan. — Kannattiko lähteä liikkeellekään, jos muutamia kymmeniä partiolaisia nähtyämme jo pyörrämme takaisin? Eteenpäin!

Ruotsalainen joukko lähti liikkeelle hyvässä järjestyksessä. Välimatka molempien joukkojen välillä lyheni.

— Valmiit ampumaan! — komensi Kannenberg, Ruotsalaisten musketit liikahtivat aivan yht'aikaa, ja niiden rautaiset kaulat suuntautuivat puolalaisia ratsumiehiä kohti.

Mutta ennen kuin ruotsalaisten pyssyt pamahtivat, käänsivät puolalaiset hevosensa ja pakenivat epäjärjestyksessä.

— Eteenpäin! — komensi Kannenberg. Joukko syöksähti eteenpäin niin että maa järisi ratsujen sitä polkiessa.

Metsä alkoi kaikua takaa-ajajien ja takaa-ajettujen huudoista. Joko olivat ruotsalaisten hevoset parempia tahi puolalaisten hevoset väsyneitä, sillä noin neljännestunnin kuluttua alkoi joukkojen välimatka lyhetä.

Mutta samalla tapahtui jotakin omituista. Puolalainen ratsumiesjoukko, joka alussa oli ollut aivan epäjärjestyksessä, järjestyi paetessaan yhä paremmin, aivan kuin kulun vauhti olisi paiskellut rivejä toistensa viereen.

Sveno huomasi sen, ratsasti täyttä laukkaa Kannenbergin luo ja alkoi huutaa:

— Herra eversti! Tämä ei ole tavallinen partiojoukko, vaan säännöllistä sotaväkeä, joka vain on pakenevinaan ja houkuttelee meidät ansaan!

— Kuka piru siellä voi olla väijyksissä? — vastasi Kannenberg.

Tie alkoi hiukan kohota ylöspäin ja tuli yhä leveämmäksi, metsä harveni, ja sen reunassa näkyi jo suuri kenttä, jota ympäröi joka puolelta tiheä metsä.

Puolalainen ratsumiesjoukko lisäsi vauhtia, ja nyt oli selvää, että se oli ensin tahallaan kulkenut hitaammin, sillä vähässä ajassa se pääsi niin kauas edelle, että ruotsalainen päällikkö huomasi mahdottomaksi sitä saavuttaa.

Kun hän sitten saapui kedon puoliväliin ja vihollinen oli jo sen toisessa reunassa, alkoi hän hidastuttaa kulkuaan. Mutta hänen suureksi ihmeekseen puolalaiset eivät puikahtaneetkaan metsään, vaan koko joukko asettui suuren kaaren muotoon ja käännähti ruotsalaisiin päin asettuen oivalliseen taistelujärjestykseen niin tottuneesti, että vastustajakin ihmetteli.

— Niin on! — huudahti Kannenberg. — Se on säännöllistä sotaväkeä. Mitä hittoa ne tahtovat?

— Ne hyökkäävät kimppuumme! — huusi Sveno. Samassa joukko alkoikin lähestyä. Pieni ritari suuren ratsunsa selässä huusi jotakin miehilleen ja antoi merkkejä sapelillaan. Ilmeisesti hän oli johtaja.

— Tosiaankin ne hyökkäävät! — sanoi Kannenberg ihmeissään.

Hyökkääjäin hevoset kiitivät jo kovinta vauhtiaan korvat luimussa, niin että jalat tuskin koskettivat maata. Ratsastajat painautuivat hevosen kaulaa vastaan ja sen harjan peittoon. Ensi rivissä olevat ruotsalaiset näkivät vain satoja tulisia hevosten silmiä edessään. Kuin myrsky kiiti ratsujoukko heitä kohti.

— Jumala kanssamme! Ruotsi! Ampukaa! — komensi Kannenberg nostaen miekkansa.

Kaikki musketit pamahtivat, mutta samalla hetkellä törmäsi puolalainen ratsujoukko ruotsalaisiin sellaisella voimalla, että ensimmäiset ruotsalaiset rivit paiskautuivat oikealle ja vasemmalle, ja puolalaiset tunkeutuivat sakeaan mies- ja hevosjoukkoon niinkuin kiila puuhun. Syntyi kauhea mellakka, panssari kalahti panssariin, sapeli sapeliin, hevoset hirnuivat, kuolevat miehet päästivät valitushuutoja, ja koko metsä alkoi kaikua taistelun melskeestä.

Ruotsalaiset hämmästyivät ensin, mutta selvisivät pian hämmästyksestään ja tekivät ankaraa vastarintaa. Heidän joukkonsa siivet saarsivat suoraan eteenpäin puskevat puolalaiset väliinsä. Ruotsalaisten keskusta väistyi puolalaisten edestä, mutta sivustat pusersivat niitä yhä lujemmin yhteen voimatta kuitenkaan hajoittaa puolalaisten rivejä. Sapelit ja miekat heiluivat, ja voitto oli jo kallistumassa ruotsalaisten puolelle, kun äkkiä synkästä metsästä tuli esille toinen joukko ja kiiti huutaen taistelupaikalle.

Ruotsalaisten koko oikea siipi kääntyi heti Svenon johdolla uutta vihollista vastaan, jonka tottuneet ruotsalaiset sotilaat heti tunsivat husaarijoukoksi.

Sitä johti mies, joka ratsasti kauniilla, viirukkaalla hevosella ja jolla oli yllään lyhyt viitta sekä päässä haikaran sulalla koristettu ilveksennahkainen lakki, Hänet saattoi selvästi erottaa, sillä hän ratsasti muutaman askelen erillään tulijain sivulla.

— Czarniecki! Czarniecki! — levisi huuto ruotsalaisten riveissä.

Sveno loi epätoivoisen katseen taivaaseen, kannusti sitten hevostaan ja syöksyi eteenpäin.

Czarniecki johti husaarit muutaman askelen päähän taistelupaikasta, ja kun ne olivat parhaassa vauhdissa, kääntyi hän itse takaisin.

Samassa tuli metsästä esille kolmas osasto. Czarniecki ratsastajineen luo ja johti sitä. Komentosauvallaan hän osoitti, mihin kenenkin oli asetuttava. Hän oli kuin isäntä, joka ohjaa elonleikkaajat pellolle ja jakaa heidän kesken työn.

Sitten tuli neljäs joukko ja vielä viides. Hän asettui viidennen joukon etunenään ja hyökkäsi taisteluun.

Husaarit olivat jo saaneet ruotsalaisten oikean siiven peräytymään ja hajoittivat sen kohta kokonaan. Kolme muuta osastoa piiritti tataarilaiseen tapaan ruotsalaisjoukon ja alkoi huutaen hakata sitä sapeleilla ja pistellä keihäillä ja lopuksi kirkuen ja murhaten ajaa sitä takaa.

Kannenberg huomasi joutuneensa ansaan ja johtaneensa joukkonsa suoraan surman suuhun. Ei ollut enää kysymystäkään voitosta. Hän tahtoi vain pelastaa mahdollisimman monta miehistään ja antoi peräytymiskäskyn. Ruotsalaiset lähtivät täyttä laukkaa ratsastamaan samaa tietä, jota olivat tulleet, ja Czarnieckin miehet seurasivat heidän kintereillään niin lähellä, että puolalaisten hevosten hengitys lämmitti ruotsalaisten hartioita.

Näissä oloissa ei peräytyminen voinut tapahtua järjestyksessä. Parhaat hevoset pääsivät edelle, ja pian oli Kannenbergin oivallinen joukko vain suin päin pakeneva, epäjärjestykseen joutunut ryhmä miehiä, jotka melkein vastarintaa tekemättä antoivat hakata itsensä maahan.

Mitä pitemmälle pakoa jatkui, sitä suuremmaksi tuli hämminki, sillä puolalaisetkaan eivät ajaneet takaa järjestetyissä riveissä, vaan kukin laski täyttä laukkaa kenen kimppuun vain halusi.

Puolalaiset olivat säälimättömiä. Etumaisena takaa-ajajien joukossa oli Wolodyjowski laudalaisineen. Hän oli se ratsastaja, joka ensin oli houkutellut ruotsalaiset ansaan, hän oli aloittanut hyökkäyksen ja taisteli nyt nopeasti kiitävän hevosensa selässä verenhimoisena ja innostuneena kostaakseen aikaisemmin kärsityn tappion. Yhtä nopeasti kuin sammutetaan kynttilä hän sammutti jokaisesta tapaamastaan ruotsalaisesta elämän. Toisinaan hän hyökkäsi kahden kolmen tahi neljänkin miehen ryhmiä vastaan, ja hetkistä myöhemmin juoksivat hevoset ilman ratsastajia hänen edessään. Turhaan moni ruotsalainen ojensi häntä kohtaan miekkansa kahvan pyytäen äänellään ja silmillään armahdusta; Wolodyjowski ei edes pysähdyttänyt hevostaan, vaan suuntasi sapelinsa kärjen hänen kaulaansa kohti, ja ruotsalainen levitti kätensä, sopersi kalvennein huulin jonkin sanan ja vaipui kuoleman pimeyteen.

Tämän julman menon huomasi urhoollinen Sveno, huusi muutamia parhaista miehistään luokseen ja päätti uhraamalla oman henkensä pidättää vaikkapa: vain hetken takaa-ajoa ja pelastaa toiset. Nämä miehet käänsivät hevosensa ja asettuivat miekkoineen takaa-ajajien tielle. Kun Wolodyjowski näki tämän, ei hän epäröinyt vähääkään, vaan kannusti hevostaan ja hyökkäsi heidän keskelleen.

Silmänräpäyksessä retkahti kaksi päätä hevosen kaulalle. Kymmenkunta miekkaa suunnattiin Wolodyjowskin rintaa kohti, mutta samalla hetkellä tulivat hänen avukseen Skrzetuskit, Jozwa Butrym Jalaton, Zagloba ja Roch Kowalski, josta Zagloba sanoi, että hän kulkee silmät kiinni ja uneksien hyökkäyksenkin aikana ja herää vasta, kun rinta kosketta vihollisen rintaa.

Wolodyjowski pujahti satulan alle niin nopeasti, että miekat hakkasivat tyhjää ilmaa. Tämän keinon hän oli oppinut Bialogrodin tataarilaisilta, ja kun hän oli pienikokoinen ja uskomattoman ketterä, niin hän oli kehittynyt tässä taidossaan niin täydelliseksi mestariksi, että saattoi hämmästyttävällä tavalla kadota näkyvistä hevosen vatsan alle tahi kaulan suojaan. Näin hän katosi nytkin, ja ennenkuin hämmästyneet ruotsalaiset tajusivat, mitä oli tapahtunut, oli hän taas satulassa peloittavana kuin ilves, joka hyppää puusta koirien niskaan. Samalla kertaa auttoivat toveritkin häntä levittäen kuolemaa ja hämminkiä ympärilleen. Yksi ruotsalaisista ojensi pistolin Zagloban rintaa kohti mutta Roch Kowalski, jolla ei ollut tilaisuutta siinä vetää miekkaansa, iski ruotsalaista nyrkillään niin että tämä putosi hevosen selästä. Zagloba päästi ilohuudon ja iski ohimoon itse Svenoa, joka heti kädet ojolla painui hevosensa kaulaa vastaan. Sen nähdessään muut ruotsalaiset lähtivät pakoon, mutta Wolodyjoswki, Jozwa Jalaton ja molemmat Skrzetuskit ajoivat heitä takaa ja surmasivat heidät.

Takaa-ajoa jatkui kauan. Ruotsalaisten hevoset olivat aivan uuvuksissa ja kompastuivat tavan takaa. Tuhannesta ratsumiehestä, jotka olivat lähteneet Kannenbergin kanssa, oli lopulta jäljellä vain sata ja muutamia kymmeniä. Loput makasivat pitkänä rivinä tien vieressä. Mutta tuo jäljellejäänyt joukkokin pieneni yhä, sillä puolalaiset jatkoivat yhä ahdisteluaan.

Viimein tultiin ulos metsästä. Jaroslawin tornit näkyivät selvästi taivaan siinnossa, ja pakenevien sydämiin syttyi toivon kipinä. Jaroslawissa oli itse Ruotsin kuningas koko sotajoukkonsa kanssa ja saattoi tulla heille avuksi.

He olivat unhottaneet, että heidän mentyään yli joen silta oli heti purettu.

Czarniecki joko tiesi tämän vakoojiensa kautta tahi tahtoi vartavasten näyttäytyä Ruotsin kuninkaalle ja tämän nähden tuhota tuon onnettoman ukon viimeisetkin jäännökset. Oli miten oli, hän jatkoi yhä takaa-ajoa aivan kuin olisi tahtonut rynnätä suoraan Jaroslawia vastaan.

Viimein oltiin niin lähellä sillan paikkaa, että huudot kuuluivat ruotsalaisten leiriin asti. Joukko upseereita ja sotamiehiä juoksi katsomaan, mitä joen toisella puolen oli tekeillä. He tunsivat heti ratsumiehet, jotka aamulla olivat lähteneet leiristä.

— Kannenbergin joukko! Kannenbergin joukko! alkoivat tuhannet äänet huutaa.

— Melkein viimeiseen mieheen tuhottu!

Samassa nelisti paikalle itse kuningas ja hänen jäljessään Wittenberg, Forgell, Müller ja muita kenraaleja.

Kuningas kalpeni.

— Kannenberg! — sanoi hän.

— Hyvä Jumala! Silta ei ole valmis! — huudahti Wittenberg. — Ne surmataan joka mies!

Kuningas katseli kevättulvien paisuttamaa jokea. Sen keltaiset aallot olivat kuohupäisiä, eikä ollut ajattelemistakaan, että siitä olisi voinut päästä uimalla yli.

Pakenevat ja takaa-ajajat lähenivät rantaa, ja ruotsalaisten nähden hakattiin maahan Kannenbergin viimeisetkin miehet. Koko ruotsalainen armeija ryntäsi yhtenä miehenä Sanin jyrkälle rannalle. Jalkaväki, ratsuväki ja tykkiväki sekaantui toisiinsa, ja kaikki katselivat niinkuin muinoin katseltiin Rooman sirkuksessa näytelmää, mutta katselivat huulet yhteen puristettuina, epätoivo sydämessä ja katseissa ja tuntien voimattomuutensa. Väliin kohosi katsojain rinnasta kauhun huuto, väliin he itkivät, ja sitten taas vallitsi hiljaisuus. Ne tuhat miestä, jotka Kannenberg oli saanut johdettavakseen, olivat koko Ruotsin armeijan ylpeys. Ne olivat veteraaneja, jotka olivat niittäneet kunniaa monissa maissa ja lukemattomissa taisteluissa. Mutta nyt ne juoksentelivat kuin hätääntyneet lampaat niityllä ja tulivat niinkuin lampaat teurastetuiksi. Tuo ei ollut enää taistelua, vaan pyydystystä. Pyörremyrskyn tavoin kiertelivät julmat puolalaiset ratsumiehet aukealla kedolla huudellen monenkaltaisilla äänillä ja ajaen takaa ruotsalaisia. Toisinaan ajoi yhtä ainoata miestä kymmenkunta puolalaista, toisinaan ahdisteli yhtä vain yksi. Moni saavutettu ruotsalainen vain nojautui satulassa eteenpäin helpottaakseen vihollisen työtä; jotkut ryhtyivät taisteluun, mutta huonolla menestyksellä, sillä käsikähmässä eivät ruotsalaiset vetäneet vertoja puolalaisille aatelismiehille, jotka olivat verrattomia miekkailijoita.

Mutta kauheimmin kaikista puolalaisista raivosi pieni ritari, joka istui komean ja nopealiikkeisen hevosen selässä. Pian alkoi koko ruotsalainen sotajoukko seurata hänen toimiaan, sillä kenet hän saavutti, se sai surmansa niin nopeasti, että ei tiedetty kuinka se oli tapahtunut, niin vähän liikutti hän miekkaansa suistaessaan miehiä satulasta. Viimein hän huomasi itse Kannenbergin, jota muutamat toverit ajoivat takaa. Hän komensi heitä jättämään takaa-ajonsa ja meni itse häntä vastaan.

Ruotsalaiset toisella rannalla katselivat hengitystään pidätellen. Itse kuningas meni aivan rantaan saakka, ja hänen sydämensä löi kiivaasti pelon ja toivon vallassa. Kannenberg, joka oli ylhäinen herra ja kuninkaan sukulainen, oli jo lapsuudesta saakka saanut opetusta italialaisilta miekkailumestareilta, eikä hänellä ollut miekkailussa vertaistaan koko Ruotsin armeijassa. Huomattuaan takaa-ajon olevan lopussa hän päätti, kun hän nyt oli menettänyt joukkonsa, pelastaa edes kunniansa kuninkaan silmissä.

Kuin salama hän kiiti pientä ritaria kohti ja samoin tämä häntä vastaan. Kannenberg aikoi työntää miekkansa kahvaa myöten vastustajansa rintaan, mutta sai heti huomata kohdanneensa vertaisensa, sillä hänen miekkansa liukui pitkin puolalaisen ritarin miekan terää, ja hänestä tuntui, kuin hänen kätensä olisi äkkiä turtunut. Vaivoin hän sai torjutuksi iskun, jonka vastustaja samassa häneen suuntasi. Onneksi hevoset sillä hetkellä sivuuttivat toisensa.

Molemmat kääntyivät samalla kertaa ympäri la lähestyivät toisiaan nyt hitaammin. Kannenberg painautui satulassaan kokoon, niin että hän muistutti lintua, jonka pöyhistyneistä höyhenistä pistää esille vain nokka. Hän oli oppinut eräältä firenzeläiseltä peloittavan, kavalan ja melkein vastustamattoman piston, joka oli semmoinen, että vastustajan rintaan suunnattu miekka yllättävällä liikkeellä tähdättiinkin kaulaan. Tätä hän oli päättänyt nyt käyttää.

Varmana asiastaan hän ratsasti yhä hitaammin, mutta Wolodyjowski (hän oli tuo pieni ritari) lähestyi hyvää vauhtia. Hetken ajan hän aikoi käyttää tataarilaista temppuaan ja keikahtaa hevosen vatsan alle, mutta kun hänen vastassaan oli vain yksi mies ja katselijoina kaksi sotajoukkoa, niin hän häpesi luopua ritarien taistelutavasta, vaikka aavistikin, että jotakin erikoista oli odotettavissa.

Kannenberg köyristyi entistä enemmän ja melkein katosi hevosen kaulan taakse. Mutta äkkiä hän pisti päänsä esille kuin käärme ja löi voimakkaan lyönnin miekallaan.

Mutta samassa Wolodyjowskin miekka oli alkanut suhisten pyöriä ilmassa, miekka lennähti pois ruotsalaisen kädestä, ja Wolodyjowskin säilä leikkasi Kannenbergilta osan nenästä ja huulista ja tunkeutui syvälle olkapäähän.

Maailma musteni onnettoman ruotsalaisen silmissä, ja hän horjahti satulassaan, mutta ei pudonnut maahan, sillä Wolodyjowski tarttui hänen käsivarteensa.

Huuto kohosi toisella rannalla ruotsalaisten rinnoista. Zagloba kiiruhti pienen ritarin luo ja sanoi:

— Herra Michal, minä tiesin että käy noin, mutta olin valmistautunut jo kostamaan puolestanne!

— Hän oli mestari! — vastasi Wolodyjowski. — Ottakaa hänen hevostaan suitsista, sillä hän on kelpo mies!

— Haa! Jos ei tuota jokea olisi tuossa, niin voitaisiin pistäytyä tuonne noiden luo juttusille! Minä olisin ensimmäinen...

Hänen puheensa keskeytti luotien vinkuna. Hän ei lopettanut lausettaan, vaan huudahti:

— Menkäämme pois, herra Michal, nuo rosvot ampuvat!

— Eivät niiden luodit ole vaarallisia, — vastasi Wolodyjowski, — sillä he ovat liian kaukana!

Heidän ympärilleen oli kokoontunut puolalaisia ritareita, jotka onnittelivat Wolodyjowskia ja katselivat häntä ihaillen. Wolodyjowski vain kierteli viiksiään, sillä hän oli hyvin tyytyväinen itseensä.

Mutta toisella rannalla ruotsalaisten joukossa oli kuhinaa kuin mehiläispesässä. Tykkiväki toi esille tykkejä, ja senvuoksi puolalaisessa joukossa torvet soivat peräytymismerkin. Sen kuultuaan jokainen kiiruhti oman joukko-osastonsa luo, ja pian kaikki seisoivat järjestyksessä. He vetäytyivät metsän reunaan, mutta pysähtyivät siihen ikäänkuin jättäen taistelukentän viholliselle ja kehoittaen tätä tulemaan joen toiselle puolelle. Rintaman edessä ratsasti mies, jolla oli yllään lyhyt viitta ja haikaran sulalla koristettu ilveksennahkalakki päässä sekä kullattu komentosauva kädessä.

Hänet saattoi selvästi nähdä, sillä laskevan auringon säteet valaisivat häntä, ja hän ratsasti rykmenttien edessä aivan kuin tarkastaen niitä. Kaikki ruotsalaiset tunsivat hänet heti ja alkoivat huutaa:

— Czarniecki! Czarniecki!

Hän puhui päälliköiden kanssa. Kauimmin nähtiin hänen viivähtävän sen ritarin kohdalla, joka oli voittanut Kannenbergin, ja laskevan kätensä hänen olalleen. Sitten hän kohotti komentosauvansa, ja rykmentit alkoivat hitaasti toinen toisensa jälkeen poistua metsään.

Aurinko laski. Jaroslawissa alkoivat kirkkojen kellot soida. Poistuvat rykmentit alkoivat silloin laulaa: "Herran enkeli ilmestyi Pyhän Neitsyt Maarian luo." Tämän laulun kaikuessa he häipyivät ruotsalaisten näkyvistä.

VIIDES LUKU.

Sinä iltana kävivät ruotsalaiset makaamaan mitään syömättä ja ilman toivoa saada seuraavana päivänä mitään, millä itseään vahvistaisivat. Nälän tuska esti heitä saamasta untakin. Ennenkuin kukko toisen kerran kiekui, alkoivat nuutuneet sotamiehet yksitellen ja ryhmissä hiipiä ulos leiristä ryöstämään Jaroslawin ympäristössä olevia kyliä. Rohkeutta antoi heille se, että Czarniecki oli joen toisella puolella, ja jos hän olisikin jo tullut yli joen, niin oli heistä kuolemakin parempi kuin nälkä. Kurin laita oli jo niin ja näin, kun noin puolitoistatuhatta miestä poistui tällä tavoin leiristä kuninkaan ankarasta kiellosta huolimatta.

He alkoivat ryöstää ja polttaa, mutta ani harvain heistä oli suotu palata takaisin leiriin. Czarniecki oli tosin Sanin tuolla puolen, mutta tälläkin puolen jokea kierteli aatelis- ja talonpoikaisjoukkoja. Vahvin niistä, sotaisista aatelisista kokoon pantu Strzalkowskin joukko oli samana yönä saapunut Prochnikiin. Kun Strzalkowski näki tulipalojen loimut ja kuuli muskettien paukkeen, niin hän hyökkäsi ryöstäjien kimppuun. Ruotsalaiset puolustautuivat uljaasti, mutta Strzalkowski voitti ja surmasi heidät. Muissa kylissä toiset joukot tekivät samoin. Pakenevia ajettiin takaa aina ruotsalaisten leirin läheisyyteen saakka, ja tämä synnytti pelkoa ja hämmennystä. Kuului tataarin-, unkarin ja puolankielisiä huutoja, ja tämä sai ruotsalaiset luulemaan, että heidän kimppuunsa on käynyt vahva sotajoukko, mahdollisesti itse kaani tataarilaisjoukkoineen.

Syntyi pakokauhu, jota tähän saakka ei koskaan ollut tapahtunut, ja upseerit saivat vain suurella vaivalla järjestyksen palautetuksi. Kuningas, joka aamun koitosta asti oli istunut hevosen selässä, ymmärsi aseman ja mitä kaikesta voisi olla seurauksena. Hän kutsui heti neuvottelukokouksen koolle.

Tämä kokous ei kestänyt kauan, sillä vain yksi mahdollisuus oli olemassa. Sotajoukon henki oli huono, miehillä ei ollut syötävää, ja vihollisen voimat lisääntyivät yhä.

Ruotsalainen Aleksanteri, joka oli luvannut ajaa puolalaista Dariusta takaa vaikkapa tataarilaisille aroille, ei nyt voinut ajatella takaa-ajon jatkamista, vaan hänen täytyi ajatella omaa pelastustaan.