Part 27

Aleksandra-neiti sai myöskin kestää raskasta taistelua omassa itsessään. Kaikesta mitä oli tapahtunut, Kmicicin menettelytavasta Billewiczien luona, Zagloban ja Skrzetuskin sanoista hän ymmärsi, että Kmicic oli erehtynyt. Mutta ritari ei ollut kuitenkaan siinä määrässä syypää kuin Aleksandra-neiti oli aikaisemmin luullut eikä siis ansainnut sellaista ylenkatsetta. Sehän oli juuri hän, joka oli pelastanut nuo kunnon miehet kuolemasta, ja olihan hänessä sitäpaitsi niin paljon kukistamatonta ylpeyttä, että jouduttuaan heidän käsiinsä ei näyttänyt heille povellaan olevaa kirjettä, mikä olisi osoittanut hänen syyttömyytensä tai ainakin pelastanut hänet kuolemasta, eikä sanonut sanaakaan puolustuksekseen, vaan ylpeästi astui kuolemaan.

Oleńka oli saanut kasvatuksensa vanhalta soturilta, joka piti kuolemanhalveksimista kaikkia muita hyveitä ylempänä, ja ihaili urhokkuutta kaikesta sydämestään, voimatta olla ihmettelemättä tuollaista itsepäistä, ritarillista uskallusta, joka heittää miehen vasta viimeisen hengenvedon mukana. Hän ymmärsi sen, että jos Kmicic palvelikin Radziwillia, niin se tapahtui rehellisestä vakaumuksesta — ja mikä vääryys olikaan syyttää siinä tapauksessa miestä petoksesta! Ja kuitenkin oli Oleńka ensimmäisenä ollut valmis loukkaamaan häntä juuri sillä, tahtomatta edes kuoleman kynnyksellä suoda hänelle anteeksi!

»Sovita vääryys!» — kuiskasi Oleńkan omatunto. — »Onhan teidän välillänne kaikki lopussa. Mutta sinun velvollisuutesi on tunnustaa, että olet tuominnut häntä väärin.»

Mutta tuossa nuoressa neidossa oli ylpeyttä, vieläpä itsepäisyyttäkin. Samassa juolahti hänen mieleensä ajatus, että kukaties tuo ritari ei välitkään hänen tunnustuksistaan, ja puna nousi tytön poskille.

»Jollei hän kysy, niin jääköön kuulematta!» — ajatteli Oleńka.

Mutta silloin kuiskasi omatunto taas, että kysyi hän tai ei, niin oli velvollisuus tunnustaa. Myöskin ylpeys toiselta puolen esitti uusia todisteita.

»Jollei hän tahtoisikaan kuulla minua, mikä on sangen mahdollista, niin saisin hävetä. Sitäpaitsi, olkoonpa, että hän on syyllinen tai syytön, että hän toimii harkintansa mukaisesti tai sokeuden pimittämänä, niin joka tapauksessa on tosiseikka, että hän on petturien ja vihollisten puolella ja auttaa heitä saattamaan isänmaan perikatoon. Ja isänmaalle on aivan yhdentekevää, tekeekö hän sen järjen vaiko kunnian puutteessa. Jumala voi suoda hänelle anteeksi, mutta ihmisten täytyy tuomita hänet ja pitää häntä petturina. Vaikk'ei hän olisikaan syyllinen, niin ei hän ainakaan ansaitse kunnioitusta, jos kerran hänessä ei ole sen vertaa järkeä, että erottaisi pahan hyvästä, rikoksen hyveestä...»

Nyt valtasi viha nuoren naisen, jonka silmissä alkoi säihkyä.

»Minä vaikenen!» — ajatteli hän. — »Kärsiköön minkä on ansainnutkin. Niin kauan kuin en näe hänen katuvan, olen oikeutettu tuomitsemaan hänet...»

Ja hän loi silmäyksen Kmiciciin nähdäkseen, oliko tämän kasvoilla edes merkkiäkään katumuksesta. Juuri silloin heidän katseensa tapasivat toisensa, mikä saattoi heidät molemmat niin hämilleen.

Katumusta Oleńka ei ritarin kasvoilla nähnyt, mutta niitten ilme oli täynnä tuskaa ja alakuloisuutta, ja kalpeat ne olivat kuin sairauden jälkeen. Syvä myötätunto valtasi tytön, kyynelet nousivat silmiin, ja hän kumartui entistä enemmän pöydän yli salatakseen liikutustaan.

Sillävälin nousi juhlan mieliala.

Alussa oli kaikista tuntunut niin painostavalta, mutta sitä mukaa kuin maljat tyhjenivät, nousi mielikuvitus ja puheen sorina kasvoi.

Vihdoin nousi ruhtinas paikaltaan.

— Hyvät naiset ja herrat; pyydän saada sanoa sanan.

— Ruhtinas tahtoo puhua!... Ruhtinas tahtoo puhua!... — huudettiin eri puolilla.

— Ensimmäisen maljan juon hänen ylhäisyytensä Ruotsin kuninkaan terveydeksi, kuninkaan, joka auttaa meitä vihollisiamme vastaan ja hallitsee tätä maata, kunnes rauha on palannut. Nouskaa, hyvät herrat, sillä tämä malja on juotava seisten.

Vieraat, lukuunottamatta naisia, nousivat ja tyhjensivät maljan, mutta ilman huudahduksia, ilman innostusta. Herra Szczaniecki supatti jotakin naapureilleen, jotka purivat hammastaan, jotteivät remahtaisi nauramaan; nähtävästi hän oli sanonut jotakin pilkallista Ruotsin kuninkaasta.

Vasta kun ruhtinas kohotti toisen maljan »rakkaitten vieraitten» kunniaksi, jotka olivat saapuneet aina kaukaisilta seuduilta saakka Kiejdanyyn osoittamaan luottamustaan ruhtinaan aikomuksille, vasta silloin vastattiin hänelle äänekkäästi:

— Kiitoksia! Kiitoksia paljon!

— Ruhtinaan malja!

— Meidän liettualaisen Hektorimme malja!

— Eläköön ruhtinas ja hetmani, meidän vojevodamme!

Ja herra Jurzyc, joka oli jo hiukan hiprakassa, huusi täyttä kurkkua:

— Eläköön Janusz ensimmäinen, Liettuan suuriruhtinas!

Radziwill punastui kuin nuori, vihittävä neito, mutta huomattuaan, että vieraat alkoivat ääneti ja ihmetellen katsoa häneen, kiiruhti hän vastaamaan:

— Sekin on teidän vallassanne, mutta liian aikaisin te, herra Jurzyc, annatte minulle sen arvonimen, aivan liian aikaisin!

— Eläköön Janusz ensimmäinen, Liettuan suuri ruhtinas! — huusi herra Jurzyc edelleen ja itsepäisesti kuin humalainen ainakin.

Nyt nousi herra Szczaniecki ja kohotti maljansa.

— Niin se on! — sanoi hän kylmästi, — Liettuan suuriruhtinas, Puolan kuningas ja Saksan keisari!

Seurasi jälleen hiljaisuus, mutta — yht'äkkiä vieraat rähähtivät nauramaan. Silmät pyörivät päässä, nauru vääristi kasvoja ja hytkytti vartaloita ja kajahteli kauan ja korkealle kattoon saakka. Yht'äkkiä se taas katkesi, niinkuin oli alkanutkin, ja kuoli kaikkien kasvoilla, mihin vaikutti hetmanin muuttunut muoto.

Radziwill hillitsi kuitenkin julman kiukkunsa ja virkkoi:

— Rohkeata pilaa, herra Szczaniecki!

Vähääkään hätääntymättä selitti aatelismies:

— Sekin valtaistuin on vaaleilla täytettävissä, emmekä me voi toivottaa teidän ylhäisyydellenne kyllin suurta kunniaa. Jos teidän ylhäisyytenne saattaa puolalaisena aatelismiehenä tulla valituksi Puolan kuninkaaksi, niin saksalaisena ruhtinaana te voitte tulla koroitetuksi keisariksi. Te seisotte yhtä lähellä kumpaakin, ja se, ken ei sitä soisi, nouskoon heti ylös, niin kyllä me miekalla häntä vähäisen opetamme.

Ja kääntyen vieraitten puoleen toisti hän vielä:

— Nouskoon ylös se, ken ei soisi Vilnon vojevodalle Saksan keisarikruunua!

Kukaan ei tietysti noussut eikä kukaan olisi uskaltanutkaan nousta, sillä herra Szczanieckin äänessä soi niin edesvastuuton häikäilemättömyys, että kaikki vasten tahtoaankin näyttivät tulevan rauhattomiksi ja pelkäävän, mitä vielä seuraisikaan...

Mitään ei kuitenkaan seurannut, mutta juhlan mieliala oli pilalla. Turhaan täyttivät ruhtinaan palvelijat maljoja. Viini ei kyennyt karkoittamaan synkkiä ajatuksia eikä yhä lisääntyvää rauhattomuutta. Radziwillilla puolestaan oli täysi työ peittää kiukkuaan, sillä hän tunsi, että herra Szczanieckin malja oli saattanut hänet kokoontuneen aateliston silmissä huonoon valoon ja että joko tahtoen tai tahtomattaan tuo aatelinen oli näyttänyt kokoontuneille vieraille, että Vilnon vojevoda oli yhtä kaukana Liettuan suuriruhtinaasta kuin Saksan keisarista. Kaikki oli kääntynyt pilaksi ja naurunalaiseksi, vaikka juhla oli järjestetty tarkoituksellisesti valmistamaan mieliä alkavalle Radziwillin valtakaudelle. Mikä pahempi, Radziwill pelkäsi, että tällainen hänen suunnitelmiensa naurunalaiseksi saattaminen voisi pahasti vaikuttaa niihin upseereihin, jotka olivat selvillä hänen toimistaan. Ainakin näyttivät he kiusaantuneilta.

Ganchoff tyhjensi maljan toisensa jälkeen ja vältti visusti ruhtinaan katsetta, mutta Kmicic ei juonut lainkaan, vaan tuijotti eteensä kulmakarvat luimussa, ikäänkuin hän olisi pohtinut jotakin tai käynyt sisällistä taistelua oman itsensä kanssa. Radziwill vapisi pelosta ajatellessaan, että minä hetkenä hyvänsä saattoi totuus tulla ilmi tälle hänen puoluelaiselleen, joka oli ainoa sotajoukkoja ja Radziwillin asiaa yhdistävä rengas.

Kmicic oli jo aikoja sitten tuntunut Radziwillista kiusalliselta, ja jolleivät olosuhteet olisi antaneet hänelle niin suurta merkitystä, olisi hän varmasti jo kaatunut oman rohkeutensa ja hetmanin vihan uhrina. Mutta Andrzej-herraan nähden ruhtinas erehtyi nyt kokonaan, sillä ritari ajatteli vain Oleńkaa ja sitä syvää juopaa, joka erotti heidät toisistaan.

Milloin hänestä tuntui, että hän rakastaa tuota tyttöä, jonka vieressä istui, milloin hän sitävastoin vihasi häntä niin julmasti, että olisi vaikka surmannut hänet ja itsensä samalla.

Hän oli sotkeutunut niin pahasti tämän elämän lankoihin, että hänenlaisensa luonteen ainakin oli peräti vaikeata niistä selviytyä. Hän tunsi olevansa kuin paulaan joutunut petoeläin, joka ei päässyt siitä irti.

Juhlan rauhaton ja synkkä mieliala ärsytti häntä. Hänestä kaikki tuntui ihan sietämättömältä.

Mutta juhlan mieliala yhä vain synkkeni. Läsnäolijoista tuntui siltä, kuin katto heidän yläpuolellaan olisi ollut lyijyä.

Samassa astui uusi vieras saliin. Kun ruhtinas huomasi tulijan, huusi hän:

— Kas! Herra Suchaniec veljeni Boguslawin luota! Kaiketi on teillä kirjeitä minulle?

Tulija kumarsi syvään.

— On, teidän ylhäisyytenne. Tulen suoraa päätä Podlasiesta.

— Antakaahan kirjeet minulle ja istuutukaa itse pöytään. Hyvät vieraani suovat anteeksi, että luen kirjeet tässä, vaikka istummekin illallispöydässä, sillä saattavathan kirjeet sisältää uutisia, jotka voin heti kertoa. Herra marsalkka, olkaa hyvä ja pitäkää huolta lähetistä!

Näin sanoen ruhtinas otti herra Suchaniecilta tukun kirjeitä ja alkoi kiireimmiten murtaa sinettejä. Läsnäolijat katsoivat uteliaina ruhtinaan kasvoihin koettaen niistä arvailla kirjeitten sisällystä. Ensimmäinen ei nähtävästi sisältänyt mitään hyvää, koska ruhtinaan kasvoille nousi puna ja silmiin vihan välke.

— Arvoisat veljet! — huudahti hetmani. — Ruhtinas Boguslaw ilmoittaa minulle, että ne, jotka tahtoivat ruveta neuvotteluihin eivätkä halua lähteä vihollista vastaan Vilnoon, ryöstävät nyt minun maatilojani Podlasiessa. He käyvät mieluummin sotaa akkain kanssa maalla!... Ovat nekin ritareita!... No, mitäpä tuosta. Kyllä heille vielä näytetään!...

Sitten hän otti toisen kirjeen. Tuskin hän oli avannut sen ja silmäillyt sitä, kun hänen kasvonsa kirkastuivat ja niille nousi voiton ja ilon hymy.

— Sieradzin vojevodakunta on alistunut ruotsalaisten ylivaltaan! — huusi hän. — Se on seurannut Suur-Puolan esimerkkiä ja asettunut Kaarle Kustaan suojeluksen alaiseksi.

Ja hetken kuluttua hän jatkoi:

— Tässä on viimeinen posti! Hyviä uutisia, arvoisat veljet! Jan Kasimir on lyöty Widowan ja Kamowin luona!... Hänen sotajoukkonsa luopuu hänestä!... Itse hän vetäytyy Krakovaan päin. Ruotsalaiset seuraavat häntä. Veljeni kirjoittaa, että Krakovankin täytyy antautua!

— Iloitkaamme, hyvät herrat! — sanoi herra Szczaniecki omituisella äänellä.

— Niin, iloitkaamme! — toisti hetmani kiinnittämättä huomiota herra Szczanieckin äänen sävyyn.

Ja ruhtinaan koko olemus alkoi huokua iloa, hänen kasvonsa muuttuivat tuossa tuokiossa nuorekkaiksi, silmät loistivat. Innostuksesta vapisevin käsin hän mursi viimeisen kirjeen sinetin, silmäili, loisti kuin aurinko ja huudahti:

— Varsova on vallattu!... Eläköön Kaarle Kustaa!

Nyt vasta ruhtinas huomasi, että se vaikutus, minkä nämä uutiset olivat vieraihin tehneet, oli aivan toinen kuin hänen omansa. Kaikki istuivat ääneti ja katsoivat toisiaan epäröiden. Kuka rypisti kulmakarvojaan, kuka peitti kasvot käsillään. Eivät hetmanin hovilaiset eivätkä edes kaikkein heikkoluontoisimmatkaan rohjenneet jakaa iloa ruhtinaan kanssa Varsovan valloituksen, Krakovan vastaisen antautumisen ja toinen toisensa jälkeen vihollisen haltuun joutuneitten vojevodakuntien menetyksen johdosta. Jotakin kaksinaamaista oli siinä tyytyväisyydessä, jolla valtakunnan puolen sotavoiman päällikkö ja yksi sen kaikkein huomattavimmista arvohenkilöistä ilmoitti maata kohdanneista onnettomuuksista. Ruhtinas huomasi, että tätä mielialaa oli muutettava.

— Arvoisat herrat, — sanoi hän. — Olisin ensimmäinen itkemään teidän kanssanne, jos tässä todellakin olisi kysymyksessä maan perikato. Mutta valtakunta ei tästä kärsi vähääkään, sillä se vain muuttaa isäntää. Kelvottoman Jan Kasimirin sijaan tulee suuri ja kuuluisa sotapäällikkö. Näen jo kaikki sodat päättyneinä ja viholliset lyötyinä.

— Oikeassa olette, teidän ruhtinaallinen korkeutenne! — vastasi Szczaniecki. — Juuri noin puhuivat Radziejowski ja Opalinski Ujsciessa... Iloitkaamme, hyvät herrat! Ja Jan Kasimir surman suuhun!...

Sen sanottuaan herra Szczaniecki työnsi jyristäen tuolinsa taaksepäin, nousi ja poistui salista.

— Parasta viiniä kellareista! — huusi ruhtinas. Marsalkka riensi täyttämään käskyä. Salissa surisi kuin mehiläispesässä. Kun ensi hämmästys oli ohi, alkoivat aateliset keskustella kuulemainsa uutisten johdosta. Herra Suchaniecille sateli kysymyksiä Podlasien ja siihen rajoittuvan, ruotsalaisten haltuun joutuneen Masovian asemasta.

Jonkin ajan kuluttua tuotiin saliin tervaisia tynnyreitä ja alettiin lyödä niistä tulppia irti. Mieliala kohosi kohoamistaan.

Yhä useammin huudettiin: — Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, ei tässä muuta neuvoa! — Ehkä kaikki muuttuu vielä paremmaksi! Kohtaloon on alistuttava! — Ruhtinas ei salli meille vääryyttä tapahtuvan. — Onhan meidän parempi kuin muitten... Eläköön Janusz Radziwill, meidän vojevodamme, hetmanimme ja ruhtinaamme!

— Liettuan suuriruhtinas! — huusi herra Jurzyc taaskin..

Mutta tällä kertaa hänelle ei vastattu vaikenemalla eikä nauramalla, vaan useat käheät äänet huutaa kähistivät kuorossa:

— Se on tahtomme! Sitä toivomme kaikesta sydämestä! Hän eläköön, hän meitä hallitkoon!

Ylimys nousi paikaltaan purppuranpunaisena.

— Minä kiitän teitä, arvoisat veljet!... — sanoi hän arvokkaasti.

Kynttiläin tulista ja ihmisten paljoudesta oli ilma salissa käynyt kuumaksi kuin saunassa.

Aleksandra-neiti kurkottautui Kmicicin ohi miekankantajan puoleen ja sanoi:

— Minä voin pahoin. Lähtekäämme pois! Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja otsalla helmeili hikipisaroita.

Mutta miekankantaja loi levottoman silmäyksen hetmaniin peläten, että hänen poistumisensa voisi aiheuttaa ikävyyksiä. Sotatanterella hän oli urhoollinen soturi, mutta Radziwillia hän pelkäsi kovasti.

Päällepäätteeksi hetmani lausui juuri samassa silmänräpäyksessä:

— Se on vihamieheni, ken ei tyhjennä kaikkia maljoja kanssani pohjaan saakka, sillä tänään minä olen sangen iloinen!

— Kuulitko? — sanoi miekankantaja.

— En voi olla täällä kauemmin, setä, voin pahoin! — sanoi Oleńka rukoilevalla äänellä.

— Lähde sitten yksin! — vastasi miekankantaja. Oleńka nousi lähteäkseen huomaamatta pois, mutta hänen voimansa pettivät, ja voimattomana täytyi hänen nojautua erästä tuolinselkää vastaan.

Silloin kiertyi yht'äkkiä voimakas ritarin käsivarsi hänen vyötäistensä ympäri ja esti häntä kaatumasta lattialle.

— Minä saatan teitä, neiti! — virkkoi Andrzej-herra.

Ja pyytämättä lupaa hän alkoi taluttaa neitiä pois. Tämä nojautui ritariin yhä raskaammin, ja ennenkuin he olivat ehtineet ovelle, lepäsi tyttö jo tajutonna saattajan käsivarsilla.

Silloin Kmicic nosti hänet syliinsä kevyesti kuin lapsen ja kantoi hänet salista.

YHDEKSÄS LUKU.

Vielä samana iltana juhlan jälkeen Andrzej Kmicic pyrki itsepäisesti ruhtinaan puheille, mutta hänelle vastattiin, että ruhtinaalla oli salainen neuvottelu herra Suchaniecin kanssa.

Kmicic saapui seuraavana aamuna ja pääsi heti hetmanin luo.

— Teidän ylhäisyytenne, — sanoi hän, — olen saapunut luoksenne anomuksen kera.

— Mitä haluat minulta?

— En voi elää täällä enää kauempaa. Päivä päivältä käy tuskani yhä suuremmaksi. Eikä minulla ole mitään tekemistäkään täällä Kiejdanyssa. Teidän ylhäisyytenne, antakaa minulle jotakin tehtävää. Lähettäkää minut minne haluatte. Olen kuullut, että joukkomme ovat lähdössä Zoltarenkoon. Minä lähden niitten kanssa sinne.

— Zoltarenko alkaisi kyllä mielellään mitellä voimiaan kanssamme, mutta se ei käy päinsä, sillä me olemme Ruotsin suojeluksen alaisia, ja ilman ruotsalaisia emme mahda sille mitään... Kreivi Magnus etenee tavattoman hitaasti, ja minä tiedän kyllä syynkin siihen. Hän ei näet luota minuun. Mutta onko sinun sitten niin paha ollaksesi täällä Kiejdanyssa meidän luonamme?

— Teidän ylhäisyytenne on erittäin ystävällinen minua kohtaan, mutta siitä huolimatta on minun täällä niin vaikea ollakseni, etten voi sitä sanoin kuvata. Totta puhuen, luulin, että kaikki tulee olemaan toisin... Luulin nimittäin, että saamme tapella, olla tulessa ja savussa ja istua satulassa yöt päivät. Sellaiseen on Jumala minut luonut. Mutta täällä täytyy istua riitoja ja juoruja kuuntelemassa, ikävöidä toimettomuudessa tai taistella omia kansalaisia vastaan, sen sijaan että saisi tapella vihollisen kanssa... Minä en kestä tätä enää kauempaa, yksinkertaisesti en kestä... Sata kertaa mieluummin kuolen kuin kärsin tällaista tuskaa!

— Kyllä minä tiedän mistä tuollainen toivottomuus on peräisin: rakkaudesta. Sitä se on eikä mitään muuta! Kun vanhenet, tulet nauramaan mokomille tuskille. Näin eilen, että asiasi tuon tytön kanssa yhä mutkistuu.

— Minulla ei ole mitään hänen kanssaan tekemistä, eikä hänellä minun kanssani. Mikä on ollut, se on ollut!

— Hän taisi eilen sairastua?

— Niin.

Ruhtinas oli vaiti hetken aikaa.

— Olen sinua jo neuvonut ja neuvon vieläkin, — jatkoi hetmani sitten, — että jos tahdot saada hänet, niin ota joko vapaaehtoisesti tai väkisin. Minä annan kyllä määräyksen vihkiä teidät. Tyttö tietysti vikisee ja itkee vähäisen, mutta mitäpä siitä. Vihkiäisten jälkeen otat hänet luoksesi... ja jos hän vielä seuraavanakin päivänä tulisi itkemään, niin siihen se sitten loppuukin!

— Pyydän, teidän ylhäisyydeltänne jotakin sotilaallista tehtävää enkä häitä! — vastasi Kmicic päättävästi.

— Sinä et siis huoli hänestä?

— En. En minä hänestä, eikä hän minusta. Vaikka sydämeni halkeaisi, niin en pyydä häneltä mitään. Tahtoisin lähteä jonnekin kauas unohtaakseni kaiken, ennenkuin järkeni pimenee. Täällä ei ole mitään tekemistä, ja toimettomuus on pahinta. Muistaahan teidän ylhäisyytenne itsekin, kuinka teidän oli vaikea olla, ennenkuin niitä hyviä uutisia oli saapunut... Niin on minunkin tänään, eikä se muutu täällä sen paremmaksi. Mitä minun pitäisi tehdä? Tarttuako kaksin käsin päähäni, jotteivät katkerat ajatukset sitä halkaisisi? Ja mitä saisin minä täällä kokea? Omituiset ovat ajat nyt! Jumala ties, mitä oikeastaan on tämä sota, jota en voi tajuta, en käsittää. Tuumit ja tuumit, mutta yhä raskaammaksi vain mieli muuttuu. Vannon, että jollette vain, teidän ylhäisyytenne, anna minulle jotakin tehtävää, niin minä vielä karkaan, kokoan oman joukkoni ja alan käydä sotaa omaan laskuuni...

— Ketä vastaan? — kysyi ruhtinas.

— Ketäkö vastaan? Lähden Vilnoon! Antakaa, teidän ylhäisyytenne, minun lähteä liikkeelle lippukuntani kanssa, niin sota on kohta taas täydessä vauhdissa!

— Tarvitsen lippukuntasi täällä sisällisiä vihollisia vastaan.

— Mutta se on juuri kaikkein surkeinta, kun täytyy täällä Kiejdanyssa kädet ristissä pitää vahtia tai ajaa takaa jotakin Wolodyjowskia, jonka kanssa paljon mieluummin taistelisi asetoverina!

— Minulla on tehtävä sinua varten, — virkkoi ruhtinas, — Vilnoon en sinua päästä enkä lippukuntaa sinulle anna. Ja jos sinä toimit vasten tahtoani ja kokoot oman sotajoukkosi, niin tiedä, että silloin sinä et enää ole minun palveluksessani.

— Mutta minä tulen palvelemaan isänmaata!

— Ken palvelee minua, palvelee isänmaatakin, sen olen sinulle jo selittänyt. Muista myöskin valasi, jonka olet minulle tehnyt. Ja vihdoin, jos sinä poistut palveluksestani, niin sinä samalla poistut suojeluksestani ja joudut oikeusistuimen eteen vastaamaan teoistasi... Oman itsesi tähden ei sinun pidä sitä tehdä.

— Mitä merkitsee nykyään oikeusistuin!

— Kownon tuolla puolen ei mitään, mutta täällä, jossa rauha vallitsee, täällä se toimii edelleen. On totta, että voit olla saapumatta oikeusistuimen eteen, mutta tuomiot pitävät paikkansa siitä huolimatta ja tulevat painamaan sinua aina siihen saakka, kun rauha on tehty. Laudalainen aatelisto pitää kyllä huolen siitä, että sinua ei unohdeta.

— Sanoakseni teidän ylhäisyydellenne totuuden olen valmis kärsimään oikeuden langettaman tuomion mukaisen rangaistuksen. Ennen olin valmis aloittamaan sodan vaikka koko valtakuntaa vastaan, mutta nyt on omatuntoni muuttunut herkemmäksi... Pelkään mennä kauemmaksi kuin mitä mieleni tekee ja olen aina rauhaton.

— Mistä se sellainen omatunto on nyt sinuun tullut? Mutta se sikseen! Sanoin jo sinulle, että jos tahdot lähteä liikkeelle, niin on minulla arvokas tehtävä sinua varten. Ganchoff tahtoo kaikin mokomin, että minä antaisin sen tehtävän hänen suoritettavakseen, ja pyytää sitä minulta joka päivä. Onpa vähällä ollut, etten ole sitä hänelle antanutkin... Mutta parempi on lähettää sinne synnynnäinen puolalainen huomatusta suvusta. Se on samalla mitä parhain todistus siitä, etteivät vielä kaikki ole minua hylänneet ja että minun puolellani on vielä vaikutusvaltaisia kansalaisia... Sinä sovit hyvin, koska et hevillä muita kumartele, vaan annat mieluummin muitten kumartaa itseäsi.

— Mutta mistä on kysymys, teidän ylhäisyytenne?

— Sinulla on edessäsi pitkä matka...

— Olen valmis vaikka jo tänään!

— Ja omalla kustannuksellasi, sillä minulla on niukalti rahoja. Osa maatiloistani on vihollisen hallussa, osan ovat kapinalliset ryöstäneet, eivätkä tulot tule lainkaan ajoissa. Sitäpaitsi on minun nyt ylläpidettävä koko armeijani. Valtion rahastonhoitajalta, joka paraikaa on täällä vankina, en saa ropoakaan, ensiksikin, koska hän ei tahdo antaa, toiseksi, koska hänellä itselläänkään ei ole. Mitä valtion rahoja ikänä käsiini saan, kaikki kokoan kysymättä, mistä ne ovat ja paljonko niitä on. Ruotsalaisilta saat mitä hyvänsä, mutta et rahaa, sillä jos he vaikkapa vain kolikon näkevät, niin alkavat heidän kätensä vavista innostuksesta.

— Teidän ylhäisyytenne ei tarvitse tuhlata enempää sanoja sen seikan tähden. Jos lähden, niin lähden omalla kustannuksellani.

— Mutta siellä pitää esiintyä muhkeasti eikä säästäen...

— Minä en aio säästää enkä sääliä! Hetmanin kasvot kirkastuivat, sillä hänellä oli todellakin puute rahoista, vaikka hän hiljakkoin oli ryöstänyt Vilnon ja oli luonteeltaan ahnas.

— Kas niin! — huudahti hän. — Ganchoff olisi heti alkanut tiukata minulta rahoja, mutta sinä olet toista maata. Kuulehan siis, mistä on kysymys... Ensiksi tulee sinun lähteä Podlasieen. Matka sinne on vaarallinen, sillä siellä on kapinallisia, jotka ovat nousseet minua vastaan. Mitenkä vältät heidät, se on sinun asiasi. Jakob Kmicic mahdollisesti säästäisi sinua, mutta pidä varasi, ettet joudu Horotkiewiczin ja etenkään Wolodyjowskin ja hänen laudalaisen lippukuntansa käsiin.

— Olen jo ollut heidän käsissään ilman että minulle mitään tapahtui.

— Hyvä on. Käyt Zabludowissa tapaamassa Harasimowicziä ja annat hänelle käskyn, että hän kokoaa rahaa niin paljon kuin mahdollista ja mistä ikänä irti saa ja lähettää ne minulle, mutta ei tänne, vaan Tilsitiin, minne olen jo lähettänyt arvoesineeni. Pantatkoon mitä voi ja ottakoon juutalaisilta lainaksi niin paljon kuin vain saa. Samalla tehköön konfederaateille niin paljon vahinkoa kuin suinkin. Mutta se ei ole enää sinun tehtäväsi, sillä lähetän hänelle omakätisen käskykirjeen. Anna kirje hänelle ja jatka heti matkaa Tykociniin ruhtinas Boguslawin luo.

[Puolassa sanottiin konfederaateiksi niitä henkilöitä, jotka 1600-luvulla ja myöhemmin yhtyivät aateliston keskuudessa muodostettuihin liittoihin erilaisten valtiollisten tarkoitusten saavuttamiseksi. Tällaiset liitot, konfederatsionit joilla on ollut suuri merkitys Puolan historiassa, käsittivät tavallisesti jonkin maakunnan, joskus koko valtakunnan. Liitot aiheutuivat siitä, että n.s. liberum veto ja maalaisedustajia sitovat ohjesäännöt ehkäisivät laillisten valtiopäivien toimintaa. Kofnederatsionissa sitävastoin tehtiin päätökset nopeasti kun asiat ratkaistiin yksinkertaisella äänten enemmistöllä. Suom. huom.]