Part 16

— Suokaa anteeksi, että noin ihanan olennon läsnäollessa puhumme näin runottomista asioista. Ajat ovat semmoiset, että ihailulle ja ihastelulle ei aina voi suoda niille tulevaa sijaa.

Oleńka loi silmänsä alas ja tarttuen sormiensa päillä hameeseensa teki asianmukaisen niiauksen vastaamatta mitään.

Miekankantaja oli tällä välin jo ennättänyt laatia päässään suunnitelman, joka oli varsin kömpelö, mutta jota hän itse piti erinomaisen älykkäänä.

— Vien tytön pois enkä anna rahojakaan, — ajatteli hän.

Yskäistyään hän lausui sitten ääneen:

— Minusta on mieluisaa olla avuksi teidän korkeudellenne. Patersonille en voinut sanoa kaikkea. Juttu on semmoinen, että kultarahojakin on ruukullinen eri paikkaan kaivettuina, jotta pahimmassa tapauksessa ei koko omaisuus menisi. Sitäpaitsi on vielä muiden Billewiczien rahoja, mutta ne on piilotettu minun poissa ollessani tämän neidin osoitusten mukaan, ja hän yksin voi ne kätköpaikat löytää, sillä mies, joka hänellä oli tässä työssä, on kuollut. Luvallanne lähdemme matkaan molemmat ja tuomme kaikki rahat.

Boguslaw katsoi häneen terävästi.

— Kuinka? Paterson kertoi teidän jo lähettäneen palvelijat matkaan, ja jos he ovat lähteneet, niin he tietysti tietävät, missä rahat ovat.

— Mutta noista toisista rahoista ei tiedä kukaan muu kuin neiti Billewicz.

— Niiden täytyy olla jossakin helposti tunnettavassa paikassa, jonka voi selittää sanoilla tahi helposti delineare paperille.

— Sanat ovat tuulta, — vastasi miekankantaja, — eivätkä palvelijat ymmärrä mitään piirroksista. Me lähdemme molemmat, sillä hyvä!

— Hyväinen aika! Tottahan te itse tunnette hyvin omat puistonne ja voitte lähteä yksin. Miksi neiti Aleksandran pitäisi vaivautua.

— Yksin en lähde! — sanoi miekankantaja päättävästi.

Boguslaw katsahti uudelleen tutkivasti häneen, istuutui mukavammin nojatuoliinsa ja koputteli kädessään olevalla kepillä saappaitaan.

— Niinkö? — sanoi hän. — Hyvä on! Siinä tapauksessa annan kaksi rykmenttiä ratsuväkeä saattamaan teitä sinne ja takaisin.

— Emme me tarvitse mitään rykmenttejä. Yksin menemme ja tulemme. Se on meidän puoltamme, ei meitä siellä vaara uhkaa.

— Vieraistani huolehtivana isäntänä minä en voi sallia, että neiti Aleksandra matkustaa ilman asestettua saattojoukkoa. Valitkaa siis itse: joko menette yksin tahi teitä seuraa vartiosto!

Miekankantaja huomasi takertuneensa omaan verkkoonsa, ja hän suuttui siitä niin, että unhottaen kaiken varovaisuuden huusi:

— Valitkaa itse, teidän korkeutenne! Joko lähdemme me kahden ilman vartiostoa tahi minä en anna rahoja!

Oleńka loi häneen rukoilevan katseen, mutta hän oli jo aivan punainen kiivastuksesta. Luonnostaan hän oli varovainen mies, jopa arkakin, ja koetti kaikesta päästä vähällä, mutta kun hänen kärsivällisyytensä loppui ja kun oli kysymyksessä Billewiczien kunnia, niin hän jonkinmoisella epätoivon rohkeudella hyppäsi vaikka kaikkein mahtavimmankin vihamiehen silmille.

Nytkin hän asetti vasemman kätensä puuskaan, puristi samalla sapeliaan ja huusi täyttä kurkkua: — Ollaanko täällä vankeja? Onko tarkoitus sortaa vapaata kansalaista? Poljetaanko perusoikeuksia?

