Part 21

— Sitten saatte nähdä... Joutukaa!

— Lähdetään.

He läksivät. Käytävässä musketeilla varustetut skottilaiset ympäröivät heidät. Zagloba tuli yhä levottomammaksi.

— Eihän toki meitä vietäne mestattaviksi ilman pappia, ilman rippiä? — kuiskasi hän Wolodyjowskin korvaan.

Sitten hän kääntyi upseerin puoleen:

— Kenen kanssa on minulla kunnia?...

— Mitä se teihin kuuluu?

— Minulla on paljon sukulaisia Liettuassa, ja tahtoisin mielelläni tietää kenen kanssa olen tekemisissä.

— Nyt ei ole aikaa tutustumiseen... muuten, hölmöhän se olisi, joka nimeään häpeää... Olen Rocb Kowalski, jos tietää tahdotte.

— Arvokas suku. Miehet urheita sotilaita, naiset siveitä. Minun isoäitini oli myöskin Kowalskeja; hän kuoli jo ennen minun syntymääni.

— Aiotteko kauankin vielä tätä tutkintoa jatkaa?

— Varmaan olette sukulaisia, koska meillä on samanlainen ruumiinrakennekin. Lujat luut ja leveät hartiat, kuten minullakin, ja minä olen tullut aivan isoäitiini.

— No siitä ennätämme matkalla puhua!...

— Matkalla? — toisti Zagloba. Oli kuin raskas kivi olisi pudonnut hänen sydämeltään. Hän rohkaistui heti.

— Michal, — kuiskasi hän, — enkö sanonut, ettei meidän kaulaamme noin vain katkaista?

He tulivat linnan pihalle. Oli jo aivan pimeä. Siellä täällä soihdut palaa lekottivat tai lyhdyt tuikahtelivat valaisten hämärästi sotaväen ja aseet. Piha oli tulvillaan sotilaita. Nähtävästi he valmistautuivat sotaretkelle.

Kowalski pysähdytti vartioston ja vangit suurten, kaidepuulla varustettujen vankkurien viereen, joitten eteen oli valjastettu neljä hevosta.

— Käykää istumaan, hyvät herrat! — sanoi hän: — Keitä täällä jo istuukaan? — uteli Zagloba tarkaten tummia, oljilla loikovia olentoja.

— Mirski, Stankiewicz, Oskierka! — vastattiin.

— Wolodyjowski, Jan Skrzetuski, Stanislaw Skrzetuski, Zagloba, — ilmoittivat ritarimme puolestaan.

— Onhan seura kunnioitettava. Mutta minne meidät viedään, tiedättekö?

— Birźeen! — sanoi Kowalski siihen antaen samalla käskyn sotilaille.

Vartiosto, johon kuului viisikymmentä rakuunaa, ympäröi rattaat. Lähdettiin liikkeelle. Vangit alkoivat hiljaa jutella keskenään..

— Ruotsalaisille meidät luovutetaan! — sanoi Mirski. — Sitä olin odottanutkin.

— Mieluummin olen vihollisten kuin petturien seurassa! — vastasi Stankiewicz.

— Mutta minä tahtoisin mieluummin kuulan kallooni, — huudahti Wolodyjowski, — sillä surkeata on tässä kädet ristissä istua onnettoman sodan aikana.

— Älä puhu jumalattomia, hyvä mies, — sanoi Zagloba, — sillä tästä voit tilaisuuden tullessa karata, Birźestä myöskin, mutta kuula kallossa se käy ylen työlääksi. Muuten, tiesin jo etukäteen, ettei se petturi sitä uskaltaisi.

— Radziwillko ei uskaltaisi! — huudahti Mirski.

— Näkyy, että olette muilta mailta ettekä tunne häntä, jokainen hänen vihollisensa voi vangiksi joutuessaan pitää itseään kuoleman omana, enkä muista ainoatakaan tapausta, että hän olisi kenellekään pienintäkään loukkausta anteeksi antanut.

— Eikä kuitenkaan uskaltanut nostaa kättään minua vastaan! — sanoi Zagloba. — Kenties teidän onkin kiittäminen minua pelastuksestanne?

— Kuinka niin?

— Kas, Krimin kaani rakastaa minua julmasti, sillä minä olen paljastanut salaliiton häntä vastaan ollessani vankina Krimissä. Ja meidän armollinen kuninkaamme Jan Kasimir kunnioittaa minua myöskin suuresti. Se lurjus, Radziwill, ei tahtonut riitaantua kahden mahtajan kanssa yht'aikaa; nämä voisivat yllättää hänet vaikka itse Liettuassa.

— Mitä puhutte! Hän vihaa kuningasta kuin piru pyhää vettä, ja olisi sen varmasti näyttänyt, jos olisi tiennyt teidän olevan niin hyvissä kirjoissa kuninkaan kanssa, — vastasi Stankiewicz.

— Mutta minä luulen, — sanoi siihen Oskierka, — että hetmani ei tahtonut vertamme vuodattamalla nostaa yleistä mielipidettä vastaansa, ja olen valmis lyömään vetoa, että tuo upseeri vie ruotsalaisille Birźeen käskyä ampua meidät paikalla.

— Oh! — pääsi Zaglobalta.

Kaikki vaikenivat. Saavuttiin Kiejdanyn torille. Kaupunki nukkui, ikkunoissa ei näkynyt tulta. Koirat vain talojen edustoilla murahtelivat.

— Yhtäkaikki! — virkkoi Zagloba. — Joka tapauksessa olemme voittaneet aikaa. Ehkä ilmaantuu meille vielä onnellinen sattuma tai ehkä minun mieleeni juolahtaa ovela kepponen.

Ja kääntyen vanhojen everstien puoleen hän lisäsi:

— Te, hyvät herrat, tunnette minua vain vähäisen, mutta kysykääpäs tovereiltani miten monessa tulisessa liemessä olen ollut, ja kuitenkin olen tässä nyt eheänä. Mutta sanokaahan ensin, mikä tuo vartioston komentava upseeri on miehiään? Saisikohan siihen mahtumaan, ettei pitäisi petturin puolta, vaan liittyisi meihin, isänmaan puolustajiin?

— Hän on nimeltään Roch Kowalski, — vastasi Oskierka. — Kyllä minä hänet tunnen. Yhtä helposti sen saa mahtumaan hänen hevoseensa, sillä en tiedä kumpi heistä on typerämpi.

— Mitenkä hänestä on voitu tehdä upseeri?

— Hän kantaa Mieleszkon rakuunaväessä lippua, mihin ei järkeä tarvita. Mutta upseeriksi hän pääsi siksi, että ruhtinas on ihastunut hänen voimiinsa: hän ojentaa kourissaan hevosenkengän ja kaataa sylipainissa kesyjä karhuja.

— Niinkö voimakas?

— Luja mies. Ja sitäpaitsi, jos päällikkö hänelle sanoo: iske pääsi seinään, niin hetkeäkään epäröimättä hän puskeekin. Häntä on käsketty viemään meidät Birźeen, ja hän vie, vaikka maa allamme halkeaisi.

— Sanokaas muuta! — ihmetteli Zagloba, joka oli uteliaasti kuunnellut puhetta. — Päättäväinen poika!

— Hänessä ovat päättäväisyys ja typeryys yhtä ja samaa. Muuten, vapaina hetkinään hän joko syö tai makaa. Ettepä usko, että kerran hän asekartanossa nukkui neljäkymmentäkahdeksan tuntia yhteen menoon ja vielä haukotteli, kun hänet kiskottiin pankolta alas.

— Julman hauska mies, — sanoi Zagloba ja kääntyen Kowalskiin päin huusi käskevästi: — Tulepas lähemmäksi!

— Mitä? — kysyi Kowalski kääntäen hevostaan.

— Onko viinaa?

— On.

— Anna tänne!

— Miksi noin: anna tänne?

— Näetkös, hyvä herra Kowalski, jollei se olisi luvallista, niin olisi annettu kielto, mutta koska ei ole kielletty, niin anna pois.

— Aa?! — ihmetteli Roch Kowalski. — Vai niin! Entä täytyykö minun antaa?

— Täytyy kuin täytyykin, sillä ajattelepas, voiko kieltää apuaan vanhalta sukulaiselta, joka, jos olisi naimisissa äitisi kanssa, voisi olla isäsi?

— Mikä sukulainen te olette!

— Kowalskeja on kahdenlaisia: toisilla on vaakunassa pukki, joka nostaa vasenta takajalkaansa, toisilla laiva, jolla heidän esi-isänsä saapuivat meren yli Englannista Puolaan. Nämä jälkimmäiset juuri ovat sukua minulle isoäitini kautta. Sentähden minullakin on laiva vaakunassani.

— Hyväinen aika! Silloinhan te olette todellakin

sukulaiseni!

— Laivako sinullakin on?

— Laiva.

— Totta totisesti, sukulaisia olemme! — huudahti Zagloba. — Olipa hauska, että tavattiin, sillä minä olen vartavasten saapunut Liettuaan tapaamaan Kowalskeja, ja vaikka olenkin nyt vanki ja sinä vapaa, niin mielelläni syleilisin sinua, sillä oma on sentään oma.

— Minkä minä sille mahdan, hyvä herra? Kun käskettiin viemään teidät Birźeen, niin minä vien... Sukulainen on sukulainen, mutta virka on virka.

— Sano minua sedäksi! — virkkoi Zagloba.

— Tässä on viinaa, setä. Eihän ole kielletty antamasta.

Zagloba otti halukkaasti metallisen kenttäpullon ja siemaisi siitä pitkän kulauksen. Hetken kuluttua alkoi mieluinen lämpö levitä hänen suoniaan pitkin ja hänen päänsä kirkastua.

— Tulehan alas sieltä hevoseltasi, — sanoi hän Kowalskille, — ja istu hetkeksi tänne viereeni vankkureihin, niin saamme jutella lähemmin... Tekisi niin mieleni kysellä sukulaisistani. Virkaa minäkin kunnioitan, mutta eihän se ole kiellettyä.

Roch Kowalski ei vastannut heti.

— Ei ole kielletty, — virkkoi hän vihdoin.

Ja kotvan kuluttua hän istui jo oljilla setä Zagloban vieressä.

Ukko syleili häntä sydämellisesti.

— No mitenkä jaksaa isäsi... tuota noin... kas, kun olen unohtanut hänen nimensä.

— Myöskin Roch.

— Aivan niin, aivan niin! Roch siitti Rochin... siihen tapaan sanassa sanotaan. Sinun pitää myöskin antaa pojallesi nimeksi Roch. Entä oletko ukkomies?

— Varmasti ukkomies! Minä olen Kowalski, ja tässä on rouva Kowalska. Toisesta en huoli!

Sen sanottuaan nuori upseeri nosti raskaan rakuunamiekkansa kahvan herra Zagloban silmäin eteen ja toisti:

— Toisesta en huoli!

— Aivan oikein! — sanoi Zagloba. — Minä pidän julmasti sinusta, Roch, Rochin poika. Mukavinta on sotilaan, kun hänellä ei olekaan muuta vaimoa, ja sanonpa, että ennemmin se leskettyy sinun jälkeesi kuin sinä sen jälkeen. Vahinko vain, että sinä et tule saamaan häneltä pikku Rocheja. Olet sukkela kavaljeeri, ja miten ikävätä, jos sellaisen suku sammuisi.

— Ohoo! — pääsi Kowalskilta tyytyväinen mörähdys. — Meitä on kuusi veljestä.

— Ja kaikki Rocheja?

— Kellä ensimmäisenä, kellä toisena nimenä Roch, sillä se on meidän yhteinen suojeluspyhimyksemme.

— Juokaamme vielä vähäisen!

— Niin juuri!

Zagloba otti taas pullosta kulauksen ja ojensi sen sitten upseerille sanoen:

— Pohjaan saakka, pohjaan saakka!

— Vahinko, etten voi sinua nähdä, — sanoi ukko. — Yö on säkkipimeä. Kuulehan, hyvä Roch, minnekä se sotajoukko teki matkaa Kiejdanysta silloin, kun me sieltä läksimme?

— Kapinallisia vastaan.

— Jumala yksin tietää, kuka tässä on kapinallinen: sinäkö vai he?

— Minäkö kapinallinen? Kuinka se olisi mahdollista? Minä teen mitä hetmani käskee.

— Mutta hetmani itse ei tee mitä kuningas käskee, sillä kuningas ei ole käskenyt häntä liittymään ruotsalaisiin. Etkö sinäkin mieluummin antaisi ruotsalaisille selkään kuin luovuttaisit heille minut, vanhan sukulaisesi?

— Ehkä, mutta mikä on käsky, sitä tottele!

— Ja rouva Kowalska purisi niin mielellään ruotsalaista. Minä tunnen hänet. Näin meidän kesken olkoon sanottu: hetmani on noussut kapinaan kuningasta ja isänmaata vastaan. Älä vain sano kenellekään, mutta niin se varmasti on. Ja te, jotka hetmania palvelette, olette myös kapinallisia.

— Tuota puhetta ei minun kannata kuunnella. Hetmanilla on oma päällikkönsä ja minulla omani — hetmani, ja Jumala rankaisisi minua, jos häntä vastustaisin. Kuulumatonta!

— Sinä puhut kunnioitettavasti... Mutta huomaa, Roch, jos sinä joutuisit noitten kapinallisten käsiin, niin olisin minäkin vapaa, eikä syy olisi sinun, sillä nec Hercules contra plures!... Minä en tiedä, missä nuo lippukunnat ovat, mutta sinä kai tiedät sen... ja voisit, näetkös, suunnata matkaa vähäisen sinne päin.

— Kuinka niin?

— Eihän se olisi sinun syysi, jos meidät lyötäisiin. Silloin sinulla ei olisi minua omallatunnollasi. Synti sukulaista vastaan on näet sangen raskas asia, usko pois!

— Ai, ai sitä setää! Parasta on, että kiipeän tästä rattailta alas ja nousen hevosen selkään. Te ette tule olemaan minun omallatunnollani, vaan hetmanin. Niin kauan kuin minä elän, ei siitä mitään tule.

— Kun ei tule, niin ei tule! — sanoi Zagloba. Hyvä, että puhut suoraan. Mutta tiedätkö sinä, Roch, mitä setä oikeastaan on?

— Setä on setä.

— Hyvin puhuttu, mutta sanassa sanotaan: jollei sinulla isää ole, niin tottele setääsi. Tällä on siinä tapauksessa isän oikeus, jonka vastustaminen on syntiä... Huomaa, että jokainen voi naimisiin mentyään tulla isäksi ja että sedässä virtaa samaa verta kuin isässäkin. En ole, totta kyllä, sinun isäsi veli, mutta minun isoäitini täytyi olla sinun isoäitisi täti. Muista, että minussa uinuu monen sukupolven oikeus, sillä niinkuin me kaikki tässä matoisessa maailmassa kuolevaisia olemme, niin siirtyy valta toiselta sukupolvelta toiselle, eikä hetmanin enemmän kuin kuninkaankaan valta voi minulta tässä tapauksessa isän oikeutta kieltää. Totuus on pyhä! Voiko suurhetmani, onko hänellä oikeutta käskeä aatelista tai edes yksinkertaista talonpoikaa nousemaan isää, setää tai isoäitiä vastaan! Vastaapas siihen, Roch! Onko hänellä oikeutta?

— Hä? — kysäisi Kowalski unisesti.

— Niin, isoäitiä vastaan! Onko? — toisti Zagloba. — Kukapa silloin viitsisi mennä naimisiin ja synnyttää lapsia odottaakseen sitten lapsenlapsia?... Vastaapas siihenkin, Roch!

— Minä olen Kowalski, mutta tämä on rouva Kowalska, — murahti upseeri yhä unisemmin.

— Olkoon niinkuin tahdot! — sanoi siihen Zagloba. — Ja parempihan se onkin, koska vähemmän silloin tulee maailmassa olemaan pässinpäitä. Eikö niin, Roch?

Zagloba kallisti korvansa hänen puoleensa, mutta ei kuullut vastausta.

— Roch! Roch! — huusi hän hiljaa. Mutta Roch nukkui kuin tukki.

— Nukutko?... — murahti Zagloba. — Odotapas... minä otan tuon rautaisen padan sinun päästäsi, niin sinun on mukavampi. Mutta kauhtanan kaulus ahdistaa... voisi vielä veri nousta päähäsi. Mikäpä sukulainen minä olisin, jollen sinusta näin huolta pitäisi?

Ja herra Zagloban kädet lähestyivät Kowalskin päätä ja kaulaa. Vankkureissa kaikki nukkuivat sikeätä unta. Sotilaat torkkuivat myös satuloissaan.

Yö yhä pimeni.

Kului muutamia minuutteja. Yht'äkkiä Kowalskin hevosta taluttava sotilas huomasi päällikkönsä kauhtanan ja vaalean kypärän vilahtavan pimeässä ohitsensa. Kowalski hyppäsi rattailta pysähdyttämättä niitä ja viittasi kädellään antamaan hevosen.

Samassa hän istui jo hevosen selässä.

— Herra päällikkö, missä pysähdymme syöttämään? — kysyi vartiomies.

Roch-herra ei vastannut sanaakaan, vaan ajoi eteenpäin, sivuutti edessä ajavat ja katosi pimeyteen.

Samassa kuulivat rakuunat nopeasti etenevän hevosen kavioitten kapsetta.

— Päällikkö ajoi edelle, — sanoi muuan heistä. — Varmaankin hän meni katsomaan, onko läheisyydessä majataloa. Olisihan jo aika syöttää hevosia!

Kului puoli tuntia, kokonainen, kaksi, mutta Kowalskia ei vain kuulunut takaisin. Hevoset, etenkin vankkureita vetävät, väsyivät kovasti ja alkoivat laahustaa hitaasti. Tähdet tuikkivat.

— Ajakaa joku päällikköä vastaan ja sanokaa, että hevoset ovat vallan uuvuksissa, — virkkoi muuan rakuuna.

Yksi ratsastajista ajoikin, mutta palasi hetken kuluttua yksinään.

— Päällikköä ei kuulunut eikä näkynyt, — sanoi. — Kaiketi hän on ajanut kauas.

Sotilaat alkoivat murista tyytymättöminä:

— Kyllä hänen kelpaa, kun saa päivällä nukkua, mutta istu sinä vain satulassasi yökaudet...

— Lähellä on majatalo, ja minä luulin löytäväni hänet sieltä, — selitti äsken palannut, — mutta eihän häntä siellä ollut!... Kuuntelin kavioitten kapsetta, mutta mitään ei kuulunut... Piru ties, minne karkasi.

— Pysähtykäämme majataloon, ja sillä hyvä! — sanoi rakuunajoukkueen päämies. — Hevosten täytyy saada levätä.

Jonkin ajan kuluttua vartiosto pysähtyi majatalon eteen. Sotilaat laskeutuivat alas hevosilta, ja jotkut heistä menivät koputtamaan majatalon oveen.

Vangit heräsivät, kun vankkurit pysähtyivät.

— Missä olemme? — kysyi vanha herra Stankiewicz.

— Pimeä on, en näe, — vastasi Wolodyjowski.

— Tiedän vain, että Upitaan päin emme ainakaan ole matkalla.

— Eikö tie Kiejdanysta Birźeen kulje juuri Upitan kautta? — kysyi Jan Skrzetuski.

— Kyllä, mutta Upitassa on minun lippukuntani, ja sitä peläten on ruhtinas varmaankin lähettänyt meidät toista tietä. Heti Kiejdanysta lähdettyämme käännyimme Darovaan ja Krakovaan päin, ja sieltä kai ajamme Beijsagolaa ja Szawlea kohti. Näin teemme mutkan, jonka tähden Upita ja Poniewieź jäänevät oikealle. Matkan varrella ei ole sotajoukkoja; ne ovat kaikki Kiejdanyssa.

— Mutta herra Zagloba, — sanoi Stanislaw Skrzetuski, — nukkuu sikeästi ja kuorsaa, vaikka lupasi keksiä pelastavan kepposen.

— Nukkukoon rauhassa!... Kaiketi hänet uuvutti keskustelu hölmön komendantin kanssa, jonka sukulaisia sanoi olevansa. Ukko aikoi vetää häntä nenästä, mutta eipä siitä tullutkaan mitään. Ken on hylännyt isänmaan Radziwillin tähden, se ei jätä häntä kaukaisen sukulaisen vuoksi.

— Ovatko he todellakin sukulaisia? — kysyi Oskierka.

— Vai sukulaisia? Yhtä paljon sukua kuin te ja minä, — vastasi Wolodyjowski. — Eikä herra Zagloban vaakuna ole ensinkään sellainen kuin hän selitti.

— Entä missä herra Kowalski on?

— Kaiketi miesten kanssa tai majatalossa.

— Tahdonpa kysyä häneltä, saisinko istuutua hevosen selkään, koska jalkani kovasti puutuvat, — virkkoi Mirski.

— Siihen hän ei suostu, — sanoi Stankiewicz. — Yö on pimeä, kannustit hevosta ja menit. Ota sitten kiinni, jos saat!

— Annan hänelle kunniasanani, etten yritä karata. Sitäpaitsi alkaa kohta valjeta.

— Sotamies! Missä komendantti on? — kysyi Wolodyjowski lähimmältä rakuunalta.

— Mistä minä sen tietäisin?

— No kuka sen sitten tietää? Kun sinua käsketään kutsumaan hänet tänne, niin kutsu!

— Mutta me emme itsekään tiedä, herra eversti, missä hän on, — vastasi rakuuna. — Vankkureilta nousi, ajoi edelle ja sillä tiellä on yhä vielä.

— Kun palaa, sano, että tahtoisimme puhua hänen kanssaan.

— Ymmärrän, herra eversti. Vangit vaikenivat.

Vankkureilta kuului kovia kuorsauksia. Hevoset pureksivat heiniä. Sotilaat torkkuivat satuloissaan. Majatalo oli asumaton.

Sarasti. Idässä taivas alkoi valjeta, tähdet sammuivat toinen toisensa jälkeen, ja sitten alkoi vähitellen pimeästä näkyä puita, hevosia, miehiä.

Herra Wolodyjowski ojensi käsivarsiaan, vilkaisi nukkuvaa Zaglobaa kasvoihin ja huusi:

— Hitto vieköön! Hyvät herrat, katsokaa!

— No, mitä nyt?

— Katsokaa! Katsokaa! — huusi Wolodyjowski yhä osoittaen nukkuvaa.

Vangit katsoivat osoitettuun suuntaan, ja hämmästys levisi kaikkien kasvoille: herra Zagloban kauhtana yllä ja hattu päässä nukkui Roch Kowalski autuaan unta. Mutta Zaglobaa ei vankkureissa ollut.

— Livisti, totta totisesti, livisti! — ihmetteli Mirski katsellen ympärilleen ikäänkuin ei olisi uskonut silmiään.

— Olipas se aika veitikka! — huudahti Stankiewicz.

— Sieppasi tuolta hölmöltä kypärän ja keltaisen viitan ja pujahti pois hänen hevosellaan!

— Katosi kuin veteen!

— Sanoihan hän keksivänsä jotakin.

— Siinä sen nyt näitte!

— Hyvät herrat, — sanoi Wolodyjowski innoissaan, — te ette tunne vielä sitä miestä; voin vannoa, että hän pelastaa vielä meidätkin. En tiedä miten ja milloin, mutta saattepa nähdä, että pelastaa!

Nyt saivat sotilaat tietää mitä oli tapahtunut, ja he juoksivat toinen toisensa jälkeen töllistämään komendanttiansa, jonka yllä oli kamelinkarvainen kauhtana ja ilveksennahkainen lakki.

Vartioston päämies alkoi kursailematta tökkiä komendanttia kylkeen:

— Herra komendantti! Herra komendantti!

— Minä olen Kowalski... ja tässä on rouva Kowalska, — murahti Roch-herra.

— Herra komendantti, vanki on karannut! Kowalski nousi istumaan ja avasi silmänsä.

— Mitä?...

— Vanki on karannut... se lihava aatelismies, joka niin kauan jutteli herra komendantin kanssa.

Upseeri havahtui.

— Ei suinkaan! — huudahti hän säikähtyneesti. — Kuinka? Mitä on tapahtunut? Millä lailla hän karkasi?

— Herra komendantin kypärä oli päässä ja kauhtana yllä. Sotamiehet eivät tunteneet häntä; oli sitäpaitsi pimeä.

— Missä on hevoseni? huudahti Kowalski.

— Vanki karkasi juuri sillä.

— Minun hevosellani?

— Niin.

Kowalski tarttui päähänsä.

— Jeesus natsarealainen, juutalaisten kuningas!. Tuo tänne se roisto, joka hänelle hevoseni antoi!

— Herra komendantti, sotamies ei ole syypää, sillä yö oli pimeä ja karkurin yllä oli sitäpaitsi herra komendantin puku. Hän ajoi aivan minun sivuitseni, enkä minäkään häntä tuntenut. Jos herra komendantti ei olisi istuutunut vankkureille, ei tätä olisi tapahtunut... Mitä on nyt tehtävä?

— Ota kiinni ja anna selkään!

— Nyt on jo myöhäistä. Hän karkasi teidän hevosellanne, ja se oli paras kaikista. Sitäpaitsi hän läksi jo ensimmäisten kukkojen laulaessa. Emme saa häntä enää kiinni.

— Turhaa on ajaa tuulta takaa! — sanoi Stankiewicz.

Kowalski kääntyi kiihtyneenä vankien puoleen:

— Te olette auttaneet häntä pakenemaan! Odottakaas, kyllä minä teille näytän!...

Hän puristi suuret kämmenensä nyrkkiin ja alkoi lähestyä heitä.

— Älä huuda, ja muista kenen kanssa puhut! — sanoi Mirski tuimasti.

Roch Kowalski säpsähti ja ojensihe vastentahtoisesti.

‒ Minne teidän on käsketty meidät viemään, viekää, mutta älkää pitäkö järin suurta suuta, sillä huomenna voitte olla meidän jokaisen käskettävissä.

Roch Kowalskin silmät menivät tapille, ja hän vaikeni.

— Turhaan te siinä päätänne puhki pohditte, herra Kowalski, — sanoi Oskierka. — Mitä sanoitte siitä, että me muka olisimme häntä auttaneet, on sulaa typeryyttä, sillä ensiksikin me nukuimme, ja toiseksi kukin meistä olisi mieluummin auttanut itseään kuin toista. Yksin olette syypää koko juttuun. Minä ensimmäisenä antaisin ampua teidät siitä, että te nukuitte kuin mäyrä ja sallitte vangin karata omassa kauhtanassanne ja kypärässänne, vieläpä omalla hevosellanne. Onhan se ennenkuulumatonta!

— Vanha veijari petti miehen! — sanoi Mirski.

— Jeesus Maaria! Hän on vienyt miekkanikin! — huusi Kowalski.

— Eikö miekka hänelle muka kelpaisi?-hymähti Stankiewicz. —

— Entä pistoli? Oliko sellaista?

— Olihan minulla! — vastasi Kowalski aivan hämmentyneenä tarttuen samassa päähänsä. — Ja hetmanin kirje Birźen komendantille! Mitä minä onneton nyt teen?!... Tuho tuli!... Paras olisi ampua kuula kallooni!...

— Sitä ei voi välttää! — sanoi Mirski töykeästi. — Mitenkä te nyt viette meidät Birźeen?... Te sanotte tuoneenne meidät vankeina, mutta me, arvoltamme vanhemmat soturit, sanomme, että teidät on viskattava tyrmään! Ketä luulette pikemmin uskottavan? Vai luuletteko, että ruotsalainen komendantti pidättää meidät vain herra Kowalskin pyynnöstä? Kyllä hän pikemmin uskoo meitä ja vangitsee teidät.

— Hukassa olen! Hukassa olen! — voihki Kowalski.

— Joutavaa! — sanoi Wolodyjowski.

— Mitä on tehtävä, herra komendantti? — kysyi rakuuna.

— Korjaa luusi! — kivahti Kowalski. — Tiedänkö minä mitä on tehtävä!... Iskeköön salama sinulta pään puhki!

— Ajakaa, ajakaa vain Birźeen... niin saatte nähdä, — sanoi Mirski.

— Takaisin Kiejdanyyn! — huusi Kowalski.

— Jollei teitä siellä panna seinää vastaan ja ammuta, niin peittyköön pääni sianharjaksilla! — huudahti Oskierka. — Kuinka te kehtaatte astua hetmanin kasvojen eteen? Hyi! Häpeä teitä odottaa... ja kuula kalloon — eikä mitään muuta!

— Muuta en ole ansainnutkaan! — huokasi onneton nuorimies.

— Typeryyksiä! Ainoastaan me voimme pelastaa teidät, — sanoi Oskierka. — Te tiedätte, että me olimme valmiit hetmanin kanssa lähtemään vaikka maailman ääriin ja kaatumaan. Monta kertaa olemme vuodattaneet vertamme isänmaan puolesta ja mielellämme vastedeskin vuodatamme, mutta hetmani on pettänyt isänmaan, antanut tämän maan vihollisen käsiin, yhdistynyt sen kanssa armollista kuningastamme vastaan, kuningasta, jolle olemme uskollisuutta vannoneet. Te luulette ehkä, että sellaisille sotilaille kuin me on ollut helppo rikkoa kuri ja asettua omaa hetmaniamme vastaan? Mutta se, joka nyt on hetmanin puolella, se on isänmaata vastaan! Joka on hetmanin puolella, on kuningasta vastaan ja isänmaan petturi! Me viskasimme komentosauvamme hetmanin jalkoihin, koska omatunto, velvollisuus ja kunnia niin käski. Ja kuka sen teki, minäkö vain yksin? Ei, myöskin herrat Mirski ja Stankiewicz, jotka ovat maamme parhaimpia ja kunnioitetuimpia sotureita!... Mutta ketkä jäivät hänen puolelleen? Roistot! Entä te, miks'ette seuraa teitä vanhempien ja kokeneempien miesten esimerkkiä? Tahdotteko häväistä nimenne, saada petturin maineen?... Kysykää omaltatunnoltanne mitä on tehtävä: palvellako Radziwillia, petturia, vai seuratako meitä, jotka tahdomme vuodattaa veremme isänmaan puolesta?

Nämä sanat näyttivät vaikuttaneen Kowalskiin kovasti.

— Mitä te minusta oikein tahdotte? — kysyi hän hetken kuluttua.

— Että te lähtisitte kanssamme Vitebskin vojevodan luo, joka tulee taistelemaan isänmaan puolesta.

— Mutta kun olen saanut käskyn viedä teidät Birźeen?...

— Puhu sille vielä! — sanoi Mirski tuskastuneena.

— Sitäpä juuri tahdomme, että te ette noudattaisi käskyä, vaan seuraisitte meitä, ymmärrättekö! — tiuskaisi Oskierka kärsimättömästi.

— Puhukaa mitä hyvänsä, mutta siitä ei tule mitään... Minä olen sotilas. Minkä arvoinen olisin, jos hetmanin jättäisin? Minä en määrää, vaan hän. Jos hän tekee syntiä, niin vastatkoon sekä omasta että minun puolestani, minun velvollisuuteni on vain totella!...

— Tehkää kuten haluatte! — huusi Mirski.