Part 31

— Tässä maassa, hyvä mies, on sellainen tapa, että jos ken kuolinkamppailussaan makaa, niin omaiset kiskovat viime hetkessä pois päänaluksen kuolevan pään alta ja lopettavat siten hänen kärsimyksensä. Minä ja Vilnon vojevoda olemme päättäneet tehdä maalle tämän viimeisen palveluksen. Mutta joukko saaliinhimoisia naapureita vaanii perintöä, emmekä me voi ottaa haltuumme kaikkea, mutta osan otamme, pienimmän osan. Sukulaisina on meillä siihen oikeus. Jollei tämä vertaus miellyttäisi, käytän toista. Koko valtakunta on kuin suuri, punainen vaate, jota omakseen kiskovat ruotsalaiset, venäläiset, Chmielnicki, tataarit, vaaliruhtinas ja yleensä jokainen, joka sen liepeillä asuu. Vilnon vojevoda ja minä olemme päättäneet, että meidän tulee saada niin paljon siitä vaatteesta, että se riittää yhdeksi purppuraviitaksi. Sentähden me emme kiellä muita kiskomasta, mutta kiskomme itsekin. Pitäköön Chmielnicki Ukrainan, kiistelkööt ruotsalaiset ja brandenburgilaiset Preussista ja Suur-Puolasta, vieköön Rakóczy tai ken hyvänsä Vähän-Puolan, mutta Liettua on oleva Janusz Radziwillin ja tuleva sitten hänen tyttärensä kanssa minun omakseni!

Kmicic nousi nopeasti.

— Kiitän teidän ylhäisyyttänne, tämän juuri halusin tietää.

— Lähdettekö?

— Lähden.

Ruhtinas katsoi tarkkaavasti Kmiciciin ja huomasi nyt vasta, kuinka kalpea ja kiihtynyt tämä oli.

— Mikä teidän on? — kysyi Boguslaw.

— Olen aivan uupunut ja päätäni pyörryttää. Kyllä käyn vielä heittämässä hyvästi, ennenkuin lähden matkalle.

— Joutukaa sitten, sillä minä aion jatkaa jo iltapuolella matkaa.

— Tunnin kuluttua olen täällä.

Näin sanoen Kmicic kumarsi ja poistui.

Viereisessä huoneessa makaavat nousivat hänet nähdessään seisomaan, mutta hän hoiperteli ohi kuin humalainen kiinnittämättä heihin huomiotaan. Ulkokynnyksellä hän tarttui kaksin käsin päähänsä ja alkoi hokea:

— Jeesus natsarealainen, juutalaisten kuningas. Jeesus, Maria, Joosef!

Hoipertelevin askelin hän kulki pihan poikki, vahdin ohi. Portin ulkopuolella seisoivat hänen miehensä vääpeli Sorokan johdolla.

— Minun jälkeeni! — komensi Kmicic.

Ja hän riensi kaupungin halki majataloa kohti.

Soroka, joka oli jo kauan ollut Kmicicin palveluksessa ja tunsi tämän hyvin, huomasi heti, että nuorelle everstille oli tapahtunut jotakin tavatonta.

‒ Olkaa varuillanne! — kuiskasi hän miehille.

‒ Hukka perii sen, johon hänen vihansa nyt kohdistun!

Sotilaat seurasivat ääneti Kmiciciä, joka pikemmin juoksi kuin käveli huitoen käsillään ja mutisten tolkuttomia sanoja.

Sorokan korvaan osui katkonaisia sanoja: »Murhamiehiä, kerettiläisiä, pettureita... Konna ja petturi... Molemmat samanlaisia!»

Sitten Kmicic kaikesta päättäen alkoi muistella entisiä asetovereitaan, sillä hän mutisi sellaisia nimiä kuin: Kokosinski, Kulwiec, Ranicki, Rekuc... Muutaman kerran hän mainitsi myöskin Wolodyjowskin. Soroka kuunteli häntä kummastellen, kävi yhä alakuloisemmaksi ja ajatteli itsekseen:

— Tässä tulee kohta verta vuotamaan...

