Part 17

— Tokkopa sentään kauneuttani? Olen surkean näköinen. Tunnen olevani sairas ja pelkään eilisen kohtauksen uudistuvan.

Ruhtinas meni kuvastimen luo.

— Silmänalukset ovat siniset, ja tuo poropeukalo Fouret on laittanut tänään kulmakarvoistani kierot. Katsokaa, eivätkö ne olekin aivan kierot? Annan vääntää hänen sormensa muskettien hanoiksi ja otan apinan kamaripalvelijakseni! Miksi ei miekankantajaa kuulu?... Tahtoisin jo päästä tytön luo. Kai hän antaa suudella jo ennen vihkimistä... suudella... päästä makuun! Kuinka pian tänään tulikaan pimeä! Kunhan Plaska ei eksyisi...

— Plaska ei eksy, se veijari on pimeyden lapsia.

— Veijarin hommaa ovat vihkiäisetkin.

— Veijari naittaa veijarin veijarin tavoin. Ruhtinas tuli hyvälle tuulelle.

— Häät eivät voi olla toisenlaiset, kun parittaja on sulhaspoikana!

He vaikenivat hetkeksi ja alkoivat molemmat nauraa, mutta heidän hohotuksensa kaikui omituisen kolkolta pimeässä huoneessa. Ilta pimeni yhä.

Ruhtinas alkoi astua edestakaisin huoneessa kolahdutellen keppiä, johon hän raskaasti nojasi, sillä viime taudinkohtauksen jälkeen olivat hänen jalkansa vielä heikot.

Poikaset toivat huoneeseen monihaaraisia kynttilänjalkoja kynttilöineen ja poistuivat, mutta ilmavirta sai kynttiläin liekit lepattamaan, niin että ne pitkään aikaan eivät voineet palaa suorina, vaan valuttivat runsaasti vahaa.

— Katsokaa, miten kynttilät palavat! — sanoi ruhtinas. — Mitä se ennustaa?

— Että yhden neidon siveys tänä iltana sulaa kuin vaha.

— Omituista, miten kauan tuota lepatusta kestää!

— Kenties vanhan Billewiczin sielu liitelee liekkien päällä.

— Hölmö! — sanoi Boguslaw ärtyisästi. — Valitsittepa sopivan ajan puhuaksenne hengistä!

Syntyi taas äänettömyys.

Kuului askelten ääniä, ja huoneeseen tuli miekankantaja sekä neiti Kulwiec. Ruhtinas astui kiireesti heitä vastaan. Sakowicz nousi seisomaan.

— No, mitä? Saanko jo mennä Oleńkan luo? — kysyi ruhtinas.

Miekankantaja levitti vain kätensä ja painoi päänsä alas.

— Teidän korkeutenne! Pojantyttäreni sanoo, että eversti Billewiczin testamentti kieltää häntä määräämästä kohtalostaan, mutta vaikka se ei kieltäisikään, niin hän ei tulisi teidän ruhtinaallisen korkeutenne puolisoksi, koska ei teitä rakasta.

— Sakowicz, kuulitteko? — lausui peloittavalla äänellä Boguslaw.

— Tuosta testamentista kyllä minäkin tiesin, — sanoi miekankantaja, — mutta en alussa käsittänyt niin, että se olisi voittamaton impedimentum.

— Minä välitän vähät teidän aatelistestamenteistanne! — sanoi ruhtinas. — Syljen teidän aatelistestamenteillenne! Ymmärrättekö?

— Mutta me välitämme! — sanoi herra Tomasz loukkaantuneena. — Testamentin mukaan tyttö saa joko mennä luostariin tahi puolisoksi Kmicicille.

— Kenelle, sinä viheliäinen? Kmicicille!... Kyllä minä näytän teille Kmicicin!

— Ketä teidän korkeutenne sanoo viheliäiseksi? Billewicziä?!

Miekankantaja tarttui raivostuneena miekkansa kahvaan, mutta Boguslaw iski häntä rintaan niin, että mies kiljahtaen kaatui maahan. Sitten ruhtinas potkaisi kaatuneen tieltään ja syöksyi avopäin ulos huoneesta.

— Jeesus! Maria! Joosef! — huusi neiti Kulwiec.

Mutta Sakowicz tarttui hänen käsivarteensa, asetti tikarin hänen rintaansa vastaan ja sanoi.

— Hiljaa, kullanmuru, hiljaa, armas kyyhkyläiseni, muuten katkaisen sinulta sulokaulan kuin ontuvalta kanalta! Istu täällä rauhallisesti äläkä mene yläkerrokseen, sillä siellä vietetään sinun sisarentyttäresi häitä!

Mutta neiti Kulwiecin suonissa virtaili ritariverta. Heti kun hän kuuli Sakowiczin sanat, hänen pelkonsa muuttui epätoivoksi ja vihastukseksi.

— Roisto! Rosvo! Hulttio! — huusi hän. — Teurasta minut, sillä minä huudan tämän yli koko valtakunnan! Veljeni on surmattu, omaiseni häväisty, en tahdo minäkään elää! Iske, roisto, surmaa! Ihmiset hoi, tulkaa! Katsokaa!...

Enempää hän ei saanut sanotuksi, sillä Sakowicz pani ison kätensä hänen suulleen.

— Hiljaa! — sanoi hän. — En minä sinua surmaa. Miksi rupeaisin antamaan pirulle sitä, mikä muutenkin on hänen? Mutta että et kirkuisi kuin riikinkukko, sidon ihanat huulesi sinun omaan liinaasi ja otan itse luutun ja soitan sinulle lemmenlaulun. Et voi olla lempimättä minua!

Näin sanoen hän taitavasti kuin rosvo kietoi neiti Kulwiecin pään huiviin, sitoi silmänräpäyksessä vyöllä hänen kätensä ja jalkansa ja paiskasi hänet sohvalle.

Sitten hän istuutui hänen luokseen mukavaan asentoon ja kysyi niin tyynesti kuin olisi aloittanut aivan tavallisen keskustelun:

— Mitä te ajattelette? Luulenpa, että myös Boguslaw helposti suorittaa asiansa?

Samassa hän hypähti pystyyn, sillä ovi aukeni nopeasti ja huoneeseen tuli neiti Aleksandra.

Hänen kasvonsa olivat valkeat kuin liitu, hiukset hiukan epäjärjestyksessä, kulmakarvat rypyssä ja silmät säkenöivät.

Nähdessään maassa makaavan miekankantajan hän kumartui tämän puoleen ja alkoi käsillään sivellä hänen päätään ja rintaansa.

Miekankantaja huokasi syvään, avasi silmänsä, kohottautui puoleksi ja alkoi katsella ympärilleen kuin unesta heräävä. Viimein hän kätensä varassa koetti nousta, mikä vähän ajan kuluttua neidin avulla onnistuikin. Huojuen hän kulki nojatuolin luoja vaipui siihen.

Nyt vasta Oleńka huomasi neiti Kulwiecin, joka makasi sohvalla.

— Oletteko surmannut hänet? — kysyi hän Sakowiczilta.

— Jumala varjelkoon! — sanoi Sakowicz.

— Käsken päästämään hänet siteistä! Hänen äänensä oli niin käskevä, että Sakowicz ei vastannut sanaakaan, aivan kuin käskijänä olisi ollut itse ruhtinatar Radziwill, vaan alkoi päästää siteistä pökertynyttä neiti Kulwiecia.

— Ja nyt, — sanoi tyttö, — menkää herranne luo! Hän makaa tuolla yläkerroksessa.

— Mitä on tapahtunut? — huudahti Sakowicz. — Te vastaatte hänestä!

— En sinulle, palvelija! Pois!

Sakowicz riensi pois huoneesta kuin mieletön.

NELJÄS LUKU

Sakowicz ei kahteen päivään poistunut ruhtinaan vuoteen äärestä, sillä toinen taudinkohtaus oli ankarampi kuin ensimmäinen. Radziwillin hampaat olivat niin lujasti yhteen puristuneet, että ne täytyi vääntää tikarilla erilleen, jotta voitiin kaataa lääkettä suuhun. Sen jälkeen hän tuli tajuihinsa, mutta vapisi ja heittelehti vuoteellaan ja ojentautui kuin kuolettavasti haavoitettu peto. Kun tämä tila meni ohi, seurasi tavaton raukeus. Koko yön hän tuijotti kattoon mitään puhumatta. Aamulla hän unilääkkeitä saatuaan vaipui sikeään uneen, josta heräsi puolenpäivän aikaan kovasti hikoillen.

— Kuinka teidän ruhtinaallinen korkeutenne voi? — kysyi Sakowicz.

— Minun on parempi. Onko tullut kirjeitä?

— On vaaliruhtinaalta ja Stenbockilta. Ne ovat tuolla pöydällä, mutta niiden lukeminen on lykättävä tuonnemmaksi, koska teidän korkeutenne vielä on heikko.

— Antakaa ne heti tänne... kuuletteko! Sakowicz antoi kirjeet. Boguslaw luki ne läpi kahdesti, mietti vähän aikaa ja sanoi:

— Huomenna lähdemme Podlasieen.

— Huomenna teidän korkeutenne on vuoteessa, kuten tänäänkin.

— Hevosen selässä kuten tekin! Olkaa vaiti, älkää väittäkö vastaan!

Sakowicz vaikeni, ja jonkin aikaa kesti hiljaisuutta, jossa vain kuului danzigilaisen kellon tikutus.

— Neuvo oli typerä ja suunnitelma tyhmä, — sanoi ruhtinas äkkiä. — Minäkin olin tyhmä, kun kuuntelin teitä.

— Tiesin kyllä, että jos asia ei onnistu, niin minä saan syyn niskoilleni, — vastasi Sakowicz.

— Koska neuvoitte hassutuksia.

— Neuvo oli hyvä, mutta jos niillä on jokin piru suojelijanaan, joka heidät auttaa kaikesta selviytymään, niin en minä siitä ole vastuussa.

Ruhtinas kohottautui vuoteellaan.

— Luuletteko?... — sanoi hän katsoen terävästi Sakowicziin.

— Eikö teidän ruhtinaallinen korkeutenne sitten tunne paavinuskolaisia?

— Tunnen, tunnen! Minäkin olen usein ajatellut, että tässä on noituutta. Eilisestä lähtien olen varma asiasta. Lausuitte juuri minun oman ajatukseni, ja sentähden kysyin, onko se todellakin luulonne. Mutta kuka heistä voi olla yhteydessä pahan hengen kanssa?... Ei ainakaan tyttö, sillä hän on siveä... eikä miekankantajakaan, sillä hän on liian tyhmä...

— Vaikkapa tuo täti...

— Olisiko se mahdollista?

— Varmuuden vuoksi sidoin hänet eilen, pantuani sitä ennen tikarini hänen kurkulleen ja... voitteko kuvitella, teidän korkeutenne... kun tänään katsoin tikarin terää, oli se kuin tulessa sulatettu.

— Näyttäkää!

— Viskasin tikarin kaivoon, vaikka sen kahvassa oli kallis turkoosi. En tahtonut sitä enää koskettaa.

— Minä kerron nyt, mitä minulle eilen tapahtui... Riensin tytön luo kuin mielipuoli. En muista, mitä puhuin... sen vain tiedän, että tyttö huudahti: "Mieluummin syöksyn tuleen!" Tiedätte, että siellä on hyvin suuri takka. Hän hyppäsi siihen. Minä hänen jäljessään, sain hänet osittain vedetyksi pois tulesta. Hänen vaatteensa olivat jo tulessa. Minun piti sammuttaa ja samalla pidellä häntä kiinni. Silloin tunsin taudinkohtauksen tulevan, hampaani kiristyivät, oli kuin joku olisi kuristanut kurkusta. Sitten näyttivät kipinät, jotka lentelivät ympärillämme, muuttuvan mehiläisiksi ja surisevan kuin mehiläiset...

— Entä senjälkeen?

— En muista mitään, olin vain pelon vallassa ja ikäänkuin putoamassa pohjattomaan kaivoon. Se oli kamalaa! Vieläkin sitä muistaessani hiukset nousevat pystyyn. Eikä se vain ollut kauhua, vaan... kuinka sanoisin... ääretöntä tyhjyyttä ja kaihoa ja käsittämätöntä raukenemista... Onneksi auttoivat taivaalliset voimat minua, muuten en nyt puhelisi kanssanne.

— Teidän ruhtinaallisella korkeudellanne oli taudinkohtaus, ja silloin näkee kaikenlaisia harhanäkyjä. Varmuuden vuoksi voisi kuitenkin hakkauttaa jokeen avannon ja uittaa tuota akkaa.

— Hitto hänestä! Huomennahan lähdemme matkaan, sitten tulee kevät, yöt lyhenevät ja pahat henget kaikkoavat.

— Jos huomenna lähdetään, niin on parasta, että teidän ruhtinaallinen korkeutenne ei enää välitä tuosta tytöstä.

— On pakkokin olla välittämättä... Mutta nyt olen vapaa koko himostani.

— Päästäkää heidät, menkööt hiiteen täältä!

— Ei käy päinsä!

— Miksi?

— Tuo aatelismies tunnusti omistavansa paljon rahoja, jotka on kaivettu maahan Billewiczissä. Jos päästän heidät, ottavat he rahat ja piiloutuvat metsiin. Tahdon pidättää heidät täällä ja ottaa rahat pakko-otolla... Nyt on sota, ja se on luvallista. Muutenhan hän itsekin niitä tarjosi. Annan kaivaa joka kohdasta Billewiczien puistoja, kyllä rahat löytyvät. Kun miekankantaja istuu täällä, niin hän ei pääse huutamaan yli Liettuan, että häneltä on ryöstetty rahat. Minä vihastun ajatellessani, miten paljon rahaa olen tuhlannut noihin huveihin ja turnajaisiin, ja aivan hyödyttömästi.

— Minua on tuo tyttö jo kauan harmittanut. Sanonpa teidän ruhtinaalliselle korkeudellenne, että kun hän eilen tuli ja sanoi minulle kuin kaikkein alhaisimmalle rengille: "Mene, palvelija, yläkertaan, siellä makaa sinun herrasi!" — niin olin vähältä vääntää häneltä niskat nurin, sillä ajattelin, että hän itse oli pistänyt teidän ruhtinaallista korkeuttanne veitsellä tahi ampunut pistolilla.

— Olitte viisas, kun ette sitä tehnyt. Varokaa kajoamasta häneen!

— Onko meidän todellakin huomenna lähdettävä Podlasieen?

— Niin varmasti kuin Jumala on taivaassa. Onko sotajoukot lähetetty käskyni mukaisesti?

— Ratsumiehet ovat jo menneet Kiejdanyyn, josta heidän on riennettävä Kovnoon ja odotettava siellä... Puolalaiset rykmenttimme ovat vielä täällä, en saanut vielä järjestetyksi heidän lähtöään. Glowbicz lähtee mukanamme, Karlström ruotsalaisineen kulkee etujoukkona. Hänelle olen antanut määräyksen, että matkalla ei saa sääliä kapinoitsijoita ja varsinkaan ei talonpoikia.

— Hyvä. Onko tykistö lähtenyt?

— On.

— Siis myös Paterson?

— Ei! Paterson on täällä ja hoitaa Ketlingiä, joka on pahasti haavoittunut omaan miekkaansa. Jos en tietäisi, että Ketling on rohkea upseeri, luulisin hänen tahallaan haavoittaneen itseään päästäkseen ottamasta osaa retkeen.

Ruhtinas kutsutti luokseen Patersonin, ja hänen vuoteensa ääressä pidettiin neuvottelu, jonka tuloksena oli, että seuraavana päivänä lähdetään hyvissä ajoin liikkeelle ja edetään nopeasti Podlasieen.

Illalla Boguslaw tunsi itsensä jo niin hyvinvoivaksi, että otti osaa upseeriensa kemuihin ja laski siellä leikkiä myöhään yöhön kuunnellen hyvillä mielin hevosten hirnuntaa ja aseitten kalinaa, kun joukot tekivät lähtövalmistuksia.

— Aavistan, että tämä retki palauttaa minulle terveyden, — puhui hän upseereilleen. — Olen täällä neuvottelujen ja huvien keskellä homehtunut. Mutta Jumalan avulla toivon, että käteni iskuja saavat tuntea sekä liittoutuneet että ex-kardinaali.

Tähän rohkeni Paterson lausua:

— On onni, että Delila ei ole leikannut Simsonin hiuksia.

Boguslaw katseli häntä vähän aikaa omituisin katsein, joka sai skotlantilaisen hämilleen. Sitten valaisi peloittava hymy ruhtinaan kasvot.

— Jos Sapieha on pylväs, — sanoi hän, — niin huojutan häntä niin, että koko valtakunta romahtaa hänen päälleen.

Keskustelu oli käynyt saksaksi, jonka vuoksi kaikki läsnäolevat palkkaupseerit sen täydelleen ymmärsivät ja vastasivat kuorossa:

— Amen!

Aamun sarastaessa lähti joukko liikkeelle, ruhtinas etunenässä. Preussilainen aateli, jota oli ollut loistavassa hovissa, alkoi lähteä kotiinsa.

Heidän kanssaan lähtivät Tilsitiin ne, jotka Taurogissa olivat olleet sodan vaaroja paossa ja joille Tilsit nyt oli turvallisempi olinpaikka. Jäljelle jäivät vain miekankantaja, neiti Kulwiec ja Oleńka, jos ei oteta lukuun Ketlingiä ja vanhaa upseeri Braunia, joka oli vähälukuisen turvajoukon päällikkönä.

Miekankantaja oli muutamia päiviä vuoteessa ja sylki verta, mutta hän ei ollut saanut mitään varsinaista vammaa, tervehtyi vähitellen ja alkoi miettiä pakoa.

Saapui kirjeentuoja Billewiczestä ja antoi Boguslawin lähettämän kirjeen. Miekankantaja ei aluksi tahtonut lukea kirjettä, mutta muutti mieltään, kun Oleńka arveli, että oli parasta tietää kaikki vihollisen aikeet.

"Rakas herra Billewicz! Concordia res parvae crescunt, discordia maximae dilabuntur! Kohtalo määräsi, että me emme eronneet niin hyvässä sovussa kuin myötätuntoni teitä ja ihanaa pojantytärtänne kohtaan olisi vaatinut, mutta syy ei ole minun, sillä tiedätte itse parhaiten, miten vilpittömät aikeeni palkittiin kiittämättömyydellä. Mitä vihapäissä tulee tehneeksi, se on ystävyyden takia jätettävä lukuunottamatta, ja siksi toivon, että te tahdotte kiivaan käytökseni antaa anteeksi sen vääryyden takia, jonka puoleltanne kärsin. Minä puolestani annan teille sydämestäni anteeksi, niinkuin kristillinen rakkaus vaatii, ja haluan saattaa välimme entiselleen. Vakuuttaakseni teidät siitä, että sydämeeni ei ole jäänyt kaunaa, olen tahtonut suostua vastaanottamaan palveluksen, jota minulle tarjositte, ja otan siis tarjoamanne rahat..."

Miekankantaja keskeytti tässä lukemisensa, iski nyrkkinsä pöytään ja huusi:

— Ennen minä kuolen kuin killinkikään minun rahalippaastani hänelle liikenee!

— Lukekaahan eteenpäin! — sanoi Oleńka. Miekankantaja nosti taas kirjeen silmiensä lähelle. "... Tämän rahasumman hakemisella en tahdo teitä vaivata enkä panna henkeänne näinä levottomina aikoina vaaraan, minkä vuoksi olen antanut määräyksen kaivaa sen maasta ja laskea."

Miekankantajan ääni loppui, ja kirje putosi hänen käsistään lattialle. Jonkin aikaa näytti siltä, kuin hän olisi menettänyt puhelahjansa, sillä hän repi vain sormillaan tukkaansa. Viimein hän huudahti:

— Iskeköön häntä jokainen, joka uskoo Jumalaan!

Mutta Oleńka sanoi:

— Taas yksi vääryys lisää, siis Jumalan rangaistus lähenee, sillä mitta on kohta täysi!

VIIDES LUKU.

Miekankantajan epätoivo oli niin suuri, että Oleńkan täytyi häntä lohduttaa ja vakuuttaa että rahoja ei vielä voi katsoa menetetyiksi sillä olihan tuo kirje kuitin veroinen, ja Radziwillilta, jolla oli niin paljon tiluksia, voi kyllä toivoa saavansa uloshaetuksi omansa.

Mutta sen sijaan oli vaikea tietää, mikä heidän kummankin kohtaloksi vielä tulisi jos Boguslaw palaisi voittajana Taurogiin. Siksi he alkoivat yhä enemmän ajatella pakoa.

Oleńkan mielestä pako oli kuitenkin lykättävä siihen asti, kunnes Hassling-Ketling tervehtyisi, sillä Braun oli juro ja epäystävällinen sotilas, joka noudatti sokeasti määräyksiä ja jota oli vaikea suostuttaa.

Tyttö tiesi varsin hyvin, että Ketling oli haavoittanut itseään saadakseen jäädä hänen läheisyyteensä, ja siksi hän uskoi Ketlingin tekevän mitä tahansa hänen hyväkseen. Hänen omantuntonsa eteen tosin nousi tuon tuostakin kysymys, onko hänellä oikeutta oman pelastuksensa vuoksi panna vaaraan toisen ihmisen menestys ja kenties henkikin, mutta vaara, joka häntä Taurogissa uhkasi, oli niin kauhea, että sen rinnalla oli Ketlingiä virkavirheestä uhkaava vaara monin verroin vähäisempi. Ketling, joka oli erinomaisen hyvä upseeri, saattoi helposti löytää paremman palveluspaikan ja samalla mahtavampia suojelijoita, kuten kuninkaan, Sapiehan tahi Czarnieckin. Samalla hän palvelisi hyvää asiaa ja voisi osoittaa kiitollisuuttaan sille maalle, missä hän maanpakolaisena oli saanut turvaa. Kuolema uhkasi häntä vain siinä tapauksessa, että hän joutuisi Boguslawin käsiin, mutta vielä ei Boguslaw ollut koko Puolan valtias.

Kun nuoren upseerin terveys tuli siinä määrin entiselleen, että hän jo saattoi hoitaa virkaansa, kutsutti Oleńka hänet luokseen.

Ketling ilmestyi hänen eteensä kalpeana ja riutuneena, mutta täynnä kunnioitusta ja ihailua.

Kyynelet nousivat Oleńkan silmiin, kun hän näki nuoren upseerin onnettomana ja kärsivänä. Hänen tervehdykseensä ja kysymykseensä, miten paraneminen edistyy, Ketling vastasi:

— Terveyteni paranee, ikävä kyllä, mutta mielelläni kuolisin.

— Teidän täytyy jättää tämä palvelus! — sanoi tyttö katsoen häneen osaaottavasti. — Niin kelpo sydämen kuin teidän täytyy myös varmasti tietää palvelevansa kelpo isäntää ja oikeata asiaa. Milloin palvelusaikanne päättyy?

— Vasta puolen vuoden kuluttua.

Oleńka oli vähän aikaa vaiti, mutta katsoi sitten häneen lempeästi kauniilla silmillään ja sanoi:

— Kuulkaa minua, herra ritari! Puhun teille kuin veljelle ja uskotulle: teidän pitää poistua täältä!

Sitten hän ilmoitti hänelle sekä pakoaikeensa että toiveensa saada häneltä apua. Hän alkoi esittää, että Ketling voisi kaikkialla saada työtä, mutta kelpo työtä, hänen kelpo sydämensä arvoista ja ritarin kunnian vaatimusten mukaista. Viimein hän lopetti sanomalla:

— Olen teille kiitollinen kuolinhetkeeni asti. Minä antaudun Jumalan turviin ja omistan elämäni hänen palvelemiseensa, mutta missä olettekin, kaukana tahi lähellä, sodassa tahi rauhan toimissa, minä rukoilen puolestanne, pyydän Jumalaa suomaan veljelleni ja hyväntekijälleni rauhaa ja onnea, koska minä en voi antaa hänelle muuta kuin kiitollisuuteni ja esirukoukseni.

Hänen äänensä alkoi väristä. Upseeri kuunteli hänen sanojaan kalmankalpeana, polvistui viimein, pani molemmat kädet otsalleen ja vastasi vaikerrusta muistuttavalla äänellä:

— En voi, neiti! En voi!

— Te annatte minulle siis kieltävän vastauksen? — kysyi hämmästyen Oleńka.

Vastauksen asemesta upseeri alkoi rukoilla.

— Suuri ja laupias Jumala! lapsuudestani asti ei vilppi koskaan ole noussut huulilleni, enkä ole itseäni häväissyt tekemällä väärää tekoa. Nuorukaisena puolustin heikoilla käsilläni kuningastani ja isänmaatani. Miksi, Jumalani, panet päälleni niin raskaan rangaistuksen ja lähetät tuskan, joka on minulle ylivoimainen!

Sitten hän kääntyi Oleńkan puoleen:

— Neiti, te ette tiedä, mitä käsky merkitsee sotilaalle! Kuuliaisuus ei ole ainoastaan hänen velvollisuutensa, vaan hänen ylpeytensä ja kunniansa. Minua sitoo vala ja enempikin kuin vala, nimittäin ritarisanani, että en jätä palvelustani ennen määräaikaa ja että sokeasti täytän kaikki, mitä virkaani kuuluu. Olen sotilas ja aatelismies, ja Jumala auttakoon minua, että en koskaan seuraisi niiden palkkasoturien esimerkkiä, jotka rikkovat kunnian ja viran vaatimukset. En teidänkään käskystänne tahi pyynnöstänne, neiti, riko antamaani lupausta, vaikka minun on tuskallista se sanoa. Jos saisin määräyksen olla päästämättä ketään pois Taurogista ja minut pantaisiin vartioimaan porttia, ja jos te, neiti, silloin tahtoisitte vastoin määräystä siitä mennä, niin te pääsisitte menemään, mutta vain minun ruumiini yli. Te, neiti, ette tuntenut minua ja erehdyitte suhteeni. Mutta säälikää minua, ymmärtäkää, että minä en voi auttaa teitä pakoon enkä edes saa kuulla siitä, sillä määräys on täsmällinen, ja se on annettu Braunille ynnä meille viidelle tänne jääneelle upseerille. Jumalani, jos olisin aavistanut tuollaisen määräyksen tulevan, olisin mieluummin lähtenyt sotaretkelle! En voi saada teitä, neiti, vakuutetuksi, ettekä te usko, mutta Jumala näkee, että henkeni antaisin puolestanne empimättä... kunniaani en voi, en voi antaa!

Oleńka ei tahtonut voida selvitä hämmästyksestään. Hänellä ei ollut aikaa harkita, eikä hän ennättänyt huomata, miten harvinaisen jaloluontoinen henkilö hänellä oli edessään. Hän huomasi vain, että viimeinenkin pelastuksen mahdollisuus oli luisumassa hänen käsistään.

— Tapahtukoon Jumalan tahto! — sanoi hän viimein.

Ketling tunsi, että hänen oli aika mennä, mutta hän ei liikahtanut paikaltaan. Hänen kalpeat huulensa liikkuivat, mutta eivät saaneet lausutuksi sanaakaan.

Hän tahtoi langeta tytön jalkoihin ja pyytää anteeksi, mutta tunsi toiselta puolen, että tällä oli yllin kyllin kantamista omassa onnettomuudessaan. Viimein hän kumarsi ja poistui ääneti, mutta heti käytävään tultuaan hän repäisi siteen avoimelta haavaltaan ja kaatui tajuttomana. Tunnin kuluttua palatsin vartija löysi hänet ja toimitti hoitoon, mutta nuori upseeri sairastui pahoin eikä voinut kahteen viikkoon nousta vuoteesta.

Ketlingin mentyä Oleńka oli jonkin aikaa aivan ymmällä. Kieltävä vastaus oli hänelle täydellinen yllätys, ja siksi hän ensihetkellä, niin voimakas kuin — olikin, tunsi olevansa vain heikko nainen, ja vaikka hän toistelikin itsekseen: "Tapahtukoon Jumalan tahto!" niin vuolaat kyynelet alkoivat tulvia hänen silmistään.

Huoneeseen tuli miekankantaja ja nähtyään tytön arvasi heti, että tällä oli ikävä uutinen kerrottavana. Hän kysyi vilkkaasti:

— Herran tähden, mitä kuuluu?

— Ketling kieltäytyy, — vastasi tyttö.

— Kaikki ne ovat roistoja ja lurjuksia! Kuinka! Eikö hän siis tahdo auttaa?

— Hän ei vain ole auttamatta, — sanoi tyttö kiukutellen kuin pieni lapsi, — vaan sanoopa vielä estävänsäkin sen, vaikkapa henkensä uhalla.

— Miksi, Herran nimessä?

— Semmoinen on kohtalomme. Me olemme onnettomimmat kaikista ihmisistä!

— Surmatkoon salama nuo kaikki vääräuskoiset! — huusi miekankantaja. — Ei ole kunnon ihmisten elämistä tämmöisinä aikoina!

Hän alkoi kävellä kiivaasti edestakaisin huoneessa ja puida nyrkkiään. Viimein hän sanoi kiristellen hampaitaan:

— Mieluummin olisin tekemisissä Vilnon vojevodan kanssa, tuhat kertaa mieluummin vaikkapa Kmicicin kanssa kuin noiden kauniiksi maalattujen lurjusten, joilla ei ole kunniaa eikä omaatuntoa!

Kun Oleńka ei vastannut mitään, vaan alkoi yhä katkerammin itkeä, tuli miekankantaja lempeämmäksi ja alkoi puhua:

— Älä itke! Kmicic tuli mieleeni vain sen vuoksi, että hän edes kykenisi vapauttamaan meidät tästä Babylonian vankeudesta. Kyllä hän näyttäisi noille kaikille Brauneille, Ketlingeille, Patersoneille ja itse Boguslawillekin! Ne ovat kaikki samanlaisia pettureita! Älä itke, ei itku mitään auta! Tässä täytyy keksiä neuvot. Koska Ketling ei tahdo auttaa hitto hänet vieköön! — niin meidän on tultava omin neuvoin toimeen. Sinulla on muka miehuullinen mieli, mutta tärkeällä hetkellä et osaa muuta kuin nyyhkyttää. Kyllä me selviydymme!

Oleńka pyyhki silmänsä.

— Luuletteko, että onnistumme? — kysyi hän.

— Luulen, että on välttämätöntä, ja koska on välttämätöntä, niin on mahdollistakin, vaikkapa vaikeudet näyttäisivät millaisilta.

— Tein pahasti, kun itkin, — sanoi Oleńka. — Ryhtykäämme mahdollisimman pian miettimään!

Kyynelet olivat kokonaan kuivuneet hänen silmistään, ja kulmakarvat saivat hänen ajatellessaan entisen tarmoa ilmaisevan asentonsa.