Part 6

— Minun aikanani oli hän — ja ajatteleppas, että pikku Fredrik Goës on hovioikeudessa — muistan, kun annoin läimäyksen hänelle — ja ajatteles, että Karl Leijonhielm on niin vanha, että hänen vuoronsa on päästä kanslianeuvokseksi — entäs Figge Aspman sitten, joka on eversti — niin, se on tapahtunut yleisesikunnan kautta — jos hän olisi mennyt oikeata tietä, olisi hän nyt korkeintaan majuri.

— Oi niin, rakkaani, muistatko häntä — ja, kultaseni, ajatteleppas, että hän on naimisissa hänen kanssaan — niin, he ovat kuolleet molemmat — ja tiedätkö, näin hänet eilen kadulla univormupukuisena — ja hän tunsi minut ja teki kunniaa — voit uskoa, että minua tirkisteltiin, hänhän oli täydessä juhlapuvussa — no, minähän kohtasin Mariannen vävyn hoviajopeleissä keskellä Norrbrota ja hän tervehti niin kohteliaasti — huolimatta siitä, että minulla oli kaksi suurta kääröä käsissäni.

Vain silloin tällöin joku nimi äkkiä kuulosti vieraalta ja tuntemattomalta. Kukahan se mahtoi olla? Mistähän hän oli? Kenen sukua hän lienee?

— Kenraali Rydgren — niin, rakkaani, hän ei ole sukua kenellekään — hän on päässyt sotaministeriksi, vaikka on naimisissa tarjoilijattaren kanssa.

Mutta komentajanrouva von Diedrichs palautti tasapainon maailmankaikkeuteen kertomalla kuinka kenraali Rydgren ja kenraali Hamilton olivat olleet ulkona yhdessä juhlimassa — sillä heillä oli suuret taipumukset juopotteluun, kortinpeluuseen ja »hummailuun» — ja lopuksi he olivat aamulla istuneet kuin kanat orrella lauta-aidalla Kungsholmenilla ja silloin oli Rydgren sanonut Hamiltonille: — Kuuleppas, mitähän rouvamme sanoisivat jos näkisivät meidät nyt? — Mutta silloin sanoa tokaisi Hamilton heti: — Rakas veli voi olla vakuutettu siitä, että minun kreivittärelläni ei ole edes aavistustakaan veljen olemassaolosta!

Niin, Malcolm Hamilton, hän osasi vastata!

Mutta leskikreivitär Lagerberg o.s. Gnospelius, jolle Diedrichsin ja von Blesighin tapaiset perheet joka tapauksessa olivat vain alhaisaatelia, kävi yhä ohuthuulisemmaksi ja punanenäisemmäksi ja silmiltään harmaammaksi, mitä pitemmälle aika kului, ja lopuksi epäili hän muun muassa jutun todenperäisyyttä: — Veljenpoikanipa kenraali Sven ei ole koskaan kertonut sitä minulle — ja hänhän kertoo kaiken vanhalle, rakkaalle tädilleen.

Mutta sattui niin kiusallisesti, että komentajanrouva Diedrichs oli pari viikkoa sitten ollut päivällisillä amiraali v. Otterin luona, jolloin juuri kenraali Sven oli kertonut tarinan hänelle.

Ja leskikreivitär Lagerberg o.s. Gnospelius tuli niin väsyneeksi, että hänen päähänsä rupesi koskemaan ja hänen täytyi lähteä kotiin lepäämään hetkiseksi ennen päivällistä — sillä hänhän oli valvonut edellisenä iltana ent. maaherra von Looberghin luona suurilla illallisilla.

— Kas vain, onko hänellä varoja illallisiin — hänhän sai jättää maaherranpaikkansa Växjössä siksi että kassoissa oli jotakin vikaa — hän ei ainakaan pystynyt täyttämään tilitysvelvollisuuksiaan.

Oi, esivalta ei hukkaan miekkaa kanna, ja leskikreivitär Lagerberg, o.s. Gnospelius, joka edellisenä iltana oli ollut tapaamassa ulosmennyttä maaherratarta ja juonut lasillisen vettä heidän eteisessään, menehtyi, katosi ja pysyi poissa, ja rouva komentaja Diedrichs o.s.v. Blessigh antoi aurinkonsa loistaa vielä parikymmentä minuuttia ja vetäytyi sitten pois velvollisuutensa täytettyään, kenties itsetiedottomasti peläten, että liika aurinko voisi käydä vanhoille vaaralliseksi.

* * * * *

Mutta kaikki vanhat naiset olivat saaneet vettä myllyynsä keskustellessaan kaikista korkeista virkamiehistä ja hoviherroista, virkaylennyksistä ja kuninkaallisista henkilöistä, kielet olivat käyneet niin liukkaiksi ja posket punaisiksi ja silmät kiiltäviksi siitä tietoisuudesta, että ei vain ole ollut, vaan yhä on jotakin.

Ihren tytöt juttelivat orpanastaan presidentistä, ja kolme vanhaa Brelinin neitosta pikkuserkustaan komentajakapteenista, ja Rosa Furuhjelm valtiokonttorissa olevasta sisarenpojastaan Pontuksesta ja Svean tykistössä olevasta serkustaan, ja Beate-Jacqueline Bentzelstjerna amiraalista, joka oli hänen sukulaisensa viidennessä polvessa ja läheisin samanniminen omaisensa. — Rosalie Pistolschiöld kosketteli muistoja ylijuhlamenojenohjaajakaudelta, ja Marie-Louise Almgren kertoi mitä ihastuttavimpia kaskuja valtioneuvoksista ja oikeusneuvoksista, presidenteistä ja maaherroista.

Herää kokonainen maailma — virkamiesten ja upseerien, pappien ja tilanomistajain maailma — maailma, joka kerran on elänyt — ihmisluokka, jolla kerran on ollut valtaa ja merkitystä ja joka nyt on poissa — kauan sitten haudattu maailma, joka virkoaa jälleen eloon rakastavien ja unohtumattomien sydänten muisteloissa, palvonnassa ja uskollisuudessa.

Kaikki vanhat naisetkin ovat saaneet entisen elämänsä ja merkityksensä takaisin.

Leskirouva Silfverstååhl unohtaa sen pienen huoneen ja keittiön syrjäkadulla, jossa hän elää poikineen, leskirouva Almgren pettymyksensä ja nälkänsä — Ihren tytöt eivät enää muista, että heillä on yhteinen huone Tukholman Kainojen Köyhien talossa — Eurydike Bergin silmät loistavat suurina ja kaukaisiin näkyihin syventyneinä, ja Rosalie Pistolschiöld ei enää välitä pihalta leviävästä hajusta, porrassyvennysten liasta tai kummallisista naikkosista, jotka niin mielellään järjestävät kevätiltaisin kohtauksiaan Nelosen syvään ja pimeään porttikäytävään.

Syödään pikku Emman risaisia konvehteja ja kuivia marmelaadeja ja juodaan kolmas, neljäs ja viides päällystilkka ja ollaan tietoisia siitä, että eletään ja merkitään jotakin! Kuningasvalta ottaa lukuun jonkun — puolisot, isät ja veljet määräävät Ruotsin kohtalot ja tuttaviensa virkaylennykset — hänestä tulee se ja se, ja se ja se on eläkeiässä ja jättää paikkansa sille ja sille.

Eletään ja tunnetaan oma valta. Valta on vaarallinen. Siitä tulee ylpeäksi ja kovaksi ja itsetietoiseksi. Arvostellaan ja moititaan.

Muistatteko, mitä Marianne v. Diedrichs kertoi, kuinka tuo pankinjohtaja Wallenberg yrittää päästä seurapiireihin? Mutta niin kauan kuin ylihovitallimestari Piper elää, ei seurapiireihin pääse keitään panttilainaajia — häneen voi luottaa.

Ei, on käytävä käsiksi kovin kourin — ei käynyt päinsä antaa kansan hypätä nenälleen — tukkukauppiasten ja koronkiskurien ja maustekaupustelijoiden ja puotiapulaisten.

Kun Beate-Jacqueline Bentzelstjernan isä oli valtiopankin komissaari, saivat kauppiaat seisoa hattu kädessä ja kumartaa, eikä ollut yhtään sellaista, joka olisi uskaltanut istua siinä huoneessa, jossa hän istui kirjoituspöytänsä ääressä — eikä ollut ainoatakaan Skeppsbron rikkaista tukkukauppiaista, jolle ylijuhlamenojenohjaaja Pistolschiöld olisi ojentanut enempää kuin kolme sormeaan — lukuunottamatta Tottie'ja tai Arwedsoneja tietenkään, mutta hehän olivatkin melkein aatelisia — nykyisin.

Syrjässä ikkunan luona istui kolmentoista-vuotias poika kirja kädessään ja söi kuivattuja aprikooseja. Hänellä oli kaunis otsa ja kirkkaat siniset silmät ja punaiset, nälkäiset huulet, jotka ahmivat kuivattuja aprikooseja nopeasti ja koneellisesti ja kuumeisen kiireellisesti, ikäänkuin niiden nopea katoaminen muullakin tavalla olisi joka hetki pelättävissä.

Pojan nimi oli Sten Almgren ja hän oli Ludvig Almgrenin ja hänen vaimonsa Clara Eleonora Seteliuksen ainoa lapsi. Tämä nainen oli 26 vuotiaana tutustunut Ludvig Almgreniin tämän ollessa täysihoidossa hänen äitinsä, postinhoitajan lesken luona Linköpingissä; hän oli sen täydellisen eristyneisyyden takia, jossa hänen yhtä köyhä kuin hieno äitinsä oli häntä pitänyt, Ludvig Almgrenissa nähnyt unelmiensa maallisen ruumiillistuman ja sen sankarin, jolle hän oli ennakolta määrätty kaikkensa uhraamaan.

Sten Almgren oli kahdeksan vuotta sitten jäänyt isättömäksi ja oli tänä keväänä päässyt ilman ehtoja pohjoisen latinakoulun seitsemännelle luokalle — seikka, joka oli ollut tärkeänä johdantona ja yhteisenä puheenaiheena kahvikutsujen alussa, mutta joka nyt jo aikoja sitten oli unohdettu paljon tärkeämpien ja kiintoisempien asioitten vuoksi.

Poika luki Starbäckin kertomuksia Ruotsin historiasta eikä hän ajatellut hetkeäkään, ettei kellään näistä vanhoista tädeistä, jotka niin korskeasti ja itsevaltaisesti karkoittivat pankinjohtaja Wallenbergin seurapiireistä ja hienojen ihmisten parista, ollut edes sen vertaa varoja, että olisivat voineet matkustaa kesäksi pois Tukholmasta, niin, tuskinpa yhdeksi ainoaksi sunnuntaiksikaan — kellään näistä vanhoista naisista, joiden sukunimen hän tapasi tämän tästä Starbäckin historian lehdillä.

Mutta hän oli äkkiä pannut kirjan pois voidakseen tarkasti kuunnella vanhojen tätien keskustelua, joka oli saanut hänelle niin kiintoisan käänteen, että hän vallan unohti kuivat aprikoositkin, joita vielä oli jäljellä maljassa hänen vieressään. Rosa Furuhjelm oli alkanut kertoa, että hän oli ollut suuressa riemunäyttelyssä, serkkunsa, Svean tykistön majurin ja hänen vaimonsa kutsumana, — aivan ihmeellinen ja satumainen päivä, joka oli saavuttanut huippukohtansa heidän tarjotessaan Rosalle kahvia »kahvipaviljongissa», josta oli saanut — eikö se ollut satumaisen uskomatonta — ottaa kahvikupit mukaansa muistoksi — kahvikupit aivan ilmaiseksi — eikö se ollut jotakin sellaista, että melkein hävetti — mutta eivät kai he sentään siitä hävinneet, silloinhan he eivät olisi olleet niin runsaskätisiä — mutta hurjan hauskaahan se oli — siitähän jäisi muisto koko elämäksi — hän joisi aina kahvinsa niistä kupeista.

Mutta Pistooli, joka vaistomaisesti epäili nykymaailmaa ja sen kaikkia tuotteita, ilmaisi tässä epäilyksensä arvelemalla, että kupit olivat tehdyt »papier mâché»sta ja sulaisivat olemattomiin parin päivän käytön jälkeen. Tällä Pistoolille itselleenkin täysin epäselvällä käsitteellä »papier mâché» tarkoitti hän nimittäin kaikkea hänelle tuntematonta, ihmeellistä, epäilyttävää uudessa ajassa — »papier mâché» itse oli se uuden ajan salaperäinen alkuaine, josta petolliset ja petetyt ihmiset valmistivat arvotonta rihkamaansa ja kestämättömiä ilonaiheitaan.

Mutta Eurydike Berg, joka ei milloinkaan edes uneksinut voivansa itse päästä tähän ihmeelliseen näyttelyyn kalliin pääsymaksun vuoksi, kuunteli jännitettynä ja tarkkaavaisena, kuin lapsi melkein liian hauskaa ja fantastista satua, Rosa Furuhjelmin sekavia ja laajaperäisiä selostuksia »satuluolasta» ja »vanhasta Tukholmasta» ja gramofonista ja camera obscurasta ja köysiradasta, kunnes koko maailma oli pelkkää satua, niin ettei hän luullut edes unessa kokeneensa niin ihmeellisiä asioita. Sillä niin omituinen on ihmisen luonto, niin heikko hänen tietoisuutensa, että Ramsjöbergin tytär ja Sainte-Marie-aux-Magnolian haltijatar, nainen, joka oli nähnyt lastensa ja puolisonsa hukkuvan myrskyssä kaukaisella valtamerellä, ja joka mielipuolisuuden partaalla ja nälkään nääntymäisillään oli ajelehtinut pelastusveneessä armahtamattoman auringon alla rasvatyynellä merellä kolme malaijilaista laivamiestä ja neekerikyökkipoika vieressään veneen tuhdolla, se nainen ajatteli nyt, ettei mitään ihmeellisempää ja satumaisempaa kuin camera obscura, gramofoni ja »satuluola» ja ilmaiset kahvikupit voinut olla tänään maan päällä.

Vain syvällä Marie-Louise Almgrenin läpinäkyvien akvamariinisilmien pohjalla oli ivallinen, valpas hymynhäive — ehkäpä kuitenkin vain oikeusneuvoksen miehekkäänselvän ja tarkkanäköisen psyken hymyilevän ivallisen älyn itsetiedottoman muiston lempeänä heijastuksena.

Emma Wigelstjernan kaikki pienet, kuuntelevat kahvikekkerivieraat sensijaan unohtivat, että heidän olisi kiirehdittävä kaikkien näiden Tukholman Eläintarhan ihanuuksien parista ja kaikkien näitten hienojen ja ihanien makeisten äärestä katkeraan ja kurjaan todellisuuteen — joka useimmille heistä kaikista lähinnä aineellistui iltateekupillisessa ja hitusessa kuivaa leipää: sillä eihän voinut syödä päivällistä nautittuaan niin paljon ihmeellisen hienoja ja hyviä herkkuja. Sehän olisi ollut suorastaan Jumalan viljan haaskaamista — vallan anteeksiantamatonta tuhlausta ja sen erinomaisen sielullisen prosessin epäviisasta turmelemista, joka on muistossa piilevä jälkinautinto, jonkinlainen inhimillinen vastine viisaan, säästeliään ja ovelan lehmän märehtimismenetelmälle.

Ja niin oli iloinen juhla lopussa, ja pikku Emma saattoi ylpeänä ja ihastuneena sadanyhdennentoista kerran vastaanottaa heidän täpötäysien sydäntänsä ja vatsojensa kiitolliset vakuutukset siitä, ettei kukaan heistä voinut muistaa toista niin onnistunutta ja ihmeellistä ja ihastuttavaa ja hauskaa syntymäpäivää kuin tämä, ja kaikki toivoivat koko sydämestään saavansa vuoden kuluttua viettää yhtä ihastuttavaa ja hienoa ja miellyttävää syntymäpäivää ja nähdä pikku Emman yhtä reippaana ja pirteänä ja herttaisena ja ketteränä kuin nyt.

Mutta kun kaikki olivat lähteneet, ja kaikki oli korjattu ja poimittu pöydiltä, ja viivyttiin vielä illan hämyssä yhdessä kaikkien päivän ihanuuksien muistoissa, lausui Rosalie Pistolschiöld ajatellen kaikkia menetettäviä näyttelyhauskuuksia ne kohtalokkaat ja ratkaisevat sanat, joita seuraava teko oli aiheuttava Nelosen tuhon:

— Tiedättekö, sunnuntaina pitäisi meidän mennä Hagaan ja ottaa hiukan päivällisruokaa mukaamme — olisi niin ihanaa saada kerrankin hengittää oikein raitista ilmaa.

Ja toiset kolme ilahtuivat ja olivat samaa mieltä, ja heidän sydämessään syttyi suuri kevätilo, ja ehkäpä myös salainen ylpeyden ja turhamielisyyden ja koston tunne siitä, että ellei heitä oltukaan kutsuttu näyttelyyn, niin hankkivatpa he totta totisesti itselleen muita huvituksia ja ajanvietettä, joissa Rosa Furuhjelmkin kyllä olisi toivonut saavansa olla mukana.

Ja heidän pienten linnunsydämiensä riemuitessa ja liverrellessä unohtivat he kerrassaan, että jokaiset juhlat, joissa ei Meidän Herramme henki täytä ihmisten sydämiä ilollaan, ovat Belsassarin pidot, joissa näkymätön käsi kirjoittaa kohtalokkaan kirjoituksensa. Mutta silmämme ovat useimmin niin sokeat, ettemme näe sitä ja sydämemme unohtavat niin helposti, mitä olemme velkaa Taivaalliselle Isällemme, Hänelle, joka näkee sydämemme syvyyksiin, ja joka myös on nähnyt kaiken sen turhamaisuuden ja julmuuden ja tyhjyyden ja ajattelemattomuuden, joka oli painanut leimansa tähänkin näennäisesti niin viattomaan juhlaan.

EURYDIKE ON HUOLISSAAN JA RUKOILEE.

»Ich, der Herr der Barmherzigkeit, habe Das Wunder der Wunder an dir getan.»

Niinkuin äkkiä raskas, musta pilven varjo leviää yli auringonvalaiseman kesämaiseman, niin oli suuri ja sanomaton hätä vallannut Eurydike Bergin — äkkiä — kesken vanhojen naisten haaveita ja iloista pakinaa sunnuntain suuresta huviretkestä. Oli kuin olisi myrkyllinen käärme väijynyt jossakin niitten kukkien keskellä, joita he uneksivat saavansa poimia — myrkyllinen, liukas, kylmä käärme, valmiina pistämään jotakin heistä kuolettavalla myrkyllään.

Ketä heistä?

Eurydike Berg avasi suuret, mustat silmänsä, joita kirkasti äkkinäisen aavistuksen valo, ja ikäänkuin kaukaisilta kukkuloilta ja kuitenkin läheltä katsoi hän tutkien ja salaa tuttuja kasvoja ympärillään. Tuossa nojasi Rosalie Pistolschiöld raskasta imperaattorinpäätään oikeusneuvos-vainajan nojatuolin selkämystään, ja ulkoa tuleva kesäillan valo loisti ja säihkyi vielä suurissa, vetistävissä silmissä. Ylväänä hän siinä istui, Nelosen urhokas komentaja, pikku joukon itseoikeutettu päällikkö, Rosalie Pistolschiöld, joka ei mitään pelännyt, ja joka alati oli valmiina ryhtymään taisteluun heidän kaikkien puolesta, vaihtelevaan, toivottomaan, lakkaamattomaan taisteluun ulkopuolella elämässä olevaa vihollista vastaan, kaikkia rikkaita, kaikkia tylyjä, kaikkia julmia nykyajan voittoisia laumoja vastaan, jotka tunkeutuivat yhä lähemmäs ja lähemmäs heitä.

Tuo omituinen, inhoittava mieshän julkeine sinisine silmineen oli jälleen ollut siellä ja tahtonut miltei väkisin ostaa Eurydike Bergin pienen kirjoituspöydän. Oli kuin hän olisi vihollisen vakooja, urkkija, joka on lähetetty suunnittelemaan kaikkea ratkaisevaa ryntäystä varten — ehkäpä myös korppikotka, joka vainuaa saaliin, kuten Eurydike voi vainuta onnettomuuden.

Täynnä salaperäistä, harrasta, arkaa hellyyttä ja ihailua katsoi hän Pistoolin hallitsijankasvoja: tässä oli turva, tässä tuki, tässä oli se, joka ei koskaan voisi väistyä eikä pettää. Hän tunsi hämärää halua saada hellävaroen sivellä Rosalien suurta, kuihtunutta kättä, sen lujasti puristaessa nojatuolin kädensijan puupalloa.

Ja hänen katseensa etsivät jälleen syrjästä, varkain hapuillen toisia. Tuossa istui Marie-Louise Almgren sohvankulmassa — suorana, nojaamatta itseään sohvanselustaan, hienot, hauraat kasvot totunnaisessa, hiljaisessa, kevyen ivallisessa hymyssä — niin kevyenä, niin kohotettuna maailman yläpuolelle.

Eurydiken sydän tykytti kovasti, kiivaasti. Oli kuin olisi raikas kirkonkello kumeasti soinut hänen sydämensä lyöntien rinnalla, oli kuin hänen sydämensä olisi ollut kellonkieli, ja hänen ruumiinsa oli halkeamaisillaan ja särkymäisillään lyöntien alla sellaisessa tuskassa, jota ehkä kirkonkello tuntee täytyessään kutsua kuolevia kuolemantarhoihin. Eivätkö he kuulleet sitä? Hän katsoi jälleen tuskissaan ja salaa ympärilleen.

Ei, kukaan ei sitä kuullut — ei kukaan heistä. Ei kukaan kuullut tuota raskasta, kumeata, kaikuvaa kellonääntä, joka oli särkemäisillään koko hänen ruumiinsa ja sielunsa huumaavalla rytmillään.

Hän sulki silmänsä.

Se oli Marie-Louise Almgren. Eikö hän ollut nähnyt tuota kylmän harmaan kipsin sinistä hohdetta hänen kasvoillaan, tuota omituista sinertävää valoa, jonka hän oli havainnut kaikissa niissä, joiden kuolema oli lähellä — jonka hän oli nähnyt miehensä kasvoilla sinä iltana, jolloin he nousivat suureen Evelyniin, pakettilaivaan Port Louisin satamassa, onnellisina, iloisina, täynnä kotimatkan seikkailujännitystä — sitä sinertävää valoa, joka virtailee niitten kasvoista, joiden kuolinhetki on lähellä, ja jonka merkitystä ja viitteitä hän ei vielä silloin ollut oppinut selittämään.

Henkimaailman näkymättömät vallat olivat jälleen vetäneet taikapiirinsä Eurydike Bergin ympärille, ja aavistusten siivillä vaelsi hänen sielunsa huimaavissa etäisyyksissä niissä valtakunnissa, joihin ei kukaan vihkimätön pääse tunkeutumaan, ja josta ei mikään valokuvauskone ole ottanut kuvia, niissä salaperäisissä maailmoissa, jotka — jos ne paljastettaisiin tukkukauppias Engvallille ja kamariherra Björnsköldille — saisivat heidän raukkamaiset ja petolliset sydämensä kauhusta pakahtumaan.

Mutta tämän valkoisen, leijailevan ilmapiirin läpi, aivan kuten lähestyvät ne vieraat äänet, jotka äkkiä saattaa kuulla sumun läpi lähellään pelästyttävän todellisina ja kuitenkin niin aavemaisen outoina, kuuli Eurydike Berg hätkähtäen, ikäänkuin olisi hänet herätetty yöllisestä kauhununesta, pikku Emma Wigelstjernan nokkaviisaan, kuivan ja puumaisen äänen, joka yhä yhtä järjestelmällisesti askarteli sunnuntairetkikysymyksen suunnitteluissa ja järjestelyissä:

— Ja mehän voimme juoda kahvia Morilla, kukkulalla, jos otamme kahvileipää mukaamme — niin, kukin itselleen tietysti.

Eurydike oli äkkiä noussut ja hänelle ominaisella tavalla odottamatta sanonut hyvää yötä ja suudellut poskelle ja rientänyt pois saadakseen yksinäisyydessä huoneessaan taistella hädän ja uskon hengellisiä taisteluita. Mutta toiset vanhat naiset katsoivat ihmettelemättä ja kyselemättä hänen lähtöään. Hehän tiesivät mistä oli kysymys, ja kainoin ja hienotunteisin silmin he seurasivat hänen askeleitaan, ja heidän sydämestään lähti hellyyden ja osanoton virtoja pakenevan pikku olennon jälkeen.

»Katso, ilta joutuu ja valo sammuu ja yön varjot levenevät ja lintu pakenee pesäänsä.»

He tiesivät, että heidän sisarellaan oli jälleen salaperäinen koettelemuksen hetkensä — että menneisyyden varjot olivat nousseet hänen sydämensä salakammioista — että lastenkädet tarttuivat hänen käsiinsä — että tuntemattomien ja näkymättömien äänet kaikuivat hänen korvissaan. Marie-Louise Almgrenin kirkkaan sinisiin silmiin kohosi lempeimmän ja jaloimman hellyyden kyynelsumu, ja Rosalie Pistolschiöld nosti raskaan imperaattorinpäänsä ylpeän päättäväisesti: näitäkin vihollisia vastaan olen taisteleva, Eurydiken surunkin olen voittava — ja pikku Emma Wigelstjerna, jonka aina täytyi puhua, antoi hänkin kaiken, mitä hänen sydämensä saattoi antaa:

— Oli kaikessa tapauksessa sangen ikävää, että se tuli juuri minun syntymäpäivänäni.

Eurydike Berg vietti vainajiensa ja Jumalan juhlaa.

Hän oli sytyttänyt seinäkynttelikköjen kynttilät suuren, norsunluisen ristiinnaulitunkuvan alle takimmaisen seinäsohvan yläpuolelle ja pienen hopeisen ristiinnaulitunkuvan alle vuoteen yläpuolelle; ja hänen liikkuessaan hiljaa edestakaisin suuressa, avarassa huoneessa lepatti neljä kynttilänliekkiä hiljaa ylös ja alas vedossa, ja valot ja varjot ilakoivat omituisen mielikuvituksellisesti huonekaluilla ja oviverhoilla. Isot, mustat kaapit loistivat salaperäisen tummina ja synkkinä salaperäisten ruumisarkkujen lailla, jotka kätkivät tuntemattomia kuolleita, samalla kun haaveelliset satueläimet olivat äkkiä liikkuvinaan ja nousevinaan verhojen itämaisesta haavemaailmasta, kuin nousisivat ja keinuilisivat kuolleet ruumiit edestakaisin laineissa.

Vain Kristuskuvat loistivat järkkymättömän kirkkaina ja rauhallisina kaiken tämän epävarman, hämärän ja käsittämättömän yläpuolella — voitonmerkkeinä ja muistuttajina Jumalan iäisestä herruudesta yli sumujen ja varjojen maailman. Ja Eurydike Bergin pelästyneet ja levottomat silmät etsivät niitä yhä uudelleen ja uudelleen pidätetyn tuskaisina, liukuessaan raskaitten, harvinaisten, muistojen kyllästämien esineittensä keskellä.

Miksi hän suri, miksi hän tuskitteli, miksi hänen henkensä oli murheellinen kuolemaan asti?

Olihan hän Kristuksen morsian ja Hänen omaisuuttaan, Herran nöyrä palvelijatar?

Kyllä — kyllä — Kristuksen morsian hän oli. Olihan hänellä pienessä, rinnallaan olevassa ristissä sinetti ja näkyvä merkki yhteydestään Vapahtajan kanssa, muistutus Hänen iäisestä, tutkimattomasta rakkaudestaan, tietoisuus siitä, että Hän hänenkin tähtensä on kärsinyt viattoman uhrikuolemansa — että hänenkin syntinsä olivat hänen sydämestään poisnostetut, poispyyhkäistyt, anteeksiannetut ja unohdetut jumalallisen rakkauden äärettömässä meressä.

Hän näki äkkiä edessään äitinsä pienessä tyttökammiossaan Ramsjöbergissä, näki rajattoman syvän, tuskantäyteisen rakkauden äidin raskasmielisissä, vakavissa silmissä.

Ingeborg Stellenius, o.s. Ehrencreutz, oli ollut vanhan ruotsalaisen tehtaanomistaja- ja virkamiessuvun viimeinen, jossa suvussa mystilliset taipumukset olivat kulkeneet perintönä hienostuneina useampien sukupolvien hengellisten tutkistelujen ja sielullisen puhdistuselämän kautta — hollantilaisen pietismin sekä katolilaisen ja herrnhutilaisen hurskauselämän vaikutusten alaisena — he olivat spontanisen sacré-coeur-kultin [sacré-coeur-kultti = katolilaisen kirkon parissa harjoitettu Jeesuksen Pyhän Sydämen palvonta. (Suom. muist.)] vaistomaisia harjoittajia ja tunnustajia, kultin, joka ehkä on todella mystillisten luonteitten syvin alkujuuri ja kaikkea elävöittävä lähde — se Herran valitsema ja merkitsemä suku, joka urheisiin ja palaviin sydämiinsä oli vastaanottanut taivaallisten ihmeitten armolahjat ja autuuden maallisen elämän pakeneviksi ja häviäviksi vuosiksi. — He olivat olleet haltioitumisen ja hurmion valittuja, ja he olivat päiväkirjoihin ja läpi miespolvien talletettuihin muistelmiin jälkeenjääneilleen ja seuraajilleen koonneet ja heihin istuttaneet tietojen aarteen salatuista asioista ja taivaan merkeistä, joka aarre oli uskollisissa sydämissä pitänyt mystiikan ja hurmion pyhän liekin palavana läpi miespolvien.

Eurydike Berg ei muistanut, ei ajatellut, eikä ymmärtänyt, että koko tämä aarre oli hävinnyt Ramsjöbergin häviössä, että päiväkirjanlehdet ja muistelmat, jotka todistavat valittujen sydänten tuskasta ja riemusta Iäisen läheisyydessä, nyt lahoavat ja murenevat heitettyinä johonkin romusoppeen tai ullakonkomeroon, elleivät ne jo olleet paiskatut rikkatunkiolle tai lantakasalle tai vuosien harhamatkojen ja häpeän jälkeen päätyneet jonkun kylmän