Sillävälin he olivat saapuneet majataloon. Kmicic sulkeutui heti huoneeseensa eikä antanut kokonaiseen tuntiin itsestään elonmerkkiä.

Sotilaat alkoivat sillä aikaa satuloida hevosiaan, vaikk'eivät olleet saaneet käskyä.

— Eipä ole haitaksi, — arveli Soroka, — sillä paras on olla valmiina.

— Valmiita ollaan! — vastasivat siihen vanhat sotakarhut viiksiään kierrellen.

Kohta kävikin selville, että Soroka tunsi everstinsä, sillä yht'äkkiä ilmaantui Kmicic ovelle, lakitta, vain paita ja housut yllään.

— Satuloikaa hevoset! — huusi hän.

— On jo satuloitu.

— Laittakaa kuormat kuntoon!

— On jo laitettu.

— Dukaatti mieheen! — huusi nuori eversti, joka kiihtymyksestään huolimatta pani tyydytyksellä merkille, että hänen soturinsa aavistivat hänen ajatuksensa.

— Kiitämme, herra eversti! — kaikui kuin yhdestä suusta.

— Kaksi miestä heti matkalle kuormahevosten kanssa Dembowaa kohti. Kaupungin halki on ajettava hiljaa, mutta heti kun olette päässeet kaupungin ulkopuolelle, niin täyttä laukkaa aina metsään saakka.

— Ymmärrämme!

— Neljä miestä lataamaan musketteja! Minulle on satuloitava kaksi hevosta!

— Tiesinhän, että jotakin tulee tapahtumaan, — mutisi Soroka.

— Vääpeli seuratkoon minua! — huusi Kmicic. Ja puettuna ohuesti, niinkuin oli, hän meni pihan poikki Sorokan seuraamana, jonka silmät olivat ihmetyksestä selkoselällään. Kmicic pysähtyi kaivon luo, osoitti sankoa, joka riippui kaivonvivussa, ja komensi:

— Kaada vettä niskaani!

Vääpeli tiesi kokemuksesta, kuinka vaarallista oli olla tottelematta silmänräpäyksessä ensimmäistä käskyä. Hän täytti sangon vedellä ja kaatoi veden Ahdrzejn niskaan. Tämä alkoi purskua ja pärskyä kuin valaskala ja huusi:

— Vielä kerran!

Soroka teki tempun vielä kerran ja ammensi vettä sellaisella kiireellä, kuin olisi ollut kysymyksessä tulipalon sammuttaminen.

— Riittää! — pääsi Kmiciciltä vihdoin. — Seuraa nyt minua sisälle auttamaan ylleni kuivia vaatteita.

Molemmat menivät majataloon.

Portissa heitä vastaan tulivat ne kaksi kuormahevosta, jotka olivat saaneet käskyn lähteä matkalle.

— Hitaasti halki kaupungin, mutta sitten täyttä laukkaa! — sanoi Kmicic heille vielä ja meni sisälle.

Puolen tunnin kuluttua hän ilmaantui ulos täysissä tamineissaan. Hänen yllään oli hirvennahkainen kauhtana, jonka ympäri oli vyötetty nahkainen vyö pistoleineen, ja jaloissa pitkävartiset saappaat.

Sotilaat huomasivat, että panssaripaidan reuna pisti esiin kauhtanan alta ja että Kmicic siis oli varustautunut kuin taisteluun. Miekka oli vyötetty korkealle, jotta nopeammin saisi sen kahvan käteensä. Hänen kasvonsa näyttivät rauhallisilta, mutta uhkaavilta.

Kun Kmicic oli silmäillyt sotilaitaan ja tullut vakuutetuksi, että he olivat varustautuneet, kuten piti, nousi hän hevosensa selkään, ojensi majatalon isännälle dukaatin ja ajoi pihalta.

Soroka ratsasti hänen vieressään ja kolme miestä hänen takanaan mukanaan varahevonen. Tuossa tuokiossa he olivat saapuneet torille, joka oli täynnä ruhtinas Boguslawin joukkoja. Nähtävästi olivat nämä saaneet käskyn varustautua matkalle, koska ne olivat vilkkaassa toiminnassa. Ratsumiehet satuloivat hevosiaan, jalkamiehet hakivat muskettejaan, jotka oli asetettu ristikkoon talojen edustalle, kuormahevosia valjastettiin vankkurien eteen.

Kmicic näytti heräävän mietteistään.

— Kuulehan, Soroka, — sanoi hän, — jatkuuko maantie suoraan staarostan pihalta eteenpäin tarvitsematta palata takaisin torille?

— Entä minne on matka, herra eversti?

— Dembowaan.

— Siinä tapauksessa se jatkuu sieltä suoraan.

— Hyvä on! — virkkoi Kmicic.

Jonkin ajan kuluttua saattoi kuulla hänen mutisevan itsekseen:

— Niin niin, kunpa ne pojat nyt eläisivät! Vähän on sellaisia miehiä, jotka pystyvät suorittamaan sellaisia temppuja kuin tämä.

Sillävälin he olivat sivuuttaneet torin ja tulleet staarostan asunnolle vievälle tielle.

— Seis! — komensi Kmicic yht'äkkiä. Sotilaat pysähtyivät ja kääntyivät häneen päin.

— Oletteko valmiit kuolemaan? — kysyi hän lyhyesti.

— Olemme! — vastasivat orszalaiset sotakarhut kuin yhdestä suusta.

— Me ajoimme suoraan Chowanskin kitaan, eikä hän kuitenkaan syönyt meitä... Muistatteko?

— Muistamme!

— Tänään on uskallettava suuria asioita... Jos onnistumme, niin armollinen kuningas palkitsee teitä runsaasti... Siitä olen varma... Mutta jollemme onnistu, niin surma meidät perii!

— Miks'ei se onnistuisi?! — huudahti Soroka, jonka silmät alkoivat loistaa kuin vanhan suden silmät.

— Sen täytyy onnistua! — vakuuttivat muut kolme, Bilous, Zawratynski ja Lubieniec.

— Me ryöstämme Boguslaw-ruhtinaan! — sanoi Kmicic.

Ja hän vaikeni nähdäkseen minkä vaikutuksen niin mieletön päähänpisto tekisi sotilaihin. Mutta nämä vaikenivat myöskin ja tuijottivat häneen ihmetellen. Heidän viiksensä vain liikkuivat ja kasvoille levisi hurja ilme. — Surma on lähellä, palkinto kaukana! — virkkoi Kmicic.

— Vähätpä siitä! — murahti Zawratynski.

— Sotaväki on kaikki torilla... mutta pihalla on vain muutamia vahteja ja parikymmentä hovilaista, jotka eivät pahaa aavista ja joilla ei ole edes miekkoja, — sanoi Kmicic.

— Jos kerran herra eversti uskaltaa panna päänsä alttiiksi, niin miksi emme me uskaltaisi? — sanoi Soroka.

— Kuulkaa! — jatkoi Kmicic. — Jollemme ota häntä viekkaudella, niin hän pysyy ottamatta kokonaan... Kuulkaa! Minä menen sisälle ja tulen heti takaisin ruhtinaan kanssa... Jos ruhtinas käy istumaan minun hevoselleni, niin nousen minä toisen hevosen selkään, ja niin sitä lähdettiin... Kun sitten olemme tulleet sadan tai parin sadan askelen päähän, niin on kahden teistä käytävä häneen käsiksi ottamalla hänestä kiinni, ja sitten annamme mennä täyttä laukkaa!

— Kuten käskette! — sanoi Soroka.

— Jos meitä ei näy, — selitti Kmicic edelleen, — ja sisältä kuuluu laukaus, niin te ammutte vahdit ja pidätte minulle hevosen valmiina, kunnes juoksen ulos.

— Kuten käskette! — vastasi Soroka.

— Eteenpäin! — komensi Kmicic.

Soturit kannustivat ratsujaan ja pysähtyivät neljännestunnin kuluttua kaupunginvanhimman talon edustalle. Portin luona seisoi yhä kuusi vahtisotilasta ja sisäänkäytävän luona neljä. Pihalla hyöri vaunujen ympärillä muutamia tallirenkejä, joita eräs mies, puvusta päättäen ulkomaalainen, piti silmällä.

Tallin edessä valjastettiin hevosia kaksien muitten vaunujen eteen, ja muutamat suurikasvuiset palvelijat kantoivat niihin matkalaukkuja ja vaunupeitteitä. Näitä piti silmällä mustapukuinen mies, joka näytti lääkäriltä tai tähtien tutkijalta.

Kmicic antoi vartijaupseerin ilmoittaa tulostaan, kuten edelliselläkin kerralla, ja sai heti luvan astua sisään ruhtinaan luo.

— Kuinka voitte nyt? — kysyi ruhtinas iloisesti. — Te lähditte niin nopeasti talosta, että luulin sanojeni loukanneen teitä, ja minä jo pelkäsin, ette saisi teitä enää tavata.

— Enhän olisi voinut lähteä matkalle käymättä ilmaisemassa teille kunnioitustani, — vastasi Kmicic.

— No niin! Ajattelin mentyänne, että kyllä hetmani tietää kenen hän lähettää matkalle niin tärkeissä asioissa. Nyt tahdon minäkin käyttää teitä hyväkseni ja antaa myötänne muutamia kirjeitä yhden itse Ruotsin kuninkaalle. Mutta miksi olette varustautunut kuin sotaan?

— Siksi, että olen matkalla seuduille, joilla liikkuu konfederaatteja, ja sitäpaitsi kuulin täällä kaupungissa, että aivan äskettäin muuan kapinallinen lippukunta käväisi täällä, minkä teidän ylhäisyytenne itsekin on vahvistanut todeksi. Onpa täällä Pilwiszkissä se antanut Zoltarenkon väelle oikein aimo selkäsaunan, mikä sopikin erinomaisen hyvin sen kuuluisalle päällikölle.

— Kenelle?

— Herra Wolodyjowskille. Tämän matkassa ovat Mirski, Oskierka ja molemmat Skrzetuskit, joista toinen on juuri sama Zbarazin sankari, jonka rouvan teidän ylhäisyytenne aikoi ryöstää ja viedä Tykociniin. Nämä kaikki ovat nousseet hetmania vastaan, mikä on aikamoinen vahinko, sillä miehet ovat erinomaisia sotureita. Mutta eihän sille mahda mitään! Valtakunnassa on vielä sellaisia pässinpäitä, jotka eivät tahdo käydä käsiksi punaiseen vaatteeseen yhdessä kasakkain ja ruotsalaisten kanssa ja kiskoa siitä itselleen niin paljon kuin suinkin.

— Pässinpäistä ei tässä maailmassa ole puutetta, vähimmin meidän maassamme! — huudahti ruhtinas. — Tässä ovat kirjeet. Kun tapaatte Ruotsin kuninkaan, niin kertokaa hänelle luottavasti, että minä olen sielultani yhtä innokas hänen kannattajansa kuin minun serkkunikin, vaikkakin minun vielä toistaiseksi täytyy teeskennellä muuta.

— Kenenpä tässä maailmassa ei täytyisi teeskennellä? — arveli Kmicic. — Jokainen teeskentelee, etenkin jos aikoo jotakin suurta saada aikaan.

— Se on totta, se on totta. Pitäkää nyt huolta asioistani, niin kyllä minä palkitsen teidät yhtä runsaasti kuin ruhtinaanne Vilnon vojevoda.

— Koska teidän ylhäisyytenne on noin ystävällinen minua kohtaan, niin ehkä saan jo nyt pyytää palkintoa.

— Vai niin. Vojevoda on nähtävästi ollut kitsas matkarahoihin nähden. Hänen raha-arkkunsa ei hevillä aukene.

— Jumala varjelkoon minua ottamasta rahaa. En ole saanut rahaa hetmanilta enkä halua teiltäkään. Omalla kustannuksellani teen tämänkin matkan.

Boguslaw katsoi ihmetellen nuoreen soturiin.

— Huomaanpa, että Kmicicit eivät ole niitä miehiä, jotka palvelevat rahan tähden. Mitä; sitten haluatte, ritari?

— Seikka on se, teidän ylhäisyytenne, että minä ajattelemattomasti kylläkin otin Kiejdanysta mukaani erään täysiverisen juoksijahevosen voidakseni komeilla ruotsalaisille. En liioittele, jos sanon, että sen vertaista ei ole toista koko Kiejdanyssa. Mutta nyt minä pelkään, että pitkällä matkalla jokin vahinko voi sitä kohdata. Sitäpaitsi se voisi joutua vihollisen, esimerkiksi Wolodyjowskin käsiin, joka on minun henkilökohtainen vihamieheni. Olen sentähden aikonut pyytää teidän ylhäisyyttänne pitämään sen luonaan, kunnes minä sopivassa tilaisuudessa voin pyytää sen itselleni takaisin.

— Myykää mieluummin se minulle.

— En voi, sillä se olisi sama kuin jos möisin ystäväni. Ainakin sata kertaa on se hevonen pelastanut minut mitä suurimmasta vaarasta, sillä sillä on tapana purra taistelussa vihollista.

— Onko se todella niin erinomainen? — kysyi ruhtinas Boguslaw innostuneesti.

— Kyllä se on! Jos olisin varma, että teidän ylhäisyytenne ei panisi pahakseen, niin löisin vetoa vaikka sata dukaattia siitä, että teidän ylhäisyydellänne itsellään ei ole sellaista hevosta.

— Ehkä minä suostuisinkin vetoon, jos tänään olisi aikaa panna toimeen kilpakoeajo. Mielelläni pidän sen teille, vaikka vieläkin mieluummin ostaisin sen, jos se on mieleeni. Entä missä se merkillinen hevonen nyt on?

— Se on portin luona.

— Menkäämme katsomaan sitä.

— Kuten haluatte.

Ruhtinas otti hattunsa, ja he menivät. Portin edustalla Kmicicin miehet pitivät kahta satuloitua hevosta, joista toinen, pikimusta ja tähtiotsainen, hirnahti nähdessään isäntänsä.

— Tuohan se arvattavasti on, — sanoi ruhtinas. — Onko se niin merkillinen kuin sanotte, sitä en tiedä, mutta komea se ainakin näyttää olevan.

— Taluttakaa se tänne! — huusi Kmicic. — Ei, odottakaa, minä nousen itse sen selkään.

Sotilaat antoivat hevosen Andrzejlle, joka istuutui sen selkään ja alkoi ratsastaa pitkin pihaa. Juostessaan näytti ratsu kahta kauniimmalta. Sen silmät loistivat, harja hulmusi tuulessa, ja sieraimista näytti tuli suitsuavan. Kmicic muodosti ympyröitä, muutteli vauhtia ja karahdutti vihdoin päin ruhtinasta noin askelen päähän huutaen samassa:

— Halt!

Hevonen ponkaisi jaloillaan lujasti maata vasten ja pysähtyi kuin tukki.

— Miltä näyttää? — kysyi Kmicic.

— Kuten sanotaan: hirven silmät ja sääret, suden käynti ja neitsyen rinta! — vastasi ruhtinas. — Kaikki niinkuin pitääkin. Saksalaista komentoakin kuuluu tottelevan?

— Niin. Eräs Zend-niminen kuurinmaalainen opetti sen.

— Entä juokseeko se nopeasti?

— Kuin tuuli! Tataari ei siltä pakoon livahda.

— Sen kouluttaja on ollut erinomainen, ja hyvin se on opetettu.

— Se on niin opetettu, että vaikeata on teidän ylhäisyytenne sitä uskoa. Kun se juoksee rivissä, saa ratsastaja heittää ohjakset käsistään, ja kuitenkaan se ei riko riviä eikä tahtia. Koettakaa itse! Jos se kahden virstan matkalla etenee muista edes puolen pään vertaa, niin annan sen ilmaiseksi.

— Sepä vasta olisi merkillistä! Vaikka heittää ohjakset irti?

— Merkillistä ja hyödyllistä, sillä silloin ovat kädet vapaina. Usein on sattunut, että minulla on ollut miekka toisessa, pistoli toisessa kädessä, ja hevonen on juossut vapaana.

— Entä jos rivi kääntyy?

— Silloin sekin kääntyy riviä rikkomatta.

— Ei ole mahdollista! — väitti ruhtinas. — Sellaista hevosta ei ole olemassa. Olen nähnyt Ranskassa kuninkaan hevosia, jotka ovat opetetut hovijuhlia varten, mutta niitäkin piti toki ohjata.

— Tässä hevosessa on ihmisen äly... Koetelkaa, teidän ylhäisyytenne, itse!

— Annahan tänne! — virkkoi ruhtinas hetken mietittyään.

Kmicic itse piti hevosesta kiinni, ruhtinas hyppäsi kevyesti ratsun selkään ja alkoi kämmenellään taputtaa sen sileätä kaulaa.

— Ihmeellistä! — puheli ruhtinas. — Jalorotuisimmatkin ratsut tulevat syksyllä ainakin jonkinverran takkuisiksi, mutta tämä on niin siloinen kuin juuri vedestä nostettu. Entä mihin suuntaan ajamme?

— Mieluummin metsään päin, jos teidän ylhäisyytenne sallii; sillä maantie on sielläpäin tasainen ja leveä, mutta kaupunkiin päin jos ajamme, niin vastaantulijat häiritsevät.

— Siis metsään päin!

— Kahden virstan matkalla koko ajan rivissä!... Teidän ylhäisyytenne, hellittäkää ohjakset... Kaksi miestä kummallekin puolelle... Minä ajan takana.

— Asentoon! — komensi ruhtinas. — Täyttä ravia! Mars!

Joukkue läksi tuulen nopeudella. Pölypilvi peitti ratsastajat ruhtinaan palvelijain ja tallirenkien näkyvistä, jotka uteliaina olivat kokoontuneet portille katsomaan koeajoa. Pian olivat tottuneet ratsut juosseet virstan ilman että ruhtinaan ratsastama hevonen oli rikkonut riviä, vaikk'ei hän edes koskenut ohjaksiin. Toisella virstalla Kmicic yht'äkkiä kääntyi ympäri ja nähtyään takanaan vain pölypilven huusi hurjalla äänellä:

— Ottakaa hänet kiinni!

Samassa Bilous ja jättiläiskasvuinen Zawratynski tarttuivat ruhtinaan käsivarsiin sellaisella voimalla, että hänen jäsenensä rusahtelivat, ja pitäen häntä rautaisissa kourissaan kannustivat hevosensa yhä hurjempaan vauhtiin.

Ruhtinaan ratsu pysyi koko ajan rivissä. Hämmästys, säikähdys ja huumaava vauhti veivät ruhtinaalta ensihädässä puhekyvyn. Hän yritti muutaman kerran irtautua, mutta turhaan. Siitä olivat hänen käsivartensa vain vääntyä sijoiltaan.

— Mitä tämä on, roistot!... Ettekö tiedä kuka minä olen!... — huusi ruhtinas vihdoin.

Kmicic iski häntä pistolin perällä hartioitten väliin.

— Älä vastustele, muuten saat kuulan kalloosi! — huusi Kmicic.

— Petturi! — tiuskaisi ruhtinas.

— Entä mikä sinä olet? — vastasi Kmicic. Ja he kiitivät eteenpäin.

KAHDESTOISTA LUKU.

He ajoivat halki metsien pitkän aikaa ja sellaista vauhtia, että puut näyttivät lentävän heidän ohitsensa. Taakse jäivät majatalot, mökit, miilukojut ja Pilwiszkiin matkalla olevat kuormat. Ruhtinas Boguslaw. useamman kerran nojautui taaksepäin satulassaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut yrittää tehdä vastarintaa, mutta silloin rautaiset kourat puristuivat lujemmin hänen käsivarsiensa ympäri, ja Andrzej-herra iski pistolinperällä ruhtinasta selkään. Niin he kiitivät eteenpäin, kunnes valkoinen vaahto alkoi höytyinä putoilla hevosista.

Vihdoin oli vauhtia heikennettävä, sillä sekä miehet että hevoset olivat lopen hengästyneet ja Pilwiczki oli jäänyt niin kauaksi heidän taakseen, että oli mahdotonta enää saavuttaa heitä. He rupesivat ajamaan käyden.

Ruhtinas ei pitkään aikaan virkkanut sanaakaan. Nähtävästi hän koetti rauhoittua. Kun se vihdoinkin näytti onnistuneen, hän kysyi:

— Minne te viette minua?

— Sen teidän ylhäisyytenne saa tietää, kun olemme perillä, — vastasi Kmicic.

Boguslaw vaikeni. Hetken kuluttua hän virkkoi taas:

— Sanokaa näille moukille, että päästävät käsivarteni vapaiksi. Jos he sen tekevät, niin pääsevät hirttokuolemalla, sillä muussa tapauksessa he joutuvat piikkipaaluun.

— He ovat aatelismiehiä eivätkä moukkia, — vastasi Kmicic, — ja mitä tulee rangaistukseen, jolla teidän ylhäisyytenne uhkaa, niin ei ole ensinkään sanottu, että kuolema uhkaisi heitä ennenkuin teitä.

— Tiedättekö, ketä vastaan olette nostaneet kätenne? — kysyi ruhtinas kääntyen soturien puoleen.

— Tiedämme, — vastasivat nämä.

— Satatuhatta sarvipäistä pirua! — huusi Boguslaw raivoissaan. — Käsketkö miesten päästää minut vai et?

— Käsken heidän sitoa teidän ylhäisyytenne kädet selän taakse, niin on mukavampi.

— Vielä mitä!... Käteni väännätte sijoilta!

— Jonkun muun voisin päästää vapaaksi kunniasanaansa vastaan, mutta te olette liian taitava syömään sananne, — sanoi Kmicic.

— Annan toisenlaisen kunniasanani, — virkkoi ruhtinas, — että nimittäin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa karkaan käsistäsi ja että sinut säpäleiksi paloittelen, kun sinä sitten joudut minun valtaani.

— Kävi miten kävi, — vastasi Kmicic, — mutta minä annan suuremman arvon vilpittömälle uhkaukselle kuin petolliselle lupaukselle. Päästäkää hänen kätensä irti ja taluttakaa hänen hevostaan ohjaksista! Mutta huomatkaa, teidän ylhäisyytenne, minun tarvitsee vain painaa tätä liipasinta, niin lentää kuula kallonne läpi, enkä minä koskaan ammu harhaan. Istukaa siis rauhallisesti hevosen selässä älkääkä ajatelkokaan karata!

— Minä en välitä sinun pistolistasi sen enempää kuin sinustakaan, — sanoi ruhtinas ja ojensi puutuneet kätensä. Soturit tarttuivat hänen hevosensa ohjaksiin ja taluttivat sitä.

Kotvan kuluttua Boguslaw jatkoi:

— Te ette uskalla katsoa minua silmiin, herra Kmicic, vaan piiloudutte selkäni taa.

