Part 17

— Koettelemuksen hetket lähestyvät... — vastasi ruhtinas synkästi, — ja mitä minun vihollisiini tulee, kuten herra Gosiewskiin, herra Judyckiin ja Vitebskin vojevodaan, niin he syöksisivät minut mielellään perikatoon. Niin se on! Minun sukuni vihollisten lukumäärä kasvaa, petoksia paljastuu ja isänmaata uhkaa vaara. Sentähden sanon: koettelemuksen hetket lähestyvät...

Kmicic vaikeni. Ruhtinaan viimeiset sanat eivät olleet luoneet valoa asiaan, ja turhaan hän kysyi itseltään, mikä saattoi tällä hetkellä uhata tuota mahtavaa Radziwillia? Olihan hän nyt voimakkaampi kuin milloinkaan ennen. Gosiewski ja Judycki olivat tosin hänelle vihamielisiä, mutta he olivat hänen hallussaan, ja mitä tuli Vitebskin vojevodaan, niin hän oli kunniallinen mies ja kunnon kansalainen, joka ei missään tapauksessa olisi ryhtynyt mihinkään juonitteluihin näin ennen sotaretkeä maan vihollisia vastaan.

— Jumala ties, mitä tämä kaikki merkitsee! — huudahti Kmicic, joka yleensä ei voinut pidättää ajatuksiaan tulemasta ilmi.

— Tänään käsität vielä kaikki, — vastasi ruhtinas rauhallisesti. — Mutta lähtekäämme nyt saliin.

He kulkivat useitten huoneitten lävitse. Jo kuului suuresta salista orkesterin soittoa, jota johti Boguslaw-ruhtinaan tilaisuutta varten lähettämä ranskalainen. Soitettiin menuettia, joka oli siihen aikaan muodissa Ranskan hovissa. Lempeät sävelet sulivat puheensorinaan. Ruhtinas Radziwill pysähtyi ja kuunteli.

— Jumala varjelkoon, — sanoi hän, — etteivät kaikki vieraani, jotka nyt kattojeni alla juhlivat, huomenna liittyisi vihollisiini.

— Teidän ylhäisyytenne, — vastasi Kmicic, — minä toivon, ettei vieraittenne joukossa ole ainoatakaan Ruotsin puoluelaista.

Radziwill säpsähti ja pysähtyi.

— Mitä sinä tarkoitat?

— Sitä vain, että siellä on pelkkiä kunnon sotilaita huvittelemassa.

— Käykäämme eteenpäin... Aika on näyttävä ja Jumala tuomitseva, kuka on kunnon mies. Käykäämme eteenpäin!

Salin oven edessä seisoi kaksitoista kuvankaunista, loistavasti puettua hovipoikaa, jotka hetmanin lähestyessä asettuivat kahteen riviin. — Onko hänen ylhäisyytensä ruhtinatar jo mennyt saliin? — kysyi ruhtinas.

— Kyllä, teidän ylhäisyytenne.

— Entä lähetit?

— Myöskin.

— Avatkaa!

Ovet avautuivat selko selälleen, ja salista tulvahtava valo valaisi hetmanin mahtavan vartalon, kun hän Kmicicin ja hovipoikien seuraamana meni korokkeelle, jolle oli asetettu nojatuoleja ylhäisimpiä vieraita varten.

Kohina kävi yli salin, kaikki katseet suuntautuivat ruhtinaaseen, ja sadoista rinnoista kajahti:

— Eläköön Radziwill! Eläköön hetmani! Eläköön!

Ruhtinas kumarsi ja alkoi tervehtiä korokkeelle kokoontuneita vieraita, jotka olivat nousseet seisomaan hänen astuessaan saliin. Paitsi ruhtinatarta itseään, ruotsalaisia lähettejä ja venäläistä lähettiä oli siellä koko joukko puolalaisia ylimyksiä.

Kuten kohtelias isäntä ainakin, hetmani ensiksi tervehti lähettejä, joitten kanssa hän vaihtoi muutamia ystävällisiä sanoja. Tervehdittyään kaikkia hän istuutui korkeaselkäiseen suojakatteella varustettuun nojatuoliin ja silmäili sitten yli salin, jossa eläköönhuudot vielä kajahtelivat.

Kmicic, joka seisoi ruhtinaan istuimen takana, katseli myöskin väkijoukkoa. Hänen katseensa siirtyi kasvoista kasvoihin etsien niitä rakkaita piirteitä, jotka nyt hänen mielessään kuvastuivat. Hänen sydämensä jyskytti.

»Hän on täällä! Hetken kuluttua saan nähdä hänet, puhua hänen kanssaan!...» — ajatteli Kmicic etsien katseellaan yhä innokkaammin. — »Kas tuolla! Viuhkan laidan yli näkyvät mustat kulmakarvat, valkea otsa ja vaalea tukka! Se on hän!»

Kmicic pidätti hengitystään ikäänkuin peläten, että näky katoaisi, mutta samassa viuhka painui alas, kasvot paljastuivat — ei, se ei ollutkaan Oleńka, hänen rakastettunsa, rakkaimpansa. Ja ritarin katse lensi edelleen pitkin hentoja vartaloita, viuhkoja, samettia, kukkeita kasvoja... Mutta se ei ollut hän, ei ollut hän! Kas tuolla! — Ikkunan edessä vilahti jotakin valkeata, ritarin silmissä alkoi hämärtyä — se oli Oleńka, hänen rakastettunsa, rakkaimpansa...

Soittokunta alkoi taas soittaa, väkiryhmät liikkua, naiset niiata sirosti, komeat kavaljeerit vilahtaa ohi, mutta Kmicic on kuin sokea, kuin mykkä, hän ei huomaa mitään, ei kuule mitään ja tuijottaa vain, ikäänkuin nyt vasta ensi kerran näkisi tytön. Mutta Oleńka ei olekaan sama kuin Wodoktyssa. Tässä suuressa salissa ja tässä ihmispaljoudessa hän näyttää pienemmältä, ja hänen kasvonsakin ovat pienemmät, lapselliset. Ottaako hänet käsivarrelle ja painaa rintaansa vastaan! Kyllä hän on sentään sama: samat piirteet, sama suloinen suu, samat poskipäitä varjostavat silmäripset ja sama otsa, kirkas ja tyyni... Ja muistot alkavat kiitää Andrzej—herran mielessä kuin parvi salamoita: tupa Wodoktyssa, jolloin hän ensikerran näki tytön, hiljaiset suojat, joissa he istuivat kahden kesken... Kuinka suloista muistella!... Ja rekiretki Mitrunyyn, jolloin hän suuteli häntä!... Mutta sitten alkoi maailma vieroittaa heitä toisistaan ja rikkoa heidän välejään. »Lyököön salama heidät säpäleiksi!» — kohisi Kmicicin sielussa. — »Mikä on ollutkaan omani ja mitä olen menettänyt! Kuinka lähellä hän olikaan ja kuinka kaukana nyt! Tuolla hän nyt istuu kuin vieras eikä tiedä, että minä olen täällä...»

Ja vihansekainen epätoivo valtasi Andrzej-herran, epätoivo, joka ei löytänyt muuta ilmaisua kuin huulille hukkuvan huokauksen:

— Ah Oleńka! Ah Oleńka!...

Usein oli Andrzej Kmicic ollut suutuksissaan itselleen entisten tekojensa tähden, niin suutuksissa, että hänen olisi tehnyt mieli käskeä omaa väkeään antamaan itselleen sata paria raippoja, mutta milloinkaan hän ei kuitenkaan ollut ollut niin vihoissaan itselleen kuin nyt nähdessään Oleńkan taas pitkästä aikaa ja kauniimpana ja ihanampana kuin mitä hän oli kuvitellutkaan. Tällä hetkellä hän olisi tahtonut purkaa kiukkunsa itseään vastaan, mutta kun hän oli keskellä ihmisten paljoutta ja ylhäisessä seurassa, niin hänen täytyi vain tyytyä puremaan hammasta ja ajattelemaan itsekseen ikäänkuin omaa tuskaansa lisäten:

»Se on oikein sinulle, lurjus, aivan oikein!»

Samassa soittokunta taukosi soittamasta, ja Andrzej kuuli hetmanin sanovan hänelle:

— Lähdepäs kanssani!

Kmicic havahtui ajatuksistaan.

Ruhtinas astui alas korokkeelta ja painui vieraitten joukkoon. Hänen kasvoillaan oli lempeä hymy, mikä näytti antavan hänen olemukselleen vielä enemmän majesteetin ylevyyttä. Milloin hän pysähtyi jonkun kunnianarvoisan matronan, milloin ylimyksen tai upseerin eteen, ja kaikille hänellä oli ystävällinen sana sanottavana, kaikkien sydämet hän voitti. Hän lähestyi rosienilaista miekankantajaa, herra Billewicziä, ja sanoi:

— Kiitän sinua, vanha ystäväni, että tulit, vaikka minulla olisi oikeus suuttuakin. Eihän Billewicze ole kovinkaan kaukana Kiejdanysta, ja kuitenkin olet harvinainen vieras talossani.

— Teidän ylhäisyytenne, — vastasi miekankantaja kumartaen syvään, — olisi rikos isänmaata kohtaan tuhlata kallista aikaanne.

— Olen kovasti ajatellut kostaa ja ajaa Billewiczeen. Luulen, ettet ajaisi luotasi vanhaa kumppaniasi.

Herra miekankantaja punastui onnesta.

— Mutta ei ole ollut aikaa!... Sitten kun naitat pois sukulaisesi Heraklius vainajan pojantyttären, silloin tulen varmasti häihin.

— Jumala suokoon sen tapahtua mahdollisimman pian! — huudahti herra miekankantaja.

— Nyt esittelen sinulle herra Kmicicin, orszalaisen lipunkantajan, joka on sukua Kiszekeille ja näiden kautta Radziwilleille. Sinä olet varmaankin kuullut hänestä Heraklius vainajalta, joka rakasti Kmiciciä kuin veljiään...

— Nöyrin palvelijanne, nöyrin palvelijanne! — toisti herra miekankantaja ihmetellen nuoren ritarin ylhäistä sukua, josta Radziwill itse teki selvää.

— Tervehdin teitä, herra miekankantaja, sydämellisesti ja tarjoan teille palvelustani, — sanoi Andrzej rauhallisesti ja ehkä hieman ylpeästikin.

— Eversti Heraklius vainaja oli minulle kuin isä ja hyväntekijä, ja vaikka hänen toivomuksensa sittemmin ei toteutunutkaan, rakastan minä Billewiczejä yhä kuin sukulaisiani.

— Etenkin muuatta neiti Billewicziä, — sanoi ruhtinas laskien kätensä nuoren miehen olkapäille.

— Hän on uskonut sen minulle jo aikoja sitten.

— Ja jokaiselle tunnustan sen suoraan! — huudahti Kmicic tulisesti.

— Levollisesti, levollisesti! — huomautti ruhtinas. — Kuten näkyy, on tässä kavaljeerissa tulta, mikä on saattanut hänet tekemään kolttosia. Mutta kun hän on vielä nuori ja minun erikoisessa suojeluksessani, niin toivon, että meidän esirukouksemme hänen puolestaan saavat kysymyksessä olevan suloisen tuomarin muuttamaan tuomionsa.

— Teidän ylhäisyytenne menetelköön mielensä mukaan! — vastasi herra miekankantaja. — Tyttö rukka on vastaava kuten tuo pakanallinen papitar Aleksanterille kerran: »Kukapa sinua voisi vastustaa!»

— Ja me, kuten makedonialainen hallitsija aikanaan, uskomme tuohon ennustukseen, — sanoi ruhtinas nauraen. — No niin, riittäköön! Mutta viehän nyt meidät suloisen sukulaisesi luo, jotta minäkin saisin nähdä hänet. Käyköön eversti Heraklius vainajan toivomus pian toteen!

— Kuten suvaitsette käskeä!... Tyttö istuu tuolla meidän sukulaisemme neiti Wojnillowiczin seurassa. Pyydän jo etukäteen anteeksi, jos hän joutuu hämilleen, sillä minulla ei ole ollut tilaisuutta valmistaa häntä tähän.

Herra miekankantajan arvelu toteutuikin. Kaikeksi onneksi Oleńka oli jo nähnyt Andrzej-herran hetmanin rinnalla ja ennättänyt toipua; hän oli melkein mennyt tainnoksiin. Hän katsoi nuoreen ritariin kuin johonkin henki-ilmestykseen toisesta maailmasta. Kesti kauan, ennenkuin hän uskoi silmiään. Hän oli kuvitellut onnettoman Kmicicin harhailevan jossakin metsässä kodittomana tai istuvan vangittuna tyrmässä ja katselevan rautaisen ristikon takaa Jumalan vapaaseen maailmaan. Jumala yksin tietää, mikä sanomaton epätoivo oli jäytänyt hänen sydäntään ajatellessaan kadonnutta miestä, Jumala yksin saattoi laskea kyynelet, jotka hän oli vuodattanut julman, mutta ansaitun kohtalon tähden. Ja sitten Kmicic onkin Kiejdanyssa vapaana, hetmanin rinnalla, ylpeänä ja solakkana koreassa puvussaan ratsumestarinbuzdygani vyöllä, pää pystyssä ja kasvoilla tuima ilme ja — suurhetmani itse, Radziwill itse laskee tuttavallisesti kätensä hänen olkapäälleen. Ihmeellisiä, ristiriitaisia tunteita syttyi tytön sydämessä: hän tunsi suurta helpotusta, kuin raskas taakka olisi vierähtänyt hänen hartioiltaan, jonkinlaista sääliä turhaan vuodatettujen runsaitten kyynelten tähden, tyytymättömyyttä, jota tuntee jokainen kunnon ihminen nähdessään syntien ja rikosten jääneen rankaisematta, ja vihdoin iloa, omain voimainsa väheksymistä ja pelkoa lähentelevää kummastusta tuota nuorta miestä kohtaan, joka oli jaksanut kohota sellaisesta turmiosta.

Ruhtinas, miekankantaja ja Kmicic olivat lopettaneet keskustelunsa ja alkoivat lähestyä. Neitonen painoi katseensa alas ja kohotti olkapäänsä kuin lintu siipensä tahtoessaan kätkeä päänsä niitten suojaan. Hän oli aivan varma, että he tulevat hänen luokseen. Kohottamatta katsettaan hän näki heidät ja tunsi, kuinka he lähestyivät lähestymistään ja pysähtyivät hänen eteensä. Hän oli niin varma siitä, että silmäilemättä tulijoihin nousi ja kumarsi syvään ruhtinaalle.

Tämä seisoi todellakin hänen edessään ja virkkoi:

— Hyvä Jumala! Nyt en ihmettele enää nuorta ystävääni, sillä tyttö on kaunis kuin kukkanen!... Terve tuloa talooni, hyvä neiti! Tunnetteko minua?

— Tunnen, teidän ylhäisyytenne, — vastasi Oleńka.

— Mutta minä en olisi tuntenut teitä. Kun näin teidät viimeksi, olitte vielä kehittymätön tyttönen vailla sitä suloutta, mikä teissä nyt on... Sallikaa minun nähdä silmänne... Hyvä Jumala! Onnellinen se sukeltaja, joka löytää tuollaisen helmen; mutta onneton se, joka on löytänyt ja kadottanut. Tämä teidän edessänne seisova kavaljeeri on noita onnettomia. Tunnetteko hänetkin?

— Tunnen, — kuiskasi Oleńka katse maahan painuneena.

— Hän on suuri syntinen ja tulee nyt teidän luoksenne synnintunnustuksille... Pankaa hänelle mitä ehtoja hyvänsä, mutta älkää kieltäkö ehdottomasti, sillä epätoivoissaan hän voisi tehdä vielä suurempia syntejä.

Nyt ruhtinas kääntyi herra miekankantajan ja neiti Wojnillowiczin puoleen.

— Jättäkäämme nuoret rauhaan, jottemme häiritse synnintunnustusta. Sitäpaitsi minun uskoni kieltää minua olemasta läsnä sellaisessa toimituksessa.

Hetkisen kuluttua Andrzej ja Oleńka olivat kahden.

Tytön sydän tykytti kuin kyyhkysen, jonka yläpuolella haukka leijailee. Myöskin Andrzej oli hyvin liikutettu. Hänen rohkeutensa ja varmuutensa oh kaikonnut kauas pois. Jonkin aikaa molemmat olivat puhumatta.

Vihdoin katkaisi Andrzejn painunut ääni vaitiolon:

— Etkö luullut näkeväsi minua täällä, Oleńka?

— En, — kuiskasi neitonen.

— Hyväinen aika, vaikka tataari seisoisi nyt tässä edessäsi, et sinä voisi olla pelokkaampi! Älä pelkää! Katsohan kuinka paljon väkeä! Minä en voisi tehdä sinulle mitään pahaa, sillä olen päättänyt kunnioittaa sinua, luota nyt minuun!

Neitonen kohotti katseensa ja silmäili häntä.

— Kuinka voisin luottaa?...

— Se on totta, minä olen tehnyt syntiä, mutta sehän on kaikki jo ohi eikä tule toistumaan... Maatessani kaksintaistelun jälkeen kuolemaisillani sanoin itselleni: minä en ota häntä väkivoimalla, en miekalla enkä tulella, vaan hyvillä töillä tahdon ansaita hänen anteeksiantamuksensa!... Eihän liene hänen sydämensä kivestä, mielipahansa katoaa, hän huomaa parannukseni ja antaa anteeksi... Minä olen siis päättänyt tehdä parannuksen ja pidän sanani... Jumala antoikin minulle heti siunauksensa, sillä Wolodyjowski toi minulle käskykirjeen. Hän olisi saanut olla antamatta sitä, mutta hän antoi, se kunnon mies! Siten minun ei tarvinnut mennä oikeuteen vastaamaan teoistani, koska tulin olemaan vastuussa vain hetmanille. Minä tunnustin kaikki syntini ruhtinaalle kuin isälle, eikä hän ainoastaan suonut anteeksi, vaan lupasi hyvittää kaikki ja suojella minua ihmisten vihaa vastaan... Jumala häntä siunatkoon! En ole enää mikään karkuri, Oleńka, teen sovinnon ihmisten kanssa, voitan kunniani takaisin, palvelen isänmaata, hyvitän kaiken pahan, mitä olen tehnyt... Oleńka! Mitä sanot tähän?... Etkö tahdo sanoa minulle kaunista sanaa?

Ja Kmicic katsoi häneen hartaasti ja pani kätensä ristiin, ikäänkuin olisi rukoillut.

— Voinko uskoa tähän? — kuiskasi Oleńka.

— Voit, kautta Jumalani! — vastasi Kmicic. — Ruhtinas uskoi ja herra Wolodyjowski myöskin. He tiesivät kaikki rikokseni ja uskoivat kuitenkin... Miks'et sinä yksin uskoisi sitten?

— Siksi, että olen nähnyt aiheuttamanne kyynelet... siksi, että olen nähnyt haudat, joille ruoho ei ole vielä kasvanut...

— Se kasvaa kyllä, ja kyynelet kuivaan kyllä.

— Tehkää se ensin.

— Suo minulle edes toiveita, että kun olen sen tehnyt, olen myöskin ansainnut sinut... Kyllä kelpaa sanoa: »Tee ensin!» Entä jos teen sen, ja sinä sillä aikaa menet naimisiin toisen kanssa? Jumala sellaisesta varjelkoon, sillä silloin tulisin hulluksi! Minä rukoilen sinua, Oleńka, lupaa minulle, etten menetä sinua, ennenkuin olen sopinut teidän aatelistenne kanssa. Muistatko, mitä kirjeessä kirjoitit? Minä olen säilyttänyt kirjeesi ja luen sitä yhä uudelleen, kun mieleni käy murheiseksi. En pyydä mitään muuta kuin että lupaat minua odottaa ja olla menemättä toisen kanssa naimisiin?

— Tiedättehän, etten, testamentin mukaan, saa sitä tehdä. Luostariin vain voin mennä.

— Oh, mitä kuulen! Heitä mielestäsi luostari, muuten minä tässä kaikkien nähden lankean polvilleni sinun eteesi ja rukoilen, ettet sinne menisi. Herra Wolodyjowskille et suostunut, minä tiedän, hän itse kertoi siitä minulle. Hän juuri kehoitti minua hyvillä töillä voittamaan sydämesi... Mutta mitä nekään minua auttaisivat, jos menet luostariin? Sinä sanot, että hyvää on tehtävä hyvän vuoksi, mutta minä sanon, että rakastan sinua mielettömästi, ja sillä hyvä. Kun olit lähtenyt Wodoktysta, aloin etsiä sinua heti vuoteelta noustuani. Muodostin lippukuntaa, joka hetki oli varattu, minulla oli tuskin aikaa syödä ja nukkua, ja kuitenkin minä etsin sinua. Niin on asian laita, etten voi elää, etten saa rauhaa ilman sinua. Elin sitten pelkillä muistoilla. Mutta saatuani vihdoin tietää sinun olevan herra miekankantajan luona Billewiczessä, täytyi minun ruveta kamppailemaan ajatusteni kanssa kuin karhua vastaan: lähteäkö vai eikö? Arvelin: en ole vielä tehnyt mitään hyvää, en lähde. Mutta ruhtinas, rakastettu isäni, sääli minua ja käski pyytää teitä Kiejdanyyn, jotta saisin nähdä sinut ennenkuin lähden sotaretkelle. En pyydä sinua kanssani vihille jo huomenna, mutta pyydän sinua sanomaan minulle edes yhden kauniin sanan, se niin keventäisi sydäntäni... Rakas Oleńka, en tahdo kaatua, mutta taistelussa se voi sattua kenelle hyvänsä... sentähden sinun pitäisi antaa minulle anteeksi, kuten kuoleville anteeksi annetaan...

— Jumala teitä suojelkoon! — vastasi Oleńka, ja äänen sävystä Andrzej ymmärsi, että hänen sanansa olivat vaikuttaneet.

— Rakkaimpani, kiitos!... Ethän mene luostariin?

— En ainakaan vielä.

— Jumala sinua siunatkoon!

Ja niinkuin lumi keväällä sulaa, niin suli epäluottamus heidän väliltään, ja he tunsivat olevansa lähempänä toisiaan. Sydämet kevenivät, silmät kirkastuivat. Eikä Oleńka kuitenkaan ollut mitään luvannut, ja Andrzej oli kyllin viisas eikä heti pyytänyt lupausta tytöltä. Mutta Oleńka tunsi, ettei hänellä ollut oikeutta sulkea häneltä tietä parannukseen, josta hän oli niin hartaasti puhunut. Hänen vilpittömyyttään Oleńka ei hetkeäkään epäillyt, sillä Kmicic ei ollut mikään teeskentelijä. Tärkein syy, miksi Oleńka ei uudelleen osoittanut ritaria luotaan, oli kuitenkin se, että hän sittenkin sydämensä syvyydessä vielä rakasti tuota nuorta miestä. Tämä rakkaus oli hautautunut harmin, pettymysten ja surun alle, mutta se eli kuitenkin ja oli valmis yhä uskomaan ja antamaan anteeksi.

»Hän on parempi tekojaan», — ajatteli Oleńka, — »ja ne, jotka johtivat hänet pahaan, ovat nyt poissa. Pelkästä epätoivosta hän voisi taas ruveta tekemään pahaa, ja siksi en ainakaan minä koskaan tule häntä epätoivoiseksi tekemään.»

Ja Oleńkan hyvä sydän iloitsi anteeksiantamisesta. Poskille nousi ruusuinen puna; silmät loistivat. Ohikulkevat ihailivat kaunista paria, jonka vertaista olisi ollut vaikea löytää tästä suuresta salista.

Ikäänkuin sopimuksesta kumpikin oli puettu samaan tapaan, sillä myöskin Oleńkan yllä oli hopeaompeluksilla koristettu puku ja sinisestä venetsialaisesta sametista tehty puolalainen kontusz-nuttu, safiirisoljella leuan alta kiinni. — Nuo ovat kai veli ja sisar, — sanoivat ne, jotka eivät heitä tunteneet, mutta siihen toiset huomauttivat: — Ei suinkaan, koska ritari noin tulisia silmäyksiä neitoseen luo.

Hovimarsalkka ilmoitti, että illallinen oli valmis, ja salissa syntyi yleinen liike. Kreivi Lewenhaupt läksi ensimmäisenä taluttaen ruhtinatarta, jonka hameenlaahustinta kantoi kaksi kuvankaunista hovipoikaa; hänen jäljessään seurasi paroni Skytte rouva Hlebowiczin kanssa; sitten piispa Parczewski ja pater Bialozor, molemmat synkän näköisinä.

Ruhtinas Janusz Radziwill, joka oli pyytänyt vieraita käymään edellä, vei Wendenin vojevodan puolisoa. Koko kulkue luikerteli eteenpäin kuin kirjava käärme. Kmicic talutti Oleńkaa, joka nojasi heikosti hänen käsivarteensa, ja ritari katsoi sivultapäin neidon hienoja kasvonpiirteitä onnellisena; olihan hän näet nyt suurin magnaatti kaikkien näitten magnaattien joukossa, koska oli lähinnä suurinta aarretta.

Soittokunnan soittaessa astuttiin isoon ruokasaliin. Hevosenkengän muotoinen pöytä oli katettu kolmellesadalle hengelle ja näytti notkuvan hopea- ja kulta-astiain painosta. Ruhtinas, jonka suonissa virtasi kuninkaallista verta, istuutui kunniapaikalle ruhtinattaren viereen, ja kaikki hänen ohitseen kulkevat kumarsivat syvään asettuen paikoilleen arvojärjestyksessä.

Mutta hetmani, kuten näytti, muisti, että nämä olivat viimeiset pidot ennen kauheata sotaa, joka oli ratkaiseva kahden mahtavan valtakunnan kohtalon, sillä hänen kasvoillaan oli levoton ilme. Hän teeskenteli iloa ja tyyneyttä, mutta näytti kuitenkin siltä, kuin kuume olisi häntä kouristellut. Toisinaan hänen korkea otsansa peittyi pilveen, ja lähinnä istuvat saattoivat nähdä sillä hikipisaroita. Hänen katseensa siirtyi vieraasta vieraaseen tutkien etenkin everstien kasvoja. Ja omituista, kaikki hänen ympärillään istuvat ylimykset olivat myöskin levottomia. Hevosenkengän molemmissa päissä juteltiin jo iloisesti, mutta pöydän keskus oli synkkä. Tässä ei kuitenkaan ollut mitään ihmeellistä, sillä pöydän päissä istui everstejä ja ritareita, joita sota ensinnä uhkasi kuolemalla. Helpompi on sodassa kaatua kuin kantaa edesvastuu siitä. Peloton on soturin sielu, joka pestyään verellä synnit pois liitää sotatanterelta taivaaseen, mutta se painaa päänsä alas ja vaipuu neuvotteluihin Jumalan ja omantuntonsa kanssa, joka ratkaisevan päivän aattona ei tiedä, minkä maljan hän ojentaa isänmaalle.

Näin arveltiin asiasta pöydän päissä.

— Hän on aina tuollainen ennen sotaa, — selitti vanha Stankiewicz soturi herra Zagloballe. — Mutta jota synkempi hän on, sitä pahempi viholliselle, sillä taistelupäivänä hän tulee varmaan iloiseksi.

— Niin on jalopeurakin äreä ennen kamppailua, — vastasi herra Zagloba. — Muuten, mitä tulee suuriin sotapäällikköihin, niin heillä on kullakin omat tapansa. Hannibal pelasi noppaa, Scipio Africanus lausui runoja, Koniecpolski vanhempi puhui kauniista naisista, mutta minä mieluimmin otan ennen tappelua pienen nukkumatin, vaikk'ei minulla ole mitään taskumattiakaan vastaan, etenkin jos seurana on hyviä tovereita.

— Katsokaa, hyvät herrat, piispa Parczewski on kalpea kuin palttina! — sanoi Stanislaw Skrzetuski.

— Se johtuu siitä, että hänen täytyy istua kerettiläisen pöydässä peläten syövänsä jotakin saastaista, — selitti herra Zagloba hiljaisella äänellä. — Vanha kansa sanoo, että juomiin nähden pirulla ei ole valtaa, mutta ruokia ja etenkin liemiä on varottava. Niin oli ainakin Krimissä siihen aikaan, kun minä siellä vankina istuin. Tataarilaisten mullat [mulla, muhamettilainen sielunpaimen. Suom. huom.] osasivat valmistaa lampaanlihaa ja sipulia sillä tavalla, että se, joka sitä söi, oli heti valmis luopumaan uskostaan ja tunnustamaan sen niitten lurjuksen profeetakseen.

Tässä herra Zagloba hiljensi vieläkin ääntään.

— Minä en tahdo soimata ruhtinasta, mutta kehoitan kuitenkin siunaamaan ruokanne, sillä joka itseään suojelee, sitä Jumalakin suojelee.

— Mitä te höpisette!... Joka ruokaan ryhtyessään siunaa itsensä, sille ei mitään tapahdu. Meillä on Suur-Puolassa paljon luterilaisia ja kalvinilaisia, mutta en ole koskaan kuullut, että he noituisivat ruoan.

— Niin, teillä on Suur-Puolassa paljon luterilaisia, jotka ovat ryhtyneet vehkeilemään yhdessä ruotsalaisten kanssa, — sanoi Zagloba. — Jos minä olisin nyt ruhtinaan asemassa, niin usuttaisin kaikki koirat noitten lähettien kimppuun enkä syöttäisi niille näitä herkkuja. Katsokaas tuota Lewenhauptia. Se syö kuin teurasnauta ikään. Varmaankin pistää vielä pullat ja leivokset taskuunsa vaimoille ja kakaroille tuliaisiksi... Mutta tuon toisen merentakaisen nimen olen unohtanut... Mikäs se olikaan?

— Kysykää Michalilta, isä, — neuvoi Jan Skrzetuski.

Michal Wolodyjowski istui lähellä, mutta ei kuullut eikä nähnyt mitään, sillä hän istui kahden neidin välissä: hänen vasemmalla puolellaan oli neiti Elisabet Sielawska, noin nelikymmenvuotias nainen, ja oikealla Oleńka Billewicz, jonka toisella puolella Kmicic istui. Elisabet-neiti huojutti viuhkaista päätään lyhyen ritarin yli ja kertoi hänelle jotakin hyvin vilkkaasti. Michal-herra loi häneen silloin tällöin harhailevan silmäyksen hokien: »Niin, armollinen neiti, aivan niin!», mutta ei ymmärtänyt sanaakaan, sillä koko hänen huomionsa oli kiintynyt toiselle puolelle. Hän pyydysteli korvillaan Oleńkan äänen sävyvivahteluja ja puvun kahinaa ja kiersi suuressa surussaan pieniä viiksiään, ikäänkuin olisi niillä tahtonut peloittaa Elisabet-neidin pois.