Boguslaw nojasi hartioitaan nojatuolin selustinta vasten, katseli häntä tarkkaavaisesti, eikä hänen kasvoillaan kuvastunut mitään vihastusta, vain hänen katseensa tuli hetki hetkeltä kylmemmäksi ja kävelykeppi iski tiheämmin saappaisiin. Jos miekankantaja olisi paremmin tuntenut ruhtinaan, niin hän olisi huomannut, että oli joutumassa suureen vaaraan.

Boguslawin kanssa oli suorastaan peloittavaa olla tekemisissä, sillä ei koskaan voinut tietää, millä hetkellä tämä kohtelias ritari ja itsensä hillitsemään tottunut diplomaatti muuttui julmaksi ja hillittömäksi ylimykseksi, joka yhtä julmasti kuin itämaiden yksinvaltiaat kukisti kaiken vastarinnan. Hieno sivistys, Euroopan huomattavimmissa hoveissa opittu käytöstapa, ihmisten parissa saavutettu tyyni ja hieno esiintyminen olivat kuin kauniita, suuria kukkia, joiden takana piileksi tiikeri.

Mutta miekankantaja ei sitä tietänyt, vaan huusi vihastuksensa sokaisemana edelleen:

— Älkää teeskennelkö enää, teidän korkeutenne, sillä teidät tunnetaan!... Ei Ruotsin kuningas eikä vaaliruhtinas, joita molempia te palvelette isänmaan vahingoksi, eikä teidän ruhtinasarvonne suojele teitä tuomioistuimen edessä, ja aatelin sapelit opettavat kyllä tapoja... senkin nulikka!

Boguslaw nousi, taittoi voimakkaissa käsissään keppinsä, heitti palaset miekankantajan jalkoihin ja sanoi peloittavana, käheällä äänellä:

— Tuossa ovat teidän tuomioistuimenne! Tuossa ovat teidän säätyoikeutenne!

— Törkeätä väkivaltaa! — huusi miekankantaja.

— Vaiti, kurjimus, tahi lyön sinut mäsäksi, — huusi ruhtinas.

Hän astui miekankantajaa kohti tarttuakseen tämän rinnuksiin ja paiskatakseen hänet seinää vasten. Mutta samassa Oleńka asettui heidän väliinsä.

— Mitä teidän korkeutenne tahtoo tehdä? — sanoi hän.

Ruhtinas pysähtyi.

Tyttö seisoi sieraimet laajentuneina, kasvot hehkuvina ja silmät säkenöivinä kuin vihastunut Minerva. Rinta kohoili kuin meren pinta, ja hän oli niin ihana seisoessaan siinä vihastuneena, että Boguslawin katsoessaan häntä valtasi voimakas intohimo.

Ruhtinaan viha lauhtui, hän tyyntyi ja katsoi vielä vähän aikaa Oleńkaan, hänen ilmeensä tuli lempeäksi, hän painoi pään rinnalleen ja sanoi:

— Antakaa anteeksi, taivaallinen neiti!... Sydämeni on niin täynnä murheita ja ikävyyttä, että en voi hillitä itseäni.

Sen sanottuaan hän poistui huoneesta. Oleńka väänteli käsiään, ja miekankantaja, joka oli tullut taas järkiinsä, repi tukkaansa huudahtaen:

— Minä olen turmellut kaikki, minä olen syynä sinun onnettomuuteesi!

Ruhtinas ei näyttäytynyt koko päivänä. Hän söi päivällistäkin omassa huoneessaan kahden kesken Sakowiczin kanssa. Hän oli kuohuissaan sydämen pohjaa myöten eikä kyennyt ajattelemaan niin selvästi kuin tavallisesti. Kuume jäyti häntä. Se oli alkua siihen ankaraan kuumetautiin, jonka kohtaukset häntä myöhemmin hirveästi vaivasivat. Mutta tällä kertaa hän katsoi tilansa johtuvan harvinaisen voimakkaasta rakkaudesta ja ajatteli, että hänen piti joko saada himonsa tyydytetyksi tahi kuolla.