— En suinkaan! — vastasi Kmicic ja kannustettuaan hevostaan työnsi Zawratynskin syrjään, otti toisen ohjaksen hänen kädestään ja katsoi ruhtinasta suoraan silmiin kysyen:

— Mitä sanotte hevosestani? Olenko liioitellut?

— Hyvä hevonen! — vastasi ruhtinas. — Jos tahdotte, ostan sen.

— Kiitoksia paljon. Se hevonen on ansainnut paremman kohtalon kuin kantaa petturia hänen viimeisellä matkallaan.

— Hölmö!

— Joka on luottanut Radziwilleihin.

Seurasi taas hetken vaitiolo, jonka ruhtinas ensimmäisenä keskeytti.

— Sanokaa minulle, herra Kmicic, luuletteko olevanne täysin järjissänne? Oletteko tullut ajatelleeksi, mitä olette tehnyt? Eikö mieleenne ole juolahtanut, että parempi olisi ollut, kun ette ikänä olisi tähän maailmaan syntynyt, ja että kukaan ei olisi Puolassa eikä koko Euroopassa uskaltanut ryhtyä niin mielettömään uhkapeliin?

— Euroopassa ei ole siis rohkeutta, koska minä olen ryöstänyt teidän ylhäisyytenne, jota en päästä käsistäni.

— Minä olen tekemisissä hullun kanssa, se on varma! — huudahti ruhtinas kuin itsekseen.

— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi Kmicic, — te olette nyt minun käsissäni, ja sentähden te turhaan tuhlaatte sanojanne! Teidän väkenne näki, kuinka te vapaaehtoisesti läksitte, eikä senvuoksi pälkähdä kenenkään päähän lähteä ajamaan meitä takaa. Kaksi tuntia he tulevat odottamaan, kolmantena käyvät kärsimättömiksi, neljäntenä ja viidentenä rauhattomiksi ja vasta kuudentena lähettävät miehiä tiedustelemaan teitä, mutta sillävälin me saavumme jo Maryampoliin.

— Entä mitä siitä sitten seuraa?

— Siitä seuraa se, että meitä ei saavuteta. Mutta vaikkapa he heti lähtisivätkin ajamaan meitä takaa, niin he eivät kuitenkaan meitä saavuttaisi, sillä heidän hevosensa ovat väsyneitä, meidän levänneitä. Ja jos he jonkin ihmeen kautta meidät vielä saavuttaisivatkin, niin siitä ei olisi mitään hyötyä, sillä, kuten näette, tästä lentäisi samassa kuula kalloonne. Radziwillilla on sotajoukkoja, aseita, rakuunoita, mutta Kmicicillä vain kuusi miestä, ja siitä huolimatta on Radziwill Kmicicin vallassa.

— Mitä muuta?

— Ei sen enempää! Me ajamme siis sinne, minne minua huvittaa. Kiittäkää Jumalaa, teidän ylhäisyytenne, että olette vielä hengissä, sillä jollen minä olisi aamulla käskenyt kaatamaan muutamia sangollisia kylmää vettä niskaani, niin te olisitte varmasti jo toisessa maailmassa, tai oikeammin sanoen helvetissä, jo kahdestakin syystä: ensiksikin te olette petturi ja toiseksi kalvinilainen.

— Entä olisitteko te todella uskaltanut tehdä sen?

— Sanon suoraan, että te ette löydä sellaista tekoa, mitä minä en uskaltaisi yrittää. Itse olette parhaana todistuksena siitä.

Ruhtinas katsoi tarkkaavasti nuoren soturin kasvoihin ja virkkoi:

— Piru on merkinnyt sinun kasvoihisi, ritari, että olet valmis kaikkeen, ja siinä se on oikeassa ollut... Minun täytyy tunnustaa, että sinä olet ihmetyttänyt minua rohkeudellasi, eikä se ole mikään helppo tehtävä.

— Se on minusta yhdentekevä. Kiittäkää Jumalaa, että olette vielä hengissä, ja sillä hyvä!