Part 10

"Et suinkaan", arveli hän, "mutta minä turmelen, jos haaskaan vielä aikaa. Minulla on koko joukko järjestämisiä ja juoksemisia vielä. Et tapaa minua kotoa. Miksi et matkustaisikin Esheriin itse viimeisellä junalla? Oivallista — tuot viimeiset uutiset! Sanon Debenhamille, että hän odottaa sinua; hän antaa meille kummallekin vuoteen. Pahuus vieköön, hän ei tiedä kuinka meitä kohtelisikaan, jos saapi taulunsa takaisin."

"Jos!" voihkasin minä, hänen nyökätessään hyvästiksi, ja hän jätti minut tutisemaan kauhusta, sairaaksi pelosta, mitä säälittävimpään ensi-esiintyjän arkailuun.

Sillä teatteri-osaahan minun piti näytellä. Ellei Raffles epäonnistuisi siinä, missä hänen tapansa ei ollut milloinkaan epäonnistua; ellei liukas ja äänetön Raffles kerrankin olisi kömpelö ja tyhmä, niin ei minulla ollut muuta tekemistä, kuin hymyillä ja hymyillä ja olla roisto. Minä harjottelin tuota hymyilyä puolen ehtoopäivää. Kertailin kuviteltua osaa oletetussa keskustelussa.

Johdatin muistiini kaskuja. Selailin klubissa erästä Queenslantia käsittelevää kirjaa. Ja vihdoin oli kello 7,45, ja minä kumarsin vanhanpuoleiselle kaljupäiselle, korkeaotsaiselle miehelle.

"Vai niin, te olette mr. Rafflesin ystävä?" sanoi hän ja tarkasteli minua melkein törkeästi vaaleilla pienillä silmillään. "Oletteko tavannut hänet? Odotin hänen saapuvan aikaisin; hänen piti näyttää minulle jotakin, mutta häntä ei ole kuulunut."

Ilmeisesti ei siis ollut hänen sähkösanomansakaan saapunut, ja vaikeuteni alkoivat aikaisin. Sanoin, etten ollut tavannut Rafflesia jälkeen kello yhden, ja nautin hartaasti totuuden puhumisesta, kun ei heti tullut valehtelun pakkoa. Meidän vielä keskustellessamme kuului koputusta ovelta: tuotiin viimeinkin sähkösanoma, ja ensin itse luettuansa hän ojensi sen minulle.

"Pakotettu matkustamaan Lontoosta!" murisi hän. "Läheinen sukulainen äkkiä sairastunut. Mitä läheisiä sukulaisia hänellä on?"

Minä en tiennyt ketään ja hätkähdin silmänräpäykseksi valehtelemisen vaaraa; sitte vastasin, etten ollut milloinkaan nähnyt ketään hänen omaistaan, ja tunsin taas voimistuvani totuudenrakkauteni johdosta.

"Luulin teitä ihan likeisiksi ystäviksi?" sanoi hän ja kuvittelin näkeväni epäluuloisuuden välähdyksen hänen kavalissa silmissään.

"Ainoastaan Lontoossa", vastasin minä. "En ole milloinkaan ollut hänen kotonaan maalla."

"No niin", ärähteli hän, "sitä kai ei voi auttaa. En käsitä, miksi hän ei voinut ensin tulla syömään päivällistä. Haluaisinpa nähdä sen kuolinvuoteen, jonka ääreen _minä_ päivällisettä lähtisin — se on mielestäni pohjatonta hulluutta. Niin, meidän täytyy kai syödä ilman häntä, ja hän on ehkä ostanut sian säkissä, mitä hänen päivälliseensä tulee. Tahdotteko olla hyvä ja painaa soittonappulaa? Luultavasti tiedätte, miksi hän ei tullut luokseni? Pahoittelen, etten häntä enää tapaa, hänen itsensä vuoksi. Pidin Rafflesista — hän miellytti minua aika lailla. Hän on tunteeton. Pidän tunteettomista ihmisistä. Niitä olen itsekin. Perhanan röyhkeä äiti taikka täti, toivon että heittää henkensä liikoja aikoja siekailematta."

Yhdistän nämä näytteet hänen puhelustaan, vaikkakin ne tietysti lausuttiin hajallaan, minun vastausteni osuessa sinne ja tänne sekaan. Ne täyttivät ajan päivälliseen asti ja antoivat minulle miehestä käsityksen, jonka sitte todistivat hänen myöhemmät lausuntonsa oikeaksi. Se vaikutus vapautti minut kaikista tunnonvaivoista, joita salakavalan osan näytteleminen hänen vieraanansa ollessani oli minussa herännyt. Hän oli typerän tunteettoman irvistelijän ilkeä perikuva; hän yritteli purevasti arvostella kaikkea ja kaikkia, mutta sai puhelullaan lausutuksi vain tyhmää pöyhkeyttä ja sisua. Alhaissäätyisenä ja mitään kasvatusta saamatta oli hän (oman kertomuksensa mukaan) äkkiä tullut rikkaaksi maan arvon kohoamisen kautta; mutta yhtä ovela oli hän kuin häijykin, ja nauroi pakahtuakseen vähemmän teräväjärkisten keinottelijain onnettomuuksille. Enpä vielä nytkään pysty tuntemaan mitään erityistä katumusta käytöksestäni kunnian-arvoisaa J.M. Craggsia, lainlaatijakunnan jäsentä kohtaan.

Mutta en voi ikinä unohtaa omaa kiusallista asemaani, kuunnellessani toisella korvalla isäntääni ja toisella Rafflesia! Kerran kuulin hänet — vaikka huoneet eivät olleetkaan jaostetut vanhan-aikuisilla luisulaudoituksilla ja vaikka niitä erottava ovi ei ollut ainoastaan suljettu, vaan myöskin peitetty paksulla verholla, niin olisin voinut vannoa, että kuulin hänet kerran. Kaadoin viinipikarini kumoon ja nauroin täyttä kurkkua jollekin isäntäni karkealle sukkeluudelle. Enkä kuullut enää mitään, vaikka heristelinkin korviani. Mutta sittemmin, kun tarjoilija oli lopullisesti poistunut, hyppäsi Craggs itse kauhukseni seisaalleen ja ryntäsi makuuhuoneeseen sanaakaan hiiskumatta. Minä istuin kuin kivettyneenä, kunnes hän palasi.

"Olin kuulevinani jotakin ovea suljettavan", sanoi hän. "Erehdyin varmaan... kuvittelua... polveni ihan herpautuivat. Raffles on kai kertonut, mikä verraton aarre minulla on tuolla sisällä?"

Siinä se taulu nyt tuli; tähän asti olin houkutellut hänet puhumaan pelkästään Queenslannista ja kuinka hän oli kasaillut rikkauksiaan. Koetin saada häntä takaisin samalle tolalle, mutta turhaan. Hänen mieleensä oli johtunut suuri, kehnosti hankittu aarteensa. Sanoin Rafflesin maininneen siitä, ja silloin pääsi hän vauhtiin. Liian paljon viiniä päivällisen kostukkeeksi maistelleen miehen puheliaisuudella hän äityi mieliaineeseensa, ja minä katsoin hänen ohitsensa kelloa. Se oli vasta neljännestä vailla kymmenen.

Säädyllisyyteni esti minua vielä lähtemästä. Siinä siis sain värjötellä (olimme vasta ehtineet portviiniin) ja kuunnella, mikä alkujaan oli yllyttänyt isäntäni kunnianhimoa hankkimaan itselleen kalleutta, jota hän mielihyvällä nimitteli "oikeaksi, täydelliseksi, kolmimastoiseksi, kaksoispotkuriseksi, vaskikeulaiseksi vanhaksi mestariksi"; syynä oli halu päästä voitolle eräästä keräilykiihkon valtaamasta kilpailevasta lainsäätäjästä. Mutta pienikin ote hänen yksinpuhelustaan kävisi ikäväksi; riittää sanoa, että juttu loppui siihen mitä olin pelkäillyt kaiken iltaa.

"Teidän täytyy nähdä se! Viereisessä huoneessa. Tulkaa mukaan."

"Eikö se ole jo sijoitettu matkatavarani joukkoon?" kysyin kiireesti.

"Ainoastaan yksi lukko avattava."

"Älkää millään muotoa vaivatko itseänne!" intoilin minä.

"Vaivatko mitä joutavia! Tulkaa vain!"

Oivalsin äkkiä, että jos tekisin lisää vastaväitteitä, niin johtaisin hänen epäluulonsa itseeni sen keksinnön jälkeen, joka nyt oli edessä. Seurasin häntä sentähden hänen makuuhuoneeseensa ilman enempiä inttelyjä, ja annoin hänen näyttää nurkkaan asetettua rautalaatikkoa; hän oli suunnattoman ylpeä siitä, ja luulin jo, ettei hän milloinkaan herkeisi kerskumasta sen viatonta näköä ja sen patenttilukkoa. Minusta tuntui ijankaikkiselta odotus, ennen kuin hän pisti lukkoon avaimen. Kuului napsahdus, ja valtimoni heitti tykyttämästä.

"Voi hitto!" huudahdin sitte.

Taulu oli paikoillaan karttojen välissä!

"Ajattelinhan, että hämmästyttäisin teitä!" puheli Craggs, vetäessään käärön esille ja kiertäessään sen eteeni auki. "Suuremmoinen, vai mitä? Ei voisi uskoa, että se on maalattu kaksisataakolmekymmentä vuotta takaperin? Mutta se _on_, lempo soikoon! Johnson saa hiukan nolon naaman, kun näkee tämän; sen jälkeen hän ei toki voi löyhötellä pöyhkeilemässä omista tauluistaan. Tämän arvo on yhtä suuri kuin kaikkien Queenslannin taulujen yhteensä! Sen arvo on viisikymmentätuhatta puntaa, poikaseni — ja minä olen sen saanut viidellä!"

Hän tyrkkäsi minua kylkeen ja näytti aikovan ilmaista yhä lisää luottamuksia. Kasvojeni ilme ehkäisi hänet, ja hän hykerteli käsiään.

"Jos _te_ olette noin typertynyt", hykähteli hän, "niin mikä onkaan taulun teho Johnsoniin? Toivonpa hänen sydäntyvän hirttämään itsensä omien taulujensa kannikkeihin!"

Luoja ties mitä lopulta keksinkään sanoakseni. Ensin sanattomana huojennuksesta, vaikenin nyt aivan toisesta syystä. Uusien mielenliikutusten sekasorto kahlehti kieleni. Raffles oli epäonnistunut! Enkö minä voisi onnistua? Oliko myöhäistä? Eikö ollut mitään keinoa?

"Hyvästi siihen asti", sanoi hän luodessaan viimeisen silmäyksen maalaukseen, ennen kuin kääri sen kokoon, "hyvästi siihen asti kunnes saavumme Brisbaneen."

Voi miten hermostunut olinkaan hänen sulkiessaan laatikon!

"Se oli viimeinen kerta", jatkoi hän, pistäessään avaimet taskuunsa. "Nyt se joutuu suoraapäätä laivan kassaholviin."

Viimeinen kerta! Jos sittenkin voisin lähettää hänet Australiaan mukanaan ainoastaan kartat rautalaatikossaan! Jos kuitenkin onnistuisin siinä missä Raffles oli vastuksensa tavannut!

Palasimme toiseen huoneeseen. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka kauvan hän jutteli, tai mistä. Whisky ja soodavesi oli nyt hänen rakkaimpana ajatuksenansa. Minä tuskin enää huuliani kostutin, mutta hän joi runsaasti, ja ennen yhtätoista jätin minä hänet tajuttomaan tilaan. Viimeinen juna lähtisi Esheriin kello 11,50 Waterloon asemalta.

Riensin ajurilla asuntooni. Puolen tunnin kuluttua olin jälleen hotellissa. Menin ylös. Käytävä oli tyhjä; seisoin silmänräpäyksen salin kynnyksellä, kuulin kuorsausta sisältä ja aukaisin oven mr. Craggsin omalla avaimella, jonka olin ottanut häneltä ilman pienintäkään vaikeutta.

Craggs ei liikahtanutkaan; hän makasi pitkin pituuttaan sohvalla syvässä unessa. Mutta ei tarpeeksi syvässä minun mielestäni. Kostutin nenäliinani kloroformissa, jota minulla oli mukanani, ja laskin sen varovasti hänen suulleen. Pari kolme kuorsaavaa hengenvetoa ja mies oli kuin kuollut.

Otin nenäliinani pois, vedin avaimet hänen taskustaan. Vähemmän kuin viiden minuutin kuluttua panin ne takaisin, käärittyäni maalauksen ympärilleni sadetakkini sisään. Join hiukan whiskyä ja soodaa ennenkuin läksin.

Minä ehdin junaan hyvissä ajoin — niin aikaisin, että istuin ja vapisin kymmenen minuuttia ensimäisen luokan tupakkavaunussa, pelkäillen ihan turhia lähtöön asti, jolloin viimeinkin nojauduin taaksepäin ja sytytin; paperossin, Waterloon aseman kaasulyhtyjen hävitessä taaksemme.

Joitakuita herrasmiehiä oli kotimatkalla teatterista. Vielä tänä päivänäkin muistan mitä he puhelivat. He olivat tyytymättömiä näkemäänsä näytelmään, erääseen nykyaikaiseen operettiin, ja muistelivat kaiholla "Mikadon" ja "Geishan" päiviä. Muuan heistä hyräili laulun säveltä, ja he kiistelivät siitä, oliko se "Mikadosta" vai "Teekukasta". Kaikki poistuivat junasta Surbitonissa, ja minä istuin yksin saaliineni muutaman hurmaavan minuutin. Että minun pitikin onnistua siinä missä Raffles epäonnistui! Kaikista seikkailuistamme oli tämä ensimäinen, jossa minä olin näytellyt merkitsevää osaa, ja kaikista oli tämä verrattomasti vähimmän häpeällinen. En tuntenut ollenkaan tunnonvaivoja; olinhan lopultakin ainoastaan varastanut varkaalta. Ja sen olin tehnyt itse, aivan omin päin!

Kuvittelin Rafflesia, hänen hämmästystään, hänen ihastustaan. Hänellä olisi tästälähtein hiukan korkeammat ajatukset minusta. Olimme nyt saaneet kaksituhatta kumpikin — totisesti riittävästi, alottaaksemme uutta kunniallisen miehen elämää — ja kaikki tämä oli minun ansiotani!

Innostunein mielin astuin junasta Esherissä ja otin ainoan ajurin, joka odotteli sillan korvassa. Kuumeellisesti katselin Broom Hallia, jonka alikerta oli valaistu, ja näin eteisen oven avautuvan, kun juoksin ylös rappusia.

"Tiesin tulijan sinuksi", tervehti Raffles iloisesti. "Kaikki on täällä kunnossa. Sinulle on vuode valmiina. Sir Bernard istuu vielä ylhäällä toivottaakseen sinut tervetulleeksi."

Hänen hyvä tuulensa sai minut hiukan ihmettelemään. Mutta minä tunsin hänet nyt; hän oli niitä, jotka näyttävät iloisinta hymyilyään vastoinkäymisen hetkellä. Tunsin hänet jo liian hyvin, antaakseni itseäni pettää.

"Minulla on se", huusin hänen korvaansa. "Minulla on se!"

"Mikä?" kysyi hän ja astahti taaksepäin.

"Taulu!"

"Mitä?"

"Taulu. Hän näytti sitä minulle. Sinun täytyi lähteä ilman sitä, huomasin. Päätinpä siis minä ottaa sen. Ja tässä se on."

"Näytä se", sanoi hän yrmeästi.

Heitin sadeviitan yltäni ja vedin maalauksen esille. Pörröinen vanha herra tuli eteiseen ja katseli silmät seljällään.

"Se näyttää varsin uudelta ollakseen vanhan mestarin tekoa, vai mitä?" virkahti Raffles.

Hänen äänensä oli kummallinen. Saatoin sen käsittää ainoastaan siten, että hänen kävi kateeksi menestykseni.

"Craggs sanoi samaa. Itse tuskin katsoin sitä."

"No niin, katso ainakin nyt — katso tarkoin. Minä lienen savustanut sen paremmin kuin luulinkaan."

"Onko tämä jäljennös?" huudahdin minä.

"Tämä on se jäljennös", vastasi Raffles. "Tätähän jäljennöstä nuuskimassa minä olen myllännyt maat ja taivaat. Tämä on jäljennös, jonka olen savustanut edestä ja takaa, niin että se tehoaisi suuremmoisesti Craggsiin ja tekisi hänet onnelliseksi koko ijäkseen. Ja sen menit sinä varastamaan häneltä!"

En saanut sanaakaan suustani.

"Kuinka menettelitte?" kysyi sir Bernard Debenham.

"Murhasitko hänet?" kysyi Raffles pisteliäästi.

En katsonut häneen; käännyin sir Bernardin puoleen ja kerroin koko jutun, käheästi, kiihottuneena, ja minun oli työläs pysyä jaloillani. Puhuessani tyynnyin, ja lopetin katkeralla äänellä huomauttaen, että toisella kertaa voisi Raffles ilmaista minulle, mitä hän aikoi tehdä.

"Toisella kertaa!" huudahti hän. "Rakas Bunny, niinhän sinä puhut, kuin aikomuksemme olisi tulla murtovarkaiksi koko ijäksemme!"

"Siksi en toivo teidän tulevan", sanoi sir Bernard ja hymyili, "sillä te olette todella hyvin oivallisia nuoria miehiä molemmat. Toivokaamme, että queenslantilainen ystävämme, kuten hän itse sanoi, ei avaa laatikkoa ennen kuin saapuu kotiinsa. Siellä on pankki-osotukseni odottamassa häntä, ja ihmettelisin suuresti, jos hän vielä antaa itsestään kuulua mitään."

Raffles ja minä emme vaihtaneet sanaakaan keskenämme ennen kuin olimme siinä huoneessa, joka oli järjestetty meitä varten. Minulla ei ollut halua edes silloin puhua hänen kanssaan. Mutta hän seurasi minua ja tarttui käteeni.

"Bunny", sanoi hän, "älä ole loukkaantunut, ystäväni! Minulla oli kauhea kiire, enkä tiennyt silloin, ehtisinkö saamaan käsiini sen, kuten aijoin... siinä asian oikea laita. Mutta olipa oikein minulle, että sinä menit ja hävitit parhaimman tempun mitä milloinkaan olen tehnyt. Mitä tekoosi tulee, niin et sitä niinkään pahaksi ota, jos sanon sulle, etten uskonut sinusta niin paljoa. Vast'edes..."

"Älä sano vast'edes!" huudahdin minä. "Minä inhoan koko surkeutta! Minä aijon lopettaa."

"Niin teen minäkin", yhtyi Raffles, "kun olen saanut kokoon sen minkä olen pannut päämääräkseni."

UUSINTA-PELI.

Olin poikennut Piccadillylle eräänä sumuisena iltana seuraavassa marraskuussa, kun syntinen sydämeni seisahtui tuntemattoman käden äkkiä tarttuessa käsivarteeni. Ajattelin — sillä niin aina ajattelin —, että välttämätön viimeinen hetkeni oli vihdoinkin tullut. Mutta Raffles siinä vain seisoi hymyillen minulle sumusta.

"Hyvä sattuma!" sanoi hän. "Olenkin etsinyt sinua klubista."

"Olin juuri matkalla sinne", vastasin minä ja koetin salata peljästystäni. Mutta se ei onnistunut, sen näin hänen leveästä hymystään ja merkitsevästä päänpudistuksestaan.

"Tule mieluummin kanssani kotiin", hän kehoitti.

"Minulla on jotakin hupaista kerrottavaa sinulle."

Koetin tehdä verukkeita, sillä hänen äänensä ilmaisi mitä tuo hupaisa merkitsi, ja sitä oli minun onnistunut vastustaa useampia kuukausia. Mutta en voi muuta kuin; uudistaa sen, mitä olen ennen sanonut, ettei minulle ole muita vastustamattomia ihmisiä maailmassa kuin Raffles, kun hän on oikein vauhdissaan. Että me molemmat olimme olleet erillämme kaikista rikollisista yrityksistä siitä asti kuin teimme tuon pikku palveluksen sir Bernard Debenhamille — ettei pitkään aikaan ollut ilmestynyt tilaisuutta tuolle etevälle älylle suorittaa mitään suurtöitä sillä alalla, se oli kieltämättä ainoa perussyy siihen, etten minä koko tuttavuutemme aikana ollut nauttinut niin pitkää rehellisyyden jaksoa. Tietysti kieltäisin sen, jos voisin, mutta se teeskentely kumoutuisi jo sillä kertomuksella, jota nyt olen alottamassa. Koetin, kuten sanottu, päästä tekosyyllä. Mutta hän otti käsivarteni kainaloonsa, huolimattomasti, ylimielisesti naurahtaen. Minun vielä jatkaessani vastaväittelyäni olimme saapuneet hänen portaittensa eteen Albanylle.

Hänen liesivalkeansa oli palanut loppuun. Hän kohenteli sitä ja lisäsi puita, sitte sytytti hän kaasun. Minä puolestani seisoin nyreissäni päällystakki yllä, kunnes hän riisui sen hartioiltani.

"Mikä houkkio sinä oletkaan!" sanoi Raffles leikillisesti. "Voisi todella uskoa, että olen esittänyt sinulle murtovarkautta tänä iltana! Ei, se ei ole asiana, Bunny; istuuduhan tuohon nojatuoliin, sytytä Sullivan ja ole aivan rauhallinen."

Hän pidätti tulitikkua paperossilleni ja asetti whiskyä ja soodavettä esille. Sitte hän meni eteiseen ja juuri kun aloin tuntea itseni tyytyväiseksi kuulin salvan työntyvän oven eteen. Minun oli vaikea jäädä istumaan tuolilleni; seuraavassa hetkessä hän laskeutui hajareisin toiselle ja tarkasteli tyytymättömiä kasvojani yli ristiin asetettujen käsivarsiensa.

"Muistatko Milchesteriä, Bunny?"

Hänen äänensä oli yhtä mielistelevä kuin minun oli juro, kun vastasin, että kyllä sen hyvin muistin.

"Pelasimme siellä pikku pelin, jota ei otettu pöytäkirjaan. Herrasmiehet ja ammattimiehet, muistanethan?"

"En ole unhottanut sitä."

"Niin, herrasmiehet nostivat lopultakin pistemääränsä ylen korkealle — me nimittäin — kun taasen ammattipelaajat hävisivät ihan itse toimittaessaan voiton meidät käsiimme."

"Ikävä heille."

"Ei kaikille. Muistatko sitä miestä, jonka näimme majatalossa? Punakkaa, ylellisen hienoa herrasmiestä, joka oli Lontoon ovelin varas, kuten sinulle mainitsin?"

"Muistan kyllä. Crawshay taisi olla hänen nimensä."

"No niin, sillä nimellä hänet tuomittiin, joten voimme nimittää häntä Crawshayksi. Sinun ei tarvitse tuhlata sääliäsi hänelle, poikaseni; hän karkasi Dartmoorista eilen-illalla."

"Hyvin tehty!"

Raffles hymyili, mutta kohautti samalla kulmiaan, ja olkapäät nousivat perässä.

"Olet aivan oikeassa, se oli todellakin hyvin tehty. Kas kun et ole lukenut sitä lehdistä. Sakealla sumulla pötki Crawshay pakoon ja pääsi livistämään ilman naarmuakaan, vaikka olivat yrittäneet ahkerasti ammuskella häntä. Hän ansaitsee kaikkea ylistelyä, sen myönnän; niin oivallinen mies tarvitsee vapautensa. Mutta Crawshay on enemmänkin kuin oivallinen. He ajoivat häntä takaa kaiken yötä, mutta eivät saaneet kiinni; tuon olisit saanut nähdä aamulehdistä."

Hän kääri auki "Pall Mall'in", joka hänellä oli mukanaan.

"Mutta kuules tätä. Tässä on karkaamisen selostuksessa lisäys, joka antaa vieläkin korkeammat ajatukset hänen kyvystään. Karkuria on seurattu Totnesiin, missä hän näyttää tehneen oikein harvinaisen julkean kolttosen aamulla varhain. Hän kuuluu murtautuneen kirkkoherra A.H. Ellingworthin asuntoon, ja tältä puuttui aamulla pitovaatteet, kun hän tavalliseen aikaan nousi jalkeille. Myöhemmin aamulla löydettiin rangaistusvangin vaatteet huolellisesti asetettuna erääseen piirongin laatikkoon. Crawshay oli sitte jatkanut matkaansa, mutta luullaan, että hänet tuossa erikoisessa puvussaan kyllä vangitaan päivän kuluessa. Mitä sanot siitä, Bunny?"

"Hän on nero", vastasin minä ja kurotin häneltä sanomalehteä.

"Hän on enemmän kuin sitäkin", puheli Raffles, "hän on taiteilija alallaan, ja minä kadehdin häntä. Miksi juuri kirkkoherran? Se on aistikasta — aistikasta! Mutta ei siinä kyllin. Luin juuri äsken klubissa sähkösanomalehtisen, joka kertoi väkivaltaisesta ilkityöstä rautatiellä lähellä Dawlishia. Joku pappi on löydetty tajuttomana ratavallin vierestä. Ystävämme on esiintynyt taas! Sitä ei ollut sähkösanomassa, mutta seikka on aivan selvä; hän on tietenkin iskenyt matkatoverinsa pyörryksiin, vaihtanut vaatteita hänen kanssaan ja heittänyt hänet ulos, ja nyt on hän aivan virkeästi jatkanut matkaansa Lontooseen. Eikö ole suuremmoista? Luulen, että se on lajiansa paras kepponen mitä olen kuullutkaan."

"Mutta miksi tulisi hän Lontooseen?"

Silmänräpäyksessä hävisi innostus Rafflesin kasvoilta; olin ilmeisesti muistuttanut häntä jostakin vanhasta levottomuudesta, jonka hän oli unohtanut epäitsekkäässä ilossaan toisen rikollisen urotyöstä. Hän vilkaisi olkansa yli eteiseen ennen kuin vastasi.

"Luulen", sanoi hän, "että tuo konna on _minun_ jäljilläni."

Ja sen sanoessaan hän oli jälleen oma itsensä — rauhallisesti hymyilevä, paatuneen kylmäverinen, nauttien asemasta ja minun hämmästyksestäni.

"Mutta kuules nyt, mitä tarkotatkaan?" sanoin minä. "Mitä tietää Crawshay sinusta?"

"Ei paljoa, mutta hän epäilee."

"Mistä syystä?"

"Sen tähden että hän on alallaan melkein yhtä etevä kuin minäkin; sen tähden, että hän ei voinut olla epäilemättä, jos hänellä oli silmät päässä ja aivot niiden takana. Hän näki minut tuona päivänä majatalossa vähän matkaa Milchesteristä ja sittemmin myöskin pallokentällä. Tiedänkin sen, sillä hän kirjotti ja puhui siitä ennen tutkintoa."

"Kirjottiko hän sinulle? Ja siitä et ole minulle milloinkaan maininnut!"

Hän vastasi vanhaan valitusvirteen olkapäitään kohauttaen vanhaan tapaan.

"Mitä olisi se hyödyttänyt, poikaseni? Se olisi vain tehnyt sinut levottomaksi."

"No, mitä kirjotti hän?"

"Kirjotti olevansa pahoillaan siitä, että hänen oli täytynyt joutua tyrmään ennen kuin palasi Lontooseen, sillä hän oli päättänyt käydä tervehtimässä minua; hän toivoi kuitenkin, että se huvi oli vain tuokioksi lykkäytynyt, ja pyysi minua käyttäytymään sillä tavalla, etten itse joutuisi kiinni ennen kuin hän pääsisi vapaalle jalalle. Hän tiesi luonnollisesti, että se Melrose-kaulaketju oli poissa, vaikk'ei hän sitä ollutkaan saanut; ja hän sanoi, että se, joka oli voinut ottaa sen ja jättää hänet pinteeseen, oli juuri hänen makunsa mukainen mies, j.n.e... ja sitte hän teki muutamia esityksiä minulle vastaisuuden varalle, jonka pelkään jo olevan hyvin lähellä! Minua vain kummastuttaa, ettei hänestä vielä ole mitään kuulunut."

Hän vilkaisi taas eteiseen, jonka oli jättänyt pimeäksi, sisäovi yhtä huolellisesti suljettuna kuin ulko-ovikin. Kysyin häneltä mitä hän aikoi tehdä.

"Annan hänen koputtaa — jos hän pääsee niin pitkälle. Portinvartija sanoo hänelle, että olen lähtenyt kaupungista, ja se onkin pian totta, noin tunnin kuluttua."

"Matkustatko tänä iltana?"

"7,15 junalla Liverpool-kadulta. En koskaan puhu paljoa sukulaisistani, Bunny, mutta minulla on mitä herttaisin sisar naimisissa erään maalaispapin kanssa idässä päin. Siellä olen aina tervetullut, ja ne lukevat minulle lakia, saadakseen minut käymään kirkossa. Vahinko, ettet voi nähdä minua siellä sunnuntaina, Bunny. Olen pohtinut monia parhaita suunnitelmiani tuossa pappilassa valmiiksi, enkä tiedä parempaa satamaa myrskyssä. Mutta minun täytyy sulloa matkatamineeni. Ajattelin olevan parasta antaa sinun tietää minne matkustan ja minkä vuoksi, siinä tapauksessa että sinua haluttaisi noudattaa esimerkkiäni."

Hän viskasi paperossinpätkän tuleen, ja nousi seisaalleen ja ojensi jäseniään. Hän seisoi niin kauvan tuossa vähemmän soreassa asennossa, että minun täytyi luoda kummastunut silmäys hänen kasvoihinsa; seuraavassa silmänräpäyksessä oli katseeni kääntynyt hänen tuijotuksensa suuntaan toiselle puolelle huonetta, ja minäkin hypähdin jaloilleni. Kynnyksellä, makuuhuoneen ja salin välisessä oviaukossa seisoi vanttera mies huonosti sopivassa puvussa ja kumarteli meille niin syvään, että hänen pyöreä päänsä näytti litteältä lyhyeksi kerityn tukan levyltä.

Niin hät'hätää kuin vilkaisinkin odottamattomaan ilmestykseen, oli Raffles kuitenkin ehtinyt saada malttinsa takaisin; hän seisoi kädet taskuissa ja hymy huulilla, kun jälleen käänsin katseeni häneen.

"Saanko esitellä sinut, Bunny", sanoi hän, "erinomaiselle virkaveljelle, mr. Reginald Crawshaylle."

Tuo pyöreä pää kohosi pystyyn ja minä näin ryppyisen otsan ja alhaispiirteiset sileiksi ajellut kasvot, jotka useampia numeroja liian pieni irtokaulus oli tukehuttanut purppuranpunaisiksi. Mutta siinä silmänräpäyksessä en tehnyt mitään tajuttuja havaintoja. Olin tehnyt omat johtopäätökset ja kiroten käännyin Rafflesiin.