Part 22

— Väärin tein, — jatkoi Roch, — kun käskin kääntymään takaisin Kiejdanyyn, koska olen saanut määräyksen Birźeen. Enpä enää tiedä mitä teen, ja syynä kaikkeen on se aatelismies, joka, niin sukulainen kuin onkin, on tehnyt minulle koiruutta... Sillä miehellä ei ole Jumalaa, koska ilkesi pettää minulta hevosen ja ruhtinaan suosion ja päällepäätteeksi syöstä niskaani kuolemantuomion... Ihana sukulainen! Ja Birźeen me tästä käännymme, käyköön miten hyvänsä!

He kääntyivätkin uudelleen Birźeen. Roch Kowalski käski yhden rakuunoista istumaan rattaille, nousi itse tämän hevosen selkään ja ajoi ihan vankien vieressä hokien itsekseen ehtimän takaa:

— Sukulainen! Mokoma sukulainen!

Huolimatta vaarallisesta asemastaan ja painostavasta epävarmuudesta vangit eivät voineet pidättää naurua kuullessaan Kowalskin manauksia. Vihdoin Wolodyjowski puuttui puheeseen:

— Älkää surko, herra Kowalski, sillä se mies on puijannut viisaampia kuin te... Itse Chmielnickin hän on pettänyt pahasti.

Sitten everstit keskustelivat herra Zaglobasta ja hänen ihmeellisestä paostaan.

— On todella merkillistä, — sanoi herra Wolodyjowski, — mutta eipä löydy maailmassa asemaa, josta mies ei itseään pelastaisi. Missä miehuus ja voima eivät auta, siinä auttaa viekkaus. Toiset menettävät rohkeutensa, kun kuolema heitä uhkaa, tai uskovat itsensä Jumalan haltuun odottaen mitä tuleman pitää, mutta hän alkaa heti miettiä pelastuskeinoa ja keksii aina jotakin. Hän voi tarpeen vaatiessa olla urhoollinen kuin Akilles, mutta seuraa mieluummin Odysseuksen jälkiä.

— Enpä tahtoisi vahtia häntä, vaikka hän istuisi peitsien välissä, — sanoi Stankiewicz, — sillä vähätpä siitä, että hän karkaisi, mutta kun hän vielä saattaa toisen naurunalaiseksi.

— Aivan niin! — virkkoi Michal Wolodyjowski. — Kyllä Kowalski nyt saa kuulla kunniansa. Jumala varjelkoon ketään joutumasta hänen kielensä piestäväksi, sillä sitä terävämpää ei ole koko valtakunnassa... Kun hän alkaa tapansa mukaan koristella kertomuksiaan, niin ihmiset ihan pakahtuvat naurusta...

— Hänen pakonsa on meille suureksi hyödyksi, — puuttui Oskierka puheeseen, — sillä hän vei hetmanin kirjeen muassaan, ja kuka tietää mitä siinä oli kirjoitettu meistä... Luulen, ettei ruotsalainen komendantti Birźessä meistä paljoakaan välitä, jollei Kowalskikaan. Me tulemme sinne vankeina, mutta hän vartioston päällikkönä. Varmaa kuitenkin on, ettei perillä tiedetä, mitä meille on tehtävä. Missään tapauksessa ei kaulojamme katkaista, ja sehän on pääasia.

— Sanoin vain niin, — vastasi Mirski, — peloittaakseni Kowalskia... Mutta mitä tulee siihen, ettei kaulojamme katkaistaisi, niin siitä on vähän lohdutusta, sillä kaikesta päättäen puhkeaa kohta vielä yksi sota, kansalaissota, ja silloin ovat kaikki hukassa.

Tähän tapaan everstit keskustelivat yhä edelleen. Sitten kääntyi puhe taas herra Zaglobaan, ja Wolodyjowski vakuutti, että he voivat luottaa karkurin apuun, sillä se mies ei ikänä heittäisi ystäviään onnettomuuteen.

