Part 30

Andrzej-herra astui sisälle ja pysähtyi oven suuhun. Ruhtinas istui peilin edessä ja katseli siitä nähtävästi juuri maalattuja kasvojaan sellaisella mielenkiinnolla, ettei edes huomannut tulijaa. Kaksi kamaripalvelijaa oli polvillaan hänen edessään kiinnittämässä hänen ratsusaappaittensa solkia, ja itse hän silitteli kullankeltaisen peruukkinsa otsatukkaa. Ruhtinas oli vielä nuori mies, noin 35-vuotias, mutta näytti vain 25-vuotiaalta. Kmicic tunsi hänet kyllä entuudesta, mutta katseli häntä aina suurella uteliaisuudella, jonka herättivät osaksi ruhtinaan suuri sotilasmaine, osaksi hänen omituinen ulkomuotonsa. Hän oli näet suurikasvuinen ja vankkarakenteinen, mutta hänen leveitten olkapäittensä välissä oli niin pieni pää, että olisi luullut sen otetuksi jostakin muusta ruumiista. Hänen kasvonsa olivat myöskin suhteettomat: suuri roomalainen nenä ja suuret, loistavat silmät, joitten katse oli tuima kuin kotkalla, mutta muu osa kasvoista oli niin pieni, että se melkein katosi pitkäin suortuvain väliin. Hänen suunsa oli pieni kuin lapsella ja ylähuulella ohuet viikset. Hänen maalattu ihonsa antoi hänen kasvoilleen jonkin verran tyttömäisen ilmeen, mutta samalla muistuttivat hänen ylpeytensä, varmuutensa ja itseluottamuksensa, jotka myöskin kuvastuivat hänen kasvoillaan, että siinä oli sama chercheur de noises [riidanhakija, väittelijä. Suom. huom.], kuten häntä Ranskan hovissa nimitettiin, mies, jonka kieli oli terävä, mutta miekka sitäkin terävämpi.

Saksassa, Hollannissa ja Ranskassa kerrottiin merkillisiä juttuja hänen sotilaallisista teoistaan, riidoistaan, seikkailuistaan ja kaksintaisteluistaan. Hollannissa hän oli syöksynyt taistelun kuumimpaan pyörteeseen ja omalla ruhtinaallisella kädellään riistänyt lippuja ja aseita kuuluisalta espanjalaiselta jalkaväeltä. Oranian prinssin rykmentin etunenässä hän oli valloittanut pattereita, joita vanhat koetellut soturit olivat pitäneet valloittamattomina. Reinin rannoilla hän oli ranskalaisia muskettisotureita johtaessaan tuhonnut raskaita saksalaisia, kolmikymmenvuotisessa sodassa karaistuneita ratsujoukkoja. Eräässä kaksintaistelussa Ranskassa hän oli haavoittanut kaikkein taitavimman ranskalaisen miekkailijan prinssi de Fremouillen. Muuan toinen etevä miekkailija, paroni von Goetz, oli polvillaan rukoillut häneltä armoa.. Vielä oli hän haavoittanut kaksintaistelussa paroni Grotia, minkä johdosta oli saanut serkultaan Januszilta ankaraa moitetta, koska oli häpäissyt muka ruhtinaallista arvoaan antautumalla taisteluun sellaisen ala-arvoisen henkilön kanssa. Olipa hän vihdoin eräissä juhlissa Louvressa koko hovin läsnäollessa lyönyt markiisi de Rieux'tä korvalle, koska tämä oli puhutellut häntä epäkohteliaasti.

Sellaisia kaksintaisteluita, jotka hän oli suorittanut pienemmissä kaupungeissa ja ravintoloissa, ei tietysti oltu otettu lukuun.

