Part 11

"Tämä on juoni!" huudahdin. "Taas sinun riivattuja vehkeitäsi. Sinä hankit hänet tänne, ja sitte houkuttelit minut luoksesi. Tarkotuksesi on kai, että käyn kumppaniksenne? Sitä minä en, horna vieköön, tee!"

"Vai niin, vai et?" sanoi Raffles ja kääntyi olkapäitään kohauttaen pois päin.

"Vieläpäs mitä", huudahti Crawshay, "hän ei tiennyt mitään. _Hän_ ei odottanut minua, _hän_ on aivan syytön. Ja te olette hieno ja arvokas herra, sen kyllä tiedän", hän jatkoi kääntyen Rafflesiin, "mutta olette kaikessa tapauksessa samaa sorttia miestä kuin minäkin, siitä olen ylpeä!" Ja hän ojensi hänelle karvaisen kätensä.

"Mitä vastaisin tuohon?" sanoi Raffles ja puristi sitä. "Mutta kaiketi kuulittekin mielipiteeni itsestänne. Minulle on suuri kunnia saada tutustua teihin. Miten hitossa tulitte sisälle?"

"Älkää siitä välittäkö", sanoi Crawshay ja päästeli kaulustaan auki, "puhukaamme mieluummin siitä, kuinka pääsen ulos. Se on, pahuus minut periköön, paljoa parempi!" Hänellä oli sinisenmusta juova häränkaulassaan, jota hän hellävaroen tunnusteli sormillaan. "En tiennyt kuinka kauvan minun täytyisi näytellä hienoa herraa", selitteli hän, "sillä enhän voinut arvata, kuka teillä oli mukana täällä ylhäällä."

"Maistuisiko teille whisky ja sooda?" kysyi Raffles, kun rangaistusvanki oli istuutunut tuolille, jolta olin noussut.

"Ei, otan whiskyä paljaaltaan", vastasi Crawshay, "mutta ensin puhumme asiasta. Niin helpolla ette minusta pääse."

"No, mitä voin tehdä hyväksenne?"

"Sen tiedätte minun tarvitsemattani sitä teille sanoa."

"Sanokaa kuitenkin."

"Livistää, sitä minä kaikkein mieluimmin tahdon; kuinka se käy laatuun, sen jätän teidän huoleksenne. Olemme aseveljiä... vaikka aseestettu en sentään ole tällä kertaa, se ei ole tarpeellista — olette kyllin viisas pysyttelemään erillänne ajattelemattomuuksista. Mutta veljiä olemme, ja te kyllä autatte veljeä matkaan. Sopikaamme siitä asiasta. Saatte itse keksiä jonkun tavan toimittaaksenne minut pois. Jätän kaikki teidän huoleksenne."

Hänen äänensä oli hyväntahtoinen ja aulis; hän kumartui eteenpäin ja veti nappikengät paljaista jaloistaan, jotka ojensi takkavalkeaan päin, vaivalla oikoen varpaitaan.

"Toivon, että hankitte minulle suuremman numeron jalkineet kuin nämä ovat", puheli hän. "Ottaisin mielelläni pikku unen, jos ehdin. Tulin tänne juuri ennen teitä."

"Ja te ette tahdo mainita millä tavoin tulitte sisälle?"

"Mitä se hyödyttäisi? Enhän voi teille opettaa mitään. Siinä kyllin, että tahdon pois. Tahdon pois Lontoosta, pois Englannista, niin, koko Europasta. Siinä kaikki mitä vaadin teiltä, sir. En kysy teiltä, mitä keinoja siinä käytätte. Te tiedätte mistä tulen, sen kuulin teidän sanovan; te tiedätte, mihin aijon, sen sanoin äsken; yksityiskohdat jätän kokonaan teidän määrättäväksenne."

"No niin", sanoi Raffles, "meidän täytyy katsoa, mitä voimme tehdä."

"Niin, se täytyy meidän tehdä", vahvisti Crawshay, nojautuen mukavasti taaksepäin ja alkaen pyöritellä lyhyitä ja paksuja peukaloitansa.

Raffles kääntyi minuun ja iski silmää, mutta hänen otsansa oli rypyissä mietteistä ja piirteet suun ympärillä ilmaisivat samalla kertaa päättäväisyyttä ja kohtaloon alistumista. Ja hän puheli aivan kuin hän ja minä, olisimme olleet yksinämme huoneessa.

"Ymmärrätkö aseman, Bunny? Jos ystävämme 'pannaan häkkiin', käyttääkseni hänen kieltään, niin hän aikoo puhua suunsa puhtaaksi sinusta ja minusta. Hän on kyllin hienotuntoinen ollakseen sanomatta sitä suoraan, mutta asia on aivan selvä ja sitäpaitsi luonnollinenkin. Minä tekisin samoin hänen asemassaan. Ennen olimme me voiton puolella, nyt hän, se on ihan kohtuullista. Meidän täytyy ottaa toimeksemme tämä pula, meillä ei ole tilaisuutta evätä, ja vaikka olisikin, niin ottaisin minä kuitenkin hoitaakseni asian. Ystävämme tuottaa ammatille mitä suurinta kunniaa, hänen on onnistunut paeta Dartmoorista, ja silloin olisi kerrassaan vahinko antaa hänen joutua sinne takaisin. Ja se ei saa tapahtua... ei, jos minä voin keksiä jonkun keinon hänen toimittamisekseen ulkomaille."

"Millä tavalla vain suvaitsette", mutisi Crawshay ummessa silmin. "Minä jätän koko asian teidän haltuunne."

"Mutta sitte täytyy teidän herätä ja puhua meille yhdestä ja toisesta."

"All right, sir, mutta minä olen kovassa unen tarpeessa."

Ja hän nousi silmiään räpytellen.

"Luuletteko, että jälkiänne on seurattu Lontooseen?"

"On varmastikin."

"Ja tänne?"

"Ei tällaisessa sumussa... se olisi liian huonoa onnea."

Raffles astui makuuhuoneeseensa, sytytti siellä kaasun ja palasi heti takaisin.

"Vai niin, te siis tulitte ikkunasta?"

"Niin oikein."

"Olipa hiton nerokasta laskea mikä ikkuna kuului siihen huoneeseen; en voi milloinkaan käsittää, kuinka saitte päässeeksi siitä sisälle keskellä päivää, olipa sumua tai ei. Mutta emme nyt puhu siitä. Ettekö luule kenenkään nähneen teitä?"

"Ei, sitä en usko, sir."

"Toivokaamme, että olette oikeassa. Minä tiedustelen ja pääsen pian selville siitä asiasta. On parasta, että tulet mukaan, Bunny, niin voimme syödessämme puhua asiasta."

Rafflesin katsoessa minuun katsoin minä Crawshayhin, aavistaen rettelöä koituvan, ja se näkyikin hänen kalpeista suuttuneista kasvoistaan, suuriksi remahtaneiden silmien kiilumisesta ja käsien äkillisestä kouristumisesta nyrkkiin.

"Ja mihin minä joudun?" huudahti hän kiroten.

"Te saatte odottaa täällä."

"Ei, se ei käy laatuun", ärjäsi hän ja hyppäsi ovelle, teljeten sen leveällä seljällään. "Niin helposti ette minua petä, senkin veijarit!"

Raffles kohautti olkapäitään ja kääntyi minuun.

"Pahin vika noilla ammattipelaajilla on se", puheli hän, "että eivät käytä järkeään. He näkevät veräjätolpat ja koettavat osata niihin, mutta siinä kaikki mitä he näkevät ja ymmärtävät, ja he luulevat että me olemme samanlaisia kun he itsekin. Eipä ihme, että me viime kerralla annoimme niille takkiin."

"Älä puhu mokomaa pötyä!" sähähti rangaistusvanki. "Sano suoraan!"

"Olette oikeassa", jatkoi Raffles; "puhun niin suoraa kieltä kuin haluatte. Sanotte antautuvanne minun heteisiini, jättävänne asian kokonaan minun hoidetta­vakseni, ja kuitenkaan ette hituistakaan luota minuun! Minä tiedän mitä tapahtuu, jos epäonnis­tun. Minä alistun siihen vaaraan. Minä otan tämän asian suorittaakseni. Ja kuitenkin luulette te minun menevän ulos suoraapäätä antamaan teidät ilmi, jotta: te sitte kavaltaisitte minut. Olette typerä, mr. Crawshay, vaikka olettekin karannut Dartmoorista; teidän tulee kuunnella sitä, joka on teitä viisaampi ja totella häntä. Minä pelastan teidät omalla tavallani tai en ollenkaan. Minä menen ja tulen niinkuin tahdon ja kenen kanssa tahdon, teidän sekaantumattanne siihen; pysytte täällä ja piileksitte niin hyvin kuin osaatte, ollen järkevä ja jättäen koko asian minulle. Jos ette sitä tahdo, jos olette kyllin tyhmä epäilemään minua, niin — tuossa on ovi. Menkää tiehenne ja sanokaa mitä tahdotte, ja lempo teidät periköön!"

Crawshay löi reiteensä.

"Sitä voi sanoa suoraksi puheeksi!" huudahti hän. "Kun puhutte tuolla tavoin, niin tiedän millä kannalla asiat ovat. Tahdon uskoa teitä. Kuulen heti, milloin ihmiset puhuvat vilpittömästi, ja te olette rehellinen sielu. Minä en voi sanoa samaa tuosta toisesta nuoresta herrasta, vaikka näinkin hänen työskentelevän teidän kanssanne siellä maalla, mutta jos hän on toverinne, mr. Raffles, niin on kait hänkin rehellinen sielu. Toivon vain, että te ette käy liian kovasydämisesti asiaan käsiksi..."

Ja hän silitteli takkiaan katuvaisin ilmein.

"Minä tahdoin vain heidän vaatteitansa", sanoi hän. "Mutta en elämässäni ole tavannut kahta niin vastahakoista hupeloa..."

"Niin, hyvä on", huomautti Raffles. "Me kyllä autamme teidät sievällä tavalla pinteestä. Jättäkää se vain meidän yksinomaiseksi asiaksemme, ja olkaa aivan rauhallinen."

"Mainiota", tuumi Crawshay. "Minä otan pikku unen, kun olette menneet. Mutta ei mitään väkijuomia — ei, kiitoksia, ei vielä! Jos vain lyöttäydyn pullon pariin, niin olen mennyttä miestä!"

Raffles otti päällystakkinsa, pitkän, kevyen matkatakin, sen muistan, ja hänen vetäessään sitä yllensä torkkui karkulaisemme jo tuolillaan; poistuessamme istui hän mutisten hajanaisia sanoja pimeässä ja paistellen paljaita jalkojaan tulen loimessa.

"Hän ei ole mikään paha ihminen tuo mestarivaras", puheli Raffles portaissa, "ja oikea nero hän on alallaan, vaikka hänen menettelytapansa ovatkin hiukan liian yksinkertaisia minun maulleni. Mutta teknilliset hienoudet eivät ole pääasiana; livistää Dartmoorista Albanylle neljässäkolmatta tunnissa, se puhuu puolestaan. — Oh, hitto!"

Olimme kohdanneet usmaisella pihalla miehen, ja Raffles otti minua käsivarresta.

"Kuka tuo oli?"

"Viimeinen minkä olisin nyt halunnut nähdä! Toivon hartaasti, ettei hän kuullut minua."

"Mutta kuka hän sitten olikaan?"

"Vanha ystävämme Mackenzie, salapoliisi."

Seisahduin kauhusta.

"Luuletko, että hän on Crawshayn jäljillä?"

"En tiedä. Siitä otan selon."

Ja ennen kuin ehdin tehdä mitään vastaväitteitä oli hän pyöräyttänyt minut takaisin; kun sain puhekykyni jälleen, nauroi hän vain ja kuiskasi, että oli aina turvallisinta olla rohkea.

"Mutta onhan hulluutta..."

"Ei suinkaan. Ole hiljaa! — Tekö siinä, mr. Mackenzie?"

Salapoliisi kääntyi ja tarkasteli meitä terävästi, ja kaasun valaiseman sumun läpi näin minä, että hänen tukkansa oli harmaantunut ohimoilta ja että hänen kasvonsa vielä olivat kalmankalpeat haavasta, joka oli ollut vähällä viedä häneltä hengen.

"Minulla ei ole kunniaa tuntea teitä, hyvät herrat", sanoi hän.

"Toivon, että olette tervehtynyt jälleen", sanoi toverini. "Nimeni on Raffles, tapasimme toisemme Milchesterissä viime vuonna."

"Vai niin, niinkö onkin asia", huudahti skotlantilainen hämmästyneenä. "Niin, nyt muistan kasvonne, ja teidän myöskin, sir. Niin, se oli ikävä juttu, mutta se päättyi hyvin, ja se on pääasia."

Hän oli taas saanut tavallisen malttinsa. Raffles nipisti minua käsivarresta.

"Niin, se päättyi mainiosti, paitsi teille", sanoi hän. "Mutta nythän on tuo liiton johtaja, tuo Crawshay, karannut? Mitä siitä sanotaan?"

"En ole kuullut mitään lähempää", vastasi skotlantilainen.

"Vai niin", huudahti Raffles, "minä luulin, että olitte taas nuuskimassa hänen jälkiään."

Mackenzie pudisti päätään karmeasti hymyillen ja sanoi hyvästi meille; silloin aukeni näkymätön ikkuna ja heikko vihellys tunkeutui sumun läpi.

"Meidän täytyy tutkia tämä juttu perinpohjin", kuiskasi Raffles. "Ei mikään ole luonnollisempaa kuin että me olemme hiukan uteliaita. Hänen jälkeensä heti!"

Ja me seurasimme salapoliisia sisälle toisen käytävän kautta, joka oli samalla puolella kuin sekin, josta olimme tulleet ulos, vasemmalla, kun menee Piccadillylle päin. Me seurasimme häntä aivan julkisesti ja tapasimme portaiden alapäässä erään taloryhmän portinvartijan. Raffles kysyi häneltä, mitä oli tekeillä.

"Ei mitään, sir", vastasi mies.

"Tyhmyyksiä!" sanoi Raffles. "Tuohan oli Mackenzie, salapoliisi. Minä puhelin juuri hänen kanssaan. Miksi on hän täällä? No, sanokaa pois, ystäväiseni; emme me juoruile, jos teille on annettu käsky olla puhumatta mitään."

Mies näytti hullunkurisen houkutellulta saada tehdä itsensä tärkeäksi; ovi suljettiin ylhäällä, ja hän lankesi kiusaukseen.

"Niin, tällä tavalla on asia", kuiskaili hän. "Ehtoopäivällä tuli tänne eräs herra, joka tahtoi nähdä huoneita, ja minä lähetin hänet konttoriin. Yksi kirjanpitäjistä meni hänen mukaansa ja näytti hänelle tyhjät huoneustot, ja hän kiinnitti enimmin huomiotansa siihen, jossa poliisit nyt ovat. Hän lähetti kirjanpitäjän hakemaan isännöitsijää, sillä hänellä oli puhuttavaa parista asiasta; ja kun he tulivat takaisin, olikin mies poissa. Tuo perh... anteeksi, herra, mutta hän oli aivan tipotiessään!" Portinvartija katseli meihin säihkyvin silmin.

"No?" tiedusti Raffles.

"Niin, sir, he hakivat joka paikasta, ja lopulta arvelivat he, ettei maksanut vaivaa välittää hänestä sen enempää... he luulivat että hän oli heittänyt huoneuston mielestään eikä tahtonut maksaa kirjanpitäjälle hänen vaivoistaan, niin että he sulkivat huoneuston ja menivät tiehensä. Niin, sitten oli hiljaista ja rauhallista, kunnes puoli tuntia sitten vein isännöitsijälle _Star'in_ lisälehden; kymmenen minuuttia sen jälkeen syöksyi hän ulos kirje kädessään ja lähetti minut viemään sitä salapoliisiasemalle ajurilla. Ja siinä kaikki mitä tiedän, sir — ainakaan varmaksi. Nuuskijat ovat tuolla ylhäällä nyt, ja salapoliisi ja isännöitsijä, ja ne uskovat, että mies on jossakin vielä siellä ylhäällä. Ainakin luulen, että he uskovat niin... mutta kuka hän on ja miksi he tahtovat ottaa hänet kiinni, sitä en tiedä."

"Hyvin jännittävää!" sanoi Raffles. "Minä menen ylös kuulustelemaan asiata. Tule, Bunny! Tästä voi tulla hyvin hauskaa!"

"Anteeksi, mr. Raffles, mutta ettehän sano minusta mitään?"

"Ei tule kysymykseenkään, te olette kelpo mies, ja sitä en unohda, jos tulee rettelöä. — Rettelöä!" kuiskasi hän, kun tulimme ylös eteiseen. "Siitä näyttää tulevan hyvin epämiellyttävä rettelö sinulle ja minulle, Bunny!"

"Mitä aijot tehdä?"

"Sitä en tiedä. En ehdi ajatella. Tämä olkoon alkua."

Ja hän koputti suljetulle ovelle; eräs poliisikonstaapeli avasi sen. Raffles meni hänen ohitsensa ylikonstaapelin ilmeellä, ja minä seurasin perässä ennen kuin mies oli ehtinyt selvitä hämmästyksestään. Mackenzie oli ensimäinen, joka nousi ylös, ja hän tervehti meitä näköjään hämmästyneenä.

"Saanko kysyä, mitä herrat tahtovat?" sanoi hän.

"Tahdomme auttaa", sanoi Raffles rohkeasti. "Sen olemme tehneet kerran ennenkin; ystäväni tässä se teiltä otti vastaan sen miehen, joka oli eronnut toisista, ja piti häntä kiinni. Kaikessa tapauksessa kai se antaa hänelle jonkunlaisen oikeuden olla mukana tässä, siltä varalta että tästä koituu jotakin hauskaa? Minä puolestani autoin ainoastaan kantamassa teitä linnaan, mutta vanhan tuttavuuden vuoksi toivon teidän, hyvä herra Mackenzie, antavan meidän olla mukana tässä pikku huvissa. Itse en missään tapauksessa voi jäädä tänne kuin muutamiksi hetkiksi."

"Sitten ette saa nähdä paljoa", murisi salapoliisi, "sillä hän ei ole täällä ylhäällä. Konstaapeli, menkää ja asettukaa portaiden alapäähän älkääkä antako ainoankaan sielun tulla ylös millään ehdolla; nämä herrat voivat ehkä lopultakin auttaa meitä."

"Siinäpä teette ystävällisesti, Mackenzie", huudahti Raffles lämpimästi. "Mutta mitä tämä oikeastaan merkitsee? Kysyin eräältä portinvartijalta, jonka tapasin tuolla alhaalla, mutta sain häneltä ainoastaan sen selville, että joku oli ollut katsomassa näitä huoneita ja sitte hävinnyt jäljettömiin."

"Se on mies, jonka tahdomme saada kiinni", selitti Mackenzie. "Hän on kätkeytynyt jonnekin tähän taloon, ellen erehdy. Asutteko täällä Albanylla, mr. Raffles?"

"Kyllä."

"Onko huoneustonne lähellä tätä?"

"On, toisessa porraskäytävässä täältä."

"Olette luultavasti ollut sisällä koko ehtoopäivän?"

"En koko ehtoopäivää."

"Sitte täytyy minun tarkastaa huoneenne, sir. Olen valmis tarkastamaan jok'ikisen huoneen koko Albanylla! Miehemme näyttää kavunneen ylös katolle, mutta jos hän ei ole jättänyt enempää jälkiä ulkopuolelle kuin sisäpuolellekaan tai emme löydä häntä sieltä ylhäältä, niin täytyy meidän etsiä läpikotaisin kaikki huoneustot."

"Jätän teille avaimeni", sanoi Raffles heti. "Syön ulkona päivällistä, mutta minä jätän ne konstaapelille tuonne alas."

Minä läähätin mykkänä hämmästyksestä. Mitä tarkotti hän tuolla järjettömällä lupauksella? Se oli välinpitämättömyyttä, aiheetonta, se oli samaa kuin itsemurha. Minä nykäisin häntä hihasta teeskentelemättömästi kauhuissani ja suutuksissani, mutta Mackenzie oli pari sanaa kiitokseksi lausuttuaan kääntynyt akkunalaudalle takaisin, ja me menimme kenenkään huomaamatta kaksoisovesta huoneeseen. Täällä oli ikkuna pihalle päin; se oli vielä auki; ja kun me kurkistimme ulos, näköjään ilman sivutarkotusta, rauhotti Raffles minua.

"Ei ole mitään vaaraa, Bunny; tee kuten neuvon sinua, loppu jätä minun huolekseni. Tämä on paha pinnistys, mutta en joudu toivottomaksi. Sinun tehtäväsi on vain iskeytyä kiinni noihin nahjuksiin, etenkin jos he tarkastavat huoneustoani; he eivät saa nuuskia siellä enempää kuin on tarpeellista, ja sitä he eivät teekään, jos sinä olet siellä."

"Mutta minne suuntaat sinä tiesi? Et suinkaan jätä minua liisteriin?"

"Jos sen teen nyt, niin se johtuu siitä, että koetan valtata oikealla hetkellä. Sitäpaitsi on ikkunoita, ja Crawshay ei ole se mies, joka häikäilee vaaraa. Mutta sinun täytyy luottaa minuun, Bunny; sinä olet tuntenut minut kyllin kauvan."

"Ja nyt menet?"

"Minulla ei ole ollenkaan aikaa hukata. Pysy kiinni heissä, poikaseni; mutta mitä teetkin, niin älä anna heidän epäillä _sinua_."

Hänen kätensä viivähti hetken olallani; ja sitte hän jätti minut seisomaan akkunan viereen ja meni poikki huoneen.

"Nyt täytyy minun mennä", kuulin hänen sanovan, "mutta ystäväni jää tänne, kunnes asia on saatu loppuun, ja minä annan kaasun palaa huoneissani ja luovutan avaimen konstaapelille alhaalla. Onnea hommaan, Mackenzie; soisinpa voivani jäädä."

"Hyvästi, sir", vastasi hajamielinen ääni, "ja paljon kiitoksia."

Mackenzie työskenteli vielä akkunansa luona, ja minä seisoin omani vieressä. Olin sekä kauhun että vihan valtaamana, vaikkakin niin hyvin tunsin Rafflesin ja kaikki hänen lukemattomat keinonsa. Luulin nyt jotensakin tietäväni mitä Raffles yrittäisi jokaisessa sattuvassa tapauksessa; ainakin luulin voivani suunnitella sellaisen viekkaan, julkean juonen, joka olisi hänen tapaistansa. Hän menisi asuntoonsa, varottaisi Crawshayta ja kätkisi hänet johonkin? Ei, "olihan akkunoita". Minkätähden olisi Raffles muutoin mennyt matkoihinsa? Mietin yhtä ja toista — viimeksi ajurinvaunuja. Makuuhuoneen akkunathan olivat kaikki sivukadulle päin; ne eivät olleet perin korkealla; niistä voi mies hyvin hypätä kuomivaunun katolle, niiden vieriessä sivutse, ja puikkia pois aivan poliisin nenän ohi! Ajattelin Rafflesin ajavan noita vaunuja, tuntemattomana yön hämärässä; tuo ajatus juolahti mieleeni, kun hän meni akkunani ohitse ja nosti sadetakkinsa kauluksen ylös matkalla asuntoonsa; se oli vielä mielessäni, kun hän tuli takaisin ja jätti konstaapelille avaimet.

"Olemme hänen jäljillään", virkahti ääni takanani! "Hän on aivan varmaan kiivennyt ylös kattoräystästä myöten, mutta kuinka hän on päässyt sille tästä ikkunasta, sitä en voi käsittää. Aijomme nyt sulkea tämän ja katsoa miltä ullakolla näyttää. On siis kaiketi parasta, että tulette mukaamme, jos haluatte."

Ullakkokerrosta Albanylla käytetään, kuten muuallakin, palvelusväelle; se on rivi pieniä keittiöitä makuuhuoneineen, joita monet käyttävät romuhuoneina — Raffles m.m. Se ullakkohuoneusto, josta nyt oli kysymys, oli tietysti tyhjillään, kuten huoneet alhaallakin, ja se oli onni, sillä me täytimme sen kokonaan, me ja isännöitsijä, joka nyt yhtyi meihin erään toisen vuokralaisen kanssa, tuoden tämän mukanaan Mackenzien teeskentelemättömäksi harmiksi.

"Eikö ole parasta laskea sisälle koko Piccadilly kolmesta shillingistä hengeltä?" sanoi hän. "Tänne, konstaapeli, ryömikää ulos katolle, niin vähenemme edes yhdellä, ja pitäkää patukka valmiina."

Tunkeuduimme pienelle akkunalle, jonka Mackenzien tukeva vartalo täytti, ja toviin emme kuulleet mitään muuta ääntä kuin konstaapelin laahaavat askeleet nokisilla kattotiilillä. Sitte kuului huudahdus.

"Mikä on?" huusi Mackenzie.

"Nuora", kuulimme, "on kiinnitetty kattoräystääseen koukulla."

"Hyvät herrat", puuttui Mackenzie siihen tyytyväisenä, "nyt tiedämme kuinka hän on tullut ylös tuolta alhaalta! Kuinka pitkä on nuora, konstaapeli?"

"Aivan lyhyt, minulla on se."

"Riippuiko se jonkun akkunan kohdalla? Kysykää häneltä!" huusi isännöitsijä. "Hän näkee sen, jos hän kumartuu yli räystään."

Kysymyksen uudisti Mackenzie; hetken vaitiolon jälkeen tuli vastaus: "Kyllä se oli akkunan kohdalla."

"Kysykää häneltä, kuinka mones akkuna täältä", huusi isännöitsijä innostuneena.

"Kuudes, sanoo hän", vastasi Mackenzie seuraavassa hetkessä ja veti päänsä ja hartiansa sisälle. "Tahtoisin mielelläni tutkia huoneen, johon kuuluu kuudes akkuna täältä."

"Se on mr. Rafflesin", ilmotti isännöitsijä hetken mietittyään.

"Onko varmasti?" huudahti Mackenzie. "Sitten se ei ole ollenkaan vaikeata. Hän on jättänyt avaimensa minulle tuonne alas."

Sanoilla oli mietiskelevä äänenpaino, joka ehti minussa heti ensi hätkähdyksessänikin kuulostamaan pahalta; oli kuin olisi tämä seikka jo herättänyt skotlantilaisessa epäluuloa.

"Missä Raffles on?" kysyi isännöitsijä, kun me kaikki juoksimme portaita alas.

"Hän on mennyt päivällistä syömään", sanoi Mackenzie.

"Minä näin hänen menevän", sanoin minä. Sydämeni sykki rajusti. En uskaltanut hiiskua enempää. Tunkeusin eteenpäin etumaiselle paikalle tuossa pienessä juhlakulkueessa ja olin toinen astumassa Rafflesin kynnyksen, elämäni Rubiconin yli. Samassa pääsi minulta tuskan huudahdus, sillä Mackenzie oli ponnahtanut askeleen taaksepäin ja polkenut minua varpaille; seuraavassa hetkessä näin syyn ja päästin vielä kovemman huudon.

Mies makasi pitkin pituuttaan lieden edessä seljällään, otsassaan pieni haava, josta veri tippui silmille. Ja mies oli Raffles!

"Itsemurha", huomautti Mackenzie tyynesti. "Ei, tässä on hiilihanko — tämä näyttää pikemmin murhalta." Hän laskeutui polvilleen ja pudisti päätään melkein tyytyväisenä. "Mutta ei se sentään ole edes murhakaan", jatkoi hän tyytymättömyyden vivahdus kuivassa, virallisessa äänessään, "se on vain naarmu, ja epäilenpä, onko se kaatanut hänet; mutta, hyvät herrat, täällähän on kloroformin tuoksua!"

Hän nousi ja tähtäsi terävät harmaat silmänsä minuun; omani olivat täynnä kyyneliä, mutta ne kohtasivat hänen katseensa empimättä.

"Luulin teidän sanovan, että olitte nähnyt hänen menevän ulos", sanoi hän ankarasti.

"Näin pitkän sadetakin; luonnollisesti luulin, että hän oli sen alla."

"Ja minä olisin voinut tehdä valani siitä, että sama herra antoi minulle avaimet!"

Se oli konstaapelin surkea ääni taampaa; Mackenzie kääntyi häneen kalpein huulin.

"Voitte ajatella mitä hyvänsä, senkin tollo", marisi hän. "Mikä on numeronne, hutilus? P 34? Kuulettepa vielä tästä, mr. P 34! Jos tuo herra olisi kuollut — sen sijaan, että hän jo heräilee eloon meidän puhuessamme —, niin tiedättekö, mihinkä olisitte silloin tehnyt itsenne syypääksi, te virkapukuinen lampaanpää? Murhaan! Tiedättekö, kenen olette antanut livahtaa pakoon, senkin poropeukalo? Crawshayn — ette enempää ettekä vähempää — hänet, joka on karannut Dartmoorista tänään. Kautta Jumalan, joka on luonut teidät, P 34, jos hän pääsee käsistämme, niin pyyhin teidät poliisiluettelosta!"

Hänen kasvonsa olivat vääntyneet, hänen kätensä olivat nyrkkiin puristuneet — tuo tavallisesti niin tyyni mies oli leimuavan raivon vallassa. Se oli aivan uusi Mackenzie, jota ei vähällä unohda. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän syössyt ovelle.

— — —

"On vaikeata lyödä itseänsä kalloon", puheli Raffles sitten; "suunnattomasti helpompaa on leikata kurkkunsa poikki. Kloroformi on toista; kun on käyttänyt sitä muille, niin tietää kuinka suuren annoksen uskaltaa itse ottaa. Vai niin, sinä luulit siis todellakin, että minä olin kuollut? Bunny parka! Mutta toivoakseni näki Mackenzie kasvojesi ilmeen?"

"Kyllä, sen hän teki." Mutta minä en tahtonut sanoa, mitä kaikkea Mackenzien oli täytynyt nähdä.

"No, sepä hyvä. En olisi millään muotoa suonut sen jääneen häneltä näkemättä. Sinun ei tarvitse luulla, että olen tässä tyhmä, poikaseni, sillä minä pelkään tuota miestä. Ja sinä ja minä joko seisomme tai kaadumme yhdessä."

"Ja nyt seisomme tai kaadumme yhdessä myöskin Crawshayn kanssa", sanoin minä surkealla äänellä.

"Siinä ei ole mitään vaaraa!" huudahti Raffles varmasti ja vakuuttavasti. "Crawshay on gentlemanni ja käyttäytyy meitä kohtaan kuten me häntä. Sitäpaitsi olemme kuitit häneen nähden nyt tämän uusinta-pelin jälkeen, enkä usko, että milloinkaan enää antaudumme tekemisiin sellaisten suurpelaajien kanssa kuin hän on."

KEISARIN LAHJA.

I.