— Olen varma, — sanoi hän, — että Zagloba on paennut Upitaan, missä minun joukkoni ovat, jollei niitä ole jo lyöty hajalle tai viety väkipakolla Kiejdanyyn. Niitten kanssa hän rientää avuksemme, mikäli ne häneen yhtyvät, jota en epäile, koska joukoissani on paljon laudalaisia, ja laudalaiset pitävät minusta.

— Mutta hehän ovat Radziwillin puoluelaisia? — huomautti Mirski.

— He ovat kyllä olleet, mutta saatuaan kuulla Liettuan luovuttamisesta ruotsalaisille, sotahetmani Judyckin, teidän ja minun vangitsemisesta, he varmaan kääntyvät hetmanista. He ovat kunnon aatelisia, ja Zagloba osaa kyllä höystää hetmanin toimenpiteet paremmin kuin yksikään meistä.

— Mutta sillä aikaa me olemme ehtineet jo Birźeen, — valitti Stanislaw Skrzetuski.

— Mahdotonta, sillä me teemme suuren mutkan välttääksemme Upitan, mutta Upitasta kulkee tie suoraan Birźeen. Vaikka he lähtisivät liikkeelle päivää, jopa kahtakin myöhemmin, he saavuttaisivat kuitenkin meidät matkalla. Me emme ole vielä Szawlessa, ja Upitasta on lyhyempi matka Birźeen kuin Szawleen.

Illan tullen he saapuivat vihdoin Szawleen. Matkalla he panivat merkille, että kaikissa kylissä ja kauppaloissa oli jo rauhatonta. Nähtävästi tieto hetmanin liittymisestä ruotsalaisiin oli jo ennättänyt levitä yli Samogitian. Siellä täällä kysyttiin sotilailta, oliko totta, että maa jätetään ruotsalaisille; siellä täällä nähtiin joukoittain talonpoikia vaimoineen ja lapsineen lähdössä syviin metsiin. Toisin paikoin talonpojat käyttäytyivät kerrassaan uhkaavasti; nähtävästi he pitivät rakuunoita ruotsalaisina. Kylissä, joissa oli aatelisia, kysyttiin heiltä suoraan, keitä he olivat ja minne ajoivat, ja kun Kowalski, sen sijaan että olisi vastannut heidän kysymyksiinsä, komensi väistymään tieltä, syntyi siitä sellainen melu ja hälinä, että vasta väkijoukkoon suunnatut musketit tekivät mahdolliseksi jatkaa matkaa.

Suuri maantie Kownosta Szawlen kautta Mitauhun oli täynnä kuormia ja rattaita, joissa aatelisten vaimot ja lapset pakenivat sotaa Kuurinmaalle. Itse Szawlessa, kuninkaankartanossa, ei näkynyt olevan ensinkään hetmanin sotaväkeä. Sitävastoin vangit näkivät täällä ensi kerran 25-miehisen ratsastavan ruotsalaisen joukko-osaston, joka oli lähetetty Birźestä tiedustelumatkalle. Juutalaisia ja porvareita seisoskeli torilla töllistellen muukalaisia, ja myöskin everstit katselivat heitä uteliaina, etenkin Wolodyjowski, joka ei milloinkaan ollut vielä ruotsalaisia nähnyt; hän tarkasteli heitä ahnain silmäyksin, kuten susi lammaslaumaa, ja kierteli viiksiään.

Herra Kowalski ilmoitti ruotsalaiselle upseerille kuka hän oli, minne oli matkalla, keitä kuljetti mukanaan, ja pyysi, että upseeri antaisi miestensä yhdistyä hänen vartiostoonsa suuremman turvallisuuden vuoksi matkalla. Mutta upseeri vastasi, että oli saanut käskyn tunkeutua maahan mahdollisimman kauas tiedustelutarkoituksessa ja ettei sen vuoksi voinut palata Birźeen. Hän rauhoitti kuitenkin herra Kowalskia sanoen matkaa vaarattomaksi, sillä Birźestä oli lähetetty pieniä osastoja sotaväkeä kaikkiin suuntiin.

Kun hevoset ja miehet olivat saaneet kunnollisesti levätä, läksi herra Kowalski taas jatkamaan matkaa puoliyön tienoissa.

— Jos herra Zagloba aikoo auttaa meitä, — sanoi Wolodyjowski aamun tullen, — niin tällä tiellä hänen pitäisi se tehdä, ja tänne hän voisi myös Upitasta ennättää.

— Ehkä hän väijyykin meitä täällä jossakin, — sanoi siihen Stanislaw Skrzetuski.

— Ennenkuin näin ruotsalaiset, minä vielä toivoin, — vastasi Stankiewicz, — mutta nyt minusta näyttää, ettei meillä ole pelastusta.

— Kyllä Zagloba osaa välttää tai pettää vihollisen.

— Mutta hän ei tunne näitä seutuja.

— Kyllä laudalaiset, joita on joukoissani paljon, tuntevat, sillä he kuljettavat pellavia, lautoja ja tervaa aina Riikaan saakka.

— Ruotsalaiset ovat kai miehittäneet jo kaikki kaupungit Birźen seuduilla.

— Komeita sotilaita nuo, jotta Szawlessa näimme, se on tunnustettava, — sanoi pienikasvuinen ritari.

— Huomasitteko kuinka pulskia hevosia heillä oli?

— Ne olivat liiviläisiä hevosia, — vastasi Mirski.

— Meidän husaarimme hankkivat myös hevosia Liivinmaalta, koska omamme ovat pieniä.

— Seis! — kuului hetken kuluttua Kowalskin huuto joukon etupäästä.

— Mikä nyt on? — kysyivät sotilaat toisiltaan.

— Seis! — kuului toistamiseen.

Rattaat pysähtyivät. Ratsastajat pidättivät hevosiaan.

Päivä oli kaunis, kirkas. Aurinko oli jo noussut, ja sen säteet valaisivat tomupilven, joka läheni edestäpäin tietä pitkin ilmaisten, että joko karjalauma tai mahdollisesti jokin sotilas joukkue oli sieltä tulossa.

Pian alkoi tomupilvestä näkyä välähdyksiä.

— Ne ovat keihäitä, jotka välähtävät! — huusi Wolodyjowski.

— Sotajoukko on tulossa!

— Kaiketi taas jokin ruotsalainen osasto.

— Ruotsalaisilla on ainoastaan jalkaväellä keihäitä, mutta tuo tomupilvi lähestyy nopeasti. Nuo ovat ratsumiehiä, ne ovat meikäläisiä!

— Meikäläisiä ovat! — kuului rakuunain huutoja.

— Järjestykseen! — komensi Kowalski. Rakuunat asettuivat rattaitten ympärille. Herra Wolodyjowskin silmät säihkyivät.

— Ne ovat minun laudalaisiani, joita herra Zagloba johtaa! Toisin ei voi olla!

Välimatka vaunujen ja lähestyvien ratsastajain välillä lyheni nopeasti, sillä nämä ajoivat täyttä laukkaa. Vihdoin ilmaantui tomupilvestä voimakas sotajoukko, joka lähestyi hyvässä järjestyksessä, ikäänkuin hyökkäykseen menossa. Ensimmäisessä rivissä jonkin verran oikealla ajoi kookas mies komentosauva kädessä. Tuskin oli herra Wolodyjowskin silmä sattunut häneen, kun hän huusi:

— Se on Zagloba! Kautta Jumalan, Zagloba! Hymy kirkasti Jan Skrzetuskin kasvoja.

— Hän eikä kukaan muu! — huudahti Jan-herra. — Ja kypärässä hänellä on hetmanintöyhtö! Hän on nimittänyt itsensä hetmaniksi. Se on niin hänen kaltaistaan.... Se mies näyttää pysyvän samanlaisena ikänsä kaiken.

— Jumala suokoon hänelle terveyttä! — virkkoi Oskierka.

Sitten hän pani kämmenensä torveksi suunsa ympäri ja huusi:

— Herra Kowalski! Se on teidän sukulaisenne, joka tulee vierailulle!

Mutta Roch Kowalski ei kuullut, koska hän puuhasi rakuuniensa kanssa. Ja hän ansaitseekin täyden tunnustuksen, sillä vaikka hänellä ei ollut kuin kourallinen miehiä asettaa kokonaista lippukuntaa vastaan, niin hän ei hätääntynyt eikä kadottanut rohkeuttaan. Hän järjesti rakuunansa kahteen riviin rattaitten eteen, mutta hyökkääjät lähestyivät tataarilaiseen tapaan puoliympyrässä. He tahtoivat kuitenkin ensin neuvotella, koska heiluttivat lippujaan ja huusivat:

— Seis! Seis!

— Eteenpäin! — komensi Kowalski.

— Antautukaa! — huudettiin tieltä.

— Ampukaa! — komensi Kowalski vastaukseksi.

Seurasi syvä hiljaisuus; yksikään rakuuna ei ampunut.

Roch Kowalski hämmästyi hetkeksi ja hyökkäsi sitten kuin riivattu omien rakuunainsa kimppuun.

— Ampukaa, koirat! — ärjyi hän julmasti ja iski nyrkillään lähimmän rakuunan alas satulasta.

Toiset peräytyivät julmistunutta miestä, mutta eivät ampuneet. Sitten he yht'äkkiä hajaantuivat kuin pelästynyt lintuparvi.

— Tuollaiset sotilaat minä ammuttaisin! — murahti Mirski.

Kun Kowalski oivalsi, että hänen omat miehensä hylkäsivät hänet, hän käänsi hevosensa hyökkääjäin rivejä kohti.

— Tuolla on minun kuoloni! — huusi hän, mutta tuskin oli hän ennättänyt karahduttaa puoliväliin tietä, kun kuului laukaus, ja Kowalskin hevonen tupertui ojaan vieden ratsastajan mukanaan.

Samassa muuan sotilas Wolodyjowskin lippukunnasta lensi salamana maasta ylös kompuroivan Kowalskin niskaan.

— Se on Jozwa Butrym! — huusi Wolodyjowski. — Jozwa Jalaton!

Roch Kowalski tarttui vuorostaan Jozwan nutun liepeeseen, mutta lieve jäi hänen käteensä. He iskivät yhteen kuin kaksi voimakasta haukkaa. Butrymin jalustinhihna katkesi, ja hän suistui maahan mutta otettaan hän ei hellittänyt, ja molemmat kierivät pallona tiellä.

Toisia juoksi luo. Parikymmentä kouraa tarttui Kowalskiin, joka potki ja löi kuin karhu. Hän viskasi ahdistajia luotaan, kaatui, nousi eikä antautunut. Hän kamppaili kuollakseen, mutta ympärillä huudettiin: »Ottakaa elävänä!»

Vihdoin hänen voimansa pettivät, ja hän meni tainnoksiin.

Sillävälin oli herra Zagloba ehtinyt jo rattaitten luo, tai oikeammin rattaille, ja hän syleili Skrzetuskeja, pientä ritaria, herra Mirskiä, Stankiewiczia ja Oskierkaa ja huusi hengästyneenä:

— Kas niin! Eikö Zaglobassa ole miestä! Kyllä Radziwill nyt saa tietää huutia! Hyvät herrat, me olemme vapaat ja meillä on sotaväkeä! Kohta lähdemme ryöstämään hänen maatilojaan! No, eikö minun kepposeni onnistunut? Jollen olisi sillä lailla nahkaani pelastanut, niin olisin keksinyt toisen keinon... Kovin olen uuvuksissa, ihan läähätän... Nyt Radziwillin maatiloille, hyvät herrat, Radziwillin maatiloille! Ettepä vielä tiedä hänestä kaikkea, mitä minä tiedän!...

Herra Zagloban vuodatuksen keskeyttivät laudalaiset, jotka toinen toisensa jälkeen juoksivat tervehtimään everstiään. Butrymit, Gosciewiczit, Domaszewiczit, Stakjanit ja Gasztowtit tunkeilivat rattaitten ympärillä ja huutaa hoilasivat täyttä kurkkua:

— Eläköön! Eläköön!

— Hyvät herrat! — sanoi pienikasvuinen ritari, kun melu oli vähäisen vaimentunut. — Rakkaat asetoverit! Kiitän teitä avustanne!... Ikävä kyllä, meidän täytyy rikkoa kuuliaisuutemme hetmania kohtaan ja nostaa kätemme häntä vastaan, mutta koska petos on ilmeinen, niin toisin emme voi tehdä... sillä isänmaatamme ja armollista kuningastamme me emme petä... Eläköön Jan Kasimir, kuninkaamme!

— Eläköön Jan Kasimir, kuninkaamme! — toisti kolmesataa ääntä.

— Ja nyt Radziwillin maatiloille tutkimaan talot kellareita ja aittoja myöten! — huusi Zagloba.

— Hevosia tänne! — huusi pienikasvuinen ritari. Juostiin hevosia noutamaan.

Sillävälin Zagloba sanoi:

— Veli Michal! Minä johdin joukkojasi sinun poissaollessasi ja tunnustan mielihyvällä, että ne käyttäytyivät kuin aito sotilaat... Mutta koska sinä nyt olet vapaa, jätän johdon sinun käsiisi.

— Ottakaa te, joka olette arvolta ylin, päällikkyys haltuunne! — virkkoi Michal-herra kääntyen Mirskin puoleen.

— Ei tule kysymykseen! Miksi sitten? — vastasi vanha eversti.

— Entä herra Stankiewicz?

— Minulla on oma lippukuntani, ja siksi en ota vierasta. Ruvetkaa te päälliköksi vain! Te tunnette väen ja väki teidät, ja silloin kaikki käy hyvin.

— Tee niin, Michal, tee niin! — puuttui Jan Skrzetuski. — Sinua ei kukaan tule kadehtimaan.

— Tapahtukoon sitten niin!

Sen sanottuaan Wolodyjowski otti Zaglobalta komentosauvan, järjesti joukkonsa tuossa tuokiossa ja asettui tovereineen sen johtoon.

— Minne lähdemme? — kysyi Zagloba.

— Totta puhuen, en sitä vielä tiedä, sillä en ole vielä ajatellut asiaa, — vastasi Michal-herra.

— Meidän on heti ryhdyttävä neuvottelemaan, mitä meidän on tehtävä, — sanoi Mirski. — Mutta ensiksi sallittakoon minun kaikkien meidän puolesta kiittää herra Zaglobaa siitä, ettei hän meitä unohtanut, vaan pelasti meidät in rebus angustis [tukalasta asemasta]!

— Vai niin, — virkkoi Zagloba ylpeästi, nosti päänsä ja kiersi viiksiään. — Jollei minua olisi ollut, niin Birźessä olisitte... Oikeudenmukaisuus pakottaa tunnustamaan, että mitä kukaan ei keksi, sen Zagloba keksii... On sitä oltu pahemmissakin paikoissa! Muistatko, veli Michal, kuinka minä pelastin sinut, kun me Helenan kanssa pakenimme tataareja?

Michal-herra olisi voinut vastata, että silloin herra Zagloba ei pelastanut häntä, vaan päinvastoin hän herra Zagloban, mutta hän vaikeni vain ja kiersi viiksiään.

Ja vanha aatelismies jatkoi:

— Mutta kiitoksia ei tarvita, sillä minkä minä teille tänään tein, sen voitte te tehdä minulle huomenna, ja varmasti te ette tule hylkäämään minua hädän hetkellä. Iloitsen teidän vapaudestanne, ikäänkuin olisin suurenkin voiton saavuttanut. Näkyypä, ettei ole vielä pääni eivätkä käsivarteni vanhentuneet.

— Suoraa päätäkö ajoit Upitaan? — kysyi Michal Wolodyjowski.

— Minnekäs muuten? Kiejdanyynko? Suoraan suden suuhun? Ole huoletta, kyllä minä Upitaan ajoin, enkä minä hevosta säästänyt, jos se hyvä olikin! Eilen aamulla saavuin Upitaan, ja puolenpäivän tienoissa läksimme painamaan Birźeä kohti, suuntaan, jossa toivoin tapaavani teidät.

— Että väkeni sentään heti uskoi ja liittyi sinuun? — arveli Michal-herra. — He eivät tunteneet sinua, lukuunottamatta paria kolmea, jotka olivat nähneet sinut joskus minun seurassani.

— Se seikka sujui minulta sukkelaan, sillä olihan minulla sinun sormuksesi, ja sitäpaitsi olivat laudalaiset vast'ikään saaneet kuulla teidän vangitsemisestanne ja hetmanin petoksesta. Tapasin tullessani Upitaan lähetystön herrojen Mirskin ja Stankiewiczin lippukunnista, ja tämä lähetystö oli jo ennättänyt yllyttää laudalaisia nousemaan hetmania petturia, vastaan. Kun minä kerroin, että oli lähdetty viemään teitä Birźeen, niin oli kuin olisi koukkinut kepillä muurahaispesään. Hevoset olivat laitumella, mutta renkipojat lähetettiin tuota pikaa niitä noutamaan, ja puolenpäivän tienoissa lähdettiin matkalle. Minä otin tietysti päällikkyyden.

— Entä mistä tuo hetmanintöyhtö on? — kysyi Jan Skrzetuski. — Kaukaa näytti kuin itse hetmani olisi tullut.

— Vai näytti se niin komealta? Niin, mistäkö hetmanintöyhdön sain? Hetmanin luota oli saapunut sanantuoja laudalaisten luo käskemään näitä heti Kiejdanyyn, ja käskyn vahvistukseksi oli hänellä hetmanintöyhtö kypärässä. Käskin vangita miehen ja töyhdön otin minä, jos niin tarvittaisiin, pettääkseni ruotsalaisia.

— Hyväinen aika, kuinka kaikki on ollut viisaasti ajateltu! — huudahti Oskierka.

— Kuin Salomo! — lisäsi Stankiewicz.

Herra Zagloban rintaa nostatti.

- Neuvotelkaamme nyt miten on meneteltävä, — sanoi hän vihdoin. — Jos kärsivällisesti haluatte kuulla, niin kerron, mitä matkalla ajattelin. En kehoita aloittamaan sotaa Radziwillin kanssa kahdestakaan syystä: ensiksikin, hän on hauki, mutta me ahvenia. Viisainta on ahvenen olla kääntymättä päin haukea, sillä silloin se voisi yht'äkkiä sen nielaista, mutta pyrstössä ahvenella on terävät piikit puolustuksekseen.

— Entä toiseksi? — kysyi Mirski.

— Toiseksi, — vastasi Zagloba, — jos me tavalla tai toisella joutuisimme hänen käsiinsä, niin kyllä hän pitelisi meitä niin kauniisti, että sitä varmaan Liettuan kaikki harakatkin nauraisivat... Kas tässä, hyvät herrat, mitä seisoi kirjeessä, joka Kowalskin oli määrä jättää Birźen komendantille. Jollette tähän saakka ole tunteneet Vilnon vojevodaa, niin kyllä nyt hänet tulette tuntemaan!

Näin sanoen hän avasi nuttunsa, otti poveltaan kirjeen ja ojensi sen Mirskille.

— Hm! Saksaa tai ruotsia! — sanoi vanha eversti. — Kuka teistä taitaa lukea tämän kirjeen?

Kävi selville, että ainoastaan Stanislaw Skrzetuski osasi hiukan saksaa, mutta hänkään ei osannut kirjoitettua lukea.

— No minä kerron sen sisällyksen, — sanoi Zagloba. — Sillävälin kuin sotilaat Upitassa haettivat hevosiaan laitumilta, oli minulla vähäisen aikaa, ja minä haetin luokseni erään juutalaisen, joka kuului olevan hyvin viisas mies, ja kun minä miekankärjellä osoitin hänen rintaansa, luki mies kaiken expedite [helposti, vaivatta] ja selitti sen minulle myöskin. Ja siinä seisoo, että hetmani antaa Birźen komendantin tehtäväksi ammuttaa hänen majesteettinsa Ruotsin kuninkaan kunniaksi jok'ainoan vangin, sen jälkeen kuin vartiosto on lähetetty takaisin, ja pitää asian salassa.

Everstit löivät ihmetyksestä käsiään, paitsi Mirski, joka nyökäytti vain päätään ja virkkoi:

— Minä, joka tunnen hänet niin hyvin, olen ihmetellyt, että hän päästi meidät hengissä Kiejdanysta. Hänellä on ollut jokin salainen syy, jonka tähden hän itse ei tuominnut meitä kuolemaan.

— Varmaankin pelkäsi hän yleistä mielipidettä.

— Mahdollisesti.

— Ihmeteltävän julma mies! — virkkoi pienikasvuinen soturi. — Siitä ei ole kovin pitkää aikaa, kun minä yhdessä Ganchoffin kanssa pelastin hänen henkensä.

— Ja minä olen palvellut hänen isäänsä ja sitten häntä itseään kokonaista kolmekymmentäviisi vuotta! — sanoi Stankiewicz.

— Hirveä mies! — lisäsi Stanislaw Skrzetuski.

— Paras on olla ryömimättä hänen kitaansa! — sanoi Zagloba. — Piru hänet periköön! Me vältämme joutumasta taisteluun hänen kanssaan, mutta sensijaan teemme selvää kaikista hänen kartanoistaan matkan varrella. Lähdemme tästä siis Vitebskin vojevodan luo saadaksemme hänestä itsellemme suojelijan, ja sinne mennessä tyhjennämme ruhtinaan kellarit ja aitat, tallit ja navetat... Siitä tulee hauskaa, eikä siinä minua kukaan voita. Jos rahaa löytyy, niin se on tietysti meidän. Kuta rikkaampina tulemme Vitebskin vojevodan luo, sitä parempana meitä pidetään.

— Kyllä hän ottaa meidät muutenkin mielellään vastaan, — selitti Oskierka. — Mutta neuvo mennä hänen luokseen on joka tapauksessa hyvä, eikä kukaan keksine sen parempaa.

— Kaikki äänestävät sen ehdotuksen puolesta, — lisäsi Stankiewicz.

— Se on sovittu! — huusi Wolodyjowski. — Vitebskin vojevodan luo! Jumala suokoon, että hänestä saisimme mieleisemme päällikön.

— Amen! — sanoivat muut.

He ajoivat jonkin aikaa ääneti. Yhtäkkiä Michal Wolodyjowski alkoi rauhattomasti liikkua satulassaan.

— Entä rökitämmekö ruotsalaisia matkalla? — kysyi hän vihdoin kääntyen tovereihinsa päin.

— Jos tapaamme, niin miks'ei? — vastasi Stankiewicz. — Radziwill on varmaan vakuuttanut ruotsalaisille, että koko Liettua, on hänen käsissään ja että kaikki luopuvat Jan Kasimirista. Eipä olisi hullummaksi näyttää, että se on valetta.

— Aivan oikein! — virkkoi Mirski. — Jos jokin ruotsalainen osasto osuisi tiellemme, niin annamme sille selkään. Muuten olen myös sitä mieltä, että itse ruhtinaan kimppuun ei ole hyökättävä, sillä se olisi suotta. Hän on oiva soturi! Mutta taistelua vältellen voisimme risteillä muutaman päivän Kiejdanyn seuduilla.

— Ryöstäen hänen kartanoitaan? — kysyi Zagloba.

— Ei sitäkään, vaan kootaksemme enemmän väkeä. Minun lippukuntani samoinkuin herra Stankiewiczin liittyvät meihin. Jos ne jo ovat lyödyt, niin tulevat sotilaat yhtymään joukkoihimme yksitellen. Sitäpaitsi löytyisi kyllä aatelisiakin koko joukko. Siten voisimme viedä herra Sapiehalle huomattavan sotajoukon.

Se oli oikea laskelma. Ensimmäisenä todisteena siitä olivat Kowalskin rakuunat, jotka kaikki, lukuunottamatta häntä itseään, liittyivät epäröimättä Michal Wolodyjowskiin. Radziwillin joukoista voisi sellaisia löytyä paljon. Sitäpaitsi saattoi pitää varmana, että ensimmäinen kamppailu ruotsalaisten kanssa tulisi herättämään maassa yleisen nousun.

Herra Wolodyjowski päätti lähteä Poniawieziin päin, koota Upitan seuduilta niin paljon aatelisia kuin suinkin ja jatkaa sieltä matkaa Rogowin erämetsiin, jonne hän arveli kapinoitsevien joukkojen jäännösten paenneen. Nythän pysähdytti joukkonsa levähtämään Lawecza-joen läheisyydessä.

Siellä he viipyivät yön tuloon saakka pitäen silmällä maantietä, jolla vilisi ruotsalaisten odotettua hyökkäystä pakenevia talonpoikaisjoukkoja.

Sotilaat, joita oli lähetetty maantielle, palasivat tuon tuostakin tuoden jonkun talonpojan mukanaan, jolta sitten koetettiin urkkia tietoja ruotsalaisista.

Talonpojat olivat aivan pelästyksissään ja toistivat kaikki yhtä ja samaa, että nimittäin ruotsalaiset olivat kohta siellä, mutta tarkkoja tietoja he eivät kuitenkaan voineet antaa.

Kun oli tullut pimeä, käski Wolodyjowski väkensä nousta hevosille, mutta ennenkuin he ennättivät lähteä liikkeelle, kuultiin verraten selvästi kellonsoittoa.

— Mitä soittoa se on? — kysyi Zagloba. — Iltakirkkoonko?... Se olisi siksi liian myöhään.

Herra Wolodyjowski kuunteli hetken aikaa tarkasti.

— Se on hälyytyssoitto! — sanoi hän. Sitten hän ajoi miehistön luo ja kysyi:

— Tietääkö kukaan, mikä kylä on tuolla suunnalla?

— Klawany, herra eversti! — vastasi eräs Gosciewiczeista. — Meidän on ollut tapana ajaa sinne potaskaa.

— Kuuletteko kellonsoittoa?

— Kuulemme! Jotakin tavatonta on tapahtumassa. Michal Wolodyjowski viittasi kädellään, ja samassa kajahti hiljainen torventoitotus keskellä metsäin syvää rauhaa. Lippukunta läksi liikkeelle.

Kaikki katseet olivat suunnatut sinnepäin, mistä soittoa kuului. Turhaan ei sinne katsottukaan, sillä kotvan kuluttua nousi taivaanrannalle punertava valo, joka kasvoi hetki hetkeltä.

— Palo! — kuiskattiin riveissä. Wolodyjowski kumartui Skrzetuskin puoleen ja sanoi:

— Ruotsalaisia!

— Nyt näytämme! — vastasi Jan.

— Minua kummastuttaa, miksi polttavat.

— Kaiketi ovat kyläläiset tehneet vastarintaa, kun he ovat hyökänneet kirkkoon.

— Kohta nähdään! — virkkoi Michal-herra hymähtäen tyytyväisesti.

Samassa karahdutti herra Zagloba hänen luokseen.

— Michal!

— Mitä?

— Ruotsalaisille haisee. Varmaankin tästä tulee tappelu?

— Tulee, jos Jumala tahtoo.

— Mutta kuka vartioi vankia?

— Mitä vankia?

— Ei minua suinkaan, vaan Kowalskia. Näetkös, se on tärkeä seikka, ettei hän pääse pakoon. Hetmani ei tiedä asiastamme mitään eikä saakaan tietää, jollei Kowalski pääse sitä hänelle ilmoittamaan. Se mies on uskottava varmojen miesten käsiin, sillä kahakan kestäessä on helppoa pötkiä pakoon, etenkin jos tahtoo olla viekas.

— Hänessä ei ole viekkautta enempää kuin vankkureissa, joilla hän istuu. Mutta oikeassa olet, hänen luokseen on jätettävä vartija. Etkö sinä ottaisi pitääksesi häntä silmällä sen aikaa?