Siinä miehessä olivat hempeys ja rohkeus omituisesti sekoittuneet. Oleskellessaan harvoin ja lyhyen aikaa isänmaassaan hän tapasi käydä puolueriitoja Sapieha-suvun kanssa tai kuluttaa aikaansa metsästysmatkoilla. Mutta yleensä hän ei viihtynyt synnyinmaassaan ja kävi kotonaan hyvin vastahakoisesti ja vain sotien aikana. Sota oli näet hänen elämänsä, vaikkakin hän joustavan henkisen kykynsä puolesta sopi yhtä hyvin punomaan juonia ja suoritta maan diplomaattisia tehtäviä.

Heti kun viimeksimainitut olivat kysymyksessä, osasi hän olla kärsivällinen ja kestävä, paljon kestävämpi kuin rakkaussuhteissaan, joita hänellä oli pitkä jono.

Kaikissa niissä hoveissa, joissa ruhtinas Boguslaw oli oleskellut, oli hän ollut kammona kaikille niille aviomiehille, joilla oli kauniit vaimot. Varmaan oli hän tästä syystä yhä vielä naimaton, vaikka hän, ollen ylhäistä sukua ja erittäin rikas, oli kaikkein halutuimpia sulhasvieraita koko Euroopassa. Olivatpa itse Ranskan kuningas, Maria Louise, Oranian prinssi ja Brandenburgin suuriruhtinas yrittäneet naittaa häntä, mutta Boguslaw oli pitänyt vapauttaan suuremmassa arvossa.

— En tarvitse myötäjäisiä, — oli hän useasti kyynillisesti huomauttanut, — eikä muistakaan iloista minulla suinkaan ole puutetta.

Näin oli hän elänyt 35-vuotiaaksi saakka.

Seisoessaan oven suussa Kmicic uteliaana katseli ruhtinasta kasvoihin, jotka näkyivät peilistä, ja ruhtinas siveli yhä ajatuksissaan otsatukkaansa. Vihdoin, kun Andrzej Kmicic yskähti muutaman kerran, kysyi hän kääntymättä oveen päin:

— Ken siellä? Onko se vojevodan sanantuoja?

— Minä en ole mikään sanantuoja, mutta ruhtinas Radziwillin luota olen kyllä, — vastasi Kmicic.

Nyt vasta ruhtinas Boguslaw kääntyi ympäri, huomasi loistavan nuorukaisen ja näki, ettei ollut tekemisissä tavallisen palvelijan kanssa.

— Suokaa anteeksi, arvoisa soturi, — virkkoi Boguslaw, — näen erehtyneeni teidän arvoonne nähden. Teidän kasvonne ovat tutut, vaikk'en voi muistaa nimeänne? Oletteko hetmanin hovimiehiä?

— Nimeni on Kmicic, ja arvoltani olen eversti, — vastasi Kmicic.

— Kmicic! — huudahti ruhtinas. — Samako Kmicic, joka taisteli Chowanskia vastaan viime sodassa?... Siinä tapauksessa olen kuullut paljonkin teistä puhuttavan!

Ja ruhtinas alkoi tarkkaavammin ja eräänlaisella tyydytyksellä katsella Andrzejta, sillä mikäli hän saattoi kuulemansa perusteella päättää, oli Kmicic hänen mieleisensä mies.

— Käykää istumaan, herra eversti, — sanoi ruhtinas. — Hauska lähemmin tutustua. Mitä kuuluu Kiejdanysta?

— Tässä on kirje hetmanilta, — vastasi Kmicic. Palvelijat olivat kiinnittäneet soljet ruhtinaan saappaihin ja poistuivat. Tämä mursi kirjeen sinetin ja alkoi lukea. Luettuaan hetken hänen kasvoilleen kohosi tyytymättömyyden ilme. Hän viskasi kirjeen peilipöydän alle ja sanoi:

— Ei mitään uutta! Hetmani kehoittaa minua lähtemään Tilsitiin, jonne, kuten näette, olen jo matkalla. Ma foi! [Totta totisesti!] en ymmärrä veljeäni... Hän ilmoittaa, että suuriruhtinas on kreivikunnassaan eikä pääse ruotsalaisen armeijan ohi, joka on miehittänyt Preussin, ja samalla hän kirjoittaa repivänsä tukkaansa epätoivosta, kun minä en pyydä häneltä apua. Kuinka voisin tehdä sitä? Jollei suuriruhtinas pääse ruotsalaisen armeijan ohi, niin miten voisi minun lähettinikään päästä? Olen istunut Podlasiessa, kun minulla ei ole ollut mitään muutakaan tekemistä. Tunnustan teille, että minun on ollut siellä ikävä kuin paholaisella katumuspaalussa. Kaikki karhut koko Tykocinin ympäristöstä olen kaatanut. Kyllä ne naiset turkkeineen haisevat niillä mailla hirveästi... nenäni ei sellaista kestä... Mutta!... Osaatteko ranskaa, tai saksaa?

— Saksaa ymmärrän kyllä, — vastasi Kmicic..

— Jumalan kiitos!... Puhukaamme sitten saksaa, sillä teidän kieltänne puhuessa saattavat huulet halkeilla.

Sen sanottuaan ruhtinas työnsi alahuulensa ulos ja tunnusteli sitä kevyesti sormillaan ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, ettei se ollut halkeillut eikä turvonnut. Sitten hän katsoi kuvaansa peilistä ja jatkoi:

— Sain kuulla, että eräällä Skrzetuski-nimisellä aatelismiehellä Lukowin seuduilla olisi kuvankaunis rouva. Pitkä matka!... Mutta minä lähetin sinne miehiä kuitenkin ryöstämään tuon kauniin naisen... Ja, miten kävikään! Ajatelkaas, herra Kmicic, rouva ei ollutkaan kotona!

— Se oli onni, — virkkoi Andrzej, — sillä se rouva on kuuluisan soturin vaimo ja Zbarazin sankarin oma. Tämä sankari avasi itselleen tien Chmielnickin koko armeijan läpi.

— Mies joutui piiritetyksi Zbarazissa, minä olisin piirittänyt vaimon Tykocinissa... Luuletteko, että hän olisi puolustautunut yhtä urhoollisesti?

— Siinä asiassa ei teidän ylhäisyytenne tarvitse mitään sotaneuvottelua, ja siksipä on aivan turhaa, että minä sanon mielipiteeni siitä! — vastasi Andrzej Kmicic päättävästi.

— Se on totta! Suotta siitä puhumme, — myönsi ruhtinas. — Palaan äskeisiin asioihin: onko teillä vielä kirjeitä?

— Olen jättänyt teidän ylhäisyydellenne jo kirjeenne. Sitäpaitsi on minulla kirje Ruotsin kuninkaalle. Voitteko sanoa, missä kuningas on tavattavissa?

— En tiedä. Ja niistä tietäisinkään? Tykocinissa hän ei ainakaan ole, siitä olen varma, sillä siellä jos hän olisi, niin varmasti olisi hän heti luopunut koko valtakunnasta. Varsova on jo ruotsalaisten käsissä, mutta kuningasta siellä ei ole. Hänen täytyy siis olla Krakovassa tai sen läheisyydessä, jollei hän mahdollisesti olisi lähtenyt Preussiin. Mutta Varsovassa saatte kyllä tietää kaikki. Minun mielestäni täytyy Kaarle Kustaan kukistaa preussilaiset kaupungit, sillä eihän hän voi jättää niitä sellaisenaan selkänsä taakse. Kukapa olisi uskonut, että kun koko valtakunta ja koko aatelisto yhtyy ruotsalaisiin, niin juuri preussilaiset kaupungit, jotka ovat saksalaisia ja protestanttisia, eivät tahdo kuulla puhuttavankaan ruotsalaisista, vaan asettuvat vastarintaan. Ne tahtovat pitää kiinni Jan Kasimirista ja pelastaa valtakunnan! Kun me ryhdyimme tähän työhön, niin luulimme toisin käyvän, että nimittäin juuri he auttaisivat meitä ja ruotsalaisia paloittelemaan tätä kakkua, jota me sanomme valtakunnaksi. Mutta ne eivät liikahtaneet paikaltaan. Onpa onni, että vaaliruhtinas pitää niitä siellä silmällä. Hän on jo tarjonnut heille apuaankin, mutta Danzig epäilee häntä ja sanoo luottavansa omiin voimiin ja omaavansa riittävästi joukkoja...

— Me tiedämme sen jo Kiejdanyssa, — virkkoi Kmicic.

— Jollei siellä olisikaan riittävästi joukkoja, niin on siellä ainakin hyvä vainu, — lisäsi ruhtinas nauraen, — sillä minun setäni välittää valtakunnasta yhtä vähän kuin minä ja Vilnon vojevoda.

— Teidän ylhäisyytenne luvalla uskallan väittää sitä vastaan, — sanoi Kmicic tulisesti, — sillä ainakin mitä Vilnon vojevodaan tulee, niin on hän valmis antamaan henkensä ja verensä valtakunnan puolesta.

Ruhtinas Boguslaw alkoi nauraa.

— Te olette nuori, hyvä mies, sangen nuori! Mutta vähätpä siitä...

Selitettyään Kmicicille laajemmin asiaa hän vihdoin vaikeni. Samassa jokin ajatus nähtävästi juolahti hänen mieleensä, koska hän löi otsaansa ja kysyi:

— Ettekö lähde Podlasieen?

— Totta kai! — vastasi Kmicic. — Täytyyhän minun lähteä sinne, koska minulla on kirje herra Harasimowiczille, Zabludowin alistaarostalle.

— Harasimowiczille? — toisti ruhtinas. — Hän on minun mukanani täällä ja matkalla hetmanin kalleuksien kanssa Preussiin, sillä hän pelkäsi, että ne siellä voisivat vielä joutua kondeferaattien käsiin. Odottakaa, niin käsken hänet tänne.

Ruhtinas huusi kamaripalvelijan luokseen ja lähetti noutamaan herra Harasimowicziä. Sitten hän jatkoi:

— Se sopii mainiosti!... Teiltä säästyy pitkä matka... Vaikka saattaahan olla vahingoksi, ettette lähde Podlasieen, sillä siellä on konfederaattien joukossa muuan teidän nimisenne sukulainen, jonka mahdollisesti voisitte voittaa puolellenne.

— Siihen minulla ei olisi aikaa, — virkkoi Kmicic, — sillä minulla on tärkeitä asioita Ruotsin kuninkaalle ja herra Lubomirskille.

— Vai niin! Teillä on siis kirje marsalkka Lubomirskillekin? Ahaa! Kyllä minä arvaan, mistä on kysymys... Marsalkalla on ollut aikomus saada Janusz Radziwillin tytär vaimoksi pojalleen... Eiköhän vain hetmani aikone ottaa varovasti asiaa esille?...

— Kyllä, siitä juuri on kysymys.

— Mutta molemmat ovat vielä lapsia... Hm! Se on hyvin arkaluontoinen tehtävä, sillä eihän hetmanin sovi panna asiaa alulle. Sitäpaitsi...

Ruhtinas rypisti kulmakarvojaan.

— Sitäpaitsi siitä ei koskaan mitään tule. Hetmanin tytär ei kasva Herakliusz Lubomirskille, sen minä sanon! Tietäköön hetmani, että hänen omaisuutensa täytyy jäädä Radziwillien haltuun.

Kmicic katseli ihmetellen ruhtinasta, joka alkoi nopein askelin käydä pitkin huoneen lattiaa.

Yht'äkkiä hän pysähtyi Andrzejn eteen ja sanoi:

— Antakaa minulle kunniasananne, ritarin kunniasana, että vastaatte rehellisesti kysymykseeni.

— Ruhtinas, — vastasi Kmicic, — vain ne, jotka pelkäävät, valehtelevat, mutta minä en pelkää.

— Onko hetmani antanut teille käskyn pitää salassa neuvottelunne Lubomirskin kanssa?

