Part 26

Wolodyjowskin pako saattoi kokonaan muuttaa olosuhteet Podlasiessa. Horotkiewicz ja Jakob Kmicic, jotka siellä seisoivat hetmania vastaan kapinoivain joukkojen etupäässä, olivat oivallisia sotilaita, mutta vailla vaikutusvaltaa, minkätähden koko kapinallisten yhtymällä oli vähäinen merkitys. Mutta nyt Wolodyjowskin seurassa pääsivät pakoon sellaiset miehet kuin Mirski, Stankiewicz ja Oskierka, puhumattakaan pienestä ritarista itsestään, jotka kaikki olivat erinomaisia ja yleisesti kunnioitettuja upseereja. Podlasiessa oli tosin ruhtinas Boguslaw, joka hovin lippukuntien avulla piti puoliaan konfederaatteja vastaan, odottamassa apujoukkoja enoltaan vaaliruhtinaalta. Mutta vaaliruhtinas viivytteli, ja sillävälin kasvoi kapinallisten lukumäärä kasvamistaan.

Jonkin aikaa hetmani ajatteli jo lähteä itse Podlasieen lyödäkseen yhdellä iskulla kapinalliset, mutta hänen lähtöään esti kuitenkin pelko, että heti kun hän jalallaan astuu ulkopuolelle Samogitian, koko maa nousee ja saa Radziwillin arvon ruotsalaisten silmissä laskeutumaan nollaan saakka. Hänen viimeiseksi suunnitelmakseen jäi näin ollen jättää koko Podlasie omiin hoteisiinsa ja kutsua ruhtinas Boguslaw takaisin Samogitiaan.

Se olikin välttämättömän tarpeellista, sillä toiselta puolelta kuului pahoja huhuja Vitebskin vojevodan toimenpiteistä. Hetmani oli yrittänyt tehdä sovintoa hänen kanssaan, mutta vojevoda Sapieha oli lähettänyt kirjeet takaisin ilman vastausta. Kerrottiin hänen myyvän mitä suinkin voi, sulattavan omistamansa hopeat rahoiksi, panttaavan kallisarvoisia mattoja juutalaisille, vuokraavan pois maatilojaan ja kokoavan joukkoja.

Hetmani, joka oli luonteeltaan saita ja aineellisiin uhrauksiin nähden sangen tarkka, ei ottanut uskoakseen sitä, että joku uhraisi koko omaisuutensa isänmaan onneksi, mutta pian hän tuli vakuutetuksi siitä, että asianlaita niin todella oli, sillä Sapiehan joukot kasvoivat päivä päivältä. Niihin liittyi pakolaisia, aatelisia, isänmaanystäviä, Radziwillin vihamiehiä, vieläpä, mikä pahempi, hänen entisiä ystäviään ja, mikä kaikkein pahinta, hänen omia sukulaisiaan.

Näin huojui perustuksillaan se rakennus, minkä Janusz Radziwill oli ylpeillen rakentanut. Tarkoitus oli ollut saada koko valtakunta mahtumaan tuohon rakennukseen, mutta nyt kävikin ilmi, ettei se voinut käsittää edes koko Samogitiaa.

Asema huononi yhä. Vitebskin vojevodaa vastaan olisi Radziwill voinut kutsua ruotsalaista sotaväkeä, jota tulvi yhä laajemmalti yli maan, mutta se olisi ollut oman voimattomuutensa tunnustamista. Sitäpaitsi oli hetmanin suhde ruotsalaisten ylipäällikköön Klawanyn taistelun jälkeen sangen kireä, mistä kiitos Zagloballe, eikä se kaikista selityksistä huolimatta juuri parantunut.

Lähtiessään auttamaan Kmiciciä oli hetmani toivonut voivansa ottaa vangiksi Wolodyjowskin, mutta sekin toivo oli pettänyt, ja synkkänä palasi hän nyt Kiejdanyyn. Häntä ihmetytti se, ettei tavannut Kmiciciä matkalla Billewiczin kartanosta, mikä johtui siitä, että Andrzej-herra, jonka rakuunat Wolodyjowski oli siepannut mukaansa, palasi yksin ja oikaisi metsien kautta.

Vietettyään koko yön hevosen selässä ja palattuaan seuraavana päivänä puolipäivän tienoissa joukkoineen Kiejdanyyn hetmani ensi töikseen tiedusteli Kmiciciä. Sanottiin tämän palanneen, mutta ilman rakuunoita. Tämän hetmani jo tiesikin, mutta hän oli utelias Kmicicin omasta suusta kuulemaan selityksen matkasta ja käski heti kutsua miehen luokseen.

— Sinä et onnistunut enemmän kuin minäkään, — virkkoi ruhtinas, kun Kmicic asettui hänen eteensä. — Miekankantaja on minulle jo kertonut, että sinä jouduit sen pienen paholaisen käsiin.

— Niin! — vastasi Kmicic.

— Ja minun kirjeeni pelasti sinut?

— Mistä kirjeestä teidän ylhäisyytenne puhuu? Luettuaan sen, joka minulla oli, he palkinnoksi lukivat minulle toisen, jonka teidän ylhäisyytenne oli kirjoittanut Birźen komendantille.

Radziwillin synkät kasvot sävähtivät punaisiksi.

— Sinä tiedät siis?...

— Tiedän! — vastasi Kmicic tuimasti. — Kuinka on teidän ylhäisyytenne voinut menetellä sillä tavalla minua kohtaan? Kun tavallinen aatelismies häpeää syödä sanansa, niin mitenkä ruhtinas ja päällikkö...

— Vaikene! — huusi Radziwill.

— En vaikenekaan, sillä minun täytyi hävetä teidän tähtenne niitten miesten edessä! He koettivat saada minua liittymään joukkoonsa, mutta minä en tahtonut, vaan sanoin: »Palvelen Radziwillia, koska hänen puolellaan on oikeus ja totuus!» Silloin he näyttivät minulle kirjeen. »Katsohan, millainen sinun Radziwillisi on!» he sanoivat, ja minun täytyi hammasta purren niellä häpeä.

Hetmanin huulet alkoivat värähdellä vihasta. Hänet valtasi hurja halu poistaa ainaiseksi tuo huimapää tieltään, ja hän kohotti jo kätensä lyödäkseen kämmenensä yhteen ja siten antaakseen merkin palvelijoilleen. Kmicic olisi varmaan hyvin kalliisti saanut maksaa rohkeutensa, jollei ruhtinas samassa olisi saanut hengenahdistuskohtausta. Tämän kasvot mustuivat, kädet kohosivat, haparoivat ylös ilmaan, silmät pullistuivat kuopistaan ulos, ja kurkusta nousi käheä ääni, jonka Kmicic arveli merkitsevän:

— Tukehdun!...

Kmicic hätyytti palvelijat ja henkilääkärin saapuville, ja nämä alkoivat herättää tuntoihin tajutonta ruhtinasta. Vasta tunnin kuluttua tämä ilmaisi elonmerkkejä.

Kmicic poistui.

Käytävässä hän tapasi Charlampin, joka äskettäin oli toipunut taistelussa Oskierkan unkarilaisia vastaan saamistaan haavoista.

— Mitä uutta? — uteli viiksiniekka.

— Tuli jo tajuihin, — vastasi Kmicic.

— Hm!... Mutta minä päivänä hyvänsä voi käydä niin, ettei enää tulekaan. Asiamme laita on huono, herra eversti: jos ruhtinas kuolee, niin me joudumme vastaamaan hänen töistään. Ainoa pelastukseni on Wolodyjowskissa, jonka toivon ottavan vanhat aseveikkonsa suojelukseensa. — Ja hiljentäen ääntään hän lisäsi: — Olen tyytyväinen, että hän pääsi pakenemaan.

— Oliko hän sitten vähällä joutua kiinni?

— Vähälläkö? Ajatelkaas: metsiköstä, johon saimme hänet saarretuksi ja josta ei susikaan olisi päässyt pakenemaan, se mies pujahti kuin pujahtikin pois. Kuka tietää minä päivänä saamme hänen kanssaan taistella avoimella kentällä, sillä uhkaavaksi käy asemamme. Koko aatelisto kääntyy vieroen pois ruhtinaasta, ja kaikki sanovat mieluummin olevansa tekemisissä rehellisten vihollisten, kuten ruotsalaisten ja tataarien, kuin luopion kanssa. Niin, niin se on! Ja ruhtinas antaa yhä vain vangita ja raahata tänne kansalaisia — mikä näin meidän kesken sanoen on vastoin lakia ja oikeutta. Tänään esimerkiksi on miekankantaja Billewicz tuotu tänne.

— Tuotu?

— Niin. Ja hänen sukulaistyttönsä myöskin. Suloinen kuin satu! Kadehdin teitä.

— Missä he ovat nyt?

— Oikeanpuolisessa sivurakennuksessa. Heille annettiin hyvät huoneet, niitä ei voi moittia, mutta se vain on harmillista, että vartija astelee oven takana. Entä milloinka ovat häänne, herra eversti?

— Ei ole vielä edes soittajia häihin tilattu! — virkkoi Kmicic. — Voikaa hyvin!

Ja hän meni huoneeseensa. Uneton yö, voimakkaat vaikutelmat ja äskeinen tapaaminen ruhtinaan kanssa olivat siihen määrään uuvuttaneet häntä, että hän töin tuskin jaksoi seisoa jaloillaan. Sitäpaitsi Charlampin yksinkertainen kysymys: »Milloinka ovat häänne?» oli syvästi koskenut häneen. Hän oli nähnyt Oleńkan jääkylmät kasvot ja yhteenpuristetut huulet, jotka näyttivät vahvistavan hänen kuolemantuomionsa. Mutta eipä olisi Oleńkan pyyntö voinut häntä kuolemasta pelastaa, sillä herra Wolodyjowski olisi pysynyt taipumattomana. Mutta sittenkin! Kmiciciin koski kovasti se, ettei Oleńka ollut edes yhtäkään sanaa hänen pelastuksekseen sanonut. Kaksi kertaa sitä ennen ei neito ollut horjunut päätöksessään pelastaakseen hänet. Oliko kuilu heidän välillään kasvanut niin suureksi ja tytön sydämessä sammunut ei ainoastaan rakkaus, vaan myötätunto, jota pitäisi voida tuntea jokaista kohtaan? Mitä enemmän Kmicic asiaa ajatteli, sitä julmemmalta Oleńka hänestä tuntui, sitä suuremmaksi kasvoi katkeruus tuota naista kohtaan. »Mitä olen tehnyt», — kysyi hän itseltään, — »koska hän vieroo minua kuin olisin kirkon kiroama? Jos syynä on se, että palvelen Radziwillia, niin voin puhtaalla omallatunnolla sanoa, etten tee sitä oman etuni tai kunnianhimoni tähden, vaan ainoastaan siksi, että näen siinä isänmaani pelastuksen. Miksi tuomitaan minua siis kuulustelematta?...»

— Hyvä! Olkoon niin! Minä en rukoile anteeksi syntejä, joita en ole tehnyt, enkä ano keneltäkään armoa! — taisteli hän kaiketi jo tuhannennen kerran.

Tuska ei kuitenkaan heittänyt, vaan päinvastoin yltyi. Andrzej-herra kävi pitkälleen vuoteeseensa ja koetti nukkua, mutta niin väsynyt kuin olikin, ei hän saanut unta. Jonkin ajan kuluttua hän nousi ja alkoi astella huoneessaan edestakaisin. Tuon tuostakin hän painoi kämmenillään kuumaa otsaansa ja valitti:

— Toisin ei voi olla, sillä tytöllä on kivi sydämen kohdalla!

Tai:

— Sitä en olisi odottanut... Jumala häntä rangaiskoon!

Näissä mietteissä kului hetki, kului toinen. Vihdoin hän alkoi vuoteensa laidalla istuen torkkua, mutta ennenkuin hän oli ennättänyt nukkua, saapui muuan hovimies tuomaan sanomaa, että ruhtinas halusi tavata häntä.

Radziwill tunsi voivansa paremmin ja hengitti vapaammin, mutta hänen lyijynharmaat kasvonsa todistivat suurta voimattomuutta. Hän istui syvässä nojatuolissa taljojen ympäröimänä vieressään henkilääkärinsä, jonka hän kuitenkin Kmicicin astuessa sisään lähetti pois.

— Minä olin jo joutua toiseen maailmaan, ja sinun tähtesi! — sanoi hän Andrzej-herralle.

— Teidän ylhäisyytenne, se ei ollut minun syyni, sillä sanoin mitä ajattelin.

— Älköön sellaista enää tapahtuko. Älä sinä ainakaan lisää kuormaani ja muista, että olen suonut sinulle anteeksi, mitä muille en soisi.

Kmicic vaikeni.

— Jos minä annoin käskyn, — jatkoi ruhtinas hetken vaitiolon jälkeen, — mestata ne miehet, jotka Kiejdanyssa sinun pyynnöstäsi olin armahtanut, niin se tapahtui vain siksi, että olisin säästänyt sinulta tuskia. Minä myönnyin vain näennäisesti, sillä olen sinuun nähden heikko... Ja heidän kuolemansa oli välttämätöntä. Olisinko minä mikään pyöveli, vai luuletko, että olisin vuodattanut verta tuottaakseni punaisella värillä iloa silmilleni?... Mutta jahka elät kauemmin, tulet näkemään, että jos ken haluaa tässä maailmassa jotakin aikaansaada, niin sen ei sovi antaa tunteilleen valtaa. Täällä Kiejdanyssa olisi niiltä miehiltä pitänyt henki ottaa, sillä nyt sen jo näet, mitä sinun vastustuksestasi on seurauksena: kapina kasvaa, kansalaissota täydessä vauhdissa, suhde ruotsalaisiin rikki ja muille huono esimerkki, joka tarttuu kuin rutto. Katso ja opi! Jos heidät olisi silloin Kiejdanyssa surmattu, ei mitään tällaista olisi tapahtunut. Kun sinä pyysit heidän puolestaan, niin kuuntelit vain tunteittesi ääntä, mutta minä lähetin heidät Birźeen surmattaviksi, sillä olen sinua kokeneempi ja näin kauemmaksi... Älköön Jumala koskaan suoko anteeksi niille miehille, jotka ovat niin paljon pahaa tehneet!

— Niin paljoa ei kuitenkaan, että sillä kokonaan teidän ylhäisyytenne yrityksen tuhota voisivat.

— Vaikkapa ei muuta kuin sen, mikä särki välimme de la Gardien kanssa, niin oli sekin jo korvaamatonta. On jo selvitetty, etteivät ne olleet minun miehiäni, mutta uhkauskirje, jonka de la Gardie lähetti minulle, on jäljellä, enkä sen sisällystä suo hänelle anteeksi... De la Gardie on Ruotsin kuninkaan lanko, mutta voisi hän olla minunkin lankoni, sillä siihen eivät Radziwillien kynnykset olisi liian korkeita...

— Teidän ylhäisyytenne, neuvotelkaa suorastaan kuninkaan eikä hänen palvelijainsa kanssa.

— Niin aion tehdä. Jolleivät surut tee minusta loppua, niin kyllä minä sille ruotsalaiselle opetan vielä kohteliaisuutta. Niin, jolleivät surut tee minusta loppua, sillä täällä tuskin on sellaista, joka ei lisäisi kärsimysteni taakkaa. Oh, kuinka raskasta! Kukapa uskoisi, että olen sama mies kuin muinoin? Koko valtakunta katsoi minuun ja Wisniowieckiin kuin kahteen aurinkoon. Kaikki vapisivat Chmielnickin edessä, ja hän vapisi minun edessäni. Ja ne samat joukot, jotka minä vaaran hetkinä vein voitosta voittoon, ne hylkäävät minut nyt ja nostavat kätensä minua vastaan, ikäänkuin olisin murhamies.

— Eivät kaikki. On sellaisiakin, teidän ylhäisyytenne, jotka uskovat ja luottavat teihin! — virkkoi Kmicic jonkin verran katkonaisesti.

— Jotka uskovat ja luottavat minuun... kunnes siitä herkeävät, — vastasi Radziwill hänelle katkerasti. Mikä suuri armo heidän puoleltaan! Jokainen teistä isku iskulta valmistaa loppuani, vaikk'ei se johdu kenenkään mieleen.

— Teidän ylhäisyytenne, kiinnittäkää huomionne päämäärään eikä sanoihin.

— Kiitän neuvosta... Tästä puoleen tulen pitämään silmällä jokaisen kasvojen ilmettä ja olemaan jokaisen mielen mukainen...

— Katkeria sanoja, teidän ylhäisyytenne.

— Entä onko elämäni suloista sitten?... Jumala on luonut minut suorittamaan suuria tekoja, ja täällä täytyy minun tuhlata voimiani mitättömään kansalaissotaan. Aioin mitellä voimiani mahtavien hallitsijani kanssa, mutta olen vajonnut niin alas, että nyt minun täytyy pyydystellä muuatta herra Wolodyjowskia omilla maillani. Sen sijaan että hämmästyttäisin maailmaa voimallani, minä hämmästytän sitä heikkoudellani. Sen sijaan että maksaisin Vilnon rauniot Moskovan raunioilla, minun täytyy kiittää sinua siitä, että olet varustanut Kiejdanyn vallituksilla... Minua tukahduttaa... ei ainoastaan hengenahdistuksen, vaan heikkouden tähden... Tämä toimettomuus tappaa minut vielä... Kovin tuntuu raskaalta! Ymmärrätkö?...

— Minäkin luulin, että kaikki menisi toisin!... — virkkoi Kmicic alakuloisesti.

Radziwill alkoi hengittää raskaasti.

— Ennenkuin sain kruunun päähäni, tuli orjantappurakruunu osakseni. Olen käskenyt astrologiani lukemaan tähdistä... Hän sanoi, että konjunktuurit ovat huonot, mutta että se kyllä menee ohi. Odottaessani kuitenkin muutosta kärsin... Joku karkottaa öisin unen silmistäni, joku liikkuu huoneessani... Jonkun silmä katsoo minuun... Toisinaan jähmetyn yht'äkkiä jääkylmäksi... Se on kuolema, joka liikkuu ympärilläni. Sietämätöntä! Minun täytyy olla valmiina tulemaan petetyksi ja hylätyksi, sillä tiedän, että on sellaisia, jotka horjuvat...

— Ei ole! — vastasi Kmicic. — Kuka on aikonut luopua, se on sen jo tehnyt.

— Älä petä, sillä olethan itse nähnyt, kuinka loputkin miehistöstä alkavat epäröidä.

Kmicic muisti, mitä Charlampilta oli kuullut, ja vaikeni.

— Synkältä, toivottomalta näyttää kaikki, mutta lujana on pysyttävä, — virkkoi Radziwill. — Älä puhu kenellekään, mitä nyt minulta olet kuullut... Hyvä oli, että sain tuon taudinkohtauksen tänään, sillä nyt se ei kohta uusiudu, ja minä tarvitsen juuri tänään voimia. Aion järjestää juhlan ja näyttää iloiselta nostaakseni mielialaa. Ole sinäkin iloinen äläkä puhu kenellekään tästä, sillä olen kertonut sen sinulle yksin, jotta et minua kiusaisi... Viha minut tänään valtasi. Pidä varasi, ettei se toistu, sillä pääsi on kysymyksessä. Tällä kertaa olen suonut sen sinulle anteeksi... Mene nyt ja lähetä Mieleszko luokseni. Tänään on tänne tuotu karkureita hänen lippukunnastaan, ja minä annan hänelle käskyn hirttää jokaisen niistä. Esimerkkiä on näytettävä... Voi hyvin! Tänään vielä pidetään Kiejdanyssa hauskaa!...

KAHDEKSAS LUKU.

Miekankantaja Billewiczin oli täytynyt panna Aleksandra-neiti hyvin kovalle, ennenkuin tämä oli suostunut lähtemään siihen juhlaan, jonka hetmani järjesti puoluelaisilleen. Melkeinpä kyynelsilmin oli miekankantaja rukoillut itsepäistä ja rohkeata tyttöä ja vannonut, että kysymyksessä oli hänen päänsä ja että kaikkien, sekä upseerien että paikkakunnan asukkaitten, täytyi lähteä, jos mielivät välttää ruhtinaan vihan. Koska ei tahtonut panna alttiiksi setänsä henkeä, oli Aleksandra-neiti antanut myöten.

Vieraita oli paljon, sillä paikkakunnan aatelisia rouvineen ja tyttärineen oli saapunut tahtomattaan runsaasti. Mutta vielä enemmän oli upseereita, etenkin ulkomaalaisia, jotka melkein kaikki olivat pysyneet uskollisina ruhtinaalle. Radziwill itse, ennenkuin näyttäytyi vieraille, oli valmistanut mielentilansa sellaiseksi kuin ei mikään pilvi pimentäisi hänen näköpiiriään. Ruhtinas tahtoi näet kohottaa korkealle puoluelaistensa mielialan ja osoittaa kaikille, että valtava enemmistö on hänen takanaan ja että ainoastaan kapinoitsijat vastustavat liittoa Ruotsin kanssa. Sentähden hän ei säästänyt vaivoja eikä varoja juhlan onnistumiseksi ja sen maineen levittämiseksi mahdollisimman kauas. Tuskin oli alkanut hämärtää, kun sadat tervatynnyrit hulmahtivat tuleen kahden puolen ylös linnaan johtavaa tietä ja linnan pihalla, ja tuon tuostakin jyrähtivät tykit sotamiesten käskystä hurratessa.

Ajoneuvoja saapui toinen toisensa jälkeen tuoden ympäristön huomatuimpia henkilöitä ja alempaa aatelistoa. Linnan pihamaa kuhisi rattaita, hevosia, palvelusväkeä. Samettiin, silkkiin ja turkiksiin pukeutunut joukko täytti niinsanotun »kultaisen salin», ja kun ruhtinas astui vihdoin saliin säteillen jalokivistä ja koristeista ja armollinen hymy tavallisesti niin synkillä ja nyt sitäpaitsi sairaalloisilla kasvoilla, huusivat upseerit kuin yhdestä suusta:

— Eläköön ruhtinas ja hetmani! Eläköön Vilnon vojevoda!

Radziwill loi silmäyksen yli kokoontuneitten nähdäkseen yhdyttiinkö upseerien eläköönhuutoon. Muutamia kymmeniä pelokkaampia siihen näkyikin yhtyvän, ja ruhtinas alkoi heti kumarrella ja kiittää »yksimielisestä» tervehdyksestä.

— Teidän kanssanne, hyvät herrat, — sanoi hän, — me kukistamme ne, jotka tahtovat saattaa isänmaan perikatoon! Jumala teitä palkitkoon! Jumala teitä palkitkoon!...

Ja hän kiersi salin halki pysähtyen tutumpien luo säästämättä puhuttelusanoja sellaisia kuin »arvoisa veli» ja »rakas naapuri», mikä vaikutti sen, että useammat kuin yhdet synkät kasvot kirkastuivat niin runsaasta ruhtinaallisesta armosta.

— Ei ole mahdollista, — sanoivat ne, jotka äsken vielä epäluuloisesti katsoivat hänen toimiaan, — että niin suuri herra ja arvoisa senaattori toivoisi isänmaalle onnettomuutta. Joko hän ei ole voinut menetellä toisin, tai hän salaa hautoo suunnitelmia, joista valtakunnalle tulee olemaan hyötyä.

Oli sellaisiakin, jotka ravistivat päätään ja vaihtoivat silmäyksiä, jotka sanoivat:

— Olemme täällä vain siksi, että veitsi nostettiin kurkulle.

Mutta nämä vaikenivat, sillävälin kuin toiset puhuivat niin äänekkäästi, että itse ruhtinaan täytyi kuulla se:

— Parempi on muuttaa isäntää kuin syöstä valtakunta perikatoon.

— Ajatelkoon Kruununmaa vain omaa itseään, niinkuin mekin itseämme ajattelemme.

— Kuka sitten on näyttänyt meille esimerkkiä, jollei Suur-Puola?

— Me panemme kaiken luottamuksemme ruhtinaaseen ja annamme hänen ratkaista asiat. Pitäköön hän sekä Liettuaa että valtaa käsissään.

— Hän ansaitsee molemmat... Jollei hän voi meitä pelastaa, olemme hukassa...

— Hän on meille läheisempi kuin Jan Kasimir, sillä hän on meidän vertamme!

Radziwill kuunteli ahnaasti näitä ajatuksia, jotka joko pelosta tai liehakoimishalusta lausuttiin, eikä kiinnittänyt sen enempää huomiota siihen, että vaaran hetkellä niiden lausujat ensimmäisinä olisivat valmiit jättämään hänet. Hän antoi näitten lausuntojen huumata ja pettää itseään ja omaatuntoaan ja toisti ajatuksissaan kuulemiaan sanoja, jotka hänen mielestään parhaiten todistivat hänen menettelytapansa oikeudenmukaisuutta:

— Extrema necessitas extremis nititur rationibus! [Äärimmäinen pakko turvautua äärimmäisiin keinoihin] Kulkiessaan erään suurenpuoleisen aatelismies ryhmän ohi hän kuuli herra Jurzycin huulilta sanat: »Hän on meille läheisempi kuin Jan Kasimir!» — ja samassa hänen kasvonsa kirkastuivat kokonaan. Pelkkä hänen ja kuninkaan vertaaminen keskenään hiveli hänen ylpeyttään, ja lähestyen herra Jurzycia hän sanoi:

— Oikeassa olette, arvoisa veli, sillä Jan Kasimirissa on yhtä kannua verta kohti vain kortteli liettualaista, mutta minun suonissani on ainoastaan liettualaista verta. Jos tähän saakka kortteli on merkinnyt enemmän kuin kannu, niin teistä, arvoisat veljet, riippuu, saako sellainen jatkua.

— Me olemme valmiit juomaan teidän ylhäisyytenne maljan vaikka kannusta! — vastasi herra Jurzyc.

— Se sattui aivan ajatuksiini! Pitäkää hauskaa, arvoisat veljet! Olisin mielelläni kutsunut vaikka koko Liettuan tänne.

— Siinä tapauksessa sitä olisi pitänyt silpoa vielä enemmän, — sanoi herra Szczaniecki Dalnowista, muuan rohkea ja teräväpäinen mies, jonka kieli oli yhtä pureva kuin hänen miekkansakin.

— Mitä te sillä tarkoitatte? — kysyi ruhtinas katsoen häneen tutkivasti.

— Että teidän ylhäisyytenne sydän on laajempi Kiejdanya.

Radziwill hymähti väkinäisesti ja jatkoi matkaansa.

Samassa marsalkka ilmoitti, että illallinen oli valmiina. Vieraat seurasivat virtana ruhtinasta samaan saliin, jossa vasta äskettäin julistettiin Ruotsin kanssa tehty liitto. Marsalkka osoitti paikat kaikille arvojärjestyksessä. Näkyi, että ruhtinas oli kuitenkin sanonut sanansa järjestykseenkin nähden, koska Kmicic joutui istumaan miekankantaja Billewiczin ja Aleksandra-neidin väliin.

Molemmat hytkähtivät kuullessaan nimensä mainittavan ja epäröivät hetkisen, mutta samassa juolahti heidän mieleensä ajatus, että vastusteleminen vain kiinnittäisi sitäkin enemmän yleisön huomiota heihin, ja he istuutuivat vierekkäin. Heistä se tuntui ensin epämieluisalta. Andrzej-herra päätti pysyä välinpitämättömänä, ikäänkuin hänen vieressään istuisi tuntematon henkilö. Pian hän kuitenkin tuli huomaamaan, ettei hän voisi olla kyllin välinpitämätön tai hänen naapurinsa kyllin vieras voidakseen aloittaa aivan ylimalkaisen keskustelun. He tunsivat molemmat tässä kirjavassa laumassa, jossa mitä erilaisimmat tunteet, ajatukset ja pyrkimykset risteilivät, että he ajattelivat ainoastaan toisiaan, ja sentähden heidän olonsa oli painostava. Kumpikaan ei näet tahtonut eikä voinutkaan suoraan sanoa mitä heidän sydämellään oli. Heillä oli menneisyytensä, mutta ei ollut tulevaisuutta. Entiset tunteet, luottamus, vieläpä tuttavuus — kaikki oli rikki. Heillä ei ollut mitään muuta yhteistä kuin pettyneet tunteet ja tuska. Jos vielä tämä viimeinen rengas yhdistävässä siteessä olisi katkennut, niin he olisivat tunteneet itsensä vapaammiksi, mutta aika vain saattoi tuoda unhotusta, ja kaikki tuo oli vielä niin lähellä.

Kmicicin oli niin vaikea olla, että hän suorastaan tunsi tuskia, mutta hän ei olisi kuitenkaan mistään hinnasta tässä maailmassa luopunut paikastaan. Hän kuunteli naapurinsa puvun kahinaa, seurasi salaa hänen liikkeitään, tunsi hänen sykähtelevän läheisyytensä, ja kaikki tämä tuotti hänelle jonkinlaista tuskallista kärsimystä.

Tuokion kuluttua hän huomasi ja tunsi, että Oleńkakin samalla tavalla seurasi hänen liikkeitään ja ajatuksiaan, vaikk'ei vähimmässäkään määrässä ilmaissut sitä. Kmicicin valtasi voittamaton halu katsoa naapuriinsa, ja hän käänsi katseensa sivulle, kunnes näki kirkkaan otsan, tummain kulmakarvain kaartamat silmät ja kalpeat kasvot, joilla ei ollut ihomaalia, kuten muilla naisilla.

Näky vaikutti niin lumoavasti ritari raukkaan, että hänen sydäntään alkoi tuska kouristaa, ja hän ajatteli: »Kuinka on sellainen kylmäsydämisyys voinut yhtyä tuollaiseen enkelimäiseen sulouteen!» Mutta harmi oli syvästi haavoittanut hänen sydäntään, ja siksi hän lisäsi heti ajatuksissaan: »Mitäpä minä sinusta... ottakoon joku muu sinut, jos haluaa!»

Yht'äkkiä hän kuitenkin tunsi, että jos tuo »joku muu» olisi edes yrittänyt käyttää hyväkseen hänen lupaansa, olisi hän silponut miehen palasiksi. Pelkkä ajatuskin siitä saattoi herättää hänessä hurjan vihan. Ja hän rauhoittui vasta sitten, kun muisti, että hän itsehän siinä istuikin eikä kukaan muu ja ettei ainakaan nyt kukaan edes yrittänytkään voittaa neidon suosiota.

»Katsonpa häneen vielä kerran ja sitten käännyn toiselle puolelle», — ajatteli hän.

Ja hän alkoi taas kääntää huomaamattomasti päätään naapuriinsa päin, mutta samassa sattui naapurikin tekemään samoin, ja heidän katseensa yhtyivät ja heti senjälkeen painuivat alas nöyryytettyinä, ikäänkuin heidät olisi tavattu jostakin synnistä.