Part 9
Mukanaoleva kasvisäiliöhän loihti jonkinlaisen tunnelman siitä, että oltiin vähän parempia, että oltiin jotakin ylhäisen erikoista, että oltiin jopa ihan kerrassaan jonkinlaisessa tieteellisessä hommassa, lukiolaisia, jotka olivat ulkona kasvistamassa, sehän ei enää merkinnyt koulupakkoa — kasvistonvaivat ja kasvinkeruunkidutuksethan kuuluivat jo olleeseen ja menneeseen alennustilaan.
Pojat oli yhtaikaa vallannut syvä, heille itselleen käsittämätön rakkaus suureen, kiiltävään, läkkiseen kasvisäiliöön, josta he äkkiä tunsivat salaperäisen loisteen säteilevän heidän itsensä, heidän kehnojen, huonostisopivien vaatteittensa ylle: he olivat luonnollisesti panneet päälleen kaikkein huonoimmat ja huonoimminsopivat takkinsa voidakseen esteettömästi rämpiä kaikilla savimailla ja rämeiköissä, joissa harvinaisimmat kasvit kasvoivat. Niin, läkkisen kasvisäiliön säteilevää taustaa vastaan sai koko heidän olemassaolonsa loistetta ja kunniaa: he olivat kaksi erittäin lahjakasta nuorta miestä, joihin opettajat kiinnittivät kaikkein suurimpia toiveita — jotka pian pääsisivät yliopistoon — jotka molemmat olivat ennakolta määrätyt professorin paikoille.
Heissä syttyi äkkiä liikuttava kiintymys kasvisäiliöön — sitä rakastettiin yhtä palavasti kuin köyhää, laiminlyötyä sukulaista, joka yht'äkkiä on saanut suuren perinnön tai muulla tavoin menestynyt maailmassa, rakastivat kaikki ne, jotka sitä ennen ovat häntä laiminlyöneet, katsoneet häneen yli olkansa, tallanneet häntä tilaisuuden tullen. He tahtoivat molemmat kantaa sitä, molemmat vastata siitä, ja kulkiessaan yhä turvallisemmin, itsetietoisemmin ja hitaammin ryhmien ja ruokakoreja kantavien ja lapsenvaunuja työntävien joukkioiden sivu puhelivat he äänekkäästi ja totisina punaisesta lummekukasta ja uudesta hieracium-lajista, trapa natansista, pistearvoista ja uusista muunnoksista asiantuntemuksella ja varmuudella, joka olisi lyönyt heidän kasviopinopettajansa Tukholman viidellä alaluokalla yhtä suurella hämmästyksellä kuin pelästykselläkin, varsinkin kun ajattelemme, että nuorella Almgrenilla oli ollut ehdot tässä aineessa kolmella luokalla peräkkäin ja nuoren Silfverstååhlin vaivainen B oli ollut enemmän armolahja kuin tulos hänen kasviopillisista tiedoistaan ja harrastuksistaan.
Mutta nythän heillä oli kolme pitkää, surutonta suvituntia käytettävinään ja tuhlattavinaan omaksi hyväkseen, omiin harrastuksiinsa, ja tuskin he olivat tulleet syvemmälle puistoon, kun kasvisäiliö yhtä nopeasti oli kadottanut merkityksensä, pyhyytensä, loistonsa. Oikaistiin metsään päin, yksinäisyyteen ja paikkoihin, missä ei ollut väkeä, ja kasvisäiliö oli vain harmina ja vastuksena. Mielikuvitus sai vapaasti lentää. Nuoret, lentokyvyttömät pojansielut liikkuvat salaperäisissä, tukahdutetuissa, alati tyydyttämättömissä unelmissaan ja vaistoissaan. Mutta yhtä vieraita kuin he olivat äideilleen ja tädeilleen, yhtä kaukaisia he olivat toisilleenkin, nämä nuoret, hennot ihmisenalut, jotka näennäisessä sopusoinnussa ja luottamuksessa kulkivat vieretysten Haganpuiston kesäparatiisissa.
Sten Almgrenin hieman pistävien sinisilmien näennäisesti kuvastaessa puita ja ruohokenttiä, liikkui sisällä, niiden takana outoja olentoja, hämäriä, sekavia näkyjä, reheviä, itämaisia, hekumallisia kuvia, huuruisia nuoren veren höyryistä — käsittämättömiä, sekavia kuvitelmia ihmeellisistä maailmoista, aavistamattomien, viehättävien humaltumismahdollisuuksien ja nautintojen aarteita, huimaavien, saavuttamattomien kuilujen pohjalle kätkettyjä.
Sten Almgrenin neljäntoistavuotiaassa pojansielussa, joka oli kehittynyt puutteessa ja kurjuudessa, ja kuitenkin ollut ilman vähäisintäkään kosketusta elämän likaisiin tosiasioihin, liikkui sukupuolisia ajatuksia omituisen jäykästi ja kuitenkin kiihoittavasti kuin sadun siivekäs jättiläislohikäärme tai jättiläismäinen geoloogisten aikakausien lentolisko.
Hän oli aamulla lukenut Ristiretkien historiasta, miten kristityt olivat menettäneet Edessan, koska heidän ruhtinaansa oli kelvoton ja kreivi Jocelyn oli itämaiseen hekumallisuuteen vaipunut; ja nyt askarteli hänen poikamainen mielikuvituksensa kaikkien näiden ihmeellisten nautintojen kuvitteluissa, samalla kuin hän toisella kädellään ajattelemattomasti kieputteli nyt halveksittua ja unohdettua kasvisäiliötä. Hänen mielikuvituksensa harhaili kreikkalaisen jumalaistaruston jumalatarkuvien alastomissa naisvartaloissa, liikkuen jäykästi ja tottumattomasti samanlaisella konttakätisyydellä kuin seminaarilainen käsitellessään ensimmäisillä hienoilla kutsuilla ensimmäistä latva-artisokkaa.
Hänen janoiset, hamuilevat vaistonsa kurkottautuivat alastomia, tavattoman kauniita ja tavattoman saavuttamattomia naisolentoja kohden kuin sadun kiusattu olento lähteen yhäti väistyvää vettä kohden, kunnes hän lopulta näki edessään kreivi Jocelynin haaremin suuren tallin kaltaisena, jossa uhkeat naiset, hiukset hajallaan seisoivat kuin hevoset pilttuissaan.
Ja täten uneksiessaan jyskytti hänen sydämensä harvinaisen raskaasti ja ahdistavasti, ja hän hengitti lyhyesti, työnnähtäen, tuntien ääretöntä autuaallisuutta, pohjatonta, pyörryttävää nautintoa, joka tunki koko hänen olemuksensa läpi sanomattomana tuskan ja hekuman väristyksenä.
— Kuuleks sä, meidän tarttis pistää vähän sormustinyrttiä ja muuta moskaa porttööriin, sillä ne kattoo tietysti siihen ja kyttää mitä me ollaan hitattu ja tulee iloseks tuloksista, oli Göran Silfverstååhl äkkiä sanonut pohjattoman kyynillinen, kuvitelmista vapaa, varhaiskypsä ukonilme laihoilla, keltaisenkalpeilla kasvoillaan ja suurissa, oudoissa ja tummissa, kodittomissa silmissään.
Ja hetkeäkään epäilemättä, ilman vähäistäkään vaikeutta jätti Sten Almgren kreivi Jocelynin ihmeellisen haaremin yhtä kuvitelmista vapaasti ja kyynillisesti vastatakseen:
— Tiedätkö, silloin riittäisi pelkät sammalet, ellei Marie-Louise-täti kuulustelisi. Silloin tuntuu kuin olisi minulla kaksi äitiä.
Mutta Göran Silfverstååhl, jonka mielikuvitus tavan mukaan oli täynnä valtioneuvoksia ja sotamarskeja ja kenraalikuvernöörejä Suuruudenajan ylväästä muistojentemppelistä, ja joka vastikään oli voittanut Pultavan taistelun ja pelastanut Pohjois-Euroopan ylivallan Ruotsille ja kuninkaalleen, ehdotti äkkiä hiukan ujosti.
— Kuuleks sä, eiks braijata Kaarle kahdennentoista paluuta ratsain Stralsundiin — ratsastetaan tuon kaarroksen ympäri — kyllä me ajoissa ehdimme takaisin perunoille.
Mutta kun pojat tuntikausia harhailtuaan ristiretkien paladiinoina ja Antiokian, Edessan ja Tripoliin satukreiveinä ja sotamarskeina ja kenraalikuvernööreinä taistelukentillä ja Baltian merta ympäröivissä maakunnissa, vihdoin löysivät jälleen tätinsä ja äitinsä, täytyi heidän todellisuudessakin ja sen kiusallisimmissa vaiheissa herätä tietoisuuteen Uudenkaupungin ja Haminan rauhain kauhistuttavista seurauksista sekä voitettujen jälkeläisiä kohtaavasta loputtomasta häpeästä ja häväistyksestä.
Vanhat naisetkin olivat puolestaan astuneet Haganpuistoon samanlaisen mielikuvitus- ja kuvitelmamaailman uinuessa heidän olemuksensa pohjimmaisessa perukassa, jonka molemmat pojat olivat saaneet päästää ilmoille suuruudenajanleikeissään. Hekin olivat vaeltaneet kesänvihreitten puiden alle salaperäisesti, itsetiedottomasti vallantäyteyttä ja omistusoikeutta tuntien, mystillisesti, täysin selvittämättömästi tuntien, että he kulkivat perityllä ja omalla maalla, että he olivat tarkastelemassa maita ja mantuja, alusmaita ja ulkotiloja.
Tuolla oli Pistooli ratsastanut ensimmäisenä, huolimatta aamuisesta tuulenpelostaan, päässään ihmeellinen ja sadunomainen kapottihattunsa, jonka etuosasta kohosi ilmaan kolme valtavaa, mustaa sulkatöyhtöä ylväinä ja uhmaavina — päähine, joka varmasti enemmän kuin mikään muu naistenhattu maailmassa vaikutti uudestaan pyntätyltä ja somistetulta ranskalaiselta marsalkanhatulta, jollaisina me näemme ne ensimmäisen keisarikauden kukoistus- ja riemuvuosilta peräisin olevissa vanhoissa kivi- ja teräspiirroksissa.
Tuolla oli pikku Emma Wigelstjerna edennyt pöyhkeänä ja nokkaviisaana kuin byrokratian ylevän satumaan kauppaneuvos, päässään hattu, josta jokainen muotikauppias sanoisi, että se näytti mustilla paljettipitseillä kireästi käärityltä tötteröitä, jonka taivasta kohden kurkottavassa kärjessä oli jotakin, joka yhtä hyvin olisi voinut olla päättömän Kanarialinnun ruumis, kiinalaisen mandariinin kadonnut ja pilallemennyt nappi tai pikku Emman makeisaarteistoon kuuluva kuivattu aprikoosi. Päähine, josta historiallisesti sivistynyt Göran-Jakob Silfverstååhl oli sanonut ystävälleen Sten Almgrenille, että se oli varastettu siltä Ranskan kuningatar Isabellalta, joka kerran oli säälittävän ja onnettoman Kaarle seitsemännen mitä kevytmielisin ja oikullisin puoliso.
Ja heidän takanaan oli pieni Eurydike Berg liidellyt pää peitettynä ja haudattuna isoon, tuulelta ja auringolta suojaavaan kummitusmaiseen tropiikkihattuun, sellaiseen, jota jokainen ylhäissukuinen Mauritius-saaren nainen varmaan käyttää kävelyillään — jos hän yleensä tekee kävelymatkoja — ja sitäpaitsi pieni, hento keijukaisvartalonsa käärittynä väriloistoiseen, kirjavaan kasimirhuiviin, jonka aitoudesta tai epäaitoudesta kapteeni Baltzar Göran Achates Berg olisi ollut viimeinen, todella oikea asiantunteva, maallinen tuomari — huvimatkalle mukaanotettu huivi, jonka hän huolimatta muutamista Marie-Louise Almgrenin pienistä, heikoista ja lempeistä vastaväitteistä huolimatta oli kietonut ympärilleen Haganpuistoon tultua, jossa hän tropiikinmyrkyttämässä aurinkoisessa veressään heti oli tuntenut kylmyyden uhoavan tummasta, varjoisesta syvänvihreän lehtikatoksen alisesta ilmasta. Huivi, joka värihohtoisessa loistossaan kumminkin viisaan ja tarkkasilmäisen mielestä näytti kauneimmalta ja sopivimmalta koristukselta Eurydike Bergin perhosmaiselle sielulle.
Mutta kaikista näistä kolmesta vanhasta naisesta täytyy meidän sanoa, että he kuitenkin sisimmässä sielussaan astuivat Haganpuiston klassillisille tiluksille kuin jonkinlaisina sen suurvallan täysivaltaisina lähetteinä, joka kerran oli omistanut ja järjestänyt sen kuninkaalliseksi huvilinnaksi, ja että he samalla halveksien katselivat yksinkertaiseen kansanainekseen, joka nyt liikkui ulkona jurosti, juhlallisesti tai riehakkaan kömpelösti nauttien joka tapauksessa hyvin ansaitusta sunnuntailevostaan, samoin kuin todelliset englantilaiset gentlemannit vaistomaisen välinpitämättömästi ja kiinnottomasti voivat katsoa halveksien neekereihin, kuleihin ja muihin hylkiöihin — ja eläinlajeihin.
Nämä vanhat, köyhät, elämän hylkäämät, unohdetut ja laiminlyödyt eläkkeellä olevat pikku eukot eivät tietäneet kaikista pyhäpukuisista työmies- ja pikkuporvariluokkaan kuuluvista kelpo maamiehistään oikeastaan muuta, kuin että he olivat »työläisiä», »roskaväkeä», »köyhälistöä» ja »jätkiä» — ihmisluokka, joka oli syntynyt harjaamaan heidän kenkiään tai tekemään heidän vuoteensa, mutta joka jostakin tutkimattomasta kohtalonoikusta tai suorastaan itsetietoisesta »sosialisesta» velvollisuuden laiminlyömisestä ja jumalattomuudesta jo vuosikymmeniä sitten aivan yksinkertaisesti oli lakannut täyttämästä velvollisuuksiaan todellisia herrojaan kohtaan.
Oli täytynytkin elää niin yksinäisinä ja menneisyyteen vajonneina kuin Nelosen vanhat naiset voidakseen olla heti ymmärtämättä tai merkillepanematta sitä huomiota ja hymyilyä, aluksi varsin hyväntahtoista uteliaisuutta, joka heti paiskasi eristävän rautavanteensa pienen naisparven ympärille ja luonnonpakosta ja loogillisesti nosti sen toiselle tasolle kaikista niistä yksinkertaisista, elävistä ja luonnollisista ihmisolennoista, joita Haganpuisto vilisi, ja jotka nyt teillä kulkiessaan seisahtuivat sitä katsomaan — niin, pyhääviettävät perheet ruohikossa unohtivat sanomalehdet, kortinpeluun, kahvirasiat, jopa lapsetkin leikkinsä katsellakseen, hymyilläkseen, virnistelläkseen tai ehkä harmitellakseen — luonnonlaatunsa, sivistystasonsa, ikänsä ja sielullisen sievistymisensä mukaan. Mutta kaikki omalta kohdaltaan yhtä vaistomaisen oikein ja varmasti tietoisina siitä, että eukot olivat jotakin kirottua herrasväkeä, jotakin aivan erikoisen vastenmielistä yläluokkaa.
Se pieni tapaus, joka likinäköisimmän mielestä niin sanoakseni tuli pisaraksi täyteen maljaan, se pieni piirre, joka kaikkein totisemmankin, juroimmankin ja hienotunteisimmankin silmissä nosti pienen ryhmän naurettavuuden korkeimmalle huipulle, ja joka antoi nerokkaan karikatyyrin sivellyksen seuralle, oli vanhojen naisten ja vanhan Fabian Wigelstjernan, oikeusneuvoksettaren ja pikku Emma Wigelstjernan yhteisen pikkuserkun odottamaton kohtaaminen.
Kun jonkun suvun ilman syvempää uskonnollista elämää on onnistunut saada aikaan sarja virheettömiä, moitteettomia ja nuhteettomia byrokraatteja ja valtionkansalaisia, antaa ns. luonto tai oikku heidän keskelleen syntyä todellisen kummallisen hullun — ihmisolennon, joka niin sanoakseni edustaa ja ruumiillistaa koko suvun läpi sukupolvien kerääntyneen ja täysin käyttämättömän seikkailun- ja hulluudenpääoman — niin, pahimmassa tapauksessa koko sen kasaantuneen synninnälän. Sillä meidän on muistettava, että vain todelliset rukoilijat, Jumalasta ja Jumalassa palavat sydämet kykenevät karkoittamaan ja todella sitovasti kukistamaan kaikki ne pahat henget, joiden lukumäärä on legio ja jotka saatana on lähettänyt sielujamme lamauttamaan ja valloittamaan.
Kaikki Wigelstjerna-nimiset kauppaneuvokset, hovioikeudenneuvokset, tarkastussihteerit ja apukamreerit olivat kukin kohdaltaan kumminlahjana lahjoittaneet seikkailuhalun penninkinsä tälle Fabianille, joka olisi voinut täyttää käyntikorttinsa loputtomalla ent.-sarjalla.
Fabian Wigelstjerna oli ent. henkiväkirakuunarykmentin aliluutnantti, Torinon, Florensin ja Neapelin lähetystöjen ent. palkattu lähetystöavustaja, ent. vapaaehtoinen upseeri italialaisella sotaretkeltä 59, Puolan kapinassa 63, tanskalais-saksalaisessa sodassa 66 ja ranskalais-saksalaisessa 70 — ja ylipäänsä ent. vapaaehtoinen osanottaja jokaisessa epätaloudellisessa, mutta jännittävässä seikkailussa, joita Eurooppa 1850-luvulta 1870-luvulle saattoi tarjota haaveelliselle ja hieman teatraalisuuteen taipuvalle ilotulitusluonteelle ja pöhköpäälle. Jos vielä tähän lisäämme, että hän oli ent. talonomistajakin ja vanhaa maltalaista aatelia olevan kreivitär Emilia-Maria-Carolina-Saluzia-Desiderata di Sant-Cassian, Barissina di Ghariexem e Tabian ent. puoliso, lienemme kykymme mukaan määritelleet ja hengillekirjoittaneet sen henkilön, joka nyt vaelsi tietä pitkin suvisen sunnuntain aurinkoisten Hagan puitten alla — vaatetukseen ja käytökseen nähden erinomaisena täydennyksenä Nelosen veteraanijoukkueelle.
Fabian Wigelstjerna oli puettuna helmenharmaaseen silkkihattuun, joka oli niin huolettoman vinosti ja painolakia uhmaavasti päähän pantuna, kuin hän itsekin koko elämänsä oli uhmaillut ja härnäillyt kaikkia painon ja kaatumisen henkiä ja vaaroja — kanariankeltaiseen, saketintapaiseen vaatekappaleeseen, joka oli vain kehyksenä pinaatinvihreälle liiville, joka oli ylt'yleensä kirjailtu punaisilla ruusuilla kuten tervehtynyt isorokkopotilas arvilla — liehuvan väljiin musta- ja valkoruutuisiin roimahousuihin: — mikä ihmeellinen Gesetz der Wahlverwandtschaften olikaan johdattanut hänet vanhojen neitien tielle juuri sillä hetkellä?
Oi, kuinka lapsellinen ja tarpeeton kysymykseni onkaan. Kuinka hyvin tiedänkään, että se oli Jumalan tahto, lukijani, ja tiedän, että sinä ymmärrät sen niin olevan, jos vain silmäsi ovat auenneet ja nähneet, ja siksipä minun ei tarvitse sanoa sinulle enempää kuin että — siteeratakseni Tuhannen ja yhden yön tarinoita — »heidän kohtalonsa täyttyisivät», siksi saivat vanhat naiset Haganpuistossa kohdata Fabian Wigelstjernan.
Oi, joka muistaa Fabian Wigelstjernan, voi kuvata hänen maallisen olemuksensa tapaa voittaa jokaisen painolain vastustusyrityksen, ylipäänsä hänen siirtymistään — ponnahtiko hän, hyppäsikö hän, lensikö hän, pyörikö hän — kukapa koskaan on todella tiennyt sitä ja kuka voinut kuvata sitä?
Hattu kädessä lennähti hän nyt ihmeellisen nopein, siroin ja ketterin menuettiaskelin vanhuksia vastaan, jättäen jokaisen puolueettoman ja porvarillisen katselijan mitä syvimpään bileamimaiseen epäilykseen siitä, oliko hän jonkin sirkuksen balettimestari vaiko ihmeellisen talviunen jälkeen Haganpuistossa äkkiä herännyt vieras jo aikoja sitten unohdetuista naamiaisista, vieras, joka valon häikäisemänä ja vieläkin onnellisen huumaantuneena ja päihdyksissä satumaisista sampanjamääristä esitti iloisia keikahduksiaan, unohtaen ajan, paikan ja kaiken muunkin.
Oi, kukapa voi kuvata Fabian Wigelstjernaa?
Hänen ruskeista, tultatuiskivista silmistään leiskui ihailevan hellyyden salamia, leveä, mutta hienopiirteinen suu häikäisevän valkeine hampaineen oli laulava onkalo, jossa kaikuivat imartelu ja kohteliaisuudet, ritarilliset lauselmat, riemuhuudahdukset ja sanaleikit — hänen käsivartensa syleilivät yhtä vanhuksista, samalla kuin hänen kätensä yhtaikaa puristi sydämellisesti ja juhlallisesti toisen kättä.
Emma Wigelstjerna sai häneltä suudelman poskelleen samalla kuin hänen silmänsä ja sydämensä riippuivat syvällä Eurydike Bergin hatun alla, ja hänen huulensa kuiskasivat ääneen kaikkien kuullen hänen sydämensä syvimmän salaisuuden oikeusneuvoksettarelle:
— Marie-Louise — sinun silmäsi, sinun silmäsi — serkkuni — muista, että annoit minulle rukkaset, niin että minulla on oikeus väittää: olet tänään kauniimpi kuin koskaan.
Oi, rouva Almgren — eccolo, eccolo — poika on ihastuttava, Ludvig-vainaja siinä paikassa — tehkää kuin minun äitini, rouva Almgren, esimerkillinen äiti — ottaessaan konjakkia antoi hän minulle aina ruokalusikallisen risiiniöljyä, jotta saisin inhon väkijuomiin — oivallinen menetelmä — kauniita, armolliseni, niitä olen uskollisena palvellut kuolemaan asti — mutta milloinkaan ei Fabian Wigelstjerna ole istuskellut Bakkuksen pöydän ääressä — foi de gentilhomme, jamais —
Mutta älkäämme turhanpäiten vaivautuko kuvailemaan kuvailematonta, koettamaan sanoihin ja kuviin vangita tätä henkistä ja ruumiillista ilotulitusluonnetta, tätä kiertelevää, hyppelevää, räiskähtelevää roomalaista aurinkoa, joka aivan samalla huolimattomalla, mutta hillityllä innolla, samalla taiturimaisella ritarillisuudella ja huolettomuudella ja täysin yhtä vaivattomasti ja väsymättömästi teikaroiden oli ratsastanut toivottomien ranskalaisten ratsuväkirynnäkköjen etunenässä ja heiluttanut sapeliansa ja pistooliansa pelosta mielettömäin ja mielipuolisuudesta ulvovien venäläisten kasakkain keskellä.
Parin minuutin ajan oli melkein hievahtamattoman hiljaista ruohokentillä ja teillä niin kauas kuin silmä näki tai korva kuuli. Salaperäisesti, jännitetysti tuntien, että saatiin ilmaiseksi olla näytelmän näkijöinä, odotettiin henkeä pidättäen toimintaa näyttämöllä — aivan oikein tuntien, että tämä oli näytelmää, että tässä oli eläviä symboleja, jotka esittivät kauan sitten menneitten ja unohdettujen sukupolvien salaperäisiä kulttiseremonioita. Ja yhtä nerokkaan syvästi ja yksinkertaisesti nämä katselijat käsittivät ensimmäisten tiedottomien vaikutelmien aikana, että todella ylhäinen aikakausi liikkui ja näytteli tuolla näyttämöllä.
Mutta kun Fabian Wigelstjerna oli kolme lyhyttä, mutta kuulumattoman voimaperäistä ja sisältörikasta minuuttia räiskähdellyt, taputellut ja hyrrännyt vanhojen naisten ympärillä Hagan tiellä — tavallaan kuin kimalainen kukkakimpun ympärillä, kun vain lisäämme, että tämä kimalaissuvun omituinen muunnos ei kerännyt, vaan antoi makeutta ja ravintoa niille kukille, joiden luona se kävi — niin hän hävisi.
Sanomme hävisi, sillä kukaan kuolevainen ei uskaltane vähimmänkään totuuden nimessä väittää, että Fabian Wigelstjerna sanoi hyvästi tai kumarsi tai poistui.
Viimeinen, jonka vanhat naiset oikeastaan todella näkivät hänestä, oli kuulumattoman hullunkurinen piruetti, jonka hän hyrrätä pyörähdytti koroillaan hattu kädessä ja pieni ruumis kumartuneena — enemmän kuin kaareksi, melkein ympyräksi, niin että tukkatöyhtö lähenteli kenkien teräviä kärkiä — liike, jota seurasi kuulumattoman voimaperäinen hillittyjen, imartelevien sanojen ja kohteliaisuuksien surina.
Ja niin oli hän poissa.
Pyörikö hän — lensikö hän — hyppikö hän? Ehkäpä on viimeinen verbi oikein, se joka on lähimpänä totuutta.
Sillä oikeastaanhan ei Fabian Wigelstjerna ollut muuta kuin heinäsirkka — iso, kaunis, väriloistoinen heinäsirkka, jollaisten me voimme kesällä nähdä piirtelevän loistavia yltiömäisiä, vertauksellisia lenkoviivojaan niityillä ja ruohokentillä — omituisia olioita, joiden siirtymistapa saanee muurahaisen, koppakuoriaisen ja madon syvimmän hämmästyksen, levottomuuden ja ihmettelyn valtaan, ja joiden äkkinäinen romahtaminen yhä uusiin ja valmistumattomiin ympäristöihin tarjonnee kesäisillä ruohokentillä ja niitten vakavammissa yhdyskunnissa ja väestön keskuudessa loputtomia, täysin odottamattomia murhenäytelmien, huvinäytelmien ja farssien sarjoja.
Jos koetamme kuitenkin vielä jonkin sekunnin pitää tämän harvinaisen hyönteisen sielumme silmäin edessä ja tutkia Fabian Wigelstjernan olemusta, ennenkuin hän häviää suvisen sunnuntain seikkailusta, niin voimine henkisesti nähdä, että koko pikku mies on tuhansien ja taas tuhansien rauhattomuuden pikku pirujen ja paholaisten purema, pistämä ja riivaama, että koko hänen olemassaolonsa on yhtä ainoata sielun syyhyä, että koko hänen elämänsä heinäsirkkahyppimisensä seikkailusta seikkailuun, maasta maahan on ollut vain ilmauksena ja tuloksena tämän hänen henkensä kouristusmaisesta tarpeesta saada alati kuumeisesti hieroa itseään, repiä itseään, kahnata itseään uusiin esineihin ja uusiin ihmisiin, saadakseen lievitystä tähän syyhyyn ja balsamia kirpunpuremaan sieluunsa.
Se kunnioittava hiljaisuus, joka kuulijain puolella oli ympäröinyt näyttelijöitä näyttämöllä, oli perustunut myös näitten tukholmalaisten pikkueläjäin puhtaasti tietoiseen kuvitteluun, jota ilman ei se näinä minuutteina olisi voinut olla niin kunnioittavan arvonannon leimaama.
Fabian Wigelstjernan olento ja näytteleminen oli kaikkien täysikasvuisten mielessä ja kuvittelumaailmassa loihtinut esiin kuvan tarumaisesta henkilöstä, joka kahdeksankymmenluvulla ja vielä pitkälle yhdeksänkymmenlukua eli ja liikkui tukholmalaisessa kansantajunnassa: portugalilaisesta ministeristä, vicomte de Soto Mayorin kansanomaisesta ja tarujen ympäröimästä olennosta.
Eikö se ollut Soto Mayor — »söötti majuri» — hänhän se oli!
Ja tämän ruotsalaisten sanomattoman kunnioituksen tähden ulkomaalaista kohtaan loisti Fabian Wigelstjernan heinäsirkkaolennosta hetkeksi kultainen sädekehä Nelosen pienen naisparven ylle — ehkäpä he olivatkin vallan ulkomaalaisia naisia — jotka ovat menossa vierailulle Taalainmaan herttuattaren luokse — kunnes historiallisesti hyvämuistisemmat muistelivat, että »söötti majuri» oli kuollut jo useita vuosia sitten, ja tosiasiallisemmin havaintojaan tekevät näkivät torikorin paariamerkin, joka oli vastaansanomaton todistus siitä, etteivät nuo kuusi ämmää voineet olla ulkomaalaisia eikä hienoja — ja vanhat naiset putosivat siten kaksinverroin syvemmälle naurettavuuden takapihoille — paljastettuina ja läpinähtyinä.
Seurasi ymmärtäviä hymyilyjä ja päänpudistuksia, tirskuntaa, naurua, sormella osoittelemista, luokkatietoisuutta ja luokkavihaa, heräsi toivo saada nöyryyttää ja kostaa, hapuillen ja epämääräisenä tosin — heräävä tuuli, joka suhisi kaislikossa, tunne, joka itsetiedottomasti, vastustamattomasti lennähti katsojasta toiseen äänen ja valon maagillisella nopeudella.
— Kattos — kattos — no, jo ny jotakin — itsensä säästäjiä — kattos tommosta koreeta sänkypeittoo — ne luulee kai panttilainaston olevan täällä sunnuntaisin — ei, mut kyl ne nyt on raahannu koko vahakuvakokoelman kesälystille — kuuleks, tuo tuossa tötterössä on varmasti aikamoinen karvasmanteli — eiks sun kurkkuus kuiva, Kalson, nähdessäs niin paljon vanhaa — eläköön vanhojen koti — siin on Noakin vaimo, eukkoseni, taivuta pääsi hänen vanhimmalle leskikuningattarelleen.