Part 3

Kmicicin rukoillessa alkoivat kyynelkarpalot putoilla hänen silmistään, ja viimein hän painoi päänsä vuoteeseen ja jäi äänettömänä siihen asentoon aivan kuin odottamaan palavan rukouksensa seurauksia. Huoneessa vallitsi hiljaisuus; vain majan vieressä seisovien honkain humina kuului sisälle. Mutta sitten kuului raskaita askelia ikkunan alta, ja kaksi ääntä alkoi puhella:

— Mitä arvelette, herra vääpeli, mihin me nyt lähdemme?

— Mistäpä minä tiedän, — vastasi Soroka — lähdemme, ja sillä hyvä! Ehkäpä menemme kuninkaan luo, joka nyt huokailee ruotsalaisten vallan alla.

— Onko totta, että kaikki ovat hänet jättäneet?

— Vain Jumala ei ole häntä jättänyt.

Kmicic nousi nopeasti. Hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja tyynet. Hän meni suoraan ovelle, avasi sen ja huusi sotamiehille:

— Hevoset valmiiksi, on aika lähteä!

KOLMAS LUKU.

Sotamiehistä oli mieluista lähteä metsästä, varsinkin kun he yhä pelkäsivät Boguslawin ajavan heitä takaa. Ukko Kiemlicz meni majaan ajatellen, että Kmicic hänet kuitenkin kutsuu sinne.

— Teidän armonne aikoo lähteä? — sanoi hän sisään astuessaan.

— Niin! Sinä opastat minut metsästä. Tunnetko seudut?

— Kyllä, minä olen täkäläisiä... Mutta minne teidän armonne aikoo mennä?

— Kuninkaan luo.

Ukko hämmästyi ja jäi miettimään.

— Pyhä Neitsyt! — huudahti hän. - Minkä kuninkaan luo?

— Ei tietenkään ruotsalaisen. Kiemlicz alkoi tehdä ristinmerkkejä.

— Teidän armonne ei siis tiedä, että ihmiset kertovat kuninkaan paenneen Sleesiaan, sillä kaikki ovat hylänneet hänet. Krakovakin on piiritetty.

— Menemme Sleesiaan.

— Mutta kuinka pääsemme ruotsalaisten joukon läpi?

— Aatelistenko vai talonpoikien tapaan, satulassako vai jalkaisin, se on samantekevää, kunhan pääsemme!

Kiemlicz lakkasi ihmettelemästä. Hän otaksui Vilnon vojevodan lähettäneen nuoren everstin joissakin asioissa kuninkaan luo. Tätä käsitystä vahvisti se, että hän piti Kmiciciä hetmanin innokkaana puoluelaisena.

— Hetmani lähettää luottamusmiehensä kuninkaan luo, — ajatteli ukko. — Varmaankin hän tahtoo sopia kuninkaan kanssa ja luopua ruotsalaisista.

Ukko Kiemlicz ei kauan vaivannut päätään pohtimalla tätä kysymystä, sillä hänen mieltään kiinnittivät muut asiat ja nimenomaan se, mitä etua hän voisi tästä saada. Jos palvelee Kmiciciä, niin tekee samalla palveluksen hetmanille ja kuninkaalle ja saa runsaan palkinnon. Semmoisten herrain suosiosta on myös hyötyä, jos on tehtävä tiliä vanhoista kolttosista. Syttyy sota, ja silloin saalis itsestään tulee käsiin. Kaikki tämä hymyili ukolle, joka muutenkin oli tottunut tottelemaan Kmiciciä.

— Teidän armonne, — sanoi hän, — täytyy ajaa läpi koko valtakunnan päästäkseen kuninkaan luo. Ruotsalaisista joukoista ei vielä ole niin paljon haittaa, sillä voi kiertää metsien kautta. Mutta pahempi on, että metsissä, niinkuin on tavallista levottomina aikoina, on paljon rosvojoukkoja, ja teidän armollanne on vähän miehiä.

— Sinä lähdet mukanani, Kiemlicz, poikinesi ja miehinesi, niin meitä on enemmän.

— Kun teidän armonne käskee, niin minä lähden, mutta minä olen köyhä mies. Kuinka voin jättää majani ja katon pääni päältä?

— Toimistasi saat maksun, ja parempihan teidän on täältä lähteä, kun päänne vielä on kiinni ruumiissanne.

— Hyväinen aika!... Mitä teidän armonne puhuu?... Mitä?... Kuinka?.. Mikä vaara minua viatonta täällä uhkaa?

— Tiedän minä teidän viattomuutenne! — sanoi Andrzej. — Omistitte tilan yhdessä Kopystinskin kanssa ja tapoitte hänet, sitten pakenitte oikeuden palvelijoita ja palvelitte minua. Veitte sitten minulta joukon hevosia...

— Voi hyvä. Jumala! — huusi ukko.

— Kuuntele ja ole vaiti! Palasitte sitten entisille asuinseuduillenne ja ryhdyitte rosvoilemaan... Älä puolustele itseäsi, en minä ole sinun tuomarisi, mutta itse tiedät parhaiten, puhunko totta... Ryöstätte hevosia Zoltarenkon väeltä, ja se on oikein, ryöstätte ruotsalaisilta, ja sekin on oikein.

— Niin, se on paikallaan, otamme vain vihollisilta, — sanoi ukko.

— Se on valhe! Te ahdistatte myös omia miehiä, sen ovat poikasi minulle tunnustaneet, mutta se on jo rosvousta ja häpeä aatelisnimelle. Hävetkää, hulttiot!

Vanha veijari punastui ja sanoi:

— Teidän armonne ei ole meitä kohtaan oikeudenmukainen, sillä muistaen säätymme me emme toimi moukkien tavoin. Emme me varasta öisin hevosia kenenkään tallista, niin tekee vain mustalainen, juutalainen tahi talonpoika. Mutta eri asia on ottaa valtaansa ulkona — sota kuin sota!

— Joka tapauksessa olette täällä itsellenne aika liemen keittäneet. Parasta on teidän lähteä täältä, sillä ennemmin tahi myöhemmin roikutte hirressä. Lähdette kanssani, uskollisella palveluksella sovitatte rikoksenne ja saatte takaisin hyvän maineen. Minun palveluksessani olo on teille edullisempaa kuin hevosten ryösteleminen.

Kiemlicz-ukon silmät alkoivat säihkyä. Samassa Kmicic loi häneen terävän silmäyksen ja sanoi ankarasti:

— Älä yritäkään pettää minua! Aina minä sinut käsiini saan. Jumala yksin voi sinua varjella.

— Tuohon epäluuloon ei ole aihetta, — sanoi Kiemlicz alakuloisesti. — Jumala minua rangaiskoon, jos päähäni tulee moinen ajatus!

— Uskon, — sanoi Kmicic oltuaan hetkisen vaiti. — Petos on sentään toista kuin rosvous, ja monikin rosvo välttää petturuutta.

— Mitä teidän armonne käskee? — kysyi Kiemlicz.

— Ensiksikin on nämä kaksi kirjettä toimitettava kiireesti perille. Luotettava mies saa lähteä viemään toista näistä vojevodalle, mutta miehen ei tarvitse tavata häntä itseään. Antakoon kirjeen ensimmäiselle ruhtinaan joukolle, jonka tapaa, ja palatkoon odottamatta vastausta.

— Tervanpolttaja voi mennä, hän on luotettava ja taitava mies.

— Hyvä. Toinen kirje on vietävä Podlasieen. On kysyttävä herra Wolodyjowskin leiriä ja annettava kirje everstille itselleen.

Ukko alkoi viekkaasti vilkuttaa silmiään ja ajatteli:

— Näkyy olevan toimintaa eri suuntiin, kun jo liittoutuneittenkin hommia nuuskitaan. Tässä tulee kuumat paikat!

Ääneen hän sitten sanoi:

— Teidän armonne! Jos kirje ei ole aivan kiireellinen, niin voisimme metsästä päästyämme antaa sen jollekulle matkan varrella. Aateliset käyvät myötäänsä liittoutuneitten leirissä, ja kuka tahansa vie mielellään kirjeen. Meille säästyy sitten yksi mies lisää.

— Se sopii, sillä parempi on, että kirjeen viejä ei tiedä, kuka on lähettäjä. Mutta nyt kuuntele minua tarkasti, Kiemlicz! Koko valtakunnassa on minut julistettu heittiöksi ja hetmanin puoluelaiseksi tahi ruotsalaisten liittolaiseksi. Jos kuningas tietäisi, kuka olen, niin hän kenties ei luottaisi minuun, vaikka Jumala tietää vilpittömyyteni. Huomaa se, Kiemlicz!

— Ymmärrän, teidän armonne!

— Siksi ei nimeni ole Kmicic, vaan Babinicz. Ymmärrätkö? Ei kukaan saa tietää oikeata nimeäni. On muistettava pitää suu kiinni! Jos kysyvät, mistä olen, niin vastaat, että liityit minuun matkan varrella etkä tiedä asiasta. Samalla tokaiset: ken on utelias, kysyköön herralta itseltään.

— Ymmärrän, teidän armonne!

— Pojillesi ja väellesi neuvot samaa. Vaikka heiltä nahka nyljettäisiin, niin nimeni on Babinicz. Päällänsä he saavat minulle siitä vastata!

— Niin tapahtuu. Menen sanomaan pojille, niille hölmöille täytyy se takomalla panna päähän... Onpa niistäkin iloa — kai se on Jumalan rangaistus synneistäni... Mutta salliiko teidän armonne vielä puhua pari sanaa?

— Puhu vapaasti!

— Eiköhän ole parempi, että emme ilmoita sotamiehille emmekä palvelijoille minne menemme.

— Niinpä kyllä.

— Riittää, kun he tietävät, että matkalla on herra Babinicz eikä herra Kmicic. — Ja toiseksi: tämmöisillä teillä olisi parasta pitää salassa säätynne.

— Kuinka niin?

— Ruotsalaiset antavat matkalupakirjoja vain ylhäisimmille henkilöille, mutta vievät ilman lupakirjaa tavatut päällystön luo.

— Minulla on lupakirjat, joilla pääsee ruotsalaisten päällikköjen luo.

Ihmettely välähti Kiemliczin viekkaissa silmissä, mutta vähän mietittyään hän sanoi:

— Lupakirjan voi näyttää pahimmassa tapauksessa, mutta jos teidän armonne liikkuu semmoisissa asioissa, jotka on pidettävä salassa, niin on parasta olla lupakirjoja näyttämättä. En tiedä, onko ne annettu Babiniczin vai Kmicicin nimelle, mutta niiden näyttäminen jättää aina jäljen, joka helpottaa takaa-ajoa.

— Se sattui kuin naulan päähän! — huudahti Kmicic vilkastuen. — Säästän lupakirjat viime tinkaan ja koetamme mikäli mahdollista tulla toimeen ilman niitä.

— Se käy päinsä, teidän armonne, mutta vain talonpojan tahi köyhän aatelisen puvussa. Minulla on semmoisia vaatekappaleita. Voi ottaa mukaan hevosia ja olla kulkevinaan markkinoilla ja näin mennä yhä syvemmälle, vaikkapa Lowicziin ja Varsovaan. Sattuukin olemaan markkinat Sobotassa. Siellä saamme tietoja muista markkinoista ja niin jatkamme matkaa. Ruotsalaiset eivät kiinnitä meihin huomiota, sillä tällaisia markkinamiehiä on paljon liikkeellä.

— Entäs jos meiltä otetaan pois hevoset? Sota-aikana on pakko-otto jokapäiväinen ilmiö.

— Joko ostavat tahi ottavat. Jos ostavat, niin emme ole matkalla Sobotaan hevosia myymään, vaan ostamaan. Jos taas pakolla ottavat, olemme matkalla Varsovaan tahi Krakovaan valittamaan siitä.

— Näkyy sinulla olevan älyä päässä, — sanoi Kmicic. — Missä sitten on tuo Sobota?

— Lähellä Pjontekia. [Sobota merkitsee lauantai, Pjontek merkitsee perjantai. Suom. huom.]

— Leikkiäkö sinä lasket, Kiemlicz?

— Kuinka uskaltaisin! — sanoi ukko pannen kädet ristiin rinnalleen ja taivuttaen alas päänsä. — Semmoiset merkilliset nimet siellä on paikoilla. Ne ovat jonkin matkan päässä Lowiczista, teidän armonne. Preussistakin tuodaan sinne hevosia.

— No, minä hyväksyn suunnitelmasi!... Otamme mukaamme hevosia ja maksan sinulle niistä etukäteen, ettet kärsisi vahinkoa... Varaa puoliturkit, lakit ja yksinkertaiset sapelit. Lähdemme heti. Sano pojille ja palvelijoille, kuka olen, mikä on nimeni ja että kuljetan hevosia. Mene!

Kun ukko jo oli ovella, sanoi Andrzej vielä:

— Ja älköön kukaan nimittäkö minua teidän armoksi, päälliköksi eikä everstiksi, vaan Babinicziksi!

Kiemlicz poistui. Tunnin kuluttua istuivat kaikki jo hevosten selässä valmiina lähtemään pitkälle matkalle.

Kmiciciä ei olisi ollut helppo tuntea. Halpa takki, samanlainen lammasnahkalakki ja kääre kasvoissa teki hänet talonpojan näköiseksi, joka oli tapellut kapakassa ja nyt kuljeskeli markkinoilta markkinoille. Sen mukainen oli seuralaistenkin asu.

Sotamiehet katselivat ihmeissään everstiään. Enimmän kummissaan oli vanha Soroka, joka mutisi Bilousille:

— En minä totu tuommoiseen. Kävi miten kävi, kyllä minun täytyy osoittaa hänelle kunnioitusta samalla tavoin kuin ennenkin.

— Niin on tehtävä kuin on käsketty — vastasi Bilous. — Mutta kovin on everstimme muuttunut... Sotamiehet eivät tietäneet, että Andrzej oli sisällisestikin muuttunut yhtä paljon kuin ulkonaisesti.

— Eteenpäin! — huusi Babinicz.

Piiskat läimähtelivät, ratsastajat ympäröivät hevosjoukon ja ajoivat sen yhteen, ja samassa lähdettiin matkaan.

NELJÄS LUKU.

Kulkien Trockin vojevodakunnan ja Preussin rajaa matkamiehemme samoilivat avaroissa ja tiettömissä metsissä, jotka vain Kiemlicz tunsi. Viimein he saapuivat Legiin, jossa kuulivat siellä olevilta aatelisilta uutisia valtakunnan asioista.

Leg oli leirin näköinen, tahi pikemminkin olisi voinut sanoa, että sinne olivat kokoontuneet jonkinmoiset valtiopäivät. Aatelisia oli sinne asettunut vaimoineen, lapsineen ja tavaroineen suojaan ruotsalaisilta. Ravintoloissa aatelismiehet joivat preussilaista olutta ja kuuntelivat uutisia. Mitään kyselemättä ja vain tarkasti kuuntelemalla Babinicz sai selville, että kuninkaallinen Preussi oli päättävästi asettunut Jan Kasimirin puolelle ja oli jo tehnyt vaaliruhtinaan kanssa puolustusliiton kaikkia vihollisia vastaan. Kerrottiin kuitenkin, että sopimuksesta huolimatta huomattavimmat kaupungit eivät tahtoneet ottaa vastaan vaaliruhtinaan varusväkeä, koska pelkäsivät viekkaan ruhtinaan sitten anastavan kaupungit kokonaan valtaansa tahi tekevän ratkaisevalla hetkellä liiton ruotsalaisten kanssa.

Aateliset olivat tyytymättömiä kaupunkilaisten osoittamaan epäluuloisuuteen, ja Andrzejn, joka tunsi vaaliruhtinaan ja Radziwillien väliset suhteet, teki kovin mieli tuoda julki tietonsa. Hän huomasi kuitenkin, että oli vaarallista puuttua puheisiin ja että hevosia kauppaavan köyhän miehen ei sopinut ryhtyä selvittelemään monimutkaisia valtiollisia ongelmia, joiden ratkaisussa kokeneemmatkin turhaan vaivasivat päätään.

Myytyään pari hevosta ja ostettuaan niiden sijaan uusia hän jatkoi matkaa pitkin Preussin rajaa maantietä myöten, joka vei Szczuczyniin. Sinne hän ei kuitenkaan halunnut mennä, kun hän sai tietää, että siellä oli yksi niitä liittoutuneitten joukkoja, joiden päällikkönä Koryciński Wolodyjowski. Kmicic ei tahtonut tavata kuuluisaa päällikköä, kun hän ei vielä millään muulla kuin omilla sanoillaan voinut todistaa kääntymystään ja aikeittensa vilpittömyyttä. Senvuoksi hän kahden penikulman päässä Szczuczynista kääntyi kulkemaan länteen päin Wasoszya kohti. Wolodyjowskille osoitetun kirjeen hän päätti lähettää ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.

Ennen Wasoszyyn saapumista he yöpyivät matkan varrella olevaan ravintolaan, joka oli siinäkin suhteessa sopiva, ettei siellä sillä kertaa ollut muita vieraita.

Mutta juuri kun Kmicic kolmen Kiemliczin ja Sorokan kera oli istuutunut illallispöytään, kuului pyörien ratinaa ja kavioitten kapsetta.

Aurinko ei vielä ollut laskenut. Kmicic meni ulos katsomaan, oliko mahdollisesti jokin ruotsalaisjoukko tulossa. Hän näki vaunut ja niiden jäljessä kaksi tavarakuormaa, joiden vieressä oli asestettuja miehiä.

Ensi silmäyksellä näki, että matkustaja oli arvohenkilö. Vaunujen eteen oli valjastettu neljä hyvää hevosta, ajajan vieressä istui unkarilaiseen pukuun puettu heitukka, vaunuissa itse herra yllä hihaton sudennahkaturkki, jossa oli kullatut napit.

Herra oli varsin nuori mies, ehkä kahdenkymmenen vuoden ikäinen. Hänen kasvonsa olivat lihavat ja punakat, ja koko olemuksesta näki, että hän oli elänyt ruoan ääressä.

Kun vaunut pysähtyivät ja heitukka hyppäsi maahan, näki herra kynnyksellä seisovan Kmicicin, viittasi kädellään ja huusi:

— Tulehan tänne, hyvä mies!

Kmicic ei lähestynyt, vaan meni päinvastoin ravintolaan, sillä tuo puhe pisti vihaksi. Hän ei vielä ollut tottunut halpaan pukuunsa eikä siihen, että hänelle viitattiin kädellä. Tultuaan sisälle hän istuutui jatkamaan syöntiään. Vieras herra seurasi hänen jäljessään.

Hän siristi silmiään pimeänpuoleisessa huoneessa, jossa vain uunissa paloi vähäinen tuli.

— Miksi ei kukaan tule minua vastaan saapuessani? — sanoi vieras herra.

— Ravintoloitsija meni huoneeseensa, — vastasi Kmicic, - ja me olemme matkustavaisia niinkuin tekin.

— Kiitän tiedonannosta. Mitä matkamiehiä te olette?

— Aatelisia. Kuljetamme hevosia.

— Ovatko seuralaisennekin aatelisia?

— Maamiehiä, mutta aatelia.

— Sallitteko, hyvät herrat, minunkin istuutua pöytään?

Vieras herra pyysi lupaa istuutua pöytään semmoisella äänellä kuin olisi ollut varma siitä, että pyyntöön suostutaan. Hän ei erehtynytkään, sillä nuori hevosmies sanoi kohteliaasti:

— Pyydämme parhaiten, vaikka meillä ei ole juuri mitään tarjottavaa, vain herneitä ja makkaraa.

— Minulla on varastoissani ehkä parempaakin, — sanoi nuori herra hieman ylvästellen, — mutta minulla on sotamiehen suu, ja minusta ovat herneet ja makkara parasta kaikesta, kun ottaa alle hyvät ryypyt.

Näin sanoen (hän puhui varsin hitaasti, vaikka katse oli liikkuva ja älykäs) hän istuutui lavitsalle. Kun Kmicic siirtyi tehden hänelle tilaa, lisäsi hän ystävällisesti:

— Pyydän, älkää vaivautuko! Matkalla ei kiinnitetä huomiota ihmisen arvoon, ja jos satutte minua kyynärpäällä töytäisemään, niin ei siitä kruunu päästäni putoa.

Kmicic, joka juuri oli antamassa vieraalle herneastiaa, mutta joka, kuten jo sanottiin, ei vielä ollut tottunut tuon tapaiseen kohteluun, olisi ollut valmis lyömään vadin rikki nuoren herran päähän, jos ei tämän puheessa olisi ollut jotakin, mikä huvitti Andrzejta niin, että vihastuksen puuska meni ohi ja häntä alkoi naurattaa.

— Nykyjään ovat sellaiset ajat, — sanoi hän, — että kruunut putoilevat ylhäisimmistäkin päistä. Esimerkiksi sopii kuninkaamme Jan Kasimir, jolla olisi oikeus kantaa kahta kruunua, mutta jolla ei ole yhtäkään, jos ei oteta lukuun orjantappurakruunua.

Vieras katsahti terävästi Kmiciciin, huokasi ja sanoi:

— Sellaiset ovat ajat nyt, että niistä ei voi puhua kuin uskottujen ystävien seurassa. Vähän ajan kuluttua hän lisäsi:

— Mutta te sanoitte tuon hyvin älykkäästi. Olette varmaankin palvellut jossakin hovissa valtiollisesti valppaitten ihmisten parissa, sillä puheenne osoittaa suurempaa sivistystä kuin säädyssänne tavataan.

— On tullut liikutuksi ihmisten joukossa ja kuulluksi yhtä ja toista, mutta en ole ollut kenenkään palveluksessa.

— Mistä olette kotoisin, jos saan kysyä?

— Trockin vojevodakunnasta, aateliskylästä.

— Mitä Liettuaan kuuluu?

— Samaa kuin ennenkin. Pettureista ei ole puutetta.

— Pettureista? Mitä te tarkoitatte pettureilla?

— Niitä, jotka ovat luopuneet kuninkaasta ja valtiosta.

— Kuinka Vilnon ruhtinas, vojevoda, nyt voi?

— Sanotaan hänen olevan sairaana, henkeä ahdistaa.

— Suokoon Jumala hänelle terveyttä, hän on kelpo mies!

— Kelpo mies ruotsalaisista, sillä hän on avannut heille ovet selko selälleen.

— Te ette nähtävästi kuulu hänen kannattajiinsa?

Kmicic huomasi, että vieras hyväntahtoisilla kysymyksillään tutki häntä.

— Mitäpä minä! — sanoi hän. — Pohtikoot muut näitä asioita... Minä vain pelkään, että ruotsalaiset väkisin ottavat hevoseni.

— Silloin olisi pitänyt myydä ne pois. Podlasiessakin kuuluu olevan joukkoja, jotka kapinoivat hetmania vastaan ja joilla varmaankin on hevosista puute.

— Sitä minä en tiedä, sillä en ole ollut heidän luonaan, vaikka muuan matkustava herra antoi minulle kirjeen vietäväksi tilaisuuden sattuessa eräälle heidän päälliköistään.

— Kuinka tuo matkustava herra saattoi antaa teille kirjeen, kun ette ole menossa Podlasieen?

— Szczuczynissa on yksi liittoutuneitten joukko, ja herra sanoi minulle: joko annat itse perille tahi saat tilaisuuden toimittaa sen sielläpäin liikkuessasi.

— Sattuu niin hyvin, että minä olen menossa Szczuczyniin.

— Oletteko te myös ruotsalaisia paossa? Vastauksen asemesta vieras katsoi Kmiciciä ja kysyi tyynesti:

— Minkätähden sanotte _myös_, kun kerran itse ette heitä pakene, vaan menette heidän luokseen ja myytte heille hevosia, jos he eivät ota niitä väkisin?

Kmicic kohautti olkapäitään.

— Sanoin _myös_, koska Legissä näin paljon aatelisia pakolaisia. Mitä taas minuun tulee, niin luulenpa, että jos kaikki palvelisivat heitä niinkuin minä haluan heitä palvella, niin eivät he kauan täällä olisi, sillä varsin pian ryhdyttäisiin puhumisen asemesta toimimaan.

— Mutta jos kerran noin vihaatte ruotsalaisia, niin miksi poistutte etemmäksi niiden joukkojen luota, jotka ovat ryhtyneet kapinaan hetmania vastaan? Siellä on paljon kelpo miehiä, jotka pitävät omaa hallitsijaa parempana kuin vierasta, ja heidän lukumääränsä kasvaa yhä. Te tulette seuduilta, missä ruotsalaisia ei vielä ollenkaan tunneta, mutta ne, jotka heidät ovat tulleet tuntemaan, itkevät katkeria kyyneliä. Kenraali Stenbock esimerkiksi antoi julistuksen, että kukin pysyköön rauhallisena kotonaan, sillä asukkaat ja heidän omaisuutensa ovat turvattuja. Mutta miten ollakaan! Kenraalilla on omat tuumansa, mutta alemmilla päälliköillä taas toisenlaiset, niin että turvallisena ei saata olla kukaan. Jokainen tahtoisi rauhassa nauttia omaisuudestaan, mutta kuka kulkuri tahansa tulee vaatimaan sitä itselleen. Jos et tähän suostu, niin hän löytää jonkin syyn, jonka nojalla saat luopua tavarastasi tahi menetät henkesi. Monet nyt kyynelsilmin muistelevat entistä hallitsijaa ja odottavat ahdistuksessaan liittoutuneilta jotakin pelastusta isänmaalle ja asujamille.

— Ette tekään näy rakastavan ruotsalaisia enempää kuin minäkään, — sanoi Kmicic.

Vieras katseli peloissaan ympärilleen, mutta rauhoittui sitten ja jatkoi:

— Toivon, että piru heidät perisi, enkä salaa teiltä tätä mielipidettäni, koska näytätte minusta luotettavalta mieheltä. Ja vaikka olisitte epäluotettavakin, niin ette te voi minua sitoa ja viedä ruotsalaisten käsiin, sillä minulla on sapeli vyölläni ja asestetut palvelijat.

— Olkaa huoletta, en minä sitä tee. Minusta on päinvastoin mieluisaa, että empimättä jätitte omaisuutenne, jonka vihollinen viipymättä ottaa haltuunsa. Tuollainen isänmaallisuus on perin kiitettävää.

Kmicic oli alkanut puhua suojelevalla äänellä niinkuin valtaherra alamaiselleen, ollenkaan ajattelematta, että sellainen puhetapa saattoi kuulua omituiselta vähäpätöisen hevoskauppiaan puolelta. Mutta nuori herra ei näyttänyt siihen kiinnittävän huomiota, vaan alkoi viekkaasti vilkuttaa silmiään ja sanoi:

— Olenko minä hölmö? Minulla on ensimmäisenä sääntönä, etten menetä omaani. Mitä Jumala on antanut, sitä pitää varjella. Istuin hiljaa riiheni ja aittani kupeessa. Vasta sitten, kun olin kaiken irtaimistoni myynyt, ajattelin itsekseni: nyt on aika pötkiä tiehensä! Kostakoot nyt minulle ja ryöstäkööt niin paljon kuin haluttaa.

— Joka tapauksessa olette jättänyt sinne maa-alan ja rakennuksia.

— Niin, minä olen ottanut Masowian vojevodalta vuokralle Wasoszyn piirin staarostan viran, ja nyt alkaa sopimusaika olla lopussa. Viimeistä maksuerää en vielä ole maksanut enkä maksa, sillä vojevoda kuuluu olevan yhtä maata ruotsalaisten kanssa. Kyllä minulle raha kelpaa.

Kmicic purskahti nauramaan.

— Tepä vasta olette! Huomaan, ettette ole ainoastaan urhoollinen, vaan myöskin ovela.

— Kuinkas muuten? — sanoi vieras. — Oveluus on pääasia. Mutta en puhu oveluudesta teille. Miksi te, kun olette isänmaallinen mies ja myötätuntoinen kuninkaalle, ette mene noitten kelpo soturien luo Podlasieen ja yhdy liittoon? Se olisi Jumalalle mieliksi, ja voisipa onni kohdata itseännekin, sillä onhan semmoista sattunut, että köyhä mies on sodassa kohonnut suureksi herraksi. Näen, että olette rohkea ja päättäväinen mies ja saatatte tilaisuuden tullen päästä hyville päiville. Pitää vain osata säilyttää se, mitä käsiin sattuu, siitä säkki vähitellen täyttyy. En tiedä, onko teillä jokin tila vai eikö, mutta voihan sellaisen vuokrata, ja siitä sitten Jumalan avulla yhä vaurastuu, kunhan ei työtä pelkää.

Kmicic puri huultaan pidättääkseen nauruaan. Hänen kasvonsa vääntyivät niin, että haavaa kivisti.

Vieras jatkoi:

— Ne ottavat varmasti vastaan teidät, sillä miehiä tarvitaan. Muuten te miellytätte minua, ja minä otan teidät suojelukseeni. Menestys on silloin varma.

Näin sanoen nuori mies nosti ylpeästi ylös lihavat kasvonsa ja alkoi sivellä viiksiään. Sitten hän lausui:

— Tahdotteko ruveta luottamusmiehekseni? Saatte kantaa aseitani ja pitää silmällä palvelijoitani.

Kmicic ei voinut enää pidättäytyä, vaan purskahti iloiseen nauruun, niin että kaikki hampaat hohtivat.

— Mitä te nauratte? — kysyi vieras rypistäen kulmakarvojaan.

— Tulin niin iloiseksi, kun tarjositte tointa. Mutta nuori herra loukkautui ja sanoi:

— Hölmö se, joka on teille opettanut moisen käytöstavan. Ottakaa huomioon, kenen kanssa puhutte, älkääkä menkö yli sopivaisuuden rajojen.

— Pyydän anteeksi, — sanoi Kmicic iloisesti, — sillä en todellakaan tiedä, kenen kanssa olen tekemisissä.

— Minä olen herra Rzedzian Wasoszysta, — sanoi hän ylpeästi.

Kmicic avasi suunsa sanoakseen valenimensä, kun samassa Bilous tuli kiireesti huoneeseen.

— Herra pääll...

Kmicicin ankara silmäys sai sanan takertumaan sotamiehen kurkkuun. Mies hämmentyi ja sai vaivoin sanotuksi:

— Joitakin miehiä on tulossa.

— Mistä?

— Szczuczynista.

Kmicic joutui hieman ymmälle, mutta salasi sen nopeasti ja sanoi:

— On oltava varuillaan! Onko joukko suurikin?

— Kymmenkunta ratsumiestä.

— Pitäkää pyssyt ladattuina. Mene! Sotamiehen mentyä hän kääntyi nuoren herran puoleen sanoen:

— Ovatkohan ne ruotsalaisia?

— Jos on totta, että Szczuczynissa on Wolodyjowski, — vastasi herra Rzedzian, — niin ne luultavasti ovat hänen joukkoaan. Tahtovat ennen paikoilleen asettumista tutkia, onko seutu turvallinen.