Part 18

»Suloinen tyttö! Ja niin hiton sievä!» — ajatteli hän. — »Armollinen Jumala, katso minun puoleeni, sillä tässä maailmassa ei ole orpoa, joka olisi niin hyljätty kuin minä. Sieluni ihan kihelmöi halusta saada uskollinen rakastettu, mutta mihin minä silmäni isken, sen sydämessä asuu jo joku muu soturi. Minne minä kulkuri joutunen?...»

- Entä mitä te aiotte tehdä sodan jälkeen? — kysyi neiti Elisabet Sielawska suu supussa viuhkallaan leyhyttäen.

— Menen luostariin! — vastata paukahdutti pieni ritari.

— Kuka puhuu luostarista pidoissa? — huudahti Kmicic iloisesti, nojautuen Oleńkan puoleen. — Hei, sehän on herra Wolodyjowski.

— Te ette ainakaan sitä ajattele, sen uskon! — virkkoi Michal.

Silloin hiveli Oleńkan suloinen ääni hänen korviaan:

— Ei teidänkään tarvitse sellaista ajatella. Jumala antaa kyllä teille vaimon, yhtä hyvän ja kunnollisen kuin itsekin olette.

Vilpitön ja avosydäminen Michal tuli heti liikutetuksi.

— Jos joku minulle huilulla soittelisi, niin se ei tuntuisi minusta niin suloiselta kuin teidän äänenne!

Yhä yltyvä puheensorina painoi sanat kuulumattomiin. Maljat nousivat entistä sukkelammin, ja mieliala kohosi. Everstit väittelivät tulevasta sodasta rypistäen kulmakarvojaan ja lennättäen tulisia silmäyksiä. Herra Zagloba kertoi pöytäkunnalleen Zbarazin piirityksestä, niin että kuulijain poskia kuumoitti ja sydämiä sykähdytti. Tuntuisilta, kuin kuolemattoman »Jarema»-sotapäällikön henki olisi puhaltanut halki salin täyttäen soturien mielet sankarillisella innostuksella.

Salin toisessa päässä alkoi suuri kello lyödä kahtatoista ilmoittaen puoliyön tulosta, ja samalla tärisytti linnan pihalta kuuluva tykkien jyske ikkunoita ja muureja.

Keskustelut taukosivat, tuli hiljaisuus.

Yht'äkkiä huudettiin pöydän keskustasta:

— Piispa Parczewski pyörtyi! Vettä!

Syntyi hälinä, kun useat hyppäsivät tuoleiltaan ylös paremmin nähdäkseen, mitä oli tapahtunut. Piispaa oli ruvennut niin heikottamaan, että hovimarsalkan täytyi tukea häntä kaksin käsin kainaloista Wendenin vojevodattaren pirskottaessa vettä piispan kasvoille..

Samassa ikkunoita tärisytti uusi jyrähdys, sitten kolmas, sitten neljäs...

— Eläköön Puola! Pereant hostes! [Surma vihollisille!] — huusi Zagloba, mutta tykkien jyske vaimensi hänen huutonsa.

Laskettiin laukauksia: Kymmenen, yksitoista, kaksitoista...

Ikkunaruudut helisivät. Tulenliekit lepattivat.

- Kolmetoista, neljätoista... Piispa on tottumaton jyskeeseen... Hän on pilannut ilon, sillä ruhtinaskin näyttää synkemmältä... Katsokaa, hyvät herrat, hän istuu kuin kivettynyt!... Viisitoista, kuusitoista... Hei, paukkuu kuin sodassa! Yhdeksäntoista, kaksikymmentä!

— Hiljaa siellä! Ruhtinas aikoo puhua! — huudettiin eri kulmilta pöytää.

Syntyi syvä hiljaisuus, ja kaikki katseet kohdistuivat Radziwilliin, joka seisoi kuin jättiläinen malja kädessä. Mutta mitä läsnäolijat näkivätkään!...

Hänen kasvonsa näyttivät suorastaan kauheilta, sillä ne eivät olleet kalpeat, vaan siniset, ja hymy, jonka ruhtinas oli pakottanut kasvoilleen, oli muuttunut suonenvetoiseksi irvistykseksi. Hänen hengityksensä muuttui yhä raskaammaksi, leveä rinta aaltoili kullatun viitan alla ja silmät olivat puoleksi ummessa. Hänen mahtavissa kasvoissaan oli jotakin kauhistuttavaa ja jääkylmää kuin kuolevan ilmeessä.

- Mikä häntä vaivaa? — kuiskattiin salissa rauhattomasti.

Ja pahaaennustava aavistus kouristi kaikkien sydämiä, levoton odotus nousi kaikkien kasvoille.

— Hyvät herrat!... Useat teistä... tulevat varmaan ihmettelemään... tätä maljaa... mutta se, joka minuun luottaa ja uskoo... joka toivoo isänmaalleen parasta... ja joka tahtoo pysyä minun huoneeni ystävänä... se kohottaa tämän maljan mielellään... ja yhtyy minuun: Vivat Carolus Gustavus rex!... joka tästä päivästä on meidän armollisin hallitsijamme!

— Vivat! — toistivat lähetit Lewenhaupt ja Skytte ja muutamat ulkomaalaiset upseerit.

Mutta muualla salissa vallitsi kolkko hiljaisuus. Everstit ja aateliset katsoivat toisiinsa hämmästyneinä, ikäänkuin kysyen, oliko ruhtinas menettänyt järkensä. Vihdoin kuului eri puolilta pöytää ääniä:

— Kuulimmeko oikein? Mitä tämä on? Sitten oli taas hiljaista.

Radziwill seisoi yhä ja hengitti täysin rinnoin, ikäänkuin raskas taakka olisi romahtanut hänen hartioiltaan. Kasvojen väri muuttui vähitellen entiselleen. Vihdoin hän kääntyi herra Komorowskin puoleen ja sanoi:

— On aika tehdä sopimus tiettäväksi, jotta arvoisa aateli osaisi sitä noudattaa. Lukekaa!

Komorowski nousi, aukaisi edessään olevan pergamenttikäärön ja rupesi lukemaan kovaosaista sopimusta, joka alkoi näin:

— »Voimatta paremmin ja edullisemmin toimia nykyisissä onnettomissa olosuhteissa ja kadotettuamme kaiken toivon saada apua armollisimmalta kuninkaaltamme me Liettuan suuriruhtinaskunnan aateliset ja säädyt välttämättömyyden pakosta antaudumme Ruotsin armollisimman kuninkaan suojeluksen alaisiksi seuraavilla ehdoilla:

1) Taistelemme yhdessä yhteisiä vihollisia vastaan, lukuunottamatta Puolan kuningasta ja kruunua.

2) Liettuan suuriruhtinaskuntaa ei yhdistetä Ruotsiin, vaan tulee se olemaan tähän maahan samassa suhteessa kuin tähän saakka Puolaan, s.o. kansa kansan, senaatti senaatin ja ritaristo ritariston vertainen kaikissa suhteissa kummassakin maassa.

3) Äänestysoikeutta valtiopäivillä ei saa keneltäkään kieltää.

4) Uskonnonvapaus jääköön koskemattomaksi...»

Ja herra Komorowski luki yhä edelleen keskellä kauhun hiljaisuutta, mutta kun hän tuli siihen paikkaan, jossa sanottiin: »... Tämän sopimuksen me vahvistamme allekirjoituksillamme omasta ja jälkeentulevaistemme puolesta luvaten ja sitoutuen...» — niin silloin kävi humaus yli salin kuin myrsky olisi nousemassa. Mutta ennenkuin myrsky ennätti puhjeta, puuttui harmaapäinen herra Stankiewicz puheeseen ja alkoi rukoilla:

— Teidän ruhtinaallinen ylhäisyytenne! Me emme voi uskoa korviamme! Kristuksen nimessä! Näinkö on Wladyslawin ja Sigismund Augustuksen työ menevä hukkaan? Kuinka me voimme ja onko meillä oikeutta hylätä veljemme ja ryhtyä liittoon vihollisen kanssa? Teidän ruhtinaallinen ylhäisyytenne, muistakaa nimeänne, jota kannatte, muistakaa isänmaalle tekemiänne palveluksia, muistakaa sukunne tähän saakka tahratonta kunniaa ja hävittäkää tuo häpeällinen asiakirja! Tiedän, etten rukoile teitä vain omassa nimessäni, vaan kaikkien täällä olevien soturien ja aatelisten nimissä. Meilläkin täytyy olla oikeus saada päättää omasta kohtalostamme. Teidän ruhtinaallinen ylhäisyytenne, älkää tehkö sitä, vielä on aikaa muuttaa päätös!... Olkaa armollinen itsellenne, olkaa armollinen meille, olkaa armollinen isänmaalle!

— Älkää tehkö sitä! Olkaa armollinen! — huusivat sadat äänet.

Ja kaikki everstit riensivät hänen luokseen, harmaapäinen Stankiewicz lankesi polvilleen, ja yhä kovemmin kaikuivat äänet:

— Älkää tehkö sitä! Olkaa meille armollinen! Radziwill nosti päänsä mahtavasti; hänen silmänsä säihkyivät vihasta. Hän lausui:

— Tekö, hyvät herrat, ensimmäisinä tahdotte osoittaa uppiniskaisuutta? Sopiiko soturin vastustaa päällikkönsä ja hetmanin tahtoa? Tahdotteko te opettaa minulle, mikä on isänmaan paras? Täällä ei nyt pidetä valtiopäiviä eikä kysytä teidän mielipidettänne, ja minä vastaan teoistani Jumalan edessä!

Hän löi kämmenellään leveään rintaansa katsoen säihkyvin silmin sotureihin ja kuulutti kohta kovalla äänellä:

— Ken ei ole minun puolellani, se on minua vastaan! Minä tunnen teidät ja tiesin, mitä oli tapahtuva... Mutta muistakaa, että miekka riippuu päittenne päällä!...

Samassa kuului kaksin käsin päätään pitelevän Stanislaw Skrzetuskin epätoivoinen huudahdus:

— Älkää rukoilko häntä, se on turhaa! Hän on kauan kantanut sydämellään tuota käärmettä!... Voi sinua, Puola raukka! Voi meitä kaikkia!

— Kaksi ylimystä pettää isänmaansa kumpikin eri puolella valtakuntaa! — huudahti Jan Skrzetuski. — Kirous tälle talolle... häpeä ja Jumalan viha!

Herra Zagloba, joka tähän saakka oli ollut mykkänä, kuin hämmästyksen lyömänä, puhkesi puheeseen:

— Kysykää häneltä, paljonko ruotsalaiset ovat hänestä maksaneet? Montako killinkiä? Äh, sinä Juudas Iskariot! Kuolkoon hän epätoivosta! Sammukoon hänen sukunsa! Piesköön saatana sielun hänen ruumiistaan! Petturi! Petturi! Kolminkertaisesti: petturi!

Epätoivon vimmassa sieppasi Stankiewicz vyöstään everstin komentosauvan ja viskasi sen ruhtinaan jalkoihin, että lattia kolisi. Toisena viskasi komentosauvansa Mirski, kolmantena Jozefowicz, neljäntenä Hoszczyc, viidentenä kalmankalpea Wolodyjowski, kuudentena Oskierka. Sauvat kolisivat ja yhä äänekkäämmin huudettiin:

— Petturi, petturi!...

Veri syöksähti mahtavan magnaatin päähän, ja hänen kasvonsa muuttuivat sinisenpunaisiksi. Näytti siltä kuin olisi hän pian kaatunut kuolleena maahan.

— Ganchoff ja Kmicic! Tännepäin! — huusi hän peloittavalla äänellä.

Samassa paukahti neljä saliin johtavaa pariovea auki, ja oviin ilmaantui skottilaista jalkaväkeä, synkkää ja uhkaavaa, musketit käsissä. Pääovesta marssi Ganchoff sisään valitun osaston etunenässä.

— Seis! — komensi ruhtinas.

Sitten hän kääntyi everstien puoleen:

— Ne, jotka ovat minun puolellani, menkööt salin oikealle sivustalle!

— Minä olen sotilas ja tottelen hetmaniani. Jumala minut tuomitkoon! — sanoi Charlamp siirtyen oikealle puolelle salia.

— Niin minäkin! — yhtyi eversti Mieleszko.

— Kansalaisena minä panen vastalauseen, mutta sotilaana minun täytyy totella, — sanoi Niewiarowski, joka, vaikka olikin viskannut pois komentosauvansa, nähtävästi Radziwillin vihaa peläten taipui.

Heitä seurasi muutamia muita upseereja ja joukko aatelisia. Mutta Mirski, Stankiewicz, Wolodyjowski, Hoszczyc, Oskierka, molemmat Skrzetuskit, Zagloba ja suuri osa upseereja ja aatelia jäi seisomaan paikoilleen.

Skottilainen jalkaväki piiritti nämä muurina.

Kun ruhtinas oli kohottanut maljan Kaarle Kustaalle, oli Kmicic muiden mukana syöksynyt pystyyn, hänen silmänsä olivat suurentuneet kauhusta, ja hän oli kuin kivettyneenä jäänyt seisomaan mutisten:

— Jumala!... Jumala!... Jumala!... Mitä olen tehnyt?

Silloin hän oli kuullut äänen kuiskaavan hiljaa läheltään:

— Andrzej!... Andrzej!...

— Olen iäksi kirottu! Nielköön maa minut!... — vaikeroi ritari tarttuen molemmin käsin tukkaansa.

Neiti Billewiczin kasvot sävähtivät punaisiksi, ja tähdenkirkkaat silmät iskivät Kmiciciin:

— Häpeä niille, jotka asettuvat hetmanin puolelle!... Valitkaa!... Kaikkivaltias Jumala!... Mitä teette?... Valitkaa!...

— Jumala!... Jumala!... voihki Kmicic. Sillävälin huudot yhä kajahtelivat salissa, toiset viskasivat vielä komentosauvojaan ruhtinaan jalkoihin, mutta Kmicic ei liittynyt heihin. Hän ei lähtenyt myöskään paikaltaan, kun ruhtinas huusi: »Ganchoff ja Kmicic! Tännepäin!» ja kun skottilainen jalkaväenosasto marssi saliin. Hän seisoi liikkumattomana murheen ja epätoivon murtamana tuijottaen mielettömästi eteensä huulet sinisinä.

Yht'äkkiä hän kääntyi neiti Billewiczin puoleen ojentaen kätensä.

— Oleńka!... Oleńka!... — huusi hän valittavalla äänellä kuin lapsi, jota on kohdannut vääryys.

Mutta Oleńka peräytyi hänen luotaan inhon ja vihan ilme kasvoillaan.

— Pois... petturi! — vastasi hän lujasti. Samassa Ganchoff komensi: »Eteenpäin, mars!» ja skottilaiset marssivat pois vieden vangit mukanaan.

Kmicic läksi heidän jälkeensä kuin unissakävijä tajuamatta minne ja miksi menee.

Pidot olivat päättyneet...

NELJÄSTOISTA LUKU.

Vielä samana yönä ruhtinas neuvotteli pitkän aikaa Wendenin vojevodan, herra Korfin ja ruotsalaisten lähettien kanssa. Sopimuksen julkaiseminen oli pettänyt hänen toiveensa ja paljastanut synkän tulevaisuuden. Hän oli kyllä laskenut saavansa kokea vastarintaa, mutta hän oli myöskin toivonut puoluelaisia; vastustus oli kuitenkin paljon suurempi kuin mitä hän oli arvellut. Paitsi muutamia kymmeniä kalvinilaisia aatelismiehiä ja kourallista ulkomaalaisia upseereja, joilla tässä asiassa ei voinut olla sananvaltaa, olivat kaikki asettuneet sopimusta vastaan, jonka hän oli tehnyt Ruotsin kuninkaan Kaarle Kustaan tai oikeammin hänen sotamarsalkkansa ja lankonsa Magnus Gabriel de la Gardien kanssa.

Ruhtinas oli tosin käskenyt vangitsemaan uppiniskaiset upseerit — mutta mitä hyötyä siitä oli? Mitä miehistö sanoisi sellaisesta? Tulisihan se vaatimaan päällikkönsä. Ja jollei se hyvällä saisi, niin se ottaisi ne kapinalla tai väkivallalla. Entä mitä tässä tapauksessa ylpeällä ruhtinaalla olisi paitsi muutamia rakuunarykmenttejä ja ulkomaalaista jalkaväkeä?

Sitten koko muu maa, koko sotaisa aatelisto- ja Sapieha, Vitebskin vojevoda, Radziwillien julma vastustaja, joka valtakunnan jakamattomuuden nimessä oli valmis sotaan vaikka koko maailmaa vastaan. Nuo everstit, joilta hän kuitenkaan ei voinut panna päätä poikki, ja nuo puolalaiset lippukunnat nousisivat yhdessä maan kaikkien sotavoimien kanssa Sapiehan johdolla häntä vastaan, ja ruhtinas Radziwill olisi ilman armeijaa, ilman kannattajia, ilman merkitystä... Mitä silloin voisikaan tapahtua?

Tällaiset kysymykset olivat peloittavia, sillä itse asemakin oli peloittava. Ruhtinas ymmärsi hyvin, että siinä tapauksessa sopimus, jota hän oli salaa niin ahkerasti valmistanut, menettäisi kaiken merkityksensä, ja ruotsalaiset alkaisivat häntä vähäksyä ja ehkäpä kostaakin kärsimänsä tappion. Ruhtinas oli tosin luovuttanut heille Birźensä uskollisuuden pantiksi, mutta siten hän oli vain entistä enemmän heikontanut voimiaan.

Kaarle Kustaa olisi valmis kaksin käsin kantamaan palkintoja ja kunnianosoituksia mahtavalle Radziwillille, mutta heikkoa ja kaikkien hylkäämää hän tulisi halveksimaan. Mutta jos onnen pyörä toisi voiton Jan Kasimirille, silloin olisi lopullinen tuho tullut tälle mahtavalle miehelle, jolla vielä aamulla ei ollut vertaistaan koko valtakunnassa.

Kun Wendenin vojevoda ja lähetit olivat lähteneet, alkoi ruhtinas kaksin käsin pusertaa polttavaa päätään ja kulkea nopein askelin pitkin huonetta... Linnan pihamaalta kuului skottilaisten vahtien huutoja ja lähtevien vaunujen jyrinää. Aateliset siellä läksivät talosta niin nopeasti kuin rutto olisi saastuttanut ruhtinaan komean palatsin Kiejdanyssa. Kauhea levottomuus kouristi Radziwillin sydäntä.

Toisinaan hänestä tuntui siltä, kuin hän ei olisikaan yksinään huoneessa, vaan kuin joku toinen kulkisi hänen vieressään ja kuiskaisi hänen korvaansa: yksinäisyyttä, köyhyyttä ja lisäksi häpeätä!... Oliko hän, Vilnon vojevoda ja suurhetmani, jo nöyryytetty ja hylätty? Kukapa olisi vielä eilen voinut uskoa, että Kruununmaassa ja Liettuassa, vieläpä koko maailmassa olisi ainoatakaan ihmistä, joka uskalsi huutaa hänelle vasten naamaa: »Petturi!» Ja nyt oli hän sen kuullut ja eli vielä, ja ne, jotka sen olivat huutaneet, elivät myöskin. Jos hän nyt palaisi saliin, toistaisi kaiku kai vieläkin: »Petturi! Petturi!»

Ja vimmattu viha täytti oligarkin rinnan. Hänen sieraimensa pullistuivat, silmät syytivät säkeniä, verisuonet otsassa turposivat. Hänen tahtoaan oli vastustettu! Ja kiihtynyt mielikuvitus loihti hänen näkyviinsä rangaistuksia ja kidutuksia noille kapinoitsijoille, jotka olivat rohjenneet olla seuraamatta häntä kuin koira isäntäänsä. Hän näki jo heidän verensä tippuvan pyövelin kirveestä, kuuli luitten rusketta ja nautiskeli verisissä mielikuvitteluissaan.

Mutta kun selvä järki muistutti hänelle, että koko sotaväki seisoo noitten kapinoitsijain takana, että hän ei rangaistuksen häntä kohtaamatta voisi ottaa heitä hengiltä, silloin palasi heti sietämätön, helvetillinen tuska hänen sieluunsa, ja joku alkoi taas kuiskata hänen korvaansa:

»Yksinäisyyttä, köyhyyttä, häpeätä...»

»Mitä? Eikö edes Radziwillilla ole oikeutta päättää maan kohtalosta? Antaa se Kaarle Kustaalle tai jättää Jan Kasimirille? Lahjoittaa se kenelle hyvänsä?»

Magnaatti katsoi hämmästyneenä eteensä.

Mitä ovat Radziwillit olleet? Mitä olivat he vielä eilen? Mitä on heistä sanottu kaikkialla Liettuassa? Onko kaikki harhaa? Eikö suurhetmanin rinnalla seiso Boguslaw-ruhtinas joukkoineen, hänen takanaan Brandenburgin suuriruhtinas ja kaikkien kolmen takana Kaarle Kustaa, Ruotsin kuningas voittoisine voimineen, joitten edessä saksalaiset äskettäin vapisivat? Ja ojentaapa itse Puolan valtakunta kätensä uutta hallitsijaa kohti ja nöyrtyy saatuaan ensimmäisen tiedon pohjolan jalopeuran tulosta. Kukapa voisi tehdä vastarintaa tälle kukistamattomalle voimalle?

Toisella puolella Ruotsin kuningas, Brandenburgin suuriruhtinas, Radziwillit, vieläpä tarvittaessa Chmielnicki kaikkine joukkoineen, Valakian hospodaari ja Siebenbürgenin Rakóczy, melkein puoli Euroopaa! — toisella puolella Vitebskin vojevoda ja muutamia uppiniskaisia everstejä!... Eikö se ole pilaa, komediaa?

Ruhtinas rupesi yht'äkkiä äänekkäästi nauramaan.

— Kautta Luciferin ja helvetin sotajoukkojen! Minä olen mahtanut tulla hulluksi!... Menköön vaikka joka sorkka Vitebskin vojevodan puolelle!

Mutta hetken kuluttua hänen kasvonsa synkkenivät taas.

— Mahtavat ottavat ainoastaan mahtavia liittolaisikseen. Jos Radziwill viskaa Liettuan ruotsalaisten jalkoihin, on hän oleva odotettu vieras, mutta jos hän pyytää apua Liettuaa vastaan, niin häntä tullaan halveksimaan...

Mitä tehdä?

Ulkomaalaiset upseerit tulisivat olemaan hänelle uskollisia, mutta heidän joukkonsa ovat riittämättömät, ja jos puolalaiset lippukunnat yhdistyvät Vitebskin vojevodaan, niin on maan kohtalo hänen käsissään. Muuten, jokainen noista ulkomaalaisista upseereista suoritti hyvin käskyn, mutta ei ajanut Radziwillin asiaa täydellä innostuksella, ei ollut sekä sotilas että puolalainen.

Tässä tarvittiin ehdottomasti maan omien miesten apua, sellaisten, jotka nimellään, urhoollisuudellaan, maineellaan ja rohkaisevalla esimerkillään saattaisivat temmata muut mukaansa... Tarvittiin ehdottomasti myöskin puoluelaisia, vaikkapa vain muodon vuoksi.

Mutta ketkä maan omista miehistä olivat liittyneet ruhtinaaseen? Charlamp, tuo vanha, kokenut sotilas, täsmällinen toimissaan, mutta ei mitään muuta. Sitäpaitsi vielä muutamia muita, jotka merkitsivät vieläkin vähemmän. Ei kukaan muu, ei yksikään sellaisista, joita sotajoukko seuraisi, ei yksikään niistä, jotka voisivat ajaa Radziwillin asiaa. Jäljellä oli vain Kmicic, nuori, yritteliäs, rohkea soturi, jolla oli kuuluisa nimi ja voimakas lippukunta, jonka hän oli osaksi omalla kustannuksellaan muodostanut, mies, joka oli kuin luotu johtamaan Liettuan kaikkia levottomia sieluja. Jos hän ottaisi Radziwillin asian omakseen, niin hän antautuisi sille koko sielullaan, seuraisi hetmaniansa sokeasti ja puhuisi kaikkialla hänen puolestaan. Sellainen apostoli merkitsisi enemmän kuin kokonaiset sotajoukot, kuin kokonaiset rykmentit ulkomaalaisia. Hän osaisi valaa nuoren ritariston mieleen omaa uskoaan ja koota Radziwillin leiriin vahvasti väkeä. Mutta hänkin epäröi huomattavasti. Hän ei tosin ollut viskannut komentosauvaansa vojevodan jalkoihin, mutta ei ollut myöskään asettunut hänen puolelleen.

»Kehenkään ei voi luottaa, kenestäkään ei voi olla varma», — ajatteli synkkä ruhtinas. — »Kaikki liittyvät Vitebskin vojevodaan, eikä kukaan tahdo kanssani jakaa...»

»Häpeätä!» — kuiskasi omatunto.

»Liettuaa!» — vastasi ylpeys.

Huoneessa alkoi pimetä, sillä kynttilät paloivat karstalle. Kuun valo tulvi ikkunoista sisälle. Radziwill tuijotti tuohon valovirtaan ja vaipui ajatuksiinsa.

Hänestä näytti, kuin kuunvalosta olisi muodostunut ihmisvartaloita, niitä muodostui yhä enemmän ja enemmän, kunnes vihdoin kokonainen sotajoukko marssi häntä kohti leveätä kuutamoista tietä pitkin. Siinä oli raskaita haarniskaisia husaari- ja kevyitä ratsuväenrykmenttejä, kokonainen metsä lippuja liehui niitten yläpuolella, ja ensimmäisenä ratsasti paljain päin muuan mies, nähtävästi triumfaattori, joka palasi voittoisasta taistelusta. Ympärillä vallitsi hiljaisuus, ja ruhtinas kuuli selvästi sotajoukkojen ja kansan huutoa: »Vivat defensor patriae! Vivat defensor patriae!» [Eläköön isänmaan pelastaja!] Sotajoukko lähestyi yhä; vihdoin hän saattoi erottaa ylipäällikön kasvonpiirteet. Komentosauvasta ja kädessä olevan kypärän monista viuhkoista päättäen se oli suurhetmani.

— Nimeen Isän ja Pojan! - Se on Sapieha, se on Vitebskin vojevoda! Entä missä minä olen? Mikä on tullut osakseni?

»Häpeä!» — kuiskaa omatunto.

»Liettua!» — vastaa ylpeys.

Ruhtinas löi kämmeniään yhteen. Viereisessä huoneessa vahtia pitävä Harasimowicz ilmaantui silmänräpäyksessä ovelle ja kumarsi syvään.

— Valoa! — käski ruhtinas. Harasimowicz niisti karstan kynttiläin sydämistä, poistui, mutta palasi tuossa tuokiossa tuoden kynttelikön.

— Teidän ylhäisyytenne, — sanoi hän, — on jo aika käydä levolle... Kukot ovat kiekuneet jo toistamiseen.

— Ei haluta! — vastasi ruhtinas. — Nukahdin vähäisen ja painajainen alkoi minua kiusata. Mitä uutta?

— Muuan aatelismies on tuonut kirjeen, mutta minä en rohjennut astua sisään kutsumatta.

— Anna se nopeasti tänne!

Harasimowicz ojensi sinetöidyn kirjeen, jonka ruhtinas avasi ja luki. Se kuului:

»Jumala varjelkoon teidän ylhäisyyttänne teoista, jotka voivat tuottaa suvullemme häpeätä ja turmiota! Pelkkä ajatuskin siihen suuntaan voi antaa, ei kruunua, vaan jouhipaidan. Sukumme suuruus on lähellä sydäntäni, kuten näkyy siitäkin, että olen Wienissä koettanut hankkia meille äänioikeuden keisarillisilla valtiopäivillä. Mutta isänmaatani yhtä vähän kuin kuningastani en petä minkään maallisen palkinnon tai mahtavuuden tähden, jottei minun moisen teon jälkeen tarvitsisi kantaa häpeätä elämässä ja kirousta kuolemassa. Ajatelkaa esi-isiemme ansioita ja tahratonta mainetta ja rukoilkaa armoa Jumalalta, niin kauan kuin vielä on mahdollista! Vihollinen piirittää minua Nieswiezissä, enkä tiedä, tuleeko tämä kirje perille, mutta vaikka joka hetki uhkaa minua häviöllä, niin en pyydä Jumalaa pelastamaan minua piirityksestä, vaan teitä moisista aikeista. Vaikkakin onnettomuus jo osaksi on tapahtunut, on vielä mahdollista peräytyä ja pikaisella parannuksella sovittaa synti. Älkää toivoko minulta apua, sillä sanon jo etukäteen, että huolimatta sukulaisuudestamme minä liityn sotavoimineni valtiovarainhoitajaan ja Vitebskin vojevodaan ja sata kertaa mieluummin käännän aseeni teidän ylhäisyyttänne vastaan kuin vapaaehtoisesti sekaannun moiseen häpeälliseen petokseen. Jumalan haltuun!

Michal Kazimierz Radziwill, Nieswieźin ja Olykan ruhtinas, Liettuan suuriruhtinaan pöydänkattaja.»

Kun hetmani oli lukenut kirjeen, antoi hän sen painua polvelleen ja alkoi huojuttaa päätään huulilla sairaalloinen hymy.

»Hänkin hylkää minut, sukulainen kieltää minut siitä syystä, että aioin antaa suvullemme ennenkuulumattoman loisteen!... Haa! Vaikeata! Jäljellä on vielä Boguslaw-serkkuni, joka ei minua jätä... Meidän puolellamme ovat suuriruhtinas ja Kaarle Kustaa, ja se, ken ei halua kylvää, se ei tule myöskään niittämään...»

»Häpeätä!» — kuiskasi omatunto.

— Haluaako teidän ylhäisyytenne antaa vastauksen? — kysyi Harasimowicz.

— Vastausta ei tule.

— Saanko mennä ja lähettää kamaripalvelijat?

— Odotahan... Ovatko kaikki vartijat paikoillaan?

— Ovat.

— Onko lippukunnille lähetetty käskyt?

— On.

— Mitä Kmicic tekee?

— On reuhtonut kuin hullu ja huutanut kuolemaa avukseen. Aikoi paeta Billewiczien jälkeen, mutta vartijat saivat kiinni. Tarttui miekkaan, mutta hänet sidottiin köysiin. Nyt hän makaa rauhallisena.

— Onko miekankantaja Billewicz lähtenyt?

— Ei ollut käskyä pidättää.

— Unohdin! — vastasi ruhtinas. — Avaa ikkuna, täällä on niin tukahduttava, ja hengenahdistus vaivaa minua. Sano Charlampille, että lähteköön heti Upitaan ja tuokoon tänne siellä olevan lippukunnan. Anna hänelle rahaa ja käske maksamaan sotilaille ensimmäisen neljänneksen palkka ja antamaan heidän huvitella... Sano myöskin, että hän saa Dydkiemen maatilan, jonka otan pois Wolodyjowskilta. Taas tuo hengenahdistus... Odota!

— Mitä suvaitsette, teidän ylhäisyytenne?

— Mitä Kmicic tekee?

‒ Kuten jo sanoin teidän ylhäisyydellenne, makaa rauhallisesti.

‒ Se on totta! Lähetä hänet tänne. Tahdon puhua hänen kanssaan. Mutta anna ottaa häneltä köydet pois.

— Teidän ylhäisyytenne, hän on hurjapäinen...

— Ole huoletta! Mene!