Part 30

Mutta hän sai lukea vielä mielenkiintoisempaa:

»Ruhtinas ei käsittänyt, mitä oli tekeillä, ja lähetti joukon toisensa jälkeen, eikä niistä yksikään palannut täysilukuisena takaisin. Edellä kulkien sieppasin muonakuormastot ja särin sillat ja padot, niin että hänen etenemisensä kävi hyvin vaivalloiseksi ruoatta ja juomatta ja alituisen pelon alaisena, leiristään he eivät voineet poistua, sillä tataarilaiset kaappasivat jokaisen varomattoman, ja yöllä he ulvoivat leirin luona niin, että siellä suuren sotajoukon hyökkäystä peläten oltiin aseissa läpi yön. Näin on ruhtinas saatettu aivan epätoivoon, eikä hän tiedä, mitä tekisi ja mihinpäin menisi, ja senvuoksi olisi nyt nopeasti hyökättävä hänen kimppuunsa, kun pelko on pahimmillaan. Hänellä on kuusituhatta miestä, joista hän kuitenkin jo on menettänyt lähes tuhat. Ruhtinaan vaunut, joissa oli erinäisiä tavaroita, kaappasin Bialystokissa ja samoin kaksi tykkiä, mutta kaikki raskaampi tavara minun täytyi upottaa. Ruhtinas petturi on ainaisesta kiukusta ja huolesta tullut niin sairaaksi, että tuskin voi istua ratsun selässä, kuume ei jätä häntä yöllä eikä päivällä. Neiti Borzobohatalla, jonka hän ryösti, ei tämän vuoksi ole hänen puoleltaan mitään pelättävää. Nämä tiedot ja tunnustuksen, että asema on epätoivoinen, olen saanut vangeilta, joita tataarilaiset vähän kärventelivät ja jotka kyllä toistavat kertomuksensa, jos heitä uudelleen kärvennetään. Pyydän anteeksi, jos jossakin suhteessa olen väärin menetellyt. Tataarilaiset ovat hyviä poikia ja nähdessään paljon saalista suorittavat tehtävänsä erinomaisesti.»

— Nämä ovat hämmästyttäviä asioita! — sanoi Sapieha tarttuen päähänsä. — Kunhan hän vain ei valehtelisi?

— Ei, siinä suhteessa hän on arka kunniasta! — sanoi Oskierka.-Hän sanoi Vilnon vojevodallekin aina totuuden päin silmiä välittämättä siitä, miellyttikö se ruhtinasta vai ei. Oh, tuommoisia kepposiahan hän teki Chowańskillekin, vaikka tällä oli viisitoista kertaa näin suuri sotajoukko.

— Jos tämä on totta, niin täytyy hyökätä mahdollisimman pian — sanoi Sapieha.

— Niin, ennenkuin ruhtinas pääsee tasapainoon.

— Kiiruhdamme siis Jumalan nimessä!

Sillä välin vangit, joita tataarilaiset pitivät koossa hetmanin edessä, alkoivat itkeä, valitella kurjuuttaan ja eri kielillä pyytää armoa. Joukossa oli ruotsalaisia, saksalaisia ja Boguslawin henkivartiostoon kuuluvia skotlantilaisia. Sapieha otti heidät tataarilaisilta, käski antamaan heille ruokaa ja kuulustelemaan ilman »kärventämistä».

Vankien tunnustukset osoittivat Kmicicin sanat tosiksi. Koko Sapiehan joukko lähti kiireesti eteenpäin.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Kmicicin seuraava tiedonanto tuli Sokolkista ja oli aivan lyhyt:

»Viedäkseen harhaan meidän sotajoukkomme ruhtinas on menevinään Szczuczyniin, jonne on lähettänyt etujoukon. Itse hän on pääjoukon kanssa lähtenyt Janowoon ja saanut siellä lisää jalkaväkeä kahdeksansataa hyvää miestä, joiden johtajana on kapteeni Kyritz. Meille näkyvät ruhtinaan leirin tulet. Janowossa hän aikoo olla viikon. Vangit sanovat, että hän on valmis ryhtymään taisteluun. Kuume vaivaa häntä yhä.»

Saatuaan tämän tiedonannon Sapieha jätti viimeisetkin tykkinsä ja riensi kevyitten joukkojen kanssa Sokolkiin, joten vihdoin kaksi sotajoukkoa seisoi vastakkain. Taistelu ei ollut vältettävissä, sillä toiset eivät voineet enää peräytyä eivätkä toiset yhä ajaa takaa.

Nähtyään Kmicicin hetmani syleili häntä ja sanoi:

— Olin jo vihainen teille, kun ette niin pitkään aikaan antanut tietoja itsestänne, mutta nyt näen teidän toimittaneen enemmän kuin saatoin odottaakaan, ja jos Jumala antaa voiton, niin se on teidän ansionne eikä minun. Kuljitte kuin suojelusenkeli Boguslawin jäljessä!

Kmicicin silmät välähtivät pahaa ennustavasti.

— Jos olen hänen suojelusenkelinsä, niin minun on oltava läsnä myös hänen kuolinhetkellään.

— Jumala kaikki tuomitsee! — sanoi hetmani vakavasti. — Jos tahdotte, että hän teitä suojelisi, niin ahdistakaa isänmaan vihollisia eikä omianne.

Kmicic painoi päänsä alas eikä ollut huomattavissa, olivatko hetmanin kauniit sanat tehneet häneen vaikutuksen. Hänen kasvonsa ilmaisivat leppymätöntä vihaa ja olivat sitä ankaramman näköiset, kun Boguslawia vastaan tehdyn retken vaivat olivat niitä vielä laihduttaneet. Oli helppo huomata, että sen, jolle tämä mies oli päättänyt kostaa, oli oltava varuillaan, vaikkapa hän olisi ollut Radziwill.

Hän olikin jo kostanut peloittavalla tavalla. Hän oli saattanut Boguslawin ymmälle, sotkenut hänen laskelmansa ja saattanut hänet peräytymään. Wojskissa, Radziwillin maitten aivan keskeisessä osassa, hän hyökkäsi kuin hirmumyrsky ruhtinaan asuntoa vastaan, kun Boguslaw juuri oli istuutumassa aterialle, ja vain töin tuskin ruhtinas selviytyi siitä hengissä. Bialystokin luona hän anasti Boguslawin vaunut ja ruokavarat. Ruhtinaan sotajoukko uupui, nälkiintyi ja alkoi joutua hajoamistilaan. Oivallinen saksalainen jalkaväki ja ruotsalaiset ratsumiehet, joita Boguslawilla oli mukanaan, tulivat luurankojen näköisiksi, koska olivat alituisesti peloissaan ja varuillaan eivätkä saaneet öisin nukkua. Tataarilaisten ja Kmicicin vapaaehtoisten kaamea ulvonta kuului edestä ja takaa ja molemmilta sivuilta. Tuskin oli uupunut sotamies ennättänyt sulkea silmänsä, kun hänen jo oli tartuttava aseihin.

Kaiken lisäksi — Boguslaw itse oli sairas, mutta vaikka tämän miehen sydämessä ei yleensä suru kauan pysynyt ja vaikka astrologit, joihin hän sokeasti uskoi, olivat hänelle sanoneet Preussissa, että hänen henkeänsä ei tällä retkellä vaara uhkaa, niin hänen mieltään kirveli kuitenkin se, että hänen sotapäällikkömaineensa oli kärsinyt suuresti. Hän, jota ihmetellen mainittiin johtajaominaisuuksiensa vuoksi Alankomaissa, Reinin varrella ja Ranskassa, oli nyt tuntemattoman vihamiehen saartamana korvessa ja oli joutunut taistelutta tappiolle.

Hyökkäykset häntä vastaan olivat niin paljon tavallista sodankäyntiä kiivaammat ja ilmaisivat sellaista katkeroitumista, että nopeaälyinen Boguslaw pian arvasi, että häntä ahdistelee joku hänen henkilökohtainen vihamiehensä. Pian hän kuuli myös nimen Babinicz, joka oli kaikkien suussa, mutta se oli hänelle outo. Hän halusi tutustua mieheen ja keksi jos minkälaisia ansoja, mutta Babinicz osasi ne välttää ja ilmestyi aina sinne, missä häntä vähimmän osattiin odottaa.

Kmicic sulki huolellisesti kaikki tiet, jotka veivät Janowosta Sokolkiin, Koryczyniin, Kuznicyyn ja Suchawoloon. Ympäröiviin metsiin ja viidakkoihin asettuivat tataarilaiset. Ei päässyt läpi ainoakaan kirje eikä muonakuorma, joten Boguslawille itselleen oli tärkeätä saada ryhtyä taisteluun, ennenkuin sotajoukko oli syönyt viimeisen korpun.

Mutta ovelana ja kokeneena miehenä hän päätti ensin koettaa neuvotteluja. Hän ei vielä tietänyt, että Sapieha oli semmoisissa asioissa paljon taitavampi häntä. Niinpä saapui Sokolkiin Boguslawin lähettiläänä herra Sakowicz, aatelismarsalkka ja staarosta ja hänen persoonallinen ystävänsä. Hän toi kirjeen, ja hänellä oli valtuus tehdä rauha.

Tämä herra Sakowicz, joka myöhemmin kohosi senaattoriksi, oli tähän aikaan Liettuan kuuluisimpia ritareita ja yhtä urhoollinen kuin kauniskin. Boguslaw, joka ei koko elämänsä aikana ollut ketään todella rakastanut, piti paljon Sakowiczista ja osoitti hänelle runsaasti suosiotaan.

Sakowicz saapui Sapiehan luo ylpeänä kuin voittaja, joka sanelee rauhan ehdot. Hetmani ymmärsi heti, minkälaisen miehen kanssa oli tekemisissä, ja hymyili salaisesti säälivää hymyä.

— Herrani Birzen ja Dubinkin ruhtinas, Liettuan suuriruhtinaskunnan tallimestari ja hänen ruhtinaallisen korkeutensa vaaliruhtinaan sotajoukkojen ylipäällikkö, — sanoi Sakowicz, — lähettää minun kauttani teidän ylhäisyydellenne tervehdyksen ja kysyy vointianne.

— Pyydän teitä kiittämään ruhtinasta ja kertomaan nähneenne minut terveenä.

— Minulla on tässä kirjekin teidän ylhäisyydellenne

Sapieha otti kirjeen, avasi sen jokseenkin välinpitämättömästi, luki ja sanoi:

— Sääli on hukata aikaa... En oikein saa selvää, mitä ruhtinas tarkoittaa... Antaudutteko vai tahdotteko koettaa onneanne?

— Antaudummeko me? Luulisin, että ruhtinas tuossa kirjeessä juuri ehdottaa teidän ylhäisyydellenne, että te antautuisitte. Ainakin minun saamani ohjeet...

Sapieha keskeytti.

— Ohjeistanne puhumme myöhemmin. Herra Sakowicz! Olemme ajaneet teitä kuin metsäkoirat jänistä. Oletteko koskaan kuullut, että jänis ehdottaa koirille antautumista?

— Olemme saaneet lisäjoukkoja.

— Kyritzin kahdeksansadan miehen kanssa. Muut ovat aivan uuvuksissa.

— Vaaliruhtinas kaikkine sotavoimineen on puolellamme.

— Se on hyvä. Sittenhän ei minun tarvitse kaukaa etsiä häntä. Minä nimittäin tahdon kysyä häneltä, millä oikeudella hän lähettää sotajoukon valtioomme, jolle hän vasallina on velvollinen olemaan uskollinen.

— Voimakkaamman oikeudella.

— Kenties Preussissa on sellainen oikeus olemassa, mutta ei meillä. Muuten, jos olette voimakkaammat, niin ryhtykää taisteluun.

— Jo kauan sitten olisi ruhtinas käynyt kimppuunne, jollei hänestä olisi vastenmielistä veljesveren vuodattaminen.

— Lienee ensimmäinen kerta, kun hänestä se on vastenmielistä!

— Ruhtinas ihmettelee sitä, että Sapiehat niin vihaavat Radziwilleja ja että te ette epäröi yksityisen koston takia vuodattaa isänmaan verta.

— Hyi! — huudahti Kmicic, joka hetmanin tuolin takana oli seurannut keskustelua.

Sakowicz mitteli häntä kiireestä kantapäähän uhmailevin katsein, mutta luki Kmicicin silmistä sellaisen vastauksen, että katsoi parhaaksi kääntää katseensa alas.

Hetmani rypisti kulmakarvojaan — Te erehdytte. Minä en vihaa Radziwilleja, vaan pettureita. Paras todistus siitä on, että omassa leirissäni on ruhtinas Radziwill. Sanokaa, mitä te tahdotte?

— Sanon niinkuin sydämessäni ajattelen: se vihaa, joka lähettää salamurhaajia.

Sapieha hämmästyi suuresti.

— Minäkö lähetän salamurhaajia ruhtinas Boguslawin luo?

— Niin.

— Te olette hullu!

— Janowon läheisyydessä on otettu kiinni mies, joka jo ennenkin on ollut osallisena yrityksessä murhata ruhtinas. Kidutus saa hänet kyllä ilmoittamaan, kuka hänet lähetti.

Syntyi hetken hiljaisuus, mutta sen vallitessa Sapieha kuuli, kuinka hänen takanaan seisova Kmicic, kahdesti lausui yhteenpuristettujen huulten välistä.

— Voi hirveätä!

— Jumala on tuomarini, — sanoi hetmani arvokkaasti, — enkä minä rupea teille taikka teidän ruhtinaallenne tekemään tiliä, sillä te ette kelpaa tuomarin virkaan. Sen sijaan että puhelette joutavia, sanokaa suoraan, mikä on asianne ja mitä ruhtinas ehdottaa.

— Ruhtinas on lyönyt Horotkiewiczin, voittanut Krzysztof Sapiehan, valloittanut Tykocinin ja voi siis syystä pitää itseään voittajana sekä vaatia huomattavia etuja. Koska hän ei kuitenkaan mielellään vuodata kristittyjen verta, niin hän haluaa poistua rauhassa Preussiin pyytämättä muuta kuin että saa jättää linnoituksiin varusväen. Olemme ottaneet melkoisen joukon vankejakin, joiden joukossa on huomattavia upseereita, puhumattakaan neiti Borzobohatasta, joka jo on lähetetty Taurogiin.

— Älkää kehuko voitoillanne, sillä minun etujoukkoni, joita johti tämä täällä läsnä oleva herra Babinicz, ajoi teitä taaksepäin kolmekymmentä penikulmaa tuottaen teille suurta vahinkoa. Teidän sotajoukkonne on nälkiintynyt, ettekä tiedä, mihin menisitte. Minun sotajoukkoni näitte itse ja voitte tehdä vertailuja. Mitä tuohon neitiin tulee, niin hänen holhoojansa en ole minä, vaan herra Zamoyski ja ruhtinatar Grzyzelda Wisniowiecki, joten ruhtinas joutuu näille vastaamaan mahdollisista edesottamisistaan. Sanokaa, mitä teillä vielä on sanottavaa, mutta puhukaa viisaasti, muuten käsken herra Babiniczin heti hyökkäämään!

Vastauksen asemesta Sakowicz kääntyi Kmicicin puoleen:

— Te siis meitä niin ahdistelitte matkalla? Näytte oppineen Kmiciciltä rosvon tavat.

— Katsokaa omasta nahastanne, olenko hyvin oppinut!

Hetmanin kulmakarvat rypistyivät taas.

— Asianne on lopussa! — sanoi hän Sakowiczille. — Voitte lähteä.

— Antakaa, teidän ylhäisyytenne, minulle edes kirje vietäväksi ruhtinaalle.

— Hyvä on. Odottakaa kirjettä herra Oskierkan luona!

Oskierka saattoi heti pois Sakowiczin, jolle hetmani jäähyväisiksi viittasi kädellään. Sitten Sapieha kääntyi Andrzejn puoleen:

— Miksi sanoitte, »voi hirveätä», kun oli puhe tuosta vangitusta miehestä? — kysyi hän katsoen ankarasti Kmicicin silmiin. — Onko viha siinä määrin tukahduttanut teissä omantunnon äänen, että todellakin lähetitte salamurhaajan ruhtinaan luo?

— Kautta Pyhän Neitsyen, jota olen puolustanut, minä en ole tehnyt moista! — huudahti Kmicic. — En minä tahdo vieraitten kätten kautta riistää hänen henkeään.

— Miksi siis sanoitte »voi hirveätä»? Tunnetteko sen miehen?

— Tunnen! — vastasi Kmicic kalveten liikutuksesta ja raivosta. — Lähetin hänet jo Lembergistä Taurogiin... Ruhtinas Boguslaw on vienyt Taurogiin neiti Billewiczin... Rakastan tuota neitiä... hän on morsiameni... Lähetin tuon miehen hankkimaan tietoja hänestä, kun hän oli semmoisen henkilön käsissä...

— Rauhoittukaa! — sanoi hetmani. — Annoitteko hänelle jonkin kirjeen?

— En... Tyttö ei olisi lukenut sitä.

— Miksi?

— Koska Boguslaw kertoi hänelle minun tarjoutuneen ottamaan kiinni kuninkaan!

— Kyllä teillä on syytäkin vihata ruhtinasta!... Tunteeko ruhtinas tuon kiinni saadun miehen?

— Kyllä. Se on vääpeli Soroka... Hän auttoi minua, kun otin Boguslawin kiinni.

— Ymmärrän, — sanoi hetmani. — Ruhtinas kostaa hänelle.

Vähän mietittyään hän lausui:

— Ruhtinas on ansassa. Kenties hän suostuu luovuttamaan miehen.

— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi Kmicic. — Pidättäkää Sakowicz ja lähettäkää minut ruhtinaan luo. Ehkä saan mieheni pois.

— Onko se teistä niin tärkeä asia?

— Hän on vanha soturini, vanha palvelijani... On kantanut minua käsillään. Monta kertaa hän on pelastanut henkeni... Jumala rankaisisi minua, jos hylkäisin hänet tämmöisessä pulassa.

Ja Kmicic alkoi vavista säälistä ja levottomuudesta. Hetmani sanoi:

— Ei ole ihme, että sotamiehet teistä pitävät, sillä tekin rakastatte heitä. Teen mitä voin. Kirjoitan ruhtinaalle, että vaihdan tuon miehen johonkin hänen sotilaaseensa ja että mies on toiminut teidän välikappaleenanne ilman omaa syytään.

Kmicic tarttui päähänsä.

— Mitä hän välittää vangeista? Ei hän päästä Sorokaa, vaikka saisi niitä kolmekymmentä.

— Ei hän sitten anna sitä teillekään, vaan koettaa vielä ottaa teidätkin hengiltä.

— Teidän ylhäisyytenne! Yksi on, johon hän sen vaihtaisi: Sakowicz.

— Sakowiczia en voi pidättää, koska hän on lähettiläs.

— Pidättäkää hänet, teidän ylhäisyytenne! Minä lähden viemään kirjettä ruhtinaalle. Kenties saan jotakin toimeen. Jääköön kosto sikseen, kunhan saan tuon sotamiehen!

— Odottakaa! — sanoi hetmani. — Voin pidättää Sakowiczin. Kirjoitan sitäpaitsi ruhtinaalle, että hän antaa avoimen turvakirjan nimittämättömälle.

Hetmanni ryhtyi heti kirjoittamaan. Neljännestunnin kuluttua ratsumies jo nelisti Janowoon viemään kirjettä ja toi illan suussa vastauksen.

