Part 4

Kuultuaan tämän Andrzej alkoi kävellä huoneessa ja istuutui sen pimeimpään nurkkaan. Eteisestä kuului askelia,-ja muutamia miehiä astui huoneeseen.

Etunenässä kulkevan kookkaan miehen puujalka kolahteli lattiapalkkeihin. Kmicic katsoi mieheen, ja hänen sydämensä alkoi pamppailla.

Se oli Józwa Butrym, jota mainittiin nimellä Jalaton.

— Isäntä, anna hevosille kauroja! — huusi hän.

— Ei ole minulla kauroja,-vastasi isäntä. Ehkäpä herrat antavat.

Ravintolan isäntä osoitti näin sanoen Rzedziania ja Kmiciciä.

— Mitä väkeä olette? — kysyi Rzedzian.

— Entäs kuka te itse olette?

— Wasoszyn staarosta.

Rzedziania, joka oli vuokrannut staarostan toimen, nimitti hänen oma väkensä staarostaksi, ja samaa arvonimeä hän käytti itsekin tärkeimmissä tilaisuuksissa.

Józwa Butrym hämmästyi nähdessään miten korkean herran kanssa oli joutunut tekemisiin, otti lakin päästään ja sanoi lempeällä äänellä:

— Nöyrin palvelijanne, armollinen herra!

— Kenen väkeä olette? — kysyi Rzedzian uudelleen kädet puuskassa.

— Entisestä Billewiczin, nykyisestä Wolodyjowskin joukosta.

— Onko siis herra Wolodyjowski Szczuczynissa?

— Omassa persoonassaan yhdessä muitten päälliköiden kanssa, jotka ovat tulleet Samogitiasta.

— Jumalan kiitos, Jumalan kiitos! — hoki staarosta iloissaan. — Mitä päälliköitä siellä on herra Wolodyjowskin kanssa?

— Oli herra Mirski, — sanoi Butrym, — mutta hän sai halvauksen matkalla. On herra Oskierka, herra Kowalski, kaksi herra Skrzetuskia...

— Mitä Skrzetuskeja?-huudahti Rzedzian. Eikö toinen niistä ole Burtista?

— En tiedä mistä ovat, — vastasi Butrym. — Tiedän vain, että se on herra Skrzetuski.

— Ehkäpä se on kummini! — huudahti Rzedzian.

Kmicicin päässä, hänen istuessaan pimeässä nurkassa, risteilivät monet ajatukset. Hänen mieltään kuohutti, kun hän näki julman Butrymin, ja käsi puristi vaistomaisesti miekkaa. Entinen herra Kmicic olisi heti käskenyt hakkaamaan maahan ja antamaan hevosten tallattavaksi tuon vihamiehensä, mutta nykyinen herra Babinicz hillitsi itsensä. Hänet sai levottomaksi ajatus, että jos hänet tunnetaan, niin hänen suunnitelmansa eivät toteudu... Hän päätti pysyä tuntemattomana ja vetäytyi yhä peremmälle varjoon, nojasi kyynärpäillään pöytään, pani päänsä käsien väliin ja oli torkkuvinaan. Samalla hän kuitenkin kuiskasi vieressään istuvalle Sorokalle:

— Mene talliin ja laittakaa hevoset valmiiksi. Lähdemme tänä yönä.

Soroka nousi ja poistui.

Kmicic oli edelleen nukkuvinaan. Monenlaiset muistot nousivat hänelle mieleen. Nuo miehet toivat hänen mieleensä Laudan, Wodoktyn ja äskeisen ajan, joka oli mennyt kuin uni. Kun Józwa sanoi kuuluvansa entiseen Billewiczin joukkoon, niin Andrzejn sydäntä kouristi. Hän muisti, että oli samanlainen ilta kuin nyt, kamiinassa paloi samoin kuin nytkin tuli, kun hän ilmestyi äkkiä Wodoktyyn ja ensikerran näki Oleńkan kehräämässä.

Hän näki nyt suljetuin silmin aivan ilmi elävänä edessään kauniin, rauhallisen neidon, muisti kaiken, mitä oli tapahtunut, kuinka tyttö oli tahtonut olla hänen suojelusenkelinään, vahvistaa häntä hyvässä, varjella pahasta, näyttää suoran ja oikean tien... Oi, jospa hän olisi totellut!... Neito tiesi, mitä oli tehtävä, kenen puolelle asetuttava. Hän tiesi, missä on totuus ja velvollisuus — olisi ottanut häntä yksinkertaisesti kädestä ja ohjannut, jos hän vain olisi tahtonut kuulla.

Rakkaus leimahti Andrzejn sydämessä niin voimakkaana, että hän olisi ollut valmis vuodattamaan verensä viimeiseen pisaraan asti saadakseen langeta tuon neidon jalkoihin. Tällä hetkellä hän olisi ollut valmis tempaamaan syliinsä tuon laudalaisen karhun, joka oli surmannut hänen toverinsa, ja tähän hän olisi ollut valmis vain sen takia, että mies oli sieltäpäin, muisti Billewiczit ja oli nähnyt Oleńkan.

Muisteloista herätti hänet vihdoin hänen oma nimensä, jonka Józwa Butrym useita kertoja lausui. Józwa kertoi Rzedzianille mitä Kiejdanyssa oli tapahtunut, kun hetmani teki kuuluisan liittonsa ruotsalaisten kanssa, hän puhui sotajoukon suhtautumisesta, päälliköitten vangitsemisesta ja heidän onnellisesta pelastumisestaan. Kmicicin nimi mainittiin moneen kertaan tässä selonteossa ja siihen liittyi petturin ja julmurin nimitykset. Sanottiin hänen saaneen aikaan niin paljon pahaa, ettei itse paholainen semmoiseen pystyisi. Ken hänet surmaa, tekee hyvän työn, joka luetaan ansioksi taivaassa ja maan päällä.

Sitten puhe siirtyi uudelleen Wolodyjowskiin, Skrzetuskeihin ja Podlasiessa olevaan sotajoukkoon.

— Muonan saanti on vaikeata, — puhui Butrym. — Siksipä päälliköt ovatkin päättäneet jakaa joukon sadan miehen osastoihin ja sijoittaa ne penikulman tahi parin päähän toisistaan. En tiedä miten sitten selvitään, kun tulee talvi.

Kmicic ei jaksanut enää hillitä itseään, vaan avasi jo suunsa sanoakseen pimeästä nurkastaan:

— Niinpä hetmani teidät tuhoaakin yksitellen.

Mutta samassa avautui ovi ja sisään astui Soroka. Tulen valo uunista sattui suoraan vääpelin kasvoihin. Józwa Butrym katsoi häneen pitkän aikaa ja kääntyi sitten Rzedzianin puoleen:

— Onko tuo teidän miehiänne?... Olen tavannut hänet jossakin.

— Ei — vastasi Rzedzian, — se on aatelismies, joka kulkee markkinoilla myymässä hevosia.

— Minne menette? — kysyi Józwa.

— Sobotaan, — vastasi ukko Kiemlicz.

— Missä se on?

— Lähellä Pjontekia.

Józwa, aivan samoin kuin aikaisemmin Kmicic, piti tuota omituista vastausta pilana ja sanoi rypistäen kulmakarvojaan:

— Vastaa, kun kysytään.

— Millä oikeudella kyselette?

— Voin senkin sinulle selittää. Minut on lähetetty tarkastamaan, eikö tällä seudulla ole epäilyttäviä henkilöitä. Näkyypä olevankin semmoisia, jotka eivät tahdo sanoa, minne menevät.

Kmicic peläten keskustelun johtavan johonkin selkkaukseen sanoi poistumatta pimeästä nurkastaan:

— Älkää suuttuko, herra sotilas. Pjontek ja Sobota ovat todellakin paikkoja, missä syksyisin pidetään hevosmarkkinoita. Jos ette usko, niin kysykää herra staarostalta, joka tuntee ne.

— Niin on, — sanoi Rzedzian.

— Jos niin on, niin se on eri asia, — sanoi Butrym. — Mutta miksi te menette täältä sinne? Voitte Szczuczynissakin myydä hevoset, sillä niitä tarvitaan siellä paljon.

— Jokainen menee sinne mihin parhaaksi näkee, ja me tiedämme oman tiemme, — vastasi Kmicic.

— En tiedä, missä teidän on paras olla, mutta meille ei ole parasta, että viette hevosia ruotsalaisille ja kerrotte heille näkemiänne.

— Omituista, — sanoi Rzedzian. — Nämä ihmiset haukkuvat ruotsalaisia, mutta pyrkivät niiden luo.

Sitten hän kääntyi Kmicicin puoleen:

— Te, hyvä herra, ette ole juuri hevoskauppiaan näköinen. Sormuksennekin sormessa on semmoinen, että monen herran ei tarvitsisi sitä hävetä. Näyttäkäähän!

— Tulkaa hakemaan!

— Ettekö itse voi kävellä?... Minunko pitäisi sinne kulkea?

— Olen kovin väsynyt.

— Hei, veliseni, joku voisi arvella, että et halua näyttää kasvojasi.

Tämän kuultuaan Józwa ei puhunut sanaakaan, vaan meni uunin luo, otti siitä palavan puun ja astui Kmicicin luo pitäen kekälettä korkealla, niin että se valaisi Kmicicin kasvot.

Kmicic nousi seisomaan koko pituudessaan, ja hetken he katsoivat toisiaan silmästä silmään. Äkkiä kekäle putosi Józwan kädestä, niin että kipinät sinkoilivat ympäri.

— Jeesus Maria! — huusi Butrym. — Se on Kmicic!

— Minä itse! — vastasi Andrzej huomattuaan, että oli mahdotonta enää pysyä tuntemattomana.

Mutta Józwa alkoi huutaa sotamiehille, jotka olivat eteisessä:

— Hei, hei, ottakaa kiinni!

Sitten hän sanoi Andrzejlle:

— Tuhannen perkelettä, petturi! Kerran olet päässyt käsistäni, ja nyt pyrit valepuvussa ruotsalaisten luo! Nyt olet kynsissäni, senkin Juudas!

Hän tarttui Andrzejn niskaan, ja Andrzej takertui kiinni häneen. Mutta samassa molemmat nuoret Kiemliczit, Kosma ja Damian, nousivat penkiltä, ja Kosma kysyi:

— Isä, pehmitämmekö?

— Pehmittäkää! — huusi ukko Kiemlicz siepaten sapelinsa.

Ovi lensi auki, ja Józwan sotamiehet tulivat huoneeseen, mutta heidän kintereillään tulivat Kiemliczien miehet.

Józwa piti vasemmalla kädellä Andrzejta niskasta ja otti oikeaan paljastetun miekan. Mutta Andrzej, vaikka olikin heikompi, tarttui kuin pihdeillä hänen kurkkuunsa. Józwan silmät mulkoilivat, ja hän koetti lyödä Kmiciciä käteen, mutta ei ennättänyt, sillä sitä ennen iski Kmicic häntä miekkansa kahvalla päälakeen. Józwan sormet hellittivät otteensa ja hän horjahti taaksepäin. Kmicic töytäisi häntä vielä saadakseen tilaa lyödä ja iski sapelillaan kasvoihin. Józwa kaatui selälleen kuin poikki hakattu tammi.

— Iskekää! — huusi Kmicic, jossa heräsi vanha tappelunhalu.

Kehoitus oli tarpeeton, sillä huone oli kuin kiehuva kattila. Nuoret Kiemliczit hakkasivat sapeleillaan ja puskivat väliin päällään kuin härät kaataen joka töytäisyllä miehen nurin. Heidän takanaan puikkelehti ukko pistellen yhtä mittaa miekallaan poikien käsivarsien alitse.

Rzedzian pysytteli syrjässä taistelun tuoksinasta ja koetti saada ammutuksi Kmicicin, mutta huonossa valaistuksessa Kmicic väliin oli valoisammassa kohdassa punaisen paholaisen kaltaisena, väliin taas katosi hänen näkyvistään pimeyteen.

Laudalaisten vastarinta heikkeni heikkenemistään. Józwan kaatuminen ja Kmicicin peloittava nimi sai heidät kauhistumaan. Kuitenkin he taistelivat raivoisasti. Mellakan aikana ravintoloitsija hiipi taistelevien välitse kädessään vesisanko uunin luo ja paiskasi veden uuniin. Huoneessa oli nyt pilkkopimeätä ja taistelijat painautuivat yhteen ryhmään mahdollisimman lähelle toisiaan. Pian he väsyivät, kuului vain puhkumista ja kenkien kopinaa. Sitten ovesta, joka oli avoinna, riensivät ulos ensin Rzedzianin miehet, näiden jäljessä laudalaiset ja sen jälkeen Kmicicin väki.

Alkoi kahakka eteisessä, ulkokuistilla ja pihalla, varsinkin Rzedzianin kuormien luona, joitten alle hänen miehensä kätkeytyivät.

— Antautukaa! — huusi ukko Kiemlicz työntäen sapelinsa terän kuormarattaitten pyörien väliin ja sohien sinne umpimähkään.

— Seis, antaudumme! — vastasivat muutamat äänet.

Kuormien alla olevat miehet heittivät sieltä sapelinsa ja muut aseensa, nuoret Kiemliczit tarttuivat heidän niskaansa, ja ukko huusi:

— Kuormien kimppuun! Ottakaa, mitä käsiin sattuu! Pian!

Nuoret hyökkäsivät heti käsiksi kuormiin ja alkoivat niitä ryöstää, mutta samalla kuului Kmicicin huuto:

— Seis!

Tehdäkseen määräyksensä vielä selvemmäksi Kmicic alkoi lyödä heitä verisen sapelinsa lappeella.

Kosma ja Damian hyppäsivät kiireesti syrjään.

— Teidän armonne... eikö saa? — kysyi ukko nöyrästi

— Pois siitä! — huusi Kmicic. — Etsi käsiin staarosta!

Kosma ja Damian lähtivät heti liikkeelle ja isä heidän jäljessään. Nejännestunnin kuluttua he palasivat tuoden Rzedzianin, joka nähtyään Kmicicin kumarsi syvään ja sanoi:

— Teidän armonne, minulle tehdään vääryyttä, sillä minä en ole haastanut riitaa kenenkään kanssa, ja minulla on lupa niinkuin kaikilla muillakin matkustaa tervehtimään tuttuja.

Kmicic nojasi läähättäen sapeliinsa ja oli vaiti. Rzedzian jatkoi:

— En ole tehnyt ruotsalaisille enkä ruhtinas hetmanille mitään vahinkoa. Olen vain menossa herra Wolodyjowskin luo, joka on vanha tuttuni ja jonka sotatoverina olen ollut Venäjällä... Kiejdanyssa en ole koskaan ollut, eikä minuun ollenkaan kuulu, mitä siellä on tapahtunut... Pidän vain huolta siitä, että säilytän nahkani eheänä enkä menetä, mitä Jumala on minulle antanut. En ole omaisuuttani varastanut, vaan, ansainnut sen otsa hiessä... Koko juttu ei kuulu minuun! Sallikaa, teidän armonne, minun rauhassa lähteä tieheni...

Kmicic hengitti raskaasti ja katsoi Rzedzianiin hajamielisen näköisenä.

— Pyydän nöyrimmästi, — alkoi staarosta taas puhua. — Teidän armonne näki, että minä en tuntenut noita miehiä enkä ollut heidän ystävänsä. He kävivät teidän kimppuunne, mutta enhän minä ole syypää. Jos ei muu auta, niin minä maksan korvauksen teidän armonne sotamiehille, vaikka minulla, köyhällä miehellä, ei liikoja ole... Annan heille taalerin mieheen, jotta heidän vaivansa tulisi palkituksi... Annan kaksikin... ja pyydän teidän armoannekin ottamaan sen minulta...

— Pankaa nuo kuormat kuntoon, — huudahti äkkiä Kmicic. — Ja te ottakaa haavoittuneet ja menkää hiiteen!

— Kiitän nöyrimmästi teidän armoanne! — sanoi Rzedzian.

Mutta silloin lähestyi ukko Kiemlicz huulet pitkällä ja vaikerrellen:

— Teidän armonne... ne ovat meidän... totisesti ne ovat meidän!

Kmicic loi häneen katseen, joka sai ukon melkein lyyhistymään maahan ja vaikenemaan.

Rzedzianin palvelijat ryhtyivät kiireen kaupalla valjastamaan hevosia. Kmicic kääntyi uudelleen staarostan puoleen:

— Ottakaa kaikki haavoittuneet ja kuolleet täältä, viekää ne herra Wolodyjowskille ja sanokaa hänelle minun puolestani, että minä en ole hänen vihamiehensä, vaan kenties parempi ystävä kuin hän luuleekaan. Olen tahtonut häntä välttää, sillä vielä ei ole aika meidän tavata. Kenties se tapahtuu myöhemmin, mutta nyt hän ei uskoisi minua enkä minä voisi millään osoittaa hänelle luotettavaisuuttani... Ehkäpä voin sen tehdä myöhemmin. Huomatkaa! Sanokaa hänelle, että nämä miehet hyökkäsivät kimppuuni ja että minun oli pakko puolustautua.

— Niin todella olikin, — sanoi Rzedzian.

— Odottakaa!... Sanokaa vielä herra Wolodyjowskille, että hän pitäisi joukkonsa yhdessä ja että Radziwill vain odottaa ratsujoukkoa Pontukselta avukseen hyökätäkseen heidän kimppuunsa. Kenties he ovat jo matkalla. Jotakin hän hommailee tallimestariruhtinaan ja vaaliruhtinaan kanssa, ja lähellä rajaa ei ole turvallista oleskella. Mutta pääasia on, että he pysyttelevät yhdessä, muuten joutuvat suotta tuhon omaksi. Vitebskin vojevoda pyrkii Podlasieen... Menkööt häntä vastaan ollakseen tarpeen vaatiessa apuna.

— Kerron kaikki aivan täsmällisesti.

— Vaikka Kmicic puhuu, vaikka Kmicic on varoittaja, niin uskottakoon häntä, neuvotelkoon muitten päälliköitten kanssa. Toistan, että hetmani on jo tulossa ja että minä en ole herra Wolodyjowskin vihollinen.

— Jos minulla olisi jokin merkki teidän armoltanne, niin se olisi vielä parempi, — sanoi Rzedian.

— Miksi niin?

— Silloin herra Wolodyjowskikin helpommin uskoisi teidän armonne hyviin tarkoituksiin.

— Ottakaa sitten merkiksi tämä sormus, — sanoi Kmicic,-vaikka minun merkkejäni onkin riittävästi niitten miesten otsissa, jotka viette herra Wolodyjowskille.

Rzedzian otti halukkaasti sormuksen ja kiitti.

Tunnin kuluttua Rzedzian kuormineen ja palvelijoineen oli kaikessa rauhassa matkalla Szczuczyniin kuljettaen kolmea kuollutta ja muutamia haavoittuneita, niiden joukossa Józwa Butrymia, jonka kasvot olivat halki ja pää puhki. Ajaessaan hän katseli sormusta, jonka kivi ihanasti välkkyi kuutamossa, ja ajatteli tuota omituista ja peloittavaa miestä, joka oli tehnyt liittoutuneille niin paljon pahaa, mutta nyt näytti tahtovan pelastaa heidät lopullisesta tuhosta.

— Antelias herra se on, — päätti hän mietteensä. — On vain vaarallista olla hänen tiellään.

Yhtä vaikeata kuin Rzedzianin oli ymmärtää Kmicicin tuumia, yhtä suurta ja turhaa vaivaa näki myös ukko Kiemlicz hakiessaan vastausta kysymykseen: kenen puolella on herra Kmicic?

— On menossa kuninkaan luo ja taistelee liittoutuneita vastaan, jotka kannattavat kuningasta. Mitä se on? Eikä luota ruotsalaisiin, koska piileksii... Miten meille käynee?

Kun hän ei päässyt mihinkään tulokseen, purki hän kiukkunsa poikiinsa:

— Lurjukset! Kuolette ilman isän siunausta! Ettekö voineet edes kaatuneitten taskuja tyhjentää!

Vain Soroka oli tyytyväinen ja ratsasti iloisena everstinsä jäljessä.

— Paha taika ei meihin enää tepsi, — ajatteli hän, — koskapa annoimme noille selkään. Olisipa hauska tietää, ketä nyt pieksämme.

Hänestä se oli samantekevää niinkuin sekin, minne oltiin menossa.

Kmiciciä ei kukaan uskaltanut lähestyä eikä kysyä häneltä mitään, sillä nuori eversti oli synkkä kuin yö. Häntä suututti suuresti se, että hänen oli täytynyt piestä niitä miehiä, joiden riveissä hän mieluimmin olisi tahtonut olla. Mutta jos hän olisi antautunut ja antanut viedä itsensä herra Wolodyjowskin luo, niin mitä olisikaan tämä ajatellut kuultuaan, että hänet oli tavattu valepuvussa pyrkimässä ruotsalaisten, luo taskussaan ruotsalaisten päälliköitten puheille vievät turvakirjat?

— Vanhat synnit seuraavat minua, — ajatteli itsekseen Kmicic. — Pakenen niin kauas kuin mahdollista... Jumala minua ohjatkoon... Herra, ole minulle armollinen!... Menen kuninkaani luo — siellä alkaa palvelukseni.

VIIDES LUKU.

Kauan epäröityään herra Wolodyjowski päätti seurata Kmicicin neuvoa, varoittaa kaikkia tovereitaan uhkaavasta vaarasta ja määrätä, että kaikkien joukkojen oli kokoonnuttava Bialystokiin. Hänen kirjeensä, joissa päälliköille ilmoitettiin Radziwillin aikeista, saivat osakseen huomiota kaikkien Podlasien vojevodakuntaan hajaantuneitten päälliköiden puolelta. Jotkut heistä olivat jo jakaneet joukkonsa pieniin osastoihin voidakseen helpommin talvehtia, toiset olivat antaneet upseerien asettua yksityisiin taloihin, niin että lippujen luona oli vain muutamia upseereita ja pieni määrä sotamiehiä. Päälliköt olivat näin menetelleet osaksi peläten nälänhätää, osaksi sen vuoksi, että oli vaikeata ylläpitää tarpeellista kuria joukoissa, jotka kerran jo kieltäydyttyään tottelemasta päällystöään nyt olivat taipuvaisia kapinoimaan jokaisessa sopivassa tilaisuudessa. Jos olisi ilmestynyt kyllin arvovaltainen johtaja ja heti vienyt ne taistelemaan jompaakumpaa vihollista vastaan, vaikkapa Radziwilliakin vastaan, niin kuri olisi pysynyt moitteettomana, mutta nyt se heikkeni, kun oleskeltiin toimettomina Podlasiessa, jossa aika kului vain, Radziwillin linnojen pommittamiseen, vojevodaruhtinaan tilusten ryöstöön ja neuvotteluihin ruhtinas Boguslawin kanssa. Näissä oloissa sotamies tottui vain omavaltaisuuteen ja rauhallisten asukkaitten ahdisteluun. Joukko sotamiehiä karkasi, muodosti vapaajoukkoja ja ryösteli maanteillä. Näin tuo sotajoukko, joka oli kuninkaan ja isänmaan ystävien ainoa turva, kulki päivä päivältä perikatoansa kohti. Sen jakaminen pikku osastoihin yhä joudutti sen tuhoa. Tosin yhdessä ollen oli vaikeata hankkia riittävästi muonaa, mutta nälänhädän uhkaa oli ehkä liioiteltukin. Syksy oli käsissä, sato oli saatu hyvin korjatuksi, eikä yksikään vihollinen ollut käynyt seutua hävittämässä.

Niin omituiseksi oli asiain tila muodostunut, että tuo sotajoukko oli saanut olla rauhassa vihollisilta. Ruotsalaiset eivät edetessään olleet vielä saapuneet tähän maankulmaan. Toisaalta Chowańskin, Trubetskoin ja Serebrjanyn joukot seisoivat toimettomina entisissä asemissaan tietämättä mihin ryhtyisivät. Venäjällä Buturlin ja Chmielnicki hajoittivat joukkojaan eri tahoille. Liettua taas oli ruotsalaisten suojeluksessa. Sen ryöstäminen ja anastaminen oli samaa kuin julistaa sota ruotsalaisia vastaan, jotka kaikkialla maailmassa herättivät pelkoa.

Chowański ei hyökännyt Podlasieen eikä liittoutuneitten kimppuun, ja nämä puolestaan, ollen ilman johtajaa, eivät kyenneet ahdistamaan ketään eivätkä ryhtymään mihinkään sen vakavampaan kuin Radziwillin tilusten ryöstöön. Mutta herra Wolodyjowskin kirjeet, joissa ilmoitettiin Radziwillin aikovan hyökätä, herättivät päälliköt toimettomuudesta. He alkoivat taas järjestää joukkoja, kirjoittaa käskyjä, kutsua hajautuneita sotamiehiä palvelukseen ja uhata rangaistuksella tottelemattomia. Zyromski, huomattavin päälliköistä, jonka joukko oli parhaassa kunnossa, riensi ensimmäisenä viivyttelemättä Bialystokiin. Hänen jälkeensä tuli viikon sisään Jakob Kmicic, sitten alkoivat saapua Kotowskin ja Lipnickin sotamiehet yksitellen tahi joukoissa, tulipa myös vapaaehtoisesti pikku aatelia läheisistä aateliskylistä. Väliin, aina saapui joku varakkaampi aatelismies hyvin asestettuine palvelijoineen. Ympäri kulki asiamiehiä kokoamassa rahaa ja elintarpeita kuitteja vastaan — sanalla sanoen toiminta oli käynnissä kaikkialla. Kun herra Wolodyjowski saapui laudalaisine joukkoineen, oli aseissa jo muutamia tuhansia miehiä. Vain johtajaa puuttui.

Paljon oli vielä epäkunnossa eikä järjestys ollut mallikelpoinen, mutta joukko ei kuitenkaan ollut niin huonosti järjestetty kuin se suurpuolalainen aatelisjoukko, jonka tehtävänä muutamia kuukausia aikaisemmin oli ollut vastustaa ruotsalaisten ylimenoa Ujscien luona. Podlasien ja Liettuan miehet olivat sotatoimiin tottuneita. Jokainen heistä oli elämänsä aikana ollut taisteluissa joko kasakoita tahi turkkilaisia tahi tataarilaisia vastaan, olipa niitäkin, jotka vielä muistivat sodan ruotsalaisia vastaan. Mutta muita etevämpi sotataidossa ja kaunopuheisuudessa oli herra Zagloba. Hän viihtyi hyvin tässä sotilasjoukossa, jossa ei kukaan ryhtynyt puhumaan kaulaa kastelematta.

Hän himmensi mahtavimmatkin johtajat. Laudalaiset kertoivat, että hän pelasti Wolodyjowskin, Skrzetuskit, Mirskin ja Oskierkan Radziwillin käsistä. Itsekään hän ei salannut ansioitaan ja teki itselleen oikeutta, jotta kaikki tietäisivät, millaisen miehen kanssa olivat tekemisissä.

— Ei ole tapani kehuskella, — sanoi hän, — eikä puhella olemattomia, sillä totuus on minusta pääasia, sen voi sisarenpoikanikin todistaa.

Näin puhuen hän kääntyi Roch Kowalskin puoleen, joka heti astui esille hänen selkänsä takaa ja sanoi juhlallisella äänellä:

— Eno ei valehtele!

Ja Roch loi ympärilleen sellaisen katseen kuin etsisi uskalikkoa, joka voisi väittää häntä vastaan.

Kun ei ketään vastaanväittäjää ilmaantunut, alkoi Zagloba kertoa entisistä urotöistään: kuinka hän vielä herra Koniecpolskin eläessä kahdesti oli voittanut Kustaa Aadolfin, kuinka hän löi Chmielnickin, kuinka ruhtinas Jeremi seurasi joka kohdassa hänen neuvojaan ja uskoi hänelle kaikkien hyökkäysten johtamisen...

— Ja joka hyökkäyksen jälkeen, — jatkoi hän, — kun peittosimme viisi tai kymmenen tuhatta noita lurjuksia, löi Chmielnicki epätoivoissaan päänsä seinään ja hoki: »Ei kukaan muu ole sitä tehnyt kuin tuo pirun Zagloba!» Kun sitten tehtiin rauhansopimus, niin itse kaani katseli minua kuin kummaa ja pyysi kuvaani lähettääkseen sen sulttaanille lahjaksi.

— Tämmöisiä miehiä me nyt tarvitsemme enemmän kuin koskaan ennen, — sanoivat kuulijat.

Koska muutenkin oli kerrottu paljon herra Zagloban ihmeellisistä teoista, joiden maine kierteli ympäri valtakunnan, ja viimeiset tapahtumat Kiejdanyssa yhä vain vahvistivat miehen mainetta, niin hänen kunniansa yhä kasvoi ja ympäröi herra Zaglobaa kuin auringon loiste.

Päälliköt, kuten Zyromski, Kotowski, Jakob Kmicic ja Lipnicki, katselivat myös suurella kunnioituksella Zaglobaa. Hänen neuvojaan pyydettiin kaikissa asioissa, hänen älyään ihmeteltiin, sillä se oli melkein yhtä suuri kuin hänen urhoollisuutensa.

Nyt olikin neuvoteltava tärkeästä asiasta. Oli kyllä lähetetty lähettiläitä Vitebskin vojevodan luo pyytämään, että hän ottaisi johdon käsiinsä. Mutta kukaan ei varmasti tietänyt, missä vojevoda oli sillä hetkellä, ja lähettiläät olivat kadonneet jäljettömiin. Huhuiltiin, että he olivat joutuneet Zoltarenkon miesten käsiin. Nämä ulottivat rosvoiluretkiään Wolkowyskiin asti.

Päälliköt olivat päättäneet valita Bialystokissa väliaikaisen johtajan, joka olisi ylipäällikkönä Sapiehan tuloon asti. Turhaa on sanoakin, että jokainen päällikkö, Wolodyjowskia lukuunottamatta, ajatteli tähän toimeen itseään.

Alkoivat vehkeilyt ja hankaukset. Sotajoukko ilmoitti tahtovansa olla osallisena vaalissa, ei edustajien kautta, vaan välittömästi.

Wolodyjowski neuvoteltuaan toveriensa kanssa kannatti Zyromskia, joka oli toimellinen ja kunnon mies ja herätti sotajoukossa kunnioitusta komealla olemuksellaan. Sitäpaitsi hän oli taitava ja kokenut soturi. Hän puolestaan kiitollisuuden osoitukseksi esitti toimeen Wolodyjowskia, mutta Kotowski, Lipnicki ja Jakob Kmicic vastustivat ehdotusta lausuen, että ei voi valita iältään nuorinta, sillä ylipäällikön täytyy vaikuttaa väestöön arvokkuudellaan.

— Kuka täällä on vanhin? — kysyivät useat äänet.

— Eno on vanhin! — huudahti äkkiä Roch Kowalski niin kovalla äänellä, että kaikki päät kääntyivät häneen päin.

— Vahinko vain, että hänellä ei ole omaa lippukuntaa, — sanoi Jachowicz.

Mutta toiset alkoivat huutaa: