Part 10

Mutta vielä turvallisina ja tietämättöminä ensimmäisistä tuulenpuuskista heitä ympäröivässä kansanmeressä jatkoivat Nelosen veteraanit kulkuaan eteenpäin syventyneinä ajattelemaan vain Fabian Wigelstjernaa ja keskustelemaan hänestä.

On olemassa vanha, hyvä, mutta keksitty tarina suuren Mommsenin vaivoista Saksan valtiopäivien jäsenenä, tarina siitä kuinka hänen ystävillään ja ihailijoillaan edustajatoveripiirissä oli tapana asettua tiheään piiriin ihaillun ympärille estääkseen jatkuvalla mutinallaan ja sopotuksellaan valtiopäiväselostajia käsittämästä ystävien mielestä aloitteentekijälle itselleen täysin nolaavaa hyökkäystä, jonka tämä suuri voimanpalvoja haurain ja heikoin äänin kohdisti Bismarckiin.

Voimme vähän muodostella kuvaa ja sanoa, että Wigelstjernain sukupolvet muodostivat pitkän aikaa kuuden vanhuksen ympärille — kuvaannollisesti puhuen — näkymättömän muurin, joka täydellisesti esti heiltä mahdollisuuden tajuta ulkomaailmaa tai kuulla sen vähitellen yhä äänekkäämmin lausumia arvosteluja heistä.

Ketä Fabian oikeastaan muistutti? Kehen Wigelstjernoista hän eniten tuli? Oliko ketään samanlaista ennen Fabiania? Mitä Fabianin äitiin tuli, muisti Rosalie Pistolschiöld erikoisen hyvin, että vanha täti Nora Wigelstjerna oli ollut raskasmielinen, hiljainen ja heikkoääninen nainen: — »ja sellainen kostaa itsensä». Pikku Emma kysäisi hänen sydämelleen tavattomalla syvyydellä ja voimakkaalla, todellisella osanotolla: — Luuletko, että hän sai usein risiiniöljyä?

Mutta oliko todella mahdollista, että hän oli ollut naimisissa maltalaisen kreivittären kanssa, jolla oli maurilaista verta suonissaan — ja joka toden teolla polveutui sulttaani Saladdinista — tai oliko se ihan Harun-al-Rashidista — ajatteles, jospa heillä olisi ollut poika — silloin olisi yksi Wigelstjerna polveutunut suorastaan Muhametista — niin, Marie-Louisen ivallisen olettamuksen mukaan olisi hän ollut oikeutettu perimään Konstantinopolin valtaistuimen tai pitäisiköhän ehkä sanoa — portin, — niin, kukapa tiesi, eikö hullu Fabian itsekin ollut muhamettilainen — hänellähän oli ollut yllään niin ihmeelliset housut, semmoiset roimahousut, joita kaikki muhamettilaiset käyttävät — niin, Fabianista ei voi koskaan tietää mitään varmasti — oliko kellään ollut aavistusta siitä, että hän oli Tukholmassa — kolme vuotta sitten oli Marie-Louise nähnyt hänet viimeksi ja silloin hän oli aikonut matkustaa Nizzaan.

Oli kaikessa tapauksessa synti, ettei hänellä maltalaisensa kanssa ollut poikaa — olisi kaikessa tapauksessa ollut hauskaa, että olisi ollut pieni Wigelstjerna — ja sellaista sukuperää — sillä ei ollut olemassa muita niin ylhäisiä aatelissukuja kuin vanhat arabialaiset, sen oli pikku Emma lukenut eräästä kirjasta — kaksi- ja kolmetuhatvuotiset sukupuut olivat siellä tavallisia. — Niin, oli synti, ettei hänellä ollut ollut poikaa — ellei Ture menisi naimisiin, kuolisi Wigelstjernan suku sukupuuttoon — ja Ture ei varmasti menisi naimisiin, hänhän yritti vain jäljitellä setäänsä — ja silloinhan siitä ei tulisi mitään — sillä nähkääs Fabian oli joka tapauksessa Fabian, ja toista sellaista kuin Fabian ei ollut olemassa.

— Tilaa elävälle vahakuvakokoelmalle — suuri, ilmainen näytös — alle viisikymmenvuotisilta lapsilta pääsy kielletty!

Kolme iloista nuorukaista pyöräilyhatut vinossa ja pää kallellaan muodosti kujan tienvierelle. Kulkijat ja ruohollaistujat nauroivat ymmärtävää nauruaan, ja vanhukset heräsivät äkkiä tietoisuuteen lähentelevästä tuijottavien silmien ja pilkallisesti virnistelevien huulien maailmasta — yhtä kauhistuttava ja lamauttava näky heille kuin konsanaan jokin Dorén helvetinkuva lapsen silmälle.

— Yhdistys Kansantanssin ystävät!

Pistooli kävi suoraksi kuin sapeli, pikku Emma pelokkaaksi kuin rotta, Eurydike sulkeutui vaistomaisesti itseensä kuin kukkanen, Marie-Louise katsoi kirkkailla sinisilmillään virnisteleviä nuorukaisia suoraan ja pelottomasti silmiin, rouvien Almgrenin ja Silfverstååhlin, jotka useammin kuin kerran elämässään olivat saaneet kokea luokastaan alennettujen tavanmukaisia nöyryytyksiä, jatkaessa matkaansa kuin ei mitään olisi tapahtunut ja kuin he eivät olisi mitään kuulleetkaan.

Pistooli silmäili joukkoa takanaan ja ympäristöä — kenraalikatsastus, joka saattoi hänen terveet sotapäällikönvaistonsa siihen murheelliseen tietoisuuteen, että oltiin toivottomana vähemmistönä, samalla kuin tämä tietoisuus ei millään tavalla masentanut hänen uhmailevaa taistelumieltään.

Koko hänen olemuksensa syvimmät vaistot tunsivat tutkimatta saksalaisen kenraalin sanojen iäisen totuuden: Ei ole olemassa epätoivoisia tilanteita, on vain epätoivoisia ihmisiä.

Tehden viidelle takanaan olevalle päänliikkeen, ikäänkuin tahtoen sanoa: vastaan teistä — liike, joka äärettömän liikuttavasti muistutti kanan tapaa koota poikasensa siipiensä suojaan — jatkoi hän turvallisesti matkaansa tokaisten huolettomasti:

— Kuinka tuleekaan päivällinen maistumaan hyvältä. Eihän ole olemassa mitään, joka voi antaa paremman ruokahalun kuin tietoisuus siitä, että valmistaa ihmisille iloa. Hekin tarvitsevat hitusen hauskutusta, he raukat.

Kolmen nuorukaisen kasvoille ja ryhtiin tuli jonkinmoinen epävarmuus Pistoolin kylmän, levollisen, järkkymättömän katseen edessä, ja joukko läpäisi ehjin nahoin ja häiriintymättä kohtauksesta, vain sivuuttaakseen vieläkin monia virnisteleviä kasvoja, monia pistosanoja ja ääneen lausuttuja mietelmiä — jonkinlaista marssimusiikkia, jolla tässäkin oli musiikin tavallinen vaikutus joukkoihin: se lisäsi marssin nopeutta.

Vetäydyttiin vain niin lähelle linnan aluetta kuin mahdollista ikäänkuin etsien suojaa sen pyhyyden varjosta, ehkä myös vaistomaisesti tuntien, että kuuluttiin sinne, syvennyttiin ruokakorin sisältöön ja keskusteluun poikien kasvattamisen tuloksista, koetettiin viisaasti ja ylevästi unohtaa se vaino, kodittomuuden ja vaaran tunne ja muisto, joka oli tuijottanut heitä vaeltajien ja pyhääviettävien taholta.

Rouva Silfverstååhl kertoi hauskan tarinan kahdesta jätkästä, jotka olivat yrittäneet panna hänelle jalkakoukkua, kun Kansallismuseon edustalla oli ollut liukasta ja hän aikoi mennä uudenvuoden vierailulle Marianne Diedrichsin luokse Skeppsholmenille; nämä jätkät hän taitavan tempun ja nopean hyökkäyksen avuin oli sijoittanut taistelutantereelle takapuolelleen. Pistooli muisteli humalaisten talonpoikaisrenkien ja rautatiejätkien ilveitä, taisteluita ja terroristiyrityksiä Refvelstassa, Eurydike Bergin kertoessa orjakaupoista itäintialaisilla ja länsimaalaisilla istutuksilla, oudoista, eksoottisista mielettömyyden ja julmuuden näyistä, jotka tuntuivat omituisen vierailta vanhan torikorin ääressä vihreiden puiden alla. Ja pikku Emma Wigelstjerna herkutteli Kristin Nilsson-onnettomuuden muistoissa.

Poliisi — rottinki — orjanraipat — täyspanokset: se on ainoa, joka jätkiin tepsii.

Roskaväkeä ei ole koskaan lelliteltävä!

Mutta Marie-Louise, joka oli niin muukalainen maailmassa ja samalla niin maailmaa kokenut ja näki ikäänkuin kaukolasin läpi, sanoi lopuksi:

— Sinä et kuitenkaan saa pitää huivia päälläsi, Diken-pieni — ei ole rohkeata eikä järkevää avata punaista auringonvarjoa, kun aikoo kulkea läpi hakamaan, jossa on vihainen härkä.

Pikku Eurydike kääri hellästi ja rukoilevasti hymyillen loistavan kashmirhuivinsa kokoon yhtä nopeasti kuin hän unohti orjakapinat ja istutukset ja eksoottiset seikkailut. Ja äärettömän, hävittämättömän alaluokan ja sen mielenosoitusten halveksimisen tähden, joka asui syvällä näiden virkamiesten ja hoviherrojen jälkeläisten ja leskien vaistoissa, oli koko kohtaus pian unohdettu ja pantu kaikkien toisten samanlaisten Nelosesta ja muualta saatujen kokemusten sarjaan.

Pistooli uneksi Refvelstan linnasta ja kulki yksin isänsä rinnalla uudessa kasvihuoneessa, jossa persikat ja viinirypäleet upeilivat auringonpaisteessa — ja hän keinui char à bancs'eissa Södermanlannin maanteillä Renbyholmissa asuvien serkkujensa ja Almnäsin Possein kanssa ja söi päivällisiä kauniissa koivulehdoissa hymyilevien järvien rannoilla — viettäen oikeita »fêtes champêtres», jossa viini virtasi laseissa ja lakeijat taitavasti ja tottuneesti vaihtoivat lautasia — sillä aikaa kuin nuoremmat päivällisen jälkeen leikkivät »viimeinen pari ulos» ja »tyttönen piiriin käy» ja muita samanlaisia leikkejä ja Jacquette-täti luki vanhemmalle väelle ääneen — Eurydike leikitteli kömpelösti ison bernhardilaiskoiran kanssa tehtaanpuiston vaahterain alla — Marie-Louise kuuli oikeusneuvoksen lausuvan suoraan julki tyytymättömyytensä maanviljelijäin olemassaolosta ja osasta istuessaan pienen maatilansa päärakennuksen kuistikon portailla — ja pikku Emma kaiveli ajatuksissaan hitaasti ja tyytyväisesti isoa, hyvinhoidettua nenäänsä samalla kuin hän täten askartelevan käden turvissa pisteli karamelleja suuhunsa — toisten huomaamatta.

— Naiset ovat hyvät ja poistuvat heti!

Äkkiä seisoi pitkä, sileäksi ajeltu, hovilivreepukuinen lakeija heidän edessään.

— Että mitä?

Pistooli oli noussut niin nopeasti, ettei kukaan olisi uskonut sellaista hänen iälleen ja vartalolleen mahdolliseksi, ja katsoi korkeudestaan rauhanhäiritsijään.

Lakeijanääni tuli kylmemmäksi ja kopeammaksi:

— Naisten on silmänräpäyksessä poistuttava täältä — Hänen Kuninkaallisella Korkeudeltaan on vieraita ja hän tahtoo saada olla rauhassa — linnan lähimmässä ympäristössä eivät kansanhuvit ole sallittuja — sopii huvitella hieman kauempana.

Marie-Louise seisoi samassa tiukkana ja jäykkänä miehen edessä:

— Nimeni on oikeusneuvoksetar Almgren — pyydän saada tietää kuka on antanut sellaisen määräyksen?

Lakeija hymyili leveätä ja ivallista hymyä muuttamatta äänen äärettömän kyllästymisen ja halveksimisen sävyä:

— Naisten on poistuttava — se on Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa määräys. Toivon pääseväni taluttamasta naisia oikealle paikalleen — voittehan itsekin nähdä, että te yksin olette olleet kyllin tunkeilevaisia.

— Nimeni on oikeusneuvoksetar Almgren — — Sangen hauskaa — meilläkin on täällä ulkona eräs oikeusneuvos puutarhatyöläisten keskuudessa — häntä sanotaan oikeusneuvokseksi siksi, että hän on istunut Långholmenilla lyhyemmän ajan jonkin pienen rötöksen takia.

Pistoolin rystyset vaikenivat sateenvarjon ympärillä:

— Häpeä, vintiö!

— Vaiti, akka, ja kootkaa törky koriinne. Lähtekää tiehenne, taikka —

Lakeija osoitti kädellään tielle, ja linnasta lähestyi hitaasti vielä toinen livreepukuinen.

— Calmez-vous, Rosalie — calmez-vous, je vous prie — il y a enfin toujours, quand on a faim et soit, quelqu'un qui vous chasse. — Lakeijan herraahan on nuhdeltava.

Livreepukuinen punastui hieman:

— Ryysyläisneitejä!

Eurydike Berg oli hitaasti, äänettömästi liittänyt kätensä yhteen, ja hänen poskensa loistivat valkoisempina kuin ison bahyttihatun harsot ja pitsit: vieraan miehen kasvot olivat yöllisen tuskanunen julman metsästäjän kasvot — juuri samat kasvot ja sama katse.

Mutta ylijuhlamenojenohjaajan tytär tarkasteli ja mittaili palvelijaa, linnaa, puita, ympäristöä ihmeellisen avoimin näkijänkatsein, ja sitten kääntyi hän ja hymyili mitä hellimmin ja lempeimmin oikeusneuvoksettarelle ja sanoi, ehkä yhtä odottamattomasti itselleen kuin Marie-Louiselle:

»Ah, ma chère, c'est la vie! Il n'est point de fierté que le sort n'humilie. Le courroux est pour le fat, la plainte pour le sot — mais le vrai gentilhomme s'éloigne et ne dit mot.»

Vanha, valkotukkainen nainen pysähtyi punakkana ja kuumissaan vesiviskurin ääreen Hagan veräjillä ja tyhjensi pitkin, kiivain kulauksin läkkikousan sisällön.

— Älä juo niin kiivaasti, Marie-Louise -pieni, sanoi vanha nainen, saatat vilustua.

— Voitko sanoa minulle, mitä se haittaisi, Eurydike-pieni?

HENGET PUHUVAT.

Marie-Louise Almgren yski ja oli kuumeessa. Viimeksimainittu seikka oletettiin siitä, että hänen kätensä tuntuivat niin kuumilta ja että hän valitti palelevansa. Niin maallinen esine kuin kuumemittari oli tuntematon ilmiö Nelosen pienessä maailmassa, eikä ollut aikaisemmin eikä nytkään varaa kutsua lääkäriä eikä sitä edes ajateltukaan. Sairauden tullessa vanhojen neitien kotiin oltiin vuoteessa, kunnes parannuttiin.

Ja nyt makasi Marie-Louisekin siinä vuoteessa, jossa hän oli nukkunut siitä asti kuin hänestä oli tullut oikeusneuvos Almgrenin puoliso, isossa, valtavassa mahonkivuoteessa, jonka pääty oli korkea; hänen ruumiinsa oli vajonneena sen pehmeisiin patjoihin raskaitten peitteiden, aamunutun ja talvitakin painamana. Kadulla loisti paahtavan kuuma keskikesän aurinko, joka täytti huoneen kirkkaalla valollaan, mutta jonka raskas lämpö ei kyennyt karkoittamaan vilunväristyksiä Marie-Louise Almgrenin hennoista, väsyneistä jäsenistä.

Pistooli istui keskellä huonetta syvässä lepotuolissa ja oli vastikään lopettanut Stockholms Dagbladin liitelehden ääneenlukemisen. Iso seinäkello löi kaksi raskasta, kaikuvaa lyöntiä, ja pieni, toogapukuisella roomalaisella koristettu pöytäkello Marie-Antoinette-kuvastimen alla kilahdutti perässä pari kimeätä läppäystä.

Oikeusneuvoksetar hymyili väsyneesti ikäänkuin jollekin epäselvälle, sekavalle muistolle, jonka kellojen lyönnit muutamiksi hetkiksi olivat hänen tietoisuuteensa elvyttäneet, jatkaakseen heti unohtunutta keskustelunaihetta:

— Ajatteles, että näyttelyssä tulee olemaan halpahintaisia päiviä — olisi hauskaa päästä sinne — ja todella saada nähdä — — —

Pistooli puhisi halveksien:

— Rakas. Marie-Louise, se on papier-mâché'ta kaikki tyyni, ja se voi olla hyvää lapsille ja piioille ja tukkukauppiaille, mutta ei siitä ole meille. Muistan totta totisesti Pariisin näyttelyn 67, kun isä oli siellä. Hänellä ei ainakaan ollut siitä minkäänlaista iloa — yhtä vähän kuin keisari Napoleonillakaan — isä myi Refvelstan ja keisari menetti sekä kruunun että Elsass-Lothringin perästäpäin — niin että minä olen saanut kylläkseni näyttelyistä. Näyttelyt ovat pelkkää ylpeyttä. Kunniallisia ihmisiä ja hyviä tekoja ei milloinkaan aseteta näytteille, mutta papier mâché'ta täytyy tyrkyttää.

Vanha nainen hymyili isossa mahonkivuoteessa hiljaista, kirkasta hymyään, ja äkillinen ivallinen pilke välkähti ja katosi väsyneissä, akvariininsinisissä silmissä:

— Mutta, Rosalie-kulta, siitä näyttelystähän on jo kolmekymmentä vuotta; olet sinä jo tällä ajalla voinut tulla hiukan uteliaaksi. Etkö koskaan ole utelias? Minusta oli aina hauskaa nähdä, ottaa selkoa uusista asioista. Gerhardilla oli aina tapana sanoa: mikään ei ole uutta auringon alla, mutta on sangen hyödyllistä, että ihmiset ottavat selvän siitä, kuinka vanhaa niin sanottu uusi on. Ja minä olen samaa mieltä kuin Gerhard. Olisin niin mielelläni tahtonut nähdä ympärilleni maailmassa, matkustella vähän. Ison vierashuoneen seinillä Hallituskadulla oli koko rivi kauniita italialaisia kivipiirroksia — olisi ollut niin hauskaa, kun olisi saanut käydä siellä — Ludvig varmaan taisi ne saada Gerhardin kuoltua. Minusta kuului aina niin kauniilta: Isola Bella, Isola Madre, Borromeon saaret. — Luulen, että Ludvig sai ne — olisi ollut niin hauskaa maata ja katsella niitä nyt — ne olivat värilliset — ne olivat hyvin kallisarvoiset ja harvinaiset — niissä oli taivas niin sininen ja aurinko niin lämmin — aivan kuin kultaa.

— No, mitä aurinkoon tulee, emme voi valittaa tänään — on 27 astetta varjossa, Marie-Louise -pieni.

— Niin, ajattelehan mikä onni, että sairastuin keskellä kesää — ajattelehan, kuinka olisin palellut, jos se olisi tapahtunut talvella. Ihminen ei todellakaan ole koskaan Jumalalle mistään kiitollinen.

— Jumala on hyvä, Marie-Louise, sitä hän todellakin on — sitä olen viimeisenä kieltämässä. — Hän on kylläkin ollut hyvä meille — mutta — ei erikoisen tuhlaavainen — Marie-Louise — sangen säästeliäs — mutta tietenkin siksi, että saisimme huoahtaa sitten — varsin syvään ja pitkään. En valita, Marie-Louise, tiedät, että inhoan kaikkea marinaa (Pistooli rummutti pärryytyksen polvellaan olevalle sanomalehdelle). Päinvastoin, päinvastoin — mutta mielestäni on aivan liian monta, joilla on paremmat olot kuin meillä, ilman mitään syytä — rankaisematta. En ole tyytymätön, Marie-Louise — hyvilläni osastani, kuten vanha maaherra Kraemer sanoi — mutta joskus täytyy verrata — joka tapauksessa on sirotesokerilusikoissa jotakin vikaa, toisinaan on niissä liian pienet ja toisinaan liian suuret reiät, ja muutamat saavat osansa kaikkein suurimmista rei'istä, vaikka syövätkin leivoksia puutarhamansikkahillon ja vaahtokerman kera, sillä välin kuin toinen saa jonkin vaivaisen murusen ruisjauhopuuroonsa.

Marie-Louise Almgren hypisteli mietteissään ja hämillään laihoilla, ohuilla sormillaan päällyslakanan hienoja, nyplättyjä pitsejä:

— On paljon sellaista, jota tulee ajatelleeksi, kun täten makaa ja odottaa — on kuin kaikkien todella hyvien, kaikkien todella vanhurskasten tekojen täytyisi aivan erikoisesti tulla rangaistuiksi — juuri siksi, etteivät ne olleet läpeensä hyviä ja vanhurskaita — siksi että ihminen, jolle Jumala antoi juuri suuren hyvyyden ja oikeamielisyyden kyvyn, kaikkein parhaimmissa ja vilpittömimmissä teoissaan antoi oman inhimillisen turhamielisyytensä olla myötävaikuttamassa.

Ajattelen Gerhardia, kun hän tahtoi tuomita tuon päätullinjohtaja von Morianin viranmyynnistä. Gerhardhan oli aivan oikeassa — oikeus oli hänen puolellaan — hän oli oikeamielisyyden puhetorvi siinä tapauksessa — aivan yksinkertaisesti oikeamielisyyden puhetorvi. Mutta samalla ärsytti häntä itseään kovin se, että hän tulisi olemaan ainoana vastalauseentekijänä osastossaan — hän, joka muuten aina ilman vastaansanomista saneli päätökset — niin että hän melkein liioitteli omia näkökohtiaan. Ja uskon toisinaan, että juuri harmi, loukattu ylpeys ja itserakkaus panivat hänen ottamaan eron, kun hänen ei onnistunut saada tahtoansa läpi.

Ja ellei hän olisi ottanut eroa, olisi minulla leskioikeusneuvoksettarena eläke, ja meillä olisi aivan toisenlaista täällä Nelosessa — ja olisin voinut tehdä enemmän Claran ja pojan hyväksi. Mutta Herramme rankaisi häntä, koska hän, joka oli oikeamielisyydellä armoitettu, antoi henkilöllisen ylpeyden olla myötävaikuttamassa. Herramme tahtoi antaa vanhurskautensa urkujen soida, mutta Gerhard tahtoi itse laulaa mukana, ikäänkuin antaa urkujen olla hänen pienen äänensä säestyksenä — ja niin rankaisi Meidän Herramme häntä siitä pienestä heikkoudesta aivan kuin raskaasta synnistä.

Mutta se oli luonnollisesti suuri synti hänelle, joka oli niin korkealla, joka oli niin rikaslahjainen.

Oi, hän oli kuolinvuoteellaan niin tuskissaan minun tähteni. Hän katui sitä niin syvästi — ja hän ei olisi tahtonut kuolla — vain siksi, että hän uskoi syösseensä minut köyhyyteen ja kurjuuteen: Kuinka sinun on käyvä, Marie-Louise?

Ja, katsos, Gerhard oli liiaksi paljon juristi ymmärtääkseen Meidän Herramme rajatonta armoa ja laupeutta — hänellehän Meidän Herramme pohjimmaltaan oli jonkinmoinen kaikkein korkein tuomioistuin — jonkinmoinen ylioikeusneuvos. — Ja Gerhard ei milloinkaan voinut ajatella, että Hän saattoi vapauttaa ihmisen pelkästä laupeudesta ja isällisestä hyvyydestä. Gerhard kyllä ajatteli sisimmässään, että Armo oli tapa katsoa sormien läpi, johon Meidän Herrallamme oikeastaan ei ollut oikeutta.

Kas, Gerhardissa oli siinä suhteessa jotakin katolilaista — hän uskoi kiirastuleen — hän tahtoi, että olisi kiirastuli — hän ei milloinkaan voinut tuntea ansainneensa Armoa ennenkuin hän kokonaan oli kärsinyt rangaistuksensa. Gerhard, hän oli kyllä hieman katolilainen — siinä mielessä — mutta muuten hän oli täydellinen gentlemanni.

Ja tämän hieman arvoituksellisen vastalauseen ilmaistuaan väsähti ja vaikeni leskioikeusneuvoksetar Almgren, ja hänen kapeat, melkein läpinäkyvät, kellertävät sormensa muistuttivat totisesti katolilaisen kirkon alttarin eläviä vahakynttilöitä hapuilussaan siinä vesilasia yöpöydältä.

Pistoolin suuret, palavat sotijansilmät tuijottivat vihaisina näkymätöntä vihollista:

— Niin, minä nyt puolestani arvelen, Marie-Louise -pieni — ja sen myös uskon, että tässä elämässä on kylliksi kiirastulta — ne joita ei tämän elämän kurjuus jalosta ja kasvata, ne kyllä menevät suoraan helvettiin.

Tuiman töykeällä huumorilla, joka oli Pistoolin tapaista, hänen ollessaan liikutettu tai vakavissaan, lisäsi hän työntäen alahuulensa esiin ja nostaen ylähuulen ikäänkuin kaareksi — hänen tapansa ilmaista hymyilyä:

— Se on, en usko, että pikku Emma menee suoraan helvettiin, siihen nähden on hän ollut liian kauan meidän hyvässä seurassamme, mutta näetkös, Marie-Louise, luulen, että sielunvaellus on luotu häntä varten — hän tulee kiertämään ikuisesti — ja ellei hänestä seuraavassa olomuodossa tule karamellitehtailijaa tai sokerileipuria, niin en sitten paljoakaan ymmärrä: sillä missä aarteenne on, siellä on sydämennekin.

Mutta keskikesän auringon keskipäivänpaisteen valkoisen kirkkaan valon täyttäessä huoneen selkeällä, kirkkaalla ja kumminkin juhlaisalla loisteella, joka sai messinkihelat ja pronssiornamentit säteilemään ja antoi raskaille, tummille mahonkikaluillekin tumman aidon muskatelviinin syvän, ikäänkuin öljymäisen hohteen, jatkoivat vanhat naiset keskusteluaan — keskustelua, joka ehkä sikäli muistutti useimpia maallisia ajatustenvaihtoja, että siinä enemmän kahden yksinäisen sielun tarve saada puhua omista huolistaan kuin halu ymmärtää toisiaan, sai heidän äänensä oikullisesti ja kuitenkin rytmillisesti vuorottelemaan, punoutuen aiheitten samanlaatuisen sielullisen perussävelen pohjalla yhteensointuvaksi henkiseksi sointukudokseksi — keskustelua, jossa kukin pohjimmaltaan puhui vain itsestään hämärästi, itsetiedottomasti tuntien puhuvansa — ei maalliselle ystävälle, vaan sen Näkymättömän edessä, joka johdattaa ja ohjaa meidän kohtaloltamme.

Pistoolin isoissa kasvoissa ja syvissä, ankarissa silmissä oli vanhan, pahoinpidellyn puhdasrotuisuuden raskasta hohdetta:

— Minusta on aina vaikeata herätä kesäaamuisin ja nähdä valo vallan sädehtivänä huoneessaan — silmiin koskee niin kipeästi, että kyynelet pusertuvat esiin ja tahtoisi itkeä oikein perusteellisesti. Sentähdenhän minä vihaan näyttelyitä — vuonna 68 isä myi Refvelstan — näyttelyn aikana oli edustus Pariisissa maksanut paljon — ja isähän ei ollut niitä, jotka itseään säästävät, kun oli kysymyksessä Ruotsin edustajana esiintyminen.

Ja joka kevät ja joka kesä virkoaa Refvelsta eloon, ja on vaikeata herätä aamuisin, ja iltaisin tympäisevät kaupunki ja sen kadut. Tiedätkö, on kauheata olla syntynyt maalla, olla syntynyt näkemään peltojen kylvämistä ja sadon korjaamista, näkemään puitten ja pensaitten viheriöivän ja kukkivan — näkemään marjojen ja hedelmien kypsyvän — näkemään eläimiä ympärillään — hoitamaan eläimiä — ja sitten joutua asumaan täten.

Meillähän ei Refvelsta ollut kauan — isoisän isoisähän sen osti — ja isä sen myi: mutta olihan kumminkin kolme Pistolschiöldien polvea haudattuna Helgenäsin kirkon perhehautaan ja olihan Pistolschiöldejä kokonaista neljä polvea siellä syntynyt — ja se on aivan tarpeeksi, jotta koskaan voisi olla oma itsensä — sydämestä lähtee aina kumilanka Refvelstan lastenkamariin, ja kuinka vetäneekin ei se milloinkaan ota katketakseen — mutta yks' kaks' vetäytyy se kokoon ja sinut heitetään Refvelstaan nopeammin kuin ne tontut, jotka Familjjournalissa leikkivät kumirenkaalla.

Maria-Louise Almgren nyökkäsi heikosti hymyillen.

— Oi, niin että ne löivät otsansa yhteen renkaan vetäytyessä kokoon.