»Pyytämänne turvakirjan lähetän»,

— kirjoitti ruhtinas Boguslaw, —

»ja sen turvin pääsee jokainen lähetti palaamaan, vaikka minua ihmetyttää, että teidän ylhäisyytenne tahtoo sitä, kun teillä on panttivankina palvelijani ja ystäväni, josta pidän niin paljon, että päästäisin hänen tähtensä vapaaksi kaikki teidän ylhäisyytenne upseerit. Tunnettua muuten on, että lähettiläät ovat loukkaamattomia, ja villit tataarilaisetkin, joiden avulla teidän ylhäisyytenne ahdistaa kristittyä sotajoukkoani, pitävät tapanaan heidän loukkaamattomuuttaan kunnioittaa. Vakuuttaen siis lähettilään loukkaamattomuuden ruhtinassanallani olen edelleen etc.»

Vielä samana iltana Kmicic otti turvakirjan ja molemmat Kiemliczit mukaansa ja lähti. Sakowicz jäi panttivankina Sokolkiin.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Oli melkein sydänyö, kun Andrzej kohtasi ruhtinaan ensimmäiset vartijat, mutta koko Boguslawin leirissä ei kukaan nukkunut. Taistelu saattoi alkaa millä hetkellä hyvänsä ja siihen valmistauduttiin kiireesti. Asema oli verraten edullinen ja hyvä puolustaa, mutta verestä väkeä oli vain kahdeksansataa Kyritzin jalkamiestä, kun taas muut olivat niin uupuneet, että tuskin pysyivät jaloillaan.

Boguslawia jäyti kuume entistä pahemmin, mutta hän johti itse kaikkea. Koska hän ei kyennyt nousemaan hevosen selkään, antoi hän neljän henkivartijan tuoda avoimen kantotuolin ja kantaa häntä siinä. Hän oli juuri palaamassa Janowoon, kun ilmoitettiin Sapiehan lähettilään tulleen.

Tämä tapahtui kadulla. Hän ei voinut tuntea Kmiciciä, koska oli pimeä ja tämä varovaisuuden vuoksi oli peittänyt kasvonsa kypärän suojukseen.

— Oletteko Sapiehan lähetti?-kysyi ruhtinas.

— Olen.

— Mitä herra Sakowicz siellä tekee?

— Herra Oskierka pitää häntä vieraanaan.

— Miksi tahdoitte turvakirjan, kun kerran käsissänne on herra Sakowicz? Herra Sapieha on ylen varovainen ja rikki viisas.

— Se asia ei kuulu minuun! - vastasi Kmicic.

— Huomaan, että ette ole varsin puhelias.

— Olen tuonut kirjeen. Omasta yksityisestä asiastani puhun sisällä.

— On siis yksityinen asia?

— On eräs pyyntö teidän ylhäisyydellenne.

— Olen iloinen voidessani siihen suostua. Nyt pyydän seuraamaan minua. Nouskaa taas hevosen selkään! Pyytäisin kantotuoliin, mutta siinä ei ole tilaa.

Lähdettiin liikkeelle. Ruhtinas ja Kmicic katselivat pimeässä toisiaan voimatta erottaa toistensa piirteitä. Kun Kmicic kuuli ruhtinaan äänen, kasvoi hänen sydämessään vanha viha ja kostonhimo entistä voimakkaammaksi, ja ne muuttuivat mielettömäksi kiihkoksi. Käsi kopeloi miekkaa, mutta se oli häneltä otettu pois hänen saapuessaan. Sen sijaan hänellä oli vyössään rautapäinen komentosauva, hänen everstinmerkkinsä. Paholainen villitsi hänen mielensä ja kuiskutti hänen korvaansa:

— Huuda hänen korvaansa, kuka olet, ja lyö hänen kallonsa mäsäksi! Yö on pimeä, pääset livahtamaan pois. Kiemliczit ovat mukanasi. Surmaat petturin, kostat vääryyden. Pelastat Oleńkan, Sorokan... Lyö! Lyö!

Kmicic tuli aivan kantotuolin viereen ja alkoi vapisevin käsin vetää vyöstä komentosauvaa.

— Iske! — kuiskasi paholainen. — Teet palveluksen isänmaalle!

Kmicic veti sauvan esiin ja puristi sitä niinkuin tahtoisi särkeä sen.

— Yksi, kaksi, kolme! — kuiskasi paholainen. Mutta samassa hänen hevosensa pelästyi jotakin.

Kantotuoli pääsi sen takia muutamia askelia edelle. Nuoren ritarin hiukset nousivat pystyyn.

— Pyhä Jumalan äiti, pidätä käteni! — kuiskasi hän itsekseen läpi yhteen puristettujen hampaiden. — Jumalan äiti, auta! Minä olen täällä hetmanin lähettiläänä ja tahdon tehdä kuin rosvo murhan keskellä yötä. Olen aatelismies, sinun palvelijasi... Älä johdata minua kiusaukseen!

— Mitä te mutisette? — kysyi Boguslawin kuumeesta heikontunut ääni. — Kuulkaahan, kukot jo laulavat. Pitää kiiruhtaa, sillä olen sairas ja tarvitsen lepoa.

Kmicic pisti sauvansa jälleen vyöhön ja jatkoi matkaa kantotuolin vieressä. Mutta hän ei voinut rauhoittua. Hän ymmärsi, että kylmäverisyys ja itsensä; hillitseminen vain auttaisivat häntä pelastamaan Sorokan. Siksi hän oli edeltäkäsin miettinyt, millä sanoilla esittäisi asiansa ruhtinaalle saadakseen hänet taipumaan. Hän vannoi mielessään, että ajattelisi vain Sorokaa eikä muistelisi mitään muuta, varsinkaan ei Oleńkaa...

Ja hän tunsi, kuinka kuuma puna pimeässä nousi hänen poskilleen, kun hän ajatteli, että mahdollisesti ruhtinas itse mainitsee Oleńkan ja kenties mainitsee jotakin sellaista, jota hän ei voi sietää eikä kuulla Tässä sieluntuskassaan hän alkoi lukea litaniaa, ja vähän ajan kuluttua hän tuntuvasti rauhoitti.

Oli saavuttu ruhtinaan asunnolle. Kantotuoli laskettiin maahan ja kaksi rotevaa palvelijaa tuki ruhtinasta. Hän kääntyi Kmicicin puoleen ja sanoi.

— Pyydän tulemaan jäljessäni. Kuumepuuska menee kohta ohi. Voimme sitten keskustella.

He tulivat huoneeseen, jossa uuni oli täynnä hehkuvia hiiliä ja kuumuus melkein sietämätön. Siellä Boguslaw asetettiin sohvalle ja peitettiin lämpimillä peitteillä. Sitten palvelijat poistuivat ruhtinas heitti päänsä taaksepäin, sulki siimat ja makasi liikkumattomana.

Kmicic katseli häntä. Ruhtinas ei ollut paljon muuttunut vain kuume oli riuduttanut hänen kasvonsa Hän oli puuteroitu ja maalattu kuten ennenkin ja kun hän siinä loikoi silmät suljettuina, hän muistutti hiukan ruumista tahi vahakuvaa.

Andrzej seisoi hänen luonaan kynttiläin valossa. Ruhtinaan silmät alkoivat hitaasti avautua aukenivat sitten äkkiä selko selälleen, ja jokin välähdys kulki yli hänen kasvojensa. Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen ajan. Sitten hän taas sulki silmänsä.

— Jos olet aave, niin en pelkää sinua! — sanoi hän, — poistu!

— Toin kirjeen hetmanilta! — vastasi Kmicic.

Bohuslaw nytkähti hiukan ikäänkuin olisi tahtonut vapautua painajaisesta. Sitten hän katsoi Kmiciciin ja sanoi:

— Ammuin siis ohitsenne?

— Ette aivan, — vastasi Andrzej synkästi ja osoitti sormella arpeaan. — Tässä on kirje!

Boguslaw alkoi lukea, ja kun hän pääsi loppuun, välähtivät hänen silmänsä kummallisesti.

— Hyvä on! — huudahti hän. — Riittää jo tätä ikävää hommaa. Huomenna taistellaan! Se on hyvä, huomenna ei minulla ole kuumetta.

— Meistäkin se on hyvä, — vastasi Kmicic.

Vallitsi jonkin aikaa äänettömyys, jonka kestäessä nuo kaksi leppymätöntä vihollista katselivat toisiaan. Ruhtinas alkoi ensin puhua:

— Arvaan, että te minua noin ahdistelitte tataarilaisten kanssa.

— Minä.

— Kuinka ette pelännyt tulla tänne? Ehkä luotitte sukulaisuuteemme?... Meillähän on keskenämme selvitettäviä asioita... Voin antaa vaikka nylkeä nahan teiltä.

— Voitte, teidän ylhäisyytenne.

— Teillä on turvakirja, se on totta. Ymmärrän nyt, miksi herra Sapieha sitä tahtoi... Mutta te olette uhannut henkeäni... Siellä on Sakowicz vankina, mutta... herra vojevodalla ei ole mitään oikeuksia Sakowicziin nähden, kun minulla taas on teihin...

— Tulin esittämään erään pyynnön teidän ylhäisyydellenne.

— Olkaa hyvä! Voitte uskoa, että teen teidän tähtenne mitä hyvänsä. Mikä pyyntö se on?

— Täällä on vangittuna muuan sotamies, yksi niitä, jotka auttoivat minua ottamaan kiinni teidän ylhäisyytenne. Minä käskin, hän toimi sokeana välikappaleenani. Pyydän vapauttamaan tämän sotamiehen.

Boguslaw mietti.

— En pyydä teidän ylhäisyydeltänne sitä ilmaiseksi, — sanoi Kmicic.

— Mitä annatte hänestä?

— Itseni.

— Ah, onko hän sellainen _miles praeciosus_?... Te maksatte runsaasti, mutta varokaa tuhlaamasta liikaa, sillä ehkäpä tahdotte vielä jonkun muunkin lunastaa minulta.

Kmicic astui askelen lähemmäksi ja kalpeni niin peloittavasti, että ruhtinas vilkaisi oveen ja rohkeudestaan huolimatta muutti puheenainetta.

— Herra Sapieha ei suostu tämmöiseen sopimukseen, — sanoi hän. — Minulle se olisi hyvä kauppa, mutta olen ruhtinassanallani taannut loukkaamattomuutenne.

— Kirjoitan tuon sotamiehen mukana herra hetmanille, että olen jäänyt vapaaehtoisesti.

— Mutta hän vaatii minua lähettämään teidät takaisin vasten tahtoanne. Olette tehnyt hänelle suuria palveluksia... Eikä hän päästä tänne Sakowiczia, mutta minä pidän Sakowiczia arvokkaampana kuin teitä.

— Vapauttakaa sitten tuo sotamies ilman korvausta, ja minä annan kunniasanani, että tulen mihin käskette.

— Huomenna kenties kaadun. En minä tee sopimuksia huomispäivän varalle.

— Pyydän teidän ylhäisyyttänne! Tuon miehen takia minä...

— Mitä?

— Luovun kostosta.

— Katsokaahan, herra Kmicic, monta kertaa olen mennyt karhua vastaan keihäs kädessä, en sen tähden että olisi ollut pakko, vaan huvikseni. Minä pidän siitä, että minua uhkaa jokin vaara, sillä silloin ei elämä tunnu niin ikävältä. Teidän kostonnekin jätän itselleni huviksi. Tunnustan, että te olette niitä karhuja, jotka itse etsivät metsästäjää.

— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi Kmicic. — Pienenkin armahtavaisuuden vuoksi Jumala usein antaa suuret synnit anteeksi. Emme tiedä kukaan, milloin tulemme Kristuksen tuomioistuimen eteen.