Part 31

— Riittää! — keskeytti ruhtinas. — Minäkin kuumeesta huolimatta sepittelen virsiä, jotta ansioituisin jollakin tavoin Jumalan edessä, ja jos taas tarvitsen saarnamiestä, niin kutsun oman pappini. Te ette osaa pyytää kyllin nöyrästi ja kuljette sivupolkuja... Minä neuvon itse keinon teille: käykää huomenna taistelussa herra Sapiehan kimppuun, niin minä ylihuomenna vapautan tuon sotamiehen ja annan teille anteeksi rikoksenne. Olette pettänyt Radziwillit, voitte siis pettää Sapiehankin.

— Onko se teidän ylhäisyytenne viimeinen sana? Pyydän teitä kaiken pyhän nimessä...

— Ei! Piru teidät vie, hyvä on!... Hahmonnekin muuttuu... Älkää vain tulko liian lähelle, sillä vaikka minua hävettääkin kutsua miehiä avuksi... mutta katsokaahan tänne! Olette liian rohkea!

Boguslaw näytti peitteensä alta pistolin suun ja alkoi katsella säkenöivin silmin Kmiciciä.

— Teidän ylhäisyytenne! — huudahti Kmicic pannen kätensä rukoilevasti ristiin samalla kuin viha väänsi hänen kasvonsa.

— Pyydättekö vai uhkaatteko? — sanoi Boguslaw. — Selkä on köyryssä, mutta piru näyttää kauluksenne takaa minulle hampaitaan. Radziwilleilta pyydetään jalkain juureen langeten, herraseni!... Otsa lattiaan, niin saatte vastauksen heti!

Andrzejn kasvot olivat kalpeat kuin palttina, käsi siveli märkää otsaa, silmiä ja kasvoja, ja hän puhui semmoisella äänellä kuin kuume olisi ruhtinaasta siirtynyt häneen.

— Jos teidän ylhäisyytenne vapauttaa tuon vanhan sotamiehen... niin... minä... olen valmis lankeamaan... teidän ylhäisyytenne... jalkoihin.

Tyytyväisyys välähti Boguslawin silmissä. Hän oli nöyryyttänyt vihamiehen, saanut ylpeän selän köyristymään. Hänen vihan- ja kostonhimonsa ei olisi voinut saada parempaa tyydytystä.

Kmicic seisoi hänen edessään tukka hajallaan ja vavisten. Mahdotonta oli tietää, syöksyykö, hän hetken kuluttua ruhtinaan jalkoihin vai tarttuuko rintaan.

Pitäen häntä silmällä koko ajan Boguslaw sanoi:

— Todistajien läsnä ollessa! Miesten kuullen! Ja kääntyen oveen päin hän huusi:

— Tulkaa!

Ovi avautui, ja sisälle astui muutamia hovimiehiä, puolalaisia ja muukalaisia. Sitten tuli sisään upseereita.

— Hyvät herrat! — sanoi ruhtinas — Tämä herra Kmicic, herra Sapiehan lähettiläs, pyytää minulta armonosoitusta ja tahtoo, että te kaikki olisitte todistajina!

Kmicic huojui kuin juopunut, voihkaisi ja lankesi Boguslawin jalkain juureen.

Mutta ruhtinas ojensi tahallaan jalkojaan, niin että ritarin otsa kosketti ruhtinaan saappaan kärkeä.

Kaikki katselivat äänettöminä, sillä heitä hämmästytti kuuluisa nimi ja se, että sen omistaja nyt oli Sapiehan lähettiläs. Jokainen ymmärsi, että jotakin erikoista oli tekeillä.

Ruhtinas nousi vuoteeltaan ja poistui viereiseen huoneeseen viitattuaan mukaansa vain kaksi hovilaista.

Kmicic nousi. Hänen kasvoissaan ei näkynyt vihaa eikä kostonhimoa, vaan ainoastaan tylsää välinpitämättömyyttä. Hän ei näyttänyt ollenkaan tietävän, mitä hänelle tapahtui, ja koko tarmo näytti kadonneen.

Kului puoli tuntia, tunti. Ikkunan alta kuului kavioitten kapsetta ja sotamiesten tahdikasta astuntaa, mutta hän istui yhä kuin kivettynyt.

Äkkiä ovi avautui. Sisään astui upseeri, Kmicicin vanha tuttu, kahdeksan sotamiehen kanssa, joista neljällä oli musketit, neljällä vain sapelit.

— Herra eversti, olkaa hyvä ja nouskaa! — sanoi upseeri kohteliaasti.

Kmicic katsoi häneen älyttömänä.

— Glowbicz..., — sanoi hän tuntien upseerin.

— Minä olen saanut käskyn, — vastasi Glowbicz, — sitoa kätenne ja viedä teidät Janowon ulkopuolelle. Tuo sitominen tapahtuu vain toistaiseksi, sitten pääsette vapaasti lähtemään... Siksi pyydän teitä olemaan tekemättä vastarintaa.

— Sitokaa! — vastasi Kmicic.

Ja hän antoi vastustelematta sitoa itsensä. Upseeri vei hänet pois huoneesta ja vei jalkaisin Janowon ulkopuolelle. Sitten kuljettiin vielä noin tunti. Matkalla heihin yhtyi muutamia ratsumiehiä. Kmicic kuuli heidän puhuvan puolaa. Ne puolalaiset, jotka vielä palvelivat Boguslawia, tunsivat kaikki Kmicicin nimen ja olivat senvuoksi erittäin uteliaat tietämään, miten hänelle käy. Saavuttiin lopulta aukealle kentälle, jossa Andrzej näki osaston Boguslawin kevyttä puolalaista ratsuväkeä.

Sotamiehet asettuivat riviin neliöksi, jonka keskelle jäi tyhjä ala. Siinä oli vain kaksi jalkamiestä, jotka pitelivät satuloituja hevosia, ynnä muutamia miehiä tulisoihtujen kanssa.

Näitten valossa Andrzej näki juuri teroitetun paalun maassa. Väristys kulki pakostakin läpi hänen ruumiinsa.

— Tuo on minua varten, — ajatteli hän. — Hän käskee vetämään minut hevosilla paaluun. Koston takia hän uhraa Sakowiczin!

Mutta hän erehtyi, sillä paalu oli varattu Sorokaa varten.

Lepattavassa valossa Andrzej näki Sorokankin. Vanha sotamies istui jakkaralla avopäin ja kädet sidottuina neljän sotamiehen vartioimana. Joku hihattomaan puoliturkkiin puettu mies antoi hänelle viinaa matalasta kupista, ja Soroka joi halukkaasti. Juotuaan hän sylkäisi, mutta samalla hetkellä asetettiin Kmicic eturiviin, vanha sotamies näki hänet, ponnahti seisomaan ja seisoi suorana kuin paraadissa.

Molemmat katselivat toisiaan. Sorokan kasvot olivat rauhalliset, vain leuat liikkuivat niinkuin hän olisi pureskellut jotakin.

— Soroka! — voihkaisi viimein Kmicic.

— Kuten käskette! — vastasi sotamies.

Taas syntyi äänettömyys. Mitäpä he olisivat voineet puhua tämmöisellä hetkellä?

Teloittaja, joka oli äsken antanut Sorokalle viinaa, lähestyi taas häntä ja sanoi:

— No, ukko, aikasi on tullut!

— Tehkää tehtävänne nopeasti!

— Älä pelkää!

Soroka ei pelännyt, mutta kun hän tunsi teloittajan käden kosketuksen, alkoi hän aivastella kuuluvasti ja sanoi:

— Vielä viinaa...

— Ei ole!

Samassa yksi sotamiehistä tuli esille rivistä ja ojensi tuoppinsa:

— On. Antakaa hänelle!

— Paikoillesi! — komensi Glowbicz.

Puoliturkkiin puettu mies asetti kuitenkin tuopin Sorokan huulille. Tämä joi sen pohjaan ja huokasi sitten syvään.

— Kas tämmöinen, — sanoi hän, — on sotamiehen kohtalo kolmenkymmenen vuoden palveluksen jälkeen... No, onhan aika!

Toinen teloittaja tuli hänen luokseen, ja häntä ryhdyttiin riisumaan. Syntyi hiljaisuus. Tulisoihdut vapisivat niitä pitelevien käsissä. Kaikki valtasi kaamea tunne.

Teloituspaikkaa ympäröivien sotamiesten riveistä alkoi kuulua nurinaa, joka tuli yhä kovemmaksi.

Sotamies ei ole teloittaja. Hän surmaa itse taistelussa, mutta ei tahdo nähdä kidutusta.

— Vaiti! — huudahti Glowbicz.

Nurina muuttui aivan äänekkääksi, ja siitä erottui yksityisiä sanoja: »Perkeleet!» »Piru vieköön!» »Iljettävä virka!»

Äkkiä huudahti Kmicic, aivan kuin hänet itsensä olisi seivästetty:

— Seis!

Teloittajat keskeyttivät vaistomaisesti työnsä. Kaikkien silmät kääntyivät Kmiciciin.

— Sotilaat! — huudahti Andrzej — Ruhtinas Boguslaw on petturi kuninkaan ja isänmaan edessä! Teidät on saarrettu ja hakataan huomenna kuoliaiksi! Te palvelette petturia! Kannatte asetta isänmaata vastaan! Mutta ken jättää palveluksensa ja luopuu petturista, sille lupaan hetmanin ja kuninkaan anteeksiannon!... Valitkaa! Kuolema ja häpeä tahi palkinto huomenna! Palkkaa maksan dukaatin, kaksi dukaattia joka miehelle! Valitkaa! Ei teidän, kelpo soturien, sovi palvella petturia! Eläköön kuningas! Eläköön Liettuan suurhetmani!

Syntyi suuri huuto ja rivit hajosivat. Monet äänet huusivat:

— Eläköön kuningas!

— Riittää jo tätä palvelusta!

— Kuolema petturille!

— Seis! Seis! — huusivat toiset äänet.

— Huomenna kuolette häpeällä! — karjui Kmicic.

— Tataarilaiset ovat Suchowolossa!

— Ruhtinas on petturi!

— Taistelemme kuningasta vastaan!

— Lyö!

— Ruhtinaan luo! — Seis!

Mellakassa jokin sapeli katkaisi Kmicicin siteen. Hän hyppäsi heti toisen selkään niistä hevosista, jotka oli varattu Sorokan teloittamista varten, ja huusi nyt ratsun selästä:

— Minun jäljessäni hetmanin luo!

— Tulen! — huusi Glowbicz. — Eläköön kuningas!

— Eläköön! — vastasi viisikymmentä ääntä, ja viisikymmentä sapelia välähti yht'aikaa ilmassa.

— Soroka hevosen selkään! — komensi Kmicic. Oli semmoisiakin, jotka tahtoivat panna vastaan, mutta nähdessään paljastetut sapelit he vaikenivat. Yksi kuitenkin käänsi hevosensa ympäri ja katosi hetken kuluttua. Tulisoihdut sammuivat. Pimeys vallitsi ympärillä.

— Minun jäljessäni! - kuului Kmicicin ääni. Ja miesjoukko lähti järjestymättä liikkeelle, mutta muodosti sitten pitkän rivin.

Jonkin matkan päässä he kohtasivat etuvartijat.

Kuului huuto:

— Kuka siellä?

— Glowbicz joukkoineen!

— Tunnussana?

— Torvet!

— Menkää!

He kulkivat ohi pitämättä liiaksi kiirettä. Sen jälkeen laskettiin täyttä laukkaa.

— Soroka! — sanoi Kmicic.

— Kuten käskette! — kuului vääpelin ääni hänen vierellään.

Kmicic ei sanonut enää muuta, ojensi vain kätensä vääpelin pään päälle ikäänkuin ollakseen varma siitä, että hän oli mukana.

Sotamies painoi tämän käden ääneti huulilleen.

Samassa puhui Glowbicz toiselta puolelta:

— Teidän armonne! Jo kauan sitten tahdoin tehdä sen, mikä nyt tapahtuu.

— Ette kadu tätä tekoa!

— Ikäni olen teille kiitollinen!

— Kuulkaahan, Glowbicz! Miksi ruhtinas lähetti teidät eikä muukalaisia sotamiehiä toimeenpanemaan rangaistustuomiota?

— Hän tahtoi häväistä teitä puolalaisten edessä. Muukalaiset soturit eivät tunne teitä.

— Ja eikö minulle olisi tehty mitään?

— Minulla oli käsky päästää teidät siteistä. Mutta jos olisitte yrittänyt pelastaa Sorokan, oli määrä rangaista teitäkin.

— Siis hän olisi uhrannut Sakowiczinkin! — mutisi Kmicic

Tällä välin ruhtinas Boguslaw Janowossa oli jo kuumeesta ja päivän vaivoista uupuneena käynyt levolle. Hänet herätti unesta kolkutus.

— Teidän korkeutenne! Teidän korkeutenne! — huusivat useat äänet.

— Hän nukkuu! Ei saa herättää! — vastasivat palvelijat.

Mutta ruhtinas nousi istumaan ja huusi:

— Valoa!

Samalla kuin tuotiin valoa, astui sisälle myös päivystävä upseeri.

— Teidän korkeutenne! — sanoi hän. — Sapiehan lähettiläs on nostattanut Glowbiczin joukon kapinaan ja vienyt sen hetmanin luo.

Syntyi hetken kestävä hiljaisuus.

— Lyötäköön rumpua ja järjestettäköön sotajoukko taisteluun! - sanoi viimein Boguslaw.

Upseeri poistui, ja ruhtinas oli taas yksin.

— Hän on hirveä mies! — sanoi ruhtinas hetken kuluttua itsekseen.

Ja hän tunsi uuden kuumepuuskan olevan tulossa.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Helppo on ymmärtää Sapiehan hämmästys, kun Kmicic ei vain itse palannut vahingoittumattomana, vaan toi myös mukanaan muutamia kymmeniä ratsumiehiä ja vanhan palvelijansa. Kmicicin piti kahdesti kertoa hetmanille ja Oskierkalle asiain kulku, eikä näiden ihmettelyllä ollut rajoja.

Mutta Kmicicillä ei ollut paljon aikaa kertomiseen eikä lepoon. Hän oli perin uuvuksissa, mutta päätti siitä huolimatta vielä samana yönä mennä tarkastamaan tataarilaisiaan, jotka olivat Janowon tuolla puolen metsissä ja teillä Radziwillin sotajoukkojen selkäpuolella. Muuten ihmiset tuohon aikaan nukkuivat hyvin satulassakin. Andrzej antoi satuloida hevosensa ja päätti ottaa matkalla hyvät unet.

Juuri kun hän oli lähdössä, tuli hänen luokseen Soroka ja sanoi:

— Teidän armonne!

— Mitä sinulla on kerrottavaa, vanhus?

— Tulin kysymään, milloin minun on lähdettävä.

— Mihin?

— Taurogiin.

Kmicic alkoi nauraa ja sanoi:

— Et lähde ollenkaan Taurogiin, vaan minun kanssani!

— Kuten käskette! — vastasi vääpeli. Samassa lähdettiin. Matka oli pitkä, sillä oli kierrettävä metsän läpi, ettei kohdattaisi Boguslawin joukkoja, mutta niinpä Kmicic ja Soroka saivatkin riittävästi nukkua ja tulivat seikkailuitta tataarilaisten luo.

Akbah-Ulan ilmestyi heti Babiniczin eteen ja antoi selostuksen toimenpiteistään. Andrzej oli niihin tyytyväinen. Kaikki sillat oli poltettu, padot säretty. Vedet olivat muutenkin kevään alkaessa peittäneet pellot, niityt ja alavat tiet muuttaen ne liejuisiksi soiksi.

Boguslawilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin antautua taisteluun, voittaa tahi kukistua. Peräytymistä ei ollut ajateltavissakaan.

— Olet laihtunut, — sanoi Kmicic Akbah-Ulanille töytäisten häntä hiukan nyrkillään vatsaan, — mutta taistelun jälkeen pullistat mahasi ruhtinaan dukaateilla.

— Jumala on luonut vihollisen, jotta rohkeilla sotilailla olisi, mistä ottavat saalista,-vastasi tataarilainen arvokkaasti.

— Seisooko Boguslawin ratsuväki edessänne?

— On niitä siellä muutamia satoja hyviä ratsuja, ja eilen lähetettiin heille rykmentti jalkaväkeä. Ovat kaivautuneet maahan.

— Kenties heidät voisi houkutella sieltä kentälle?

— Eivät tule.

— Entä kiertää ja pakottaa siten liikkeelle?

— Ovat aivan tiellä, joten se ei käy päinsä.

— Täytyypä keksiä jotakin!

Mutta sinä yönä ei Kmicic keksinyt mitään. Sen sijaan hän aamulla meni läheltä tarkastamaan Suchowolon ja Janowon välillä olevaa vihollisleiriä ja huomasi Akbah-Ulanin liioitelleen. Jalkaväen koko kaivanto supistui siihen, että oli luotu vähäisiä valleja. Niiden avulla saattoi puolustautua vain tataarilaisia vastaan, jotka eivät mielellään hyökänneet suoraan tuleen.

— Kunpa minulla olisi jalkaväkeä, niin juttu olisi selvä, — ajatteli Kmicic.

Mutta ei ollut mitään toiveita saada jalkaväkeä, jota Sapiehallakin oli niukasti.

Kmicic meni niin lähelle, että Boguslawin jalkaväki alkoi häntä ampua. Hän ei välittänyt siitä, vaan jatkoi kuulasateessa tarkasteluaan, ja tataarilaistenkin oli pakko pysytellä hänen rinnallaan. Sitten teki ratsuväki hyökkäyksen sivulta päin. Oli väistyttävä, eivätkä tataarilaisten nuolet tehneet sanottavasti jälkeä.

Paluumatkalla Kmicic ei suunnannut kulkua suoraan Suchowoloon, vaan länttä kohti, ja saapui Kamionkaan.

Suon joki tulvi leveänä. Kmicic katseli sitä, viskasi veteen muutamia oksia nähdäkseen virran voiman ja sanoi Akbah-Ulanille:

— Me kierrämme tästä heidän sivuitseen ja hyökkäämme heidän selkäänsä!

— Hevoset eivät pääse vastavirtaa!

— Virta on heikko, tuskin kulkee. Kyllä ne menevät.

— Hevoset kohmettuvat, eivätkä miehet kestä. On vielä kylmä.

— Miehet saavat lämmitellä myöhemmin. Yritys tehtiin illalla. Noin kahdeksansataa hevosta syöksyi jokeen ja alkoi uida. Kmicic itse oli etunenässä, mutta huomasi pian kulun niin hitaaksi, että sitä menoa olisi tarvittu kaksi päivää vallien taakse kiertämiseen.

Silloin hän käski suuntaamaan matkan toista rantaa kohti.

Se oli vaarallinen yritys. Toinen ranta oli suomaata, johon hevoset, vaikka olivatkin kevyitä, upposivat vatsaa myöten. Ne kulkivat kuitenkin eteenpäin, joskin hitaasti.

Tähdet taivaalla osoittivat, että oli sydänyö. Silloin kuului kaukaa etelästä päin ampumista.

— Taistelu on alkanut! — huudahti Kmicic.

— Me hukumme! — vastasi Akbah Ulan.

— Tulkaa jäljessäni!

Tataarilaiset olivat ymmällä, mutta näkivät sitten Kmicicin hevosen äkkiä kohoavan suosta. Ilmeisesti se oli päässyt kovalle pohjalle.

Siinä alkoi hietamatalikko, jonka päällä oli vettä vain hevosen rintaan asti. Matka kävi nyt joutuisasti. Kaukana vasemmalla alkoi tuikkaa tulia.

— Siellä ovat vallit! — sanoi Kmicic hiljaa. Kierrämme ne!

Pian he todellakin sivuuttivat vallit. Sitten käännyttiin vasempaan ja hevoset painautuivat taas jokeen. Vallien tuolla puolen oli tarkoitus nousta maihin.

Tällä matkalla hukkui noin sata hevosta, mutta miehet pääsivät kaikki maihin. Kmicic käski hevosensa menettäneitä miehiä istuutumaan toisten selän taakse ja lähti valleja kohti. Hän oli aikaisemmin jättänyt kahdensadan vapaaehtoisen tehtäväksi hätyyttää valleja edestäpäin samaan aikaan kuin hän hyökkäisi takaapäin. Kun he lähestyivät, niin hän kuulikin laukauksia, ensin harvaan, sitten yhä tiheämpään.

— Hyvä on! — sanoi hän. — Sillä puolen olevat hyökkäävät.

Ja he syöksähtivät eteenpäin.

Pimeässä saattoi huomata vain joukon päitä, jotka heilahtelivat hevosten askelten tahdissa. Ei kalahtanut sapeli eikä varukset. Tataarilaiset ja vapaaehtoiset osasivat kulkea kuulumatta kuin sudet.

Janowon puolelta alkoi ampuminen kuulua yhä voimakkaampana. Selvää oli, että Sapieha eteni koko rintamalla.

Mutta valleilta, joita kohti Kmicic kulki, kuului myös huutoja. Muutamat nuotiot siellä roihusivat, ja niiden valossa Andrzej näki jalkamiesten tähystelevän kentälle, jossa ratsastajat ahdistivat hänen vapaaehtoisiaan.

Hänetkin huomattiin valleilta, mutta lähestyvää joukkoa ei tervehditty kuulasateella, vaan ilohuudoilla, sillä luultiin Boguslawin lähettäneen sinne apujoukon.

Mutta kun tulijat olivat tuskin enää sadankaan askelen päässä valleista, alkoi jalkaväki liikehtiä levottomasti. Yhä useampi sotamies varjostaen silmiään kädellään katseli, mitä väkeä tulijat oikeastaan olivat.

Silloin kuului ilmassa kamala kirkuna, ja tulijat hyökkäsivät kuin myrsky eteenpäin, saarsivat jalkaväen, ja koko tuo joukko alkoi nytkähdellä. Oli kuin jättiläiskäärme olisi kuristanut uhriaan, johon se aikaisemmin oli iskenyt silmänsä. Joukosta kuului huutoja: »Allah! Herr Jesus! Mein Gott!»

Vallien toiselta puolen kuului uusia huutoja, sillä vapaaehtoiset huomasivat nyt Babiniczin päässeen valleille ja hyökkäsivät pienestä lukumäärästään huolimatta kiivaasti Boguslawin ratsuväkeä vastaan. Samassa taivaasta, joka jo jonkin aikaa oli pilveillyt, yht'äkkiä alkoi putoilla rankkasade. Nuotiot sammuivat, ja taistelu jatkui pimeässä.

Mutta sitä ei kestänyt kauan. Boguslawin saarrettu jalkaväki tuhoutui kokonaan. Ratsumiehet, joiden joukossa oli paljon puolalaisia, laskivat aseensa. Muukalaiset ja nimenomaan sata rakuunaa surmattiin.

Kun kuu taas tuli esiin pilvien takaa, niin sen valossa näkyi vain tataarilaisjoukko, joka tappoi haavoittuneita ja ryösti saalista. Mutta vain vähän aikaa. Kuului terävä pillin vihellys, ja tataarilaiset ja vapaaehtoiset hyppäsivät yhtenä miehenä hevosen selkään.

— Tulkaa jäljessäni! — huudahti Kmicic. Hän johti heidät tuulen vauhdilla Janowoon. Neljännestuntia myöhemmin oli onneton kylä sytytetty neljältä puolelta palamaan, ja tunnin kuluttua se oli yhtenä tulimerenä. Näin Kmicic ilmoitti hetmanille voittaneensa Boguslawin sotajoukon takajoukot.

Mutta itse hän veren tahrimana kokosi tataarilaisensa johtaakseen heidät eteenpäin.

He olivat jo järjestyneet riviin, kun äkkiä kentällä, jota tulipalo kirkkaasti valaisi, he näkivät edessään osaston vaaliruhtinaan suurikokoisia ratsumiehiä. Heitä johti ritari, joka näkyi kauas, sillä hänellä oli hopeainen haarniska ja hän ratsasti valkoisella hevosella.

— Boguslaw! — huudahti Kmicic äänellä, joka ei ollenkaan ollut ihmisäänen kaltainen, ja hyökkäsi koko joukkonsa kanssa eteenpäin.

Nuo kaksi joukkoa kulkivat toisiaan vastaan kuin kaksi myrskyn nostattamaa aaltoa. Välimatka oli pitkä, mutta hevoset molemmilla puolilla lähtivät kiitämään niin huimaa vauhtia, että jalat tuskin koskettivat maata. Toiselta puolen jättiläiskokoiset miehet kiiltävät kypärät päässä ja suorat miekat ilmaan kohotettuina, toiselta puolen tataarilaisten tumma parvi.

Toisiaan vastaan kiitävät joukot törmäsivät yhteen ja tapahtui kauheata. Tataarilaisten joukko huojui ja painui maahan kuin vilja tuulessa. Jättiläiskokoiset miehet ajoivat heidän ylitseen ja lensivät eteenpäin niinkuin miehillä ja hevosilla olisi ollut ukkosen voima ja myrskyn siivet.

Hetkisen kuluttua nousi muutamia tataarilaisia maasta ja lähti ajamaan ritareita takaa. Tuon villin lauman voi sotkea hevosten jalkoihin, mutta sillä se vielä ei ole tuhottu. Yhä useampia nousi ajamaan takaa poistuvia ritareita. Suopungit alkoivat vinkua ilmassa.

Pakenevien etunenässä kiiti edelleen valkoisella hevosella ratsastava ritari, mutta takaa ajavien joukossa ei ollut Kmiciciä.

Vasta aamun sarastaessa alkoivat tataarilaiset palata, ja melkein jokainen heistä kuljetti nuoran silmukassa ritaria. Viimein löydettiin myös Kmicic ja vietiin tajuttomana Sapiehan luo.

Hetmani itse istui hänen vuoteensa vieressä. Keskipäivän aikaan Andrzej avasi silmänsä.

— Missä on Boguslaw? — olivat hänen ensimmäiset sanansa.

— Lyöty perin pohjin... Aluksi hänellä oli onnea, mutta kun hän hyökkäsi Oskierkan jalkaväen kimppuun, menetti hän melkein kaikki miehensä ja koko taistelun. Lieneekö viittäsataakaan päässyt pakoon, sillä suuren joukon surmasivat vielä tataarilaisenne.

— Entä hän itse?

— Pakeni.

Kmicic oli vähän aikaa vaiti ja sanoi:

— Vaikeata on vielä vetää vertoja hänelle. Hän pudotti minut yhdellä iskulla satulasta. Onneksi teräksinen kasvojen suojus oli niin luja, että se pelasti henkeni... No, etsin hänet käsiini vaikkapa maailman ääristä.

Mutta hetmani sanoi antaen hänelle kirjeen:

— Katsokaa, millaisen sanoman olen saanut taistelun jälkeen!

Kmicic luki seuraavat sanat:

»Ruotsin kuningas on lähtenyt liikkeelle Elbingenistä ja menee Zamośćieen sekä sieltä Lembergiin meidän kuningastamme vastaan. Tulkaa kaikkine sotavoiminenne pelastamaan kuningasta ja isänmaata, sillä yksin en kestä. — _Czarniecki_.»

Syntyi vähäksi aikaa äänettömyys.

— Lähdettekö kanssamme vai menettekö tataarilaistenne kanssa Taurogiin? — kysyi hetmani.

Kmicic sulki silmänsä. Hän muisti, mitä isä Kordecki oli hänelle aikoinaan puhunut ja vastasi:

— Yksityisasiat myöhemmin! Viholliset pyrkivät isänmaamme valtiaiksi!

Hetmani syleili häntä.

— Ole veljeni! — sanoi hän. — Ja koska olen jo vanha, niin ota siunaukseni!