Kerrottuaan koko keskustelunsa miekankantajan kanssa Sakowiczille hän sanoi:

— Käteni ja jalkani ovat tulessa, tulikipunoita liikkuu suonissani, suuni on kuiva. Tuhannen sarvipäätä, mitä tämä merkitsee?... Ei koskaan ennen minulle ole sattunut tällaista!...

— Teidän korkeutenne on täyteen ahdettu ennakkoluuloja aivan kuin paistettu salvokukko puuroa. Ruhtinas Puuropää!... Hahhahhah!

— Hölmö!

— Hyvä on!

— En tarvitse sukkeluuksianne!

— Ottakaa, teidän korkeutenne, luuttu ja menkää soittamaan tytön ikkunain alle. Kenties näette ikkunassa... miekankantajan nyrkin. Hyi hitto! Semmoistako on Boguslaw Radziwillin rohkeus?

— Hölmö!

— Hyvä! Huomaan, että teidän korkeutenne alkaa puhella itsekseen ja lausua itselleen totuuden päin silmiä. Rohkeammin vain, ei pidä antaa korkean arvon peloittaa itseään!

— Katsokaahan, Sakowicz, jos Kastorini heittäytyy kovin tuttavalliseksi, niin potkaisen sitä kuonoon! Teille voi kyllä käydä huonomminkin!

Sakowicz hyppäsi pystyyn yhtä raivostuneen näköisenä kuin aikaisemmin miekankantaja ja alkoi, erinomainen matkija kun oli, huutaa äänellä, joka hämmästyttävästi muistutti miekankantajan ääntä:

— Ollaanko täällä vankeja? Tahdotaan sortaa vapaata kansalaista, polkea perusoikeuksia?

— Riittää jo, — sanoi ruhtinas kuumeisesti. — Siellä suojeli tyttö omalla ruumiillaan tuota vanhaa aasia, mutta täällä ei ole ketään, joka suojelisi teitä.

— Koska hän astui esille, niin hänet olisi pitänyt ottaa!

— Sen teenkin! Mutta tässä on jotakin noituutta. Joko hän on taikonut minut tahi muuten ovat asianhaarat muodostuneet sellaisiksi, että minä suorastaan en voi hallita järkeäni... Kunpa olisitte nähnyt, miltä hän näytti suojellessaan tuota ukon rahjusta!... Mutta tehän olette tomppeli!... Katsokaa, miten käteni ovat tuliset! Rakastaa semmoista, pitää semmoinen omanaan, saada semmoisen kanssa...

— Perillisiä! — lisäsi Sakowicz.

— Niin, niin! Niin on oleva, muuten intohimoni vuoksi räjähdän kappaleiksi kuin kranaatti! Herra Jumala, kuinka on laitani!... Menenkö minä naimisiin vai mitä, piru soikoon?

Sakowicz tuli vakavaksi.

— Sitä ei teidän ruhtinaallisen korkeutenne pidä ajatellakaan!

— Minä ajattelen mitä tahdon ja teen mitä tahdon, vaikka kokonainen rykmentti Sakowiczeja koko päivän huutaisi korvaani: "Sitä ei teidän ruhtinaallisen korkeutenne pidä ajatellakaan!"

— Ah, näen, että tästä on leikki kaukana!

— Olen sairas, noiduttu, minun on se tehtävä!

— Miksi teidän ruhtinaallinen korkeutenne ei halua noudattaa minun neuvoani?

— Minäpä noudatan! Vieköön piru kaikki unet, kaikki Billewiczit, koko Liettuan ja sen tuomioistuimet ja Jan Kasimirin kaupan päällisiksi! Muuten en saa mitään aikaan... Riittää! Tässä on suuri asia kysymyksessä. Ja minä, tomppeli, olen tähän asti horjunut puoleen ja toiseen! Pelkäsin unia, Billewiczejä, oikeusjuttuja, aatelin mielipidettä, Jan Kasimirin menestystä. Sanokaa minulle, että olen tomppeli! Kuuletteko? Minä käsken teitä nimittämään itseäni tomppeliksi!

— Mutta minä en tottele, sillä nyt näen edessäni todellisen Radziwillin. Mutta sairas te varmaankin olette, teidän korkeutenne, sillä noin kiihtyneenä en ole teitä koskaan nähnyt. Kaikki selviää vielä kyllä.

Äkkiä Sakowicz löi otsaansa.

— Nyt tiedän, teidän korkeutenne! — sanoi hän. — Olen kuullut tämänkaltaisen tapauksen sattuneen Preussissa...

— Kuiskuttaako piru jotakin korvaanne? Sanokaa se pian!

Mutta Sakowicz ei vastannut pitkään aikaan mitään. Viimein hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän sanoi:

— Kiittäkää onneanne, teidän korkeutenne, siitä, että se on antanut ystäväksenne Sakowiczin!

— Mitä uutta! Mitä uutta!

— Tilsitissä on muuan Plaska, vai mikä hän lienee, joka aikoinaan oli pappina Noworanyssa, kääntyi sitten Lutherin uskoon, meni naimisiin ja siirtyi vaaliruhtinaan turviin ja on nykyjään kalakauppias. Aikoinaan koetti piispa Parczewski saada hänet takaisin Samogitiaan, missä häntä varmaankin olisi odottanut polttorovio, mutta vaaliruhtinas ei tahtonut luovuttaa samanuskoista.

— Mitä se minuun kuuluu? Älkää puhuko pötyä!

— Mitäkö se teidän korkeuteenne kuuluu? Täytyyhän sen kuulua. Hän ompelee teidät kaksi yhteen niinkuin päällyksen ja aluksen, ymmärrättekö? Mutta kun poropeukaloa ei lasketa ammattilaisiin kuuluvaksi, niin hänen ompeluksensa voi helposti purkaa, ymmärrättehän. Tätä ompelua eivät asianomaiset ammattimiehet tunnusta päteväksi, ja senpä vuoksi ei siitä nouse huutoa eikä hölyä. Mestarilta voi sitten vääntää niskat nurin, ja teidän korkeutenne on ensimmäinen lausumaan valittelunsa siitä, että olette joutunut petoksen uhriksi, ymmärrättekö? Sitten ei muuta kuin _crescite et multiplicamini_. Minä ensimmäisenä annan siunaukseni.

— Ymmärrän ja en, — sanoi ruhtinas. — Piru vieköön, ymmärrän täydelleen! Sakowicz, lienette syntynyt maailmaan hampaat suussa. Hirsipuussa te päätätte päivänne, ei ole muuta mahdollisuutta... Oi, herra staarosta! Niin kauan kuin minä elän, ei hiuskarvakaan putoa päästänne eikä palkinto jää tulematta... kyllä minä...

— Teidän ruhtinaallinen korkeutenne! Te pyydätte juhlallisesti neiti Billewiczin kättä häneltä itseltään ja miekankantajalta. Jos nämä vastaavat kieltävästi, niin käskekää nylkeä minulta nahka, tehkää siitä rensselit sandaaleihinne ja menkää katuvaisena pyhiinvaellusmatkalle... Roomaan. Teidän on vain sanottava miekankantajalle ja neidille, että vaaliruhtinaan ja Ruotsin kuninkaan takia, jotka tahtovat naittaa teille Bipontin ruhtinattaren, avioliitto on pidettävä salassa rauhan tuloon asti. Avioehdot voitte muuten laatia millaiset hyvänsä, sillä missään tapauksessa ei kumpikaan kirkko niitä tunnusta. Mitä arvelette?

Boguslaw oli vaiti vähän aikaa, ja hänen kuumeisille kasvoilleen nousi vielä toinen puna. Sitten hän sanoi:

— Minulla ei ole aikaa, kolmen päivän kuluttua minun on lähdettävä Sapiehaa vastaan.

— Siksipä juuri! Jos olisi enemmän aikaa, niin ei voisi sopivasti selittää, miksi on niin kiire. Vain ajan niukkuus tekee ymmärrettäväksi sen, että otetaan ensimmäinen pappi, mikä käsiin saadaan. Se on reipas tyttö, ja voitte ottaa hänet retkelle mukaan. Jos Sapieha teidät voittaisi, niin te kuitenkin puoleksi olisitte voitolla.

— Hyvä! Hyvä! — sanoi ruhtinas.

Mutta samassa hän sai ensimmäisen kuumekohtauksensa, niin että ei kyennyt puhumaan. Hän kangistui, mutta alkoi sitten nytkähdellä kuin vedestä nostettu kala. Mutta ennenkuin pelästynyt Sakowicz ennätti hakea lääkärin, meni kohtaus jo ohi.

KOLMAS LUKU.

Seuraavana päivänä ruhtinas Boguslaw meni miekankantajan luo.

— Herra miekankantaja! — sanoi hän jo kynnyksellä. — Tein itseni viime kerralla syypääksi pahaan rikkomukseen, sillä kiivastuin omassa talossani. Mea culpa! Vikani on sitä suurempi, kun loukkasin miestä, joka kuuluu Radziwilleille vanhastaan ystävälliseen sukuun. Mutta nyt olen tullut pyytämään anteeksi. Palauttakoon vilpitön katumukseni välimme entiselleen. Te tunnette vanhastaan Radziwillit ja tiedätte, että me emme hevin pyydä anteeksi. Ettehän te, perheemme vanha ystävä, vetäne pois kättänne, kun ojennan teille omani?

Näin sanoen hän ojensi kätensä, ja miekankantaja, jonka sydämestä jo pahin kiivastus oli haihtunut, tarttui hänen käteensä, vaikkakin empien, ja sanoi:

— Teidän korkeutenne! Antakaa meille jälleen vapautemme, se on paras hyvitys!

— Te olette vapaat ja voitte lähteä vaikka tänään!

— Kiitän teidän korkeuttanne! — sanoi miekankantaja ihmeissään.

— Vain yhden ehdon panen ja toivon, että Herran tähden ette sitä hylkää.

— Mikä se on? — kysyi miekankantaja peloissaan.

— Että tahdotte kuunnella kärsivällisesti, mitä minulla on sanottavaa.

— Jos se vain on ehtona, niin kuuntelen vaikka iltaan asti.

— Älkää antako minulle heti vastausta, vaan harkitkaa tunti tahi pari.

— Jumala tietää, että vapaaksi päästäkseni olen valmis myönnytyksiin.

— Vapauden te kyllä saatte, mutta en tiedä, halunnetteko sitä käyttää ja onko tarpeellista jättää minun taloni. Olisin iloinen, jos pitäisitte kotiani Taurogissa omananne, mutta kuunnelkaa nyt! Tiedättekö, miksi vastustin neiti Billewiczin lähtöä? Sentähden, että arvasin teidän tahtovan yksinkertaisesti paeta, mutta minä olen niin rakastunut pojantyttäreenne, että häntä nähdäkseni olisin valmis uimaan joka päivä Hellespontoksen yli niinkuin Leander teki Heron tähden...

Miekankantaja tuli tulipunaiseksi.

— Ja tämmöistä teidän korkeutenne uskaltaa puhua minulle?

— Teille nimenomaan, rakas ystävä!

— Herra ruhtinas! Etsikää menestystä hovinaisten parista, mutta älkää rohjetko koskettaa aatelisneitoa! Voitte pitää häntä vankina, mutta ei ole lupa häntä häväistä!

— Ei ole lupa häväistä, — vastasi ruhtinas, — mutta on lupa kumartaa vanhalle Billewiczille ja sanoa hänelle: Kuulkaa minua, isä! Antakaa minulle pojantyttärenne vaimoksi, sillä en voi elää ilman häntä!

Miekankantaja hämmästyi niin, että ei saanut sanaa suustaan, kierteli vain viiksiään ja katseli silmät selällään. Sitten hän alkoi hieroa käsin kasvojaan ja katsella vuoroin ruhtinaaseen ja vuoroin ympärilleen. Viimein hän sanoi:

— Näenkö unta vai olenko valveilla?

— Ette nuku, hyvä ystävä, ette nuku, mutta jotta vielä paremmin tulisitte vakuutetuksi, toistan cum omnibus titulis: minä, ruhtinas Boguslaw Radziwill, Liettuan suuriruhtinaskunnan tallimestari, pyydän teiltä, Tomasz Billewicziltä, Rosienin miekankantajalta, pojantyttärenne, jahtimestarintyttären neiti Aleksandran kättä.

— Kuinka? Herran tähden? Onko teidän ruhtinaallinen korkeutenne tarpeeksi punninnut asiaa?

— Minä olen punninnut, nyt punnitkaa te, onko ritari neidon arvoinen!

— Onko teidän korkeutenne ottanut huomioon säätyerotuksen?

— Puhuuko Billewicz tuolla tavoin? Niinkö vähän arvoa annatte vanhalle suvullenne?

— Teidän korkeutenne, minä tiedän, että sukumme juuri on etsittävä vanhasta Roomasta, mutta...

— Mutta suvussanne ei ole ollut hetmaneja eikä kanslereita, — keskeytti ruhtinas. — Vähät siitä! Kun kerran aatelismies meidän valtakunnassamme voi tulla valituksi kuninkaaksi, niin hänen tiellään ei ole mitään kynnyksiä. Minä polveudun Brandenburgin prinsessasta, isäni Ostrogin ruhtinattaresta, mutta isoisäni, muistossa kuuluisa Krzysztof I, se, jonka liikanimenä oli salama, suurhetmani, kansleri ja Vilnon vojevoda, nai neiti Sobekin, eikä silti kruunu pudonnut hänen päästään, sillä neiti Sobek oli aatelia ja siis saman veroinen kuin kuka muu hyvänsä. Mutta kun isävainajani meni naimisiin vaaliruhtinaan tyttären kanssa, niin ihmeteltiin, että hän ei kylliksi pitänyt kiinni arvostaan, vaikka hänestä tuli hallitsijahuoneen sukulainen. Noin peijakkaan pöyhkeätä on aateli! No, hyvä ystävä, ettehän vain arvelle, että Sobek oli parempi kuin Billewicz?

Näin puhuen ruhtinas kutkutti tuttavallisesti miekankantajan polvea. Aatelismies taipui kuin vaha ja vastasi:

— Jumala palkitkoon teidän ruhtinaallisen korkeutenne jalomielisyyden!... Taakka putoaa sydämeltäni! Kunpa ei olisi tuota erotusta uskonnoissa...

— Katolinen pappi saa meidät vihkiä, minä en itsekään halua toista!

— Koko elämämme ajan olemme siitä kiitolliset, sillä tässä on kysymys Jumalan siunauksesta!

— Perillisiin nähden taas, — sanoi ruhtinas hymyillen, — en tahdo kiistellä, sillä ei ole sellaista asiaa, jota en olisi valmis tekemään ihanan pojantyttärenne takia.

Miekankantajan kasvot kirkastuivat aivan kuin aurinko olisi niitä valaissut.

— Jumala ei todellakaan ole kitsastellut antaessaan hänelle kauneutta! — sanoi hän.

Boguslaw nipisti aatelismiestä käsivarresta, nojautui häneen päin ja kuiskutti hänen korvaansa:

— Ensimmäisestä tulee poika, ja kaunis poika tuleekin, sen minä takaan!

— Hihihii!

— Eihän muuten voi olla, kun äiti on Billewicz.

— Äiti Billewicz ja isä Radziwill! — lisäsi miekankantaja nauttien näiden nimien yhdistämisestä. — Hihii! Kylläpä syntyy puheen porinaa yli koko Samogitian! Entä mitä sanovat vihamiehemme Siciriskit, kun Billewiczit noin kohoavat arvossa?

— Me karkoitamme heidät Samogitiasta!

— Suuri Jumala, laupias Jumala, tutkimattomat ovat Sinun tiesi, mutta jos olet tuominnut Sicinskit halkeamaan kateudesta, niin tapahtukoon Sinun tahtosi!

— Amen! — lisäsi Boguslaw.

Jonkin aikaa vaiti oltuaan Boguslaw puhui:

— Eilen teidän vielä sopi, mutta nyt ei enää sovi otaksua, että tahdoin vain heittää teille pölyä silmiin, kun puhuin olevani kuninkaan ja isänmaan puolella. Toistan nyt vaitioloonne luottaen niinkuin sukulaiselle ainakin, että se, mitä puhuin rauhasta ja sen ehdoista, oli silkkaa totuutta. Teki minunkin mieleni syöksyä taistelutanterelle, ja semmoiseenhan minua luontoni vetää, mutta kun huomasin, että pelastus ei ole sitä tietä saavutettavissa, niin oli pakko turvautua toiseen keinoon. Tärkeätä olisi nyt saada sopimukset aikaan. Ruotsin kuningas on käyttänyt minua välittäjänään neuvotteluissa, ja tiedättekö minkätähden? Kas, Caroluksen toinen sisar on naimisissa De la Gardien kanssa, mutta toinen, Bipontin prinsessa, on vielä naimaton, ja hänet kuningas tahtoisi antaa minulle puolisoksi, jotta saisi sukumme liittolaisekseen ja valmiin puolueen itselleen Liettuassa. Siitä johtuu hänen suopeutensa minua kohtaan, johon myös vaaliruhtinas häntä kehoittaa.

— Kuinka siis? — kysyi miekankantaja levottomana.

— Minä en tietysti teidän kyyhkyläistänne vaihda mihinkään prinsessaan. Mutta minun ei sovi suututtaa ruotsalaista petoa, ja siksi vitkastelen. Mutta sitten, kun sopimus on saatu allekirjoitetuksi, sitten katsotaan!

— Entäpä jos ne eivät allekirjoitakaan, kun saavat kuulla, että teidän korkeutenne menee naimisiin?

— Herra miekankantaja! — sanoi ruhtinas vakavasti. — Olette syyttänyt minua epäisänmaallisuudesta... Nyt minä kansalaisena kysyn teiltä: onko minulla oikeus yksityisen onneni takia uhrata valtion onni?

Miekankantaja mietti.

— Minusta näyttää, — sanoi hän sitten, — että häät täytyy lykätä, vaikka sanotaankin, että mikä pitkistyy, se mutkistuu.

— Minun mieleni ei muutu, sillä tämä rakkaus kestää elämäni ajan, ja mitä uskollisuuteen tulee, niin siinä suhteessa ei Penelope ole minun veroiseni.

Miekankantaja alkoi entistä enemmän olla peloissaan, sillä hänellä oli aivan päinvastainen käsitys ruhtinaan uskollisuudesta, mutta ruhtinas lisäsi vielä ikäänkuin kukkuraksi kaikelle:

— Te olette oikeassa: asiat voivat mutkistua. Huomispäivästä ei kukaan voi olla varma. Minä voin sairastua, — parhaillaan on jotakin tulossa, sillä eilen sain niin ankaran taudinkohtauksen, että Sakowicz oli pulassa kanssani. Voin kuolla, kaatua retkellä Sapiehaa vastaan, ja paljonhan siellä onkin kaikenlaista tulossa.

— Jumalan tähden, keksikää jokin neuvo, teidän korkeutenne!

— Mitä minä voin keksiä! — sanoi ruhtinas surullisesti. — Itsekin mielelläni tahtoisin sitoa itseni suloisilla siteillä.

— Antakaa siis vihkiä itsenne, tuli sitten mitä tuli!

Boguslaw hypähti pystyyn.

— Kautta pyhän evankeliumin! Teidän pitäisi älynne vuoksi olla Liettuan kansleri! Kolmeen päivään ei toinen olisi keksinyt sitä, minkä te heti oivalsitte. Juuri niin! Antaa vihkiä ja olla sitten mitään hiiskumatta! On siinä pää! Minä lähden joka tapauksessa kahden päivän kuluttua Sapiehaa vastaan, sillä se on pakko. Siihen mennessä valmistan salaisen käytävän neidin huoneeseen ja sitten lähden matkaan. Teillä on valtiomiehen pää! Kaksi tahi kolme uskottua saa tietää salaisuuden ja olla todistajina, jotta avioliitto tulisi solmituksi kaikkia muodollisuuksia noudattaen. Sopimuskirja tehdään, myötäjäisistä annetaan takuu, ja sitten toistaiseksi — sh! ei hiiskahdusta! Hyvä ystävä, kiitän teitä sydämestäni! Tulkaa syliini ja menkää sitten lemmittyni luo! Odotan hänen vastaustaan kuin tulisilla hiilillä! Sillävälin lähetän Sakowiczin noutamaan pappia. Näkemiin!

Ruhtinas päästi hämmästyneen miekankantajan irti syleilystään ja riensi pois huoneesta.

— Jumala nähköön, — sanoi miekankantaja itsekseen päästyään hiukan tasapainoon, — annoin ilmeisesti hänelle niin hyvän neuvon, että Salomonkaan ei tarvitsisi semmoista hävetä, mutta toivoisin, että sitä ei tarvitsisi noudattaa. Salaperäistä, salaperäistä... Mutta katsoipa asiaa miten päin tahansa, näin sen täytyy mennä... Hm! Se on ainoa mahdollisuus, huomaahan sen sokeakin. Kunpa nuo hiiden ruotsalaiset paleltuisivat kuoliaiksi! Jos ei olisi noita neuvotteluja, niin olisi loistavat häät, ja koko Samogitia saapuisi niihin. Mutta nyt täytyy miehen hiipiä oman vaimonsa luo töppösissä, että kukaan ei kuulisi. Hyi hitto! Sicinskit eivät vielä lähitulevaisuudessa halkea kateudesta, mutta se heidän kohtalokseen kuitenkin vielä tulee.

Hän lähti Oleńkan luo.

Sillä välin ruhtinas taas neuvotteli Sakowiczin kanssa.

— Aatelismies tanssi takajaloillaan kuin karhu, — puhui hän Sakowiczille, — mutta kyllä hän minut ikävystytti! Uh! Sen sijaan puristin häntä syleilyssäni niin, että hänen luunsa rutisivat. Ja kun sanoin häntä sedäksi, niin kylläpä oli ukolla suu messingillä. Hyi, hyi, maltahan! Kyllä sinusta teen sedän, jommoisia minulla on koko joukko eri puolilla maailmaa! Sakowicz! Minä näen jo, miten tyttö odottaa minua huoneessaan ja miten hän ottaa minut vastaan sulkien silmänsä ja pannen kätensä ristiin... Maltahan sinäkin! Suutelen silmät päästäsi!... Sakowicz, saatte elämänne ajaksi omaksenne Prudyn!... Milloin Plaska voi saapua tänne?

— Ennen iltaa! Kiitän teidän ruhtinaallista korkeuttanne Prudystä.

— Ei kestä... Ennen iltaako? Siis millä hetkellä tahansa... Kun voisi vihkiä vielä tänään, vaikkapa yöllä!... Onko teillä avioliittosopimus valmiina?

— On. Olen ollut runsaskätinen teidän ruhtinaallisen korkeutenne nimessä. Olen merkinnyt neidille myötäjäisiksi Birzen. Enkö sanonutkin teidän ruhtinaalliselle korkeudellenne, että he kyllä suostuvat?

— Ukko ei tehnyt ollenkaan vaikeuksia.. Olen utelias kuulemaan, mitä tyttö sanoo... Kumma, kun ei äijää vielä kuulu!

— He ovat langenneet toistensa kaulaan, itkevät liikutuksesta ja siunaavat teidän ruhtinaallista korkeuttanne ihaillen hyvyyttänne ja kauneuttanne.