— Jos olisin saanut sellaisen käskyn, en ikänä olisi maininnut herra Lubomirskin nimeä.

— Se saattoi päästä teiltä vahingossa. Antakaa kunniasananne!

— Annan kunniasanani, — vastasi Kmicic tuima ilme kasvoillaan.

— Olette keventänyt taakan sydämeltäni, sillä luulin jo, että ruhtinas Janusz Radziwill näyttelisi minunkin kanssani kaksinaamaista osaa.

— En ymmärrä teidän ylhäisyyttänne.

— Minä en ole tahtonut naida ruhtinatar Rohania Ranskasta enkä muitakaan sikäläisiä ruhtinattaria, joita minulle on kosittu kymmenittäin... Ja tiedättekö, miksi?

— En.

— Siksi, että minun ja hetmanin välillä on ollut sovittu, että hänen tyttärensä ja rikkautensa kasvavat minun laskuuni. Radziwillien uskollisena palvelijana tulee teidän saada tietää se.

— Kiitän luottamuksestanne... mutta teidän ylhäisyytenne erehtyy, sillä minä en ole mikään Radziwillien palvelija.

Boguslaw avasi silmänsä suuriksi.

— Mikä te sitten olette?

— Olen hetmanin eversti ja sitäpaitsi hänen sukulaisensakin.

— Sukulainen?

— Niin. Olen Kiszek-sukua, ja hetmanin äiti oli syntyään Kiszek.

Ruhtinas Boguslaw katseli vähän aikaa Kmiciciä, jonka poskia oli alkanut punoittaa. Yht'äkkiä hän ojensi kätensä ja sanoi:

— Pyydän anteeksi sinulta, rakas serkkuni, ja iloitsen sukulaisuudesta...

Vaikka sanat olivatkin kohteliaita, niin oli niitten sävyssä kuitenkin jotakin huolimatonta, mikä loukkasi Kmicicin ylpeyttä. Hänen poskilleen nousi entistä paksumpi puna, ja hän avasi jo suunsa tiuskaistakseen jotakin, kun ovi samassa avautui ja Harasimowicz ilmaantui huoneeseen.

— Täällä on kirje sinulle, — sanoi ruhtinas Boguslaw.

Harasimowicz kumarsi ensin ruhtinaalle ja sitten Andrzejlle, joka antoi hänelle kirjeen.

— Lue ääneen! — käski Boguslaw. Harasimowicz alkoi lukea:

»Herra Harasimowicz! Nyt on paras aika osoittaa hyvän palvelijan uskollisuutta isännälleen. Niin paljon kuin saattekin irti rahoja, te Zabludowissa ja herra Przynski Orlessa...»

— Herra Przynskin ovat konfederaatit surmanneet Orlessa, — keskeytti ruhtinas, — ja sentähden herra Harasimowicz läksikin pötkimään pakosalle...

Harasimowicz kumarsi ja jatkoi:

»... ja herra Przynski Orlessa, olkoonpa että ne ovat yleisiä varoja, veroja, vuokramaksuja...»

— Kaiken tuon ovat konfederaatit jo korjanneet, — keskeytti ruhtinas taas.

»... niin lähettäkää ne minulle mahdollisimman pian. Te voitte myydä muutamia kyliä pois ja kiskoa niistä runsaasti rahaa. Sanalla sanoen, mistä ikänä rahoja saatte, niin ottakaa ja lähettäkää minulle. Hevoset ja kaikki tavarat, mitä siellä on, niin, se suuri kynttiläkruunu Orlesta, pyhimysten kuvat ja koristukset kirkoista, mutta ennen kaikkea tykit lähettäkää pois, koska ne muuten voisivat joutua konfederaattien käsiin...»

— Taaskin myöhästyneitä neuvoja, sillä tykit ovat jo muassani! — virkkoi ruhtinas Boguslaw.

»...ja pankaa menemään Preussin puolelle mitä joutuisimmin, jotteivät ne joutuisi niitten kapinallisten saaliiksi, jotka ovat alkaneet ryöstää maatilojani...»

— Alkaneet ryöstää... Vai niin! Puti puhtaaksi on siellä jo ryöstetty!

»... ja valmistautuvat lähtemään Zabludowiin. Niitten kanssa ei pidä antautua taisteluun, sillä niitä on paljon. Paras olisi tekeytyä ystäväksi niitten kanssa, juottaa humalaan ja yöllä, kun ne sikeästi nukkuvat, leikata kurkut poikki (mikä kapakoitsija hyvänsä voi järjestää sen) tai sekoittaa myrkkyä olueen tai usuttaa jokin rosvojoukko, joita on siellä niin runsaasti, niitten kimppuun ja antaa teurastaa ne viimeiseen mieheen...»

— Eipä mitään uutta! — sanoi ruhtinas Boguslaw. — Voimme jatkaa matkaa, herra Harasimowicz.

— Tässä on vielä lisäys, — vastasi alistaarosta. Ja hän alkoi lukea edelleen:

»Jollette voi ottaa viinejä mukaan (meillä ei ole täällä enää yhtään), niin myykää kaikki..»

Samassa herra Harasimowicz keskeytti lukunsa ja tarttui kaksin käsin päähänsä.

— Hyvä Jumala! Viinit, jotka ovat tulossa jäljessämme, ovat kaiketi joutuneet niitten kapinallisten käsiin, jotka ovat seuranneet meidän kintereillämme. Se on muutaman tuhannen guldenin vahinko. Todistakaa, teidän ylhäisyytenne, että te itse kielsitte minua odottamasta, kunnes tynnyrit olisi kuormattu?

Herra Harasimowicz olisi pelästynyt hirveästi, jos olisi tuntenut herra Zagloban ja tiennyt, että tämä suurjuomari oli juuri kapinallisten joukossa. Mutta ruhtinas Boguslaw nauroi vain ja sanoi:

— Olkoon se heille terveydeksi! Lue eteenpäin!

»... mutta jollei ostajia löytyisi, niin kuopatkaa tynnyrit maahan. Tynnyri parasta viiniä on kuitenkin jätettävä esille sekä Orlessa että Zabludowissa ja siihen sekoitettava voimakasta myrkkyä, sillä jos päällystö kuolee myrkkyyn, niin kyllä miehistö pian hajaantuu. Noudattakaa tarkasti neuvojani, mutta tehkää kaikki salassa!... Polttakaa tämä kirje!»

Alistaarosta vaikeni ja katsoi ruhtinaaseen odottaen määräystä. Tämä puuttui puheeksi: %

— Näen, että veli hopea ajattelee konfederaatteja. Vahinko vain: liian myöhään, kuten tavallista!... Jos hän pari viikkoa sitten olisi tällaisen juonen keksinyt, niin olisi voinut yrittää... Saatte mennä, herra Harasimowicz, emme teitä enää tarvitse.

Harasimowicz kumarsi ja poistui.

Ruhtinas asettui peilin eteen ja alkoi katsella kuvaansa siitä kiinnittämättä lainkaan huomiota Kmiciciin, joka istui varjossa selin ikkunaan.

Jos ruhtinas olisi luonut edes silmäyksen Andrzejn kasvoihin, niin hän olisi huomannut, että nuoressa lähettiläässä tapahtui jotakin ihmeellistä, sillä Kmicicin kasvot olivat aivan kalpeat, hikipisarat helmeilivät otsalla, ja kädet vapisivat suonenvetoisesti. Milloin hän nousi tuolilta, milloin istuutui sille jälleen kuin mies, joka taistelee itsensä kanssa ja koettaa painaa alas vihan ja epätoivon purkausta. Vihdoin hänen kasvoilleen levisi kylmä rauha. Hän kokosi voimansa ja hillitsi itseään.

— Teidän ylhäisyytenne, — alkoi hän, — siitä luottamuksesta, jota hetmani minua kohtaan osoittaa, teidän ylhäisyytenne huomaa, ettei hän tahdo salata minulta mitään. Koko olemuksellani olen antautunut hänen asialleen; hänen ja teidän ylhäisyytenne menestyksestä riippuu myöskin minun menestykseni, ja sentähden seuraan minä teitä minne menettekin... Olen valmis kaikkeen! Mutta vaikkakin minä kokonaan palvelen teidän asiaanne, en minä käsitä kaikkia sen puolia enkä voi kehittymättömällä järjelläni tunkeutua kaikkiin sen sokkeloihin.

— Mitä haluatte tietää, arvoisa ritari, tai oikeammin kaunis serkkuni? — kysyi ruhtinas.

— Tahtoisin viisastua teidän ylhäisyytenne neuvoista, sillä olisihan häpeä, jollen minä tuollaisilta valtiomiehiltä mitään oppisi. En kuitenkaan tiedä, suostuuko teidän ylhäisyytenne vastaamaan rehellisesti tiedusteluihini?

— Se riippuu teidän kysymyksestänne ja minun mielentilastani, — vastasi Boguslaw katsellen yhä itseään peilistä.

Kmicicin silmät iskivät säkeniä, mutta hän jatkoi kuitenkin rauhallisesti:

— Kas tässä kysymykseni: hetmani sanoo, että kaikki hänen toimenpiteensä tarkoittavat valtakunnan parasta ja pelastusta, ja tämä on aina hänen kielellään. Pyydän teidän ylhäisyyttänne vastaamaan suoraan, onko tämä vain tekosyy, vai tarkoittaako hetmani todella maan parasta?...

Ruhtinas loi lyhyen, läpitunkevan silmäyksen Kmiciciin.

— Jos sanoisin, että se on vain tekosyy, niin auttaisitteko meitä vielä?

Kmicic kohautti halveksivasti olkapäitään.

— Kuten sanoin, minun menestykseni riippuu teidän menestyksestänne. Miten tulee käymään, se on minusta yhdentekevää.

— Te tulette kohoamaan korkealle! Muistakaa, mitä olen sanonut. Mutta miks'ei Janusz Radziwill ole koskaan avomielisesti puhunut kanssanne?

— Ehkä siksi, että hän on umpimielinen... tai ehkä vain siksi, ettei ole tullut sitä tehneeksi.

— Te olette tarkkanäköinen, huomaan, sillä totta on, että hän on umpimielinen eikä suvaitse antaa muitten katsoa hänen kortteihinsa. Silloinkin, kun hän puhuu minun kanssani, saattaa hän unohtaa itsensä ja ruveta laveasti puhumaan isänmaanrakkaudestaan. Vasta kun minä nauran hänelle päin kasvoja, hän hillitsee itsensä.

— Se on siis tekosyy? — kysyi Kmicic. Ruhtinas käänsi tuolinsa ympäri, istuutui sille kahdareisin, laski käsivartensa sen selkämyställe ja vaikeni hetken aikaa ikäänkuin tuumien asiaa. Sitten hän alkoi:

— Kuulkaa, herra Kmicic! Jos me Radziwillit eläisimme Espanjassa, Ranskassa tai Ruotsissa, missä poika seuraa isäänsä valtaistuimella ja missä oikeus kuninkuuteen on Jumalalta itseltään, silloin me varmasti palvelisimme kuningastamme ja tyytyisimme korkeimpiin virkoihin, jotka kuuluisivat meille sekä syntyperämme että rikkautemme tähden. Mutta täällä, tässä maassa, jossa kuningas ei ole Jumalan, vaan aateliston valitsema, jossa kaikki on in liberis suffragiis [vapaassa valinnassa], me voimme tehdä itsellemme kysymyksen: miksi on Vaasa eikä Radziwill hallitseva?... Jos joku Vaasan suvusta onkin valtaistuimella, niin sellaiseen voi vielä tyytyä, sillä he ovat kuninkaallista sukuperää, mutta kuka takaa, ettei aateliston päähän pälkähdä istuttaa valtaistuimelle Vaasan jälkeen joku herra Harasimowicz, Simoharawicz tai suorastaan joku herra Tyhjänpantti... Hyi, kuka tietää, kuka vielä valitaan kuninkaaksi! Ja meidän, Radziwillien, jotka olemme saksalaisia valtioruhtinaita, täytyisi vanhan tavan mukaan polvistua suutelemaan herra Tyhjänpantin kättä... Hyi! Kaikkien sarvipäisten nimessä on aika tehdä loppu mokomasta! Katsokaa, miten on Saksassa laita! Kuinka moni itsenäinen ruhtinas sopisi sieltä maihin ja rikkauksiin nähden meille alistaarostaksi. Ja kuitenkin he hallitsevat ja kantavat kruunujaan ollen meistä edellä, vaikka heille paremmin sopisi kantaa meidän laahustimiamme. On aika tehdä tällaisesta loppu, arvoisa ritari, on aika toteuttaa isäni suunnitelmat!

Ruhtinas innostui, nousi ja alkoi astella pitkin huonetta.

— Tämä ei tule tapahtumaan ilman vaikeuksia ja vastuksia, — jatkoi hän, — sillä Olykan ja Nieswiezin Radziwillit eivät tahdo auttaa meitä. Tiedän ruhtinas Michalin kirjoittaneen serkulleni, että meidän pitäisi pikemmin ajatella jouhista pakkopaitaa kuin kuninkaan manttelia. Ajatelkoon itse sitä, katukoon, istukoon tuhkaan ja ruoskituttakoon selkäänsä. Koska hän kerran tyytyy kuninkaalliseen pöydänkattaja-arvonimeensä, niin leikatkoon hyveellisesti kukonpoikasia halki koko hyveellisen elämänsä aina hyveelliseen kuolemaansa saakka! Kyllä me tulemme toimeen ilman häntäkin emmekä laske kättämme, sillä nyt on paras aika toimia. Valtakunta joutuu hornan tuuttiin, sillä se on käynyt niin heikoksi, ettei pysty vastustamaan ketään. Joka puolelta viholliset kömpivät sen rajojen yli, kuin raja-aidat olisivat palaneet. Sellaista, mitä täällä on tapahtunut ruotsalaisille, ei ole vielä missään koko maailmassa sattunut! Me voimme kyllä veisata: Te Deum laudamus! [Sinua, Jumala, kiitämme] mutta se on joka tapauksessa jotakin kuulumatonta. Vihollinen hyökkää maahan, vihollinen, joka on tunnettu ryöstönhalustaan, eikä tapaa vastustusta, vaan päinvastoin kaikki rientävät hylkäämään entisen isäntänsä ja liittyvät uuteen, kaikki: magnaatit, aateliset, armeija, linnat, kaupungit... häpeämättä, kainostelematta, ilman kunniantuntoa... Historia ei tunne toista sellaista tapausta! Hyi, minkälaista roskaväkeä tässä maassa asuu!... Kuinka tällainen maa voisi jäädä hukkumatta? Ruotsalaisten armoon on luotettu, mutta kyllä tässä vielä saadaan tuta miltä niitten armo maistuu! Siellä Suur-Puolassa ruotsalaiset jo vääntävät musketeillaan aatelisilta sormet käsistä... Ja niin tulee käymään kaikkialla, sillä toisin ei voisikaan käydä, koska mokoman kansan täytyy hukkua, täytyy joutua naapuriensa orjaksi!...

Kmicic oli käynyt yhä kalpeammaksi, ja hänen täytyi koota kaikki voimansa voidakseen pidättää sisäistä raivoansa puhkeamasta esille. Mutta ruhtinas oli kokonaan omien ajatustensa vallassa ja oman kaunopuheisuutensa lumoissa ja jatkoi kiinnittämättä huomiotaan kuulijaan: