Part 2

Muureilla oli sotamiehiä kuin kukkasia. Jalkaväkirykmentit, joiden veroisia ei ollut koko valtakunnassa, seisoivat valmiina vieretysten musketit käsissä ja silmät suunnattuina kedolle. Vähän palveli niissä muukalaisia, vain pieni määrä preussilaisia ja ranskalaisia; niissä oli etupäässä talonpoikaista nostoväkeä. Ne katselivat kärsimättöminä eteensä muistellen aikaisempia urotöitään. Tykkien luona, joiden pitkät kaulat kurottautuivat ikäänkuin uteliaina kenttää kohti, seisoi niiden hoitamiseen parhaiten perehtyneitä flaamilaisia. Linnoituksen ulkopuolella kierteli tykkien suojelemina keveitä ratsujoukko-osastoja, jotka olivat valmiit kiitämään joka hetki sinne, missä tarvittiin.

Linnan päällikkö kierteli muurien ympärillä rautavarustuksissaan kullattu komentosauva kädessä ja kyseli vähän väliä:

— Eikö niitä vielä näy?

Ja hän nyrpisti nenäänsä, kun joka kerta vastattiin kieltävästi.

Olikin vaikeata nähdä, sillä ilma oli jokseenkin pimeä. Mutta kello kymmenen tienoissa pimeys alkoi hälvetä. Taivas loisti sinisenä, näköpiiri laajeni, ja kohta alkoi länsipuolella olevilta muureilta kuulua huuto:

— Tulevat! Tulevat! Tulevat!

Zamoyski ja Zagloba ynnä kolme linnanpäällikön lähintä upseeria nousivat muurin kulmatorniin, josta oli laaja näköala, ja alkoivat tähystellä. Hieman pimeyttä oli vielä jäljellä alhaalla maassa, ja ruotsalainen sotajoukko kulki polvia myöten tuossa pimeydessä aivan kuin olisi kahlannut vedessä. Lähimmät rykmentit olivat jo varsin selvästi näkyvissä, niin että paljain silmin saattoi nähdä jalkaväen, joka kulki taajoissa riveissä, sekä myös ratsuväkiosastot. Takajoukot sen sijaan häämöttivät epäselvänä ryhmänä. Yhtä mittaa saapui uusia rykmenttejä, tykkejä, ratsuväkeä.

Näky oli kaunis. Jokaisen jalkaväkisuunnikkaan keskeltä kohosi sen yläpuolelle ihmeen säännöllinen keihästen suunnikas. Niitten lomassa liehui erivärisiä lippuja, useimmat sinisiä ja valkealla ristillä tahi kultaisella leijonalla varustettuja. Ne tulivat vielä lähemmäksi. Muureilla oltiin hiljaa, ja sinne kuului rattaitten ratina, aseitten kalina, hevosten kavioitten kopina ja ihmisäänten sorina. Viholliset tulivat noin kahden pyssynkantaman päähän ja alkoivat hajaantua linnoituksen edustalle. Muutamat jalkamiesneliöt hajosivat aivan säännöttömiin ryhmiin, nähtävästi telttoja asettelemaan ja valleja luomaan.

— Siinä ne nyt ovat! — sanoi Zamoyski. — Voisi vaikka sormilla laskea kaikki miehet erikseen.

— Sellaisten vanhojen tekijäin kuin minun ei tarvitse laskea, riittää yksi silmäyskin! — sanoi Zagloba. — Niitä on kymmenentuhatta miestä ratsuväkeä ja kahdeksantuhatta miestä jalkaväkeä tykistön kanssa. Jos olen erehtynyt vaikkapa vain yhdellä miehellä tahi hevosella, niin maksan koko omaisuuteni virheestä.

— Voiko sen niin tarkasti huomata?

— Kymmenentuhatta miestä ratsuväkeä ja kahdeksantuhatta jalkaväkeä, niin totta kuin elän! Jos Jumala suo, niin heitä lähtee täältä paljon pienempi määrä, jahka teen yhdenkin uloshyökkäyksen.

— Kuulkaahan, ne soittavat aariaa!

Todellakin, torvensoittajat ja rummunlyöjät olivat asettuneet rykmenttien eteen ja sotamusiikki soi. Sen kaikuessa kauempana olevat rykmentit lähestyivät ja asettuivat paikoilleen. Viimein lähimpänä olevista joukoista erosi muutamia ratsastajia. Lähestyen linnoitusta he levittivät valkeat liinat ja heiluttelivat niitä.

— Lähettiläitä! — sanoi Zagloba. — Näin miten Birzen luona roistot tulivat samalla tavalla, ja tiettyä on, mitä siitä seurasi.

— Zamośćie ei ole Birze, enkä minä ole Vilnon vojevoda! — vastasi Zamoyski.

Tulijat olivat jo portilla. Kohta saapui upseeri ilmoittamaan linnan päällikölle, että herra Jan Sapieha haluaa Ruotsin kuninkaan edustajana tavata häntä keskustellakseen hänen kanssaan.

Mutta linnan päällikkö vastasi kopeasti:

— Ilmoittakaa herra Sapiehalle, että Zamoyski ei keskustele petturien kanssa! Jos Ruotsin kuninkaalla on minulle puhuttavaa, niin lähettäköön syntyperäisen ruotsalaisen eikä puolalaista, sillä ne puolalaiset, jotka palvelevat ruotsalaisia, voivat lähettää lähettiläitä koirieni luo, koska minusta molemmat ovat samanarvoisia.

— Kas siinä oli vastaus! — huudahti vilpittömästi innostuen Zagloba.

Ja sen enempää odottamatta hän riensi pois ilmoituksen tuoneen upseerin kanssa herra Sapiehan luo ja ilmeisesti toisti sanasta sanaan Zamoyskin vastauksen lisäten siihen vielä omasta puolestaan jotakin repäisevää, sillä Sapieha käänsi hevosensa niin äkkiä kuin olisi sen eteen salama iskenyt, painoi lakin korvilleen ja kiiti pois.

Sapieha tuli kuninkaan eteen kalpeana ja hammasta purren. Mutta kuningaskin oli hämmästynyt, sillä Zamośćie ei vastannut hänen toiveitaan. Hän huomasi linnoituksen niin lujaksi, että sen valloittamista ei voinut ajatellakaan ilman järeitä tykkejä.

— No mitä? — kysyi hän nähtyään Sapiehan.

— Ei mitään! Herra staarosta ei tahdo puhua puolalaisten kanssa, jotka palvelevat teidän majesteettianne. Hän lähetti luokseni narrinsa, joka lasketteli minusta ja teidän majesteetistanne semmoista, mitä ei voi toistaakaan.

— Sama minusta on, kenen kanssa hän puhuu! — sanoi kuningas. — Jos ei muu auta, niin puhukoon rauta, mutta aluksi voin lähettää hänen luokseen Forgellin.

Noin puoli tuntia tämän jälkeen oli Forgell puhtaasti ruotsalaisen saattojoukon kanssa portin edustalla. Nostosilta laskettiin alas, ja kenraali ratsasti rauhan ja arvokkaan levollisuuden vallitessa linnoitukseen. Ei hänen eikä seuralaisten silmiä sidottu. Ilmeisesti linnan päällikkö tahtoi, että ruotsalainen kenraali näkisi kaikki ja kertoisi näkemänsä kuninkaalle. Vastaanotto oli ruhtinaallisen loistava ja herätti ihmettelyä, sillä ruotsalaisilla ei ollut pientä osaakaan semmoisista rikkauksista kuin puolalaisilla, joiden joukossa Zamoyski oli mahtavimpia. Ovela ruotsalainen alkoikin heti alusta pitäen kohdella häntä sillä tavoin kuin kuningas Kaarle olisi lähettänyt hänet lähettiläänä vertaisensa hallitsijan luo, puhutteli häntä nimityksellä "princeps" ja käytti tätä sanaa edelleen, vaikka Zamoyski heti keskeytti hänet sanomalla:

— En ole princeps, eques polonus sum, mutta juuri siksi ruhtinasten veroinen!

— Teidän korkeutenne! — jatkoi Forgell hämilleen joutumatta. — Hänen majesteettiinsa Ruotsin kuningas (hän luetteli tässä pitkän sarjan arvonimiä) ei ole saapunut tänne vihollisena, vaan yksinkertaisesti sanoen vieraana ja lausuu toivomuksen, että teidän korkeutenne suvaitsee avata portit hänelle ja hänen sotajoukolleen.

— Ei ole meillä tapana, — vastasi Zamoyski, — kieltää vieraanvaraisuutta edes kutsumattomaltakaan vieraalta. Aina on minun pöydässäni tilaa, ja noin korkea-arvoiselle henkilölle erityisesti. Sanokaa siis kuninkaallenne, että hän on tervetullut luokseni sitäkin suuremmalla syyllä kun kuuluisa Carolus Gustavus on Ruotsin hallitsija samoin kuin minä olen Zamośćien hallitsija. Mutta kuten näette, minulla ei ole palvelijain puutetta, minkä vuoksi hänen majesteettinsa ei tarvitse tuoda omiaan mukanaan. Muussa tapauksessa saisin sen käsityksen, että hän pitää minua pikkueläjänä ja suhtautuu minuun ylhäisesti.

— Hyvä! — kuiskasi Zamoyskin takana seisova Zagloba.

Forgell puri viiksiään, oli vähän aikaa vaiti ja jatkoi sitten puhettaan:

— Olisi suuri epäluottamuksen osoitus kuninkaalle, jos teidän korkeutenne tahtoisi kieltää linnoitukseen pääsyn hänen sotilailtaan. Olen kuninkaan uskottu, tunnen hänen salaisimmatkin ajatuksensa, ja sitäpaitsi minulla on määräys ilmoittaa teidän korkeudellenne ja vakuuttaa kuninkaan nimessä, että hän ei aio ottaa tätä linnoitusta haltuunsa pysyvästi. Mutta kun sota on uudelleen syttynyt tässä onnettomassa valtakunnassa, kun kapinoitsijat nostavat päätään, kun Jan Kasimir ajattelematta onnettomuuksia, jotka voivat valtakuntaa kohdata, vain omaa onneaan tavoitellen on taas palannut maahan ja liitossa pakanain kanssa on asettunut kristillistä sotajoukkoamme vastaan, on voittamaton kuninkaani ja herrani päättänyt työntää hänet vaikkapa tataarilaisten ja turkkilaisten villeille aroille yksinomaan siinä tarkoituksessa, että palautettaisiin rauha maahan, oikeus, onni ja vapaus tämän kuuluisan valtakunnan asukkaille.

Zamoyski ei vastannut mitään, mutta Zagloba kuiskasi:

— Piru on pukeutunut messukasukkaan ja soittaa hännällään jumalanpalvelukseen.

— Monet hyvät työt ovat jo kuninkaan suopean suojeluksen tähden tätä maata kohdanneet, — jatkoi Forgell, — mutta ajatellen isällisessä mielessään tehneensä vieläkin liian vähän kuningas on uudelleen kulkenut kautta preussilaisten maakuntain pelastaakseen sen vieläkin kerran, mikä tapahtuu kukistamalla Jan Kasimir. Mutta jotta tämä uusi sota päättyisi nopeasti ja onnellisesti, on kuninkaan otettava toistaiseksi haltuunsa tämä linnoitus, ja se tulee olemaan hänen majesteetilleen tukikohtana, josta käsin hän ahdistaa kapinoitsijoita. Ja kuultuaan, että Zamośćien päällikkö ei vain rikkauden, ylhäisen syntyperän, älyn ja mielenjalouden, vaan myös isänmaanrakkauden puolesta on muita etevämpi, kuninkaani sanoi minulle: "Tämä minut ymmärtää, hän osaa antaa oikean arvon pyrkimyksilleni tämän maan hyväksi, hän ei petä toiveitani, ja hän ensimmäisenä ryhtyy toimiin tämän maan onnen ja rauhan hyväksi." Teidän korkeudestanne siis riippuvat tämän isänmaanne tulevat kohtalot. Te voitte sen pelastaa ja tulla sen isäksi... Eikä kuningas epäile, että te sen teette. Todellakin teette avaamalla tämän linnoituksen portit enemmän kuin jos yhdistäisitte kokonaisen maakunnan valtakuntaan. Kuningas on vakuutettu, että erehtymätön viisautenne yhdessä sydämenne äänen kanssa johtaa teidät oikeaan menettelytapaan. Sentähden hän ei tahdo käskeä, vaan hän pyytää, ei uhkaa, vaan tarjoaa ystävyyttään, ei aio kohdella teitä kuin hallitsija alamaistaan, vaan niinkuin valtias toista valtiasta.

Kenraali Forgell teki Zamoyskille niin kunnioittavan kumarruksen kuin hallitsijalle ja vaikeni. Salissa vallitsi hiljaisuus. Kaikkien katseet olivat suunnatut Zamoyskiin.

Hän alkoi tapansa mukaan kääntelehtiä kullatussa nojatuolissaan, pöyhisteli, liikutteli päätään kuin vauhko hevonen ja alkoi puhua:

— Kas vain! Olen suuresti kiitollinen Ruotsin kuninkaalle korkeasta käsityksestä, mikä hänellä on minun älystäni ja isänmaanrakkaudestani. Ei mikään ole minulle mieluisampaa kuin niin mahtavan hallitsijan ystävyys. Mutta ajattelen, että me voisimme yhtä hyvin pitää toisistamme, jos kuningas pysyisi Tukholmassa ja minä Zamośćiessa, vai kuinka? Sillä Tukholma on kuninkaan ja Zamośćie on minun. Mitä tulee isänmaanrakkauteeni, ja muutenkin, on valtakunnallemme parasta, että ruotsalaiset menevät täältä pois. Uskon kyllä, että Zamośćien valtaus ja omistaminen auttaisi Ruotsin kuningasta voittamaan Jan Kasimirin, mutta tietänette, että minä en ole vannonut uskollisuuden valaa Ruotsin kuninkaalle, vaan Jan Kasimirille, jolle senvuoksi toivonkin voittoa. Zamośćiea taas minä en luovuta, tietäkää se!

— Kas se on politiikkaa! — huudahti Zagloba.

Salissa syntyi iloista sorinaa, mutta Zamoyski viittasi ja palautti hiljaisuuden.

Forgell joutui hämilleen ja oli vähän aikaa ääneti, mutta alkoi sitten esittää taas näkökohtia ja perusteluja. Virtana vuotivat sanat hänen huuliltaan ja hiki kihosi otsalle, mutta kaikki oli turhaa, sillä hänen vakuuttavimpiinkin selityksiinsä tuli aina vain sama vastaus: — Zamośćiea minä en luovuta, siinä se!

Audienssi venyi luonnottoman pitkäksi ja alkoi lopuksi olla Forgellille perin rasittava, sillä iloinen mieliala pyrki läsnäolijoissa yhä enemmän näkyen. Yhä useammin livahti jokin sana tahi sutkaus milloin Zagloban, milloin jonkun muun suusta aiheuttaen hillittyä naurua joukossa. Forgell huomasi, että oli turvauduttava viimeisiin keinoihin, avasi sineteillä varustetun pergamenttikäärön, joka hänellä oli kädessään, mutta johon kukaan ei ollut tähän saakka kiinnittänyt huomiota, ja lausui juhlallisella äänellä:

— Linnoituksen porttien avaamisesta hänen majesteettinsa (seurasi taas pitkä arvonimien luettelo) antaa teidän korkeudellenne Lubelin vojevodakunnan perinnölliseksi omaisuudeksi.

Tämän kuultuaan kaikki hämmästyivät, ja Zamoyskikin oli jonkin aikaa ymmällä. Forgell alkoi jo luoda voitonriemuisia katseita ympärilleen, kun äkkiä hiljaisuuden vallitessa Zamoyskille lausui puolankielellä hänen läheisyydessään seisova Zagloba:

— Luvatkaa te Ruotsin kuninkaalle Alankomaat!

Zamoyski ei miettinyt sen enempää, pöyhistäytyi ja lausui latinaksi niin että kaikki salissa olijat sen kuulivat:

— Minä puolestani lahjoitan Ruotsin kuninkaalle Alankomaat!

Samassa kajahti koko salin täyttävä naurun rähähdys. Forgell kalpeni, rypisti kulmakarvojaan ja odotti säkenöivin silmin ja pää ylpeästi pystyssä. Viimein, kun naurun puuska oli ohi, kysyi hän lyhyesti:

— Onko tämä teidän viimeinen vastauksenne?

— Ei! — sanoi Zamoyski kierrellen viiksiään ja nostaen päänsä vielä ylpeämmin pystyyn. — Minulla on tykkejä muureilla!

Lähettilään tehtävä oli lopussa.

Kaksi tuntia myöhemmin alkoivat ruotsalaisten tykit paukkua, ja Zamośćiesta vastattiin tuleen yhtä tarmokkaasti. Ruotsalaisten kuulat putoilivat vallihautoihin tahi ponnahtelivat vahinkoa tuottamatta vahvoista muureista, mutta linnoitus lähetti tuhoa tuottavia ammuksia ruotsalaisten keskuuteen, ja illan suussa vihollisen oli pakko vetäytyä pois lähimmiltä varustuksiltaan. Vihan vimmassa Ruotsin kuningas käski polttaa kaikki ympäristössä olevat kylät, niin että lähiseutu yöllä oli tulimerenä, mutta Zamoyski ei välittänyt siitä. Hän oli niin iloinen, että pani vielä samana iltana toimeen kekkerit ja istui myöhään pikarien ääressä.

Seuraavana päivänä kuningas sai lisää muutamia tykkejä, ja ne pantiin heti, kun ne oli saatu paikoilleen, toimimaan linnoitusta vastaan. Kuningas ei kylläkään toivonut niiden voivan särkeä muureja, mutta hän tahtoi saada linnan päällikön vakuutetuksi, että oli päättänyt vakavasti pommittaa linnoitusta. Zamoyski ei kuitenkaan ottanut uskoakseen, vaan sanoi usein käydessään muureilla kiivaimman ammunnan aikana:

— Miksi ne haaskaavat ruutia?

Wolodyjowski ja muut upseerit pyysivät päästä tekemään uloshyökkäyksen, mutta Zamoyski ei siihen suostunut. Hän ei tahtonut turhaan vuodattaa verta ja ymmärsi myös, että niin kokenut soturi kuin Ruotsin kuningas oli tarpeeksi varuillaan.

Muun työn puutteessa kulutti Zagloba aikaansa muureilla sotamiesten parissa kertoen heille kaikenlaista ja antaen neuvoja, joita kaikki mielellään kuuntelivat, koska pitivät häntä perin taitavana soturina. Hän taas iloitsi mielessään nähdessään miehuullista puolustusta.

— Herra Michal! — sanoi hän Wolodyjowskille. — Toinen henki on nyt Puolassa ja sen aatelissa, toiset ovat nyt ajat! Ei kukaan nyt ajattele petosta eikä antautumista, vaan jokainen on valmis mieluummin antamaan henkensä kuin peräytymään askeltakaan vihollisen edestä. Muistatteko, kuinka vuosi takaperin kuului joka puolelta: se on pettänyt, tuo on pettänyt, se on ruvennut ruotsalaisten suojelukseen. Nytpä pikemminkin ruotsalaisten on pyydettävä meiltä suojelusta, että heitä ei piru veisi. Meillä on mahat niin pullollaan, että kelpaamme rumpaleiksi joka mies, mutta heillä kurnii nälkä suolia.

Zagloba oli oikeassa. Ruotsin armeijalla ei ollut mukanaan muonaa, eikä se sitä mistään saanut kahdeksalletoistatuhannelle miehelle ynnä hevosille. Jo ennen vihollisen tuloa oli Zamoyski monen penikulman laajuiselta alalta koonnut linnoitukseen ihmisille muonaa ja hevosille rehua. Kauempana taas liikuskeli liittoutuneitten sotaväkeä ja asestettuja talonpoikajoukkoja, niin että pienempien osastojen oli mahdotonta erota pääjoukosta muonaa hankkimaan. Lisäksi Czarniecki ei mennytkään Veikselin toiselle puolen, vaan kierteli taas ruotsalaisen armeijan läheisyydessä kuin susi lammaslauman luona. Alkoivat taas öiset hälyytykset ja kokonaisten osastojen katoamiset jäljettömiin. Krasnikin luo ilmestyi joitakin puolalaisia joukkoja, jotka katkaisivat yhteyden Veikselin kanssa. Viimein tuli tieto, että herra Pawel Sapieha voimakkaan liettualaisen armeijan kanssa kulkee etelään päin, on matkallaan valloittanut Lublinin ja rientää auttamaan Zamośćiea. Kaukonäköisin ruotsalaisista päälliköistä, vanha Wittenberg, huomasi aseman koko vaarallisuuden ja lausui peittelemättä ajatuksensa kuninkaalle.

— Tiedän, — sanoi hän, — että teidän majesteettinne nero saa ihmeitä aikaan, mutta inhimillisesti arvostellen näännyttää nälkä meidät, ja kun vihollinen hyökkää nälkiintyneiden kimppuun, niin ei meistä ainoakaan pääse hengissä.

— Jos tuo linnoitus olisi vallassani, — vastasi kuningas, — niin kahdessa kuukaudessa saisin sodan loppumaan.

— Tuommoisen linnoituksen valloittamiseen ei vuosikaan riitä.

Kuningas myönsi sydämessään, että vanha sotapäällikkö oli oikeassa, mutta hän luotti siihen, että jokin onnellinen sattuma vielä tulee avuksi. Sentähden hän käski jatkamaan pommitustaan yöt päivät.

Kun muutamia vuorokausia oli pommitettu niin kiivaasti, että savu peitti koko maailman näkyvistä, saapui Forgell taas linnoitukseen.

— Kuninkaani ja herrani, — sanoi hän päästyään Zamoyskin puheille — otaksuu, että tykkiemme Zamośćielle tuottama vahinko on tehnyt teidän korkeutenne taipuvaisemmaksi neuvotteluihin.

Siihen vastasi Zamoyski:

— Aivan niin! Vahinkoa on tullut... Sehän onkin luonnollista... Kranaattinne sirpale on tappanut sian, joka juoksenteli torilla. Ampukaa vielä viikko, niin ehkäpä saatte toisenkin tapetuksi!

Forgell vei tämän vastauksen kuninkaalle. Illalla oli sotaneuvottelu kuninkaan asunnossa, ja aamulla ruotsalaiset alkoivat panna telttojaan kuormiin sekä kiskoa tykkejä pois valleilta. Illalla lähdettiin matkaan.

Ruotsalaiset jatkoivat matkaa etelää kohti. Wittenberg oli kyllä neuvonut palaamaan Varsovaan ja kaikin tavoin koettanut vakuuttaa, että se oli ainoa tie pelastukseen, mutta ruotsalainen Aleksanteri oli lopullisesti päättänyt ajaa puolalaisen Dariuksen valtakunnan viimeisiin ääriin.

NELJÄS LUKU.

Sinä vuonna kulki kevät kummallisia teitä. Kun valtakunnan pohjoisissa osissa lumi suli, joet vapautuivat jäästä ja laajoja aloja oli veden peitossa, niin etelässä oli vielä täysi talvi. Metsissä oli kinoksia, jäätyneet tiet kajahtelivat hevosten jalkojen alla, ilma oli kuiva, auringonlaskut punaisia, yöt kylmiä ja taivas täynnä tähtiä. Kansa iloitsi noista jatkuvista pakkasista ja väitti, että ne tekivät lopun peltohiiristä ja ruotsalaisista.

Mutta kevät, jota oli niin kauan saatu odottaa, tuli sitten niin yht'äkkiä kuin ratsujoukko, joka hyökkää vihollisen kimppuun. Aurinko alkoi paahtaa kuumasti ja sulatti maan, Unkarin tasangoilta puhalsi lämmin tuuli, ja sen henkäykset kulkivat yli niittyjen, peltojen ja arojen, maa alkoi viheriöidä ja metsän puista tippui kirkkaita pisaroita.

Kirkasta taivasta vastaan kuvastui joka päivä pitkiä rivejä kurkia, villihanhia ja sorsia. Haikarat palasivat entisiin pesiinsä, ja räystäitten alle ilmestyi pääskysiä, lintujen viserrys täytti kylät ja metsät, Iltaisin kaikui kaikkialla sammakoiden kurnutus. Sitten tuli suuria sateita, yöt ja päivät kestäviä. Pellot muuttuivat järviksi, joet tulvivat, ja teitä myöten oli mahdotonta kulkea.

Tässä vesitulvassa ja liejussa kulki ruotsalainen sotajoukko yhä etelää kohti.

Mutta kuinka vähän olikaan tämä joukko sen loistavan armeijan kaltainen, joka aikoinaan saapui Wittenbergin johdolla Suur-Puolaan! Nälkä oli painanut sinisen leimansa vanhojen soturien kasvoihin. He kulkivat enemmän aaveitten kuin ihmisten kaltaisina eteenpäin, väsyneinä, epätoivoisina ja allapäin, tietäen, että matkan päässä heitä ei odota ruoka, vaan nälkä, ei uni, vaan taistelu, ei lepo muuten kuin ehkä haudassa.

Rautapukuiset luurangot istuivat laihojen hevoskaakkien selässä. Jalkamiehet tuskin jaksoivat kulkea laahustaa eteenpäin, tuskin pidellä vapisevissa käsissään keihäitä ja musketteja. Päivä seurasi toistaan, ja he kulkivat yhä eteenpäin. Kuormat särkyivät, tykit tarttuivat liejuun, päivässä päästiin tuskin penikulmaakaan eteenpäin. Taudit kävivät kiinni sotamiehiin niinkuin petolinnut haaskaan. Toisten hampaat kalisivat kuumeesta, toiset vaipuivat voimattomina maahan valmiina mieluummin kuolemaan kuin jatkamaan matkaa.

Mutta ruotsalainen Aleksanteri yhä kulki puolalaista Dariusta vastaan.

Samalla häntä itseäänkin ahdistettiin. Niinkuin sairasta puhvelia yöllä seuraavat shakaalit odottaen sen kaatumista, niin ruotsalaisia seurasivat aateliset ja talonpojat tullen yhä lähemmäksi ja hyökkäillen yhä rohkeammin.

Viimein tuli pahin kaikista, nimittäin Czarniecki. Joka kerta kun ruotsalaiset jälkijoukot kääntyivät katsomaan taakseen, ne näkivät ratsastajia joko kaukana näköpiirissä tahi lähempänä, joskus aivan kintereillään.

Ruotsalaiset eivät halunneet mitään niin hartaasti kuin taistelua, mutta Czarniecki ei siihen antautunut. Hän odotti aikaansa ja tyytyi nyt lähettämään vihollisen niskaan pieniä partiojoukkoja.

Tapahtui niinkin, että Czarniecki sivuutti ruotsalaiset, meni edelle ja tukki heiltä tien. Silloin soivat torvet iloisesti joka puolella ruotsalaisten leirissä, ja uusia voimia, uutta intoa tulvahti äkkiä väsyneihin riveihin. Sairaat, uupuneet ja voimattomat asettuivat taistelurintamaan silmät säihkyvinä, kasvot hehkuvina. Tykit ja musketit toimivat niin varmasti kuin niitä olisivat pidelleet rautaiset kädet, sotahuudot kaikuivat niin voimakkaina kuin olisivat kohonneet terveistä rinnoista. Mutta kun tykit olivat alkaneet paukkua, väistyi Czarniecki syrjään jättäen ruotsalaisille saaliiksi vain pettyneet toiveet.

Uudelleen alkoi Wittenberg pyytää kuningasta kääntymään takaisin pelastaakseen itsensä ja sotajoukkonsa, mutta kuningas puristi vain huulensa yhteen, hänen silmänsä salamoivat, ja hän viittasi kädellään etelää kohti, missä hän toivoi kohtaavansa Jan Kasimirin, avoimen sotatanteren, lepoa, ravintoa ja runsaan saaliin.

Kaikkien onnettomuuksien lisäksi ne puolalaiset rykmentit, jotka tähän saakka olivat häntä uskollisesti palvelleet ja olivat perin tarpeellisia Czarnieckia vastustaessa, alkoivat luopua ruotsalaisista.

Kaarle Kustaa kulki Naroliin, Cieszanowoon ja Oleszyceen määränään Szan ja toivoen, että Jan Kasimir tulee häntä vastaan ja syntyy taistelu. Voitto saattoi vielä korjata ruotsalaisten asiat ja saada onnen kääntymään. Kuultiin huhuja, että Jan Kasimir oli lähtenyt liikkeelle Lembergistä, mutta huhut osoittautuivatkin vääriksi, sillä Kasimir oli yhä paikallaan kartuttaen sotajoukkoaan ja odottaen Sapiehaa. Hänen voimansa kasvoi päivä päivältä, ja samaan aikaan Kaarle Kustaa yhä heikkeni.

— Ei se ole sotajoukko eikä armeija, vaan hautajaissaatto! — sanoivat vanhat soturit Jan Kasimirille ruotsalaisista.

Tämä oli myös useitten ruotsalaisten upseerien mielipide.

Kuningas itse vakuutti menevänsä Lembergiin, mutta hän petti sekä muita että itseään. Ei ollut hänen mentävä Lembergiin, vaan ajateltava vain, miten itsensä pelastaisi. Ei ollut edes varmaa, että Jan Kasimir oli Lembergissä, ja joka tapauksessa hän saattoi vetäytyä aina Podoliaan asti ja houkutella viholliset kauas aroille, missä oli kuolema auttamattomasti kohtalona.

Douglas meni Przemysliä vastaan koettaakseen, voisiko edes tuon linnoituksen valloittaa, mutta palasi tyhjin toimin. Tuho lähestyi hitaasti, mutta varmasti. Armeijan mieliala lamautui. Ennen tervehtivät rykmentit Kaarle Kustaata aina riemuhuudoin, kun hän näyttäytyi, nyt seisoivat ne alakuloisina ja äänettöminä. Leiritulien ääressä nälkiintyneet ja uupuneet sotamiehet puhuivat enemmän Czarnieckista kuin omasta kuninkaastaan. Hänet oli nähty kaikkialla. Ja omituista! Kun pariin päivään ei mikään tiedustelujoukko kadonnut, kun meni muutamia öitä ilman että kuultiin hälyytystä ja huutoja: "Allah!", "Iske!", "Lyö!", niin levottomuus vain kasvoi.

— Czarnieckia ei näy! Mene tiedä, mitä hän valmistelee! — sanoivat sotamiehet.

Kaarle Kustaa pysähtyi muutamaksi päiväksi Jaroslawiin miettimään, mitä oli tehtävä. Kun taas levisi huhuja, että Jan Kasimir oli lähtenyt Lembergistä, päätti Kaarle Kustaa ottaa selville, missä tämä oikein oli.

Tätä varten sai eversti Kannenberg käskyn mennä San-joen yli ja tuhat ratsumiestä mukanaan kulkea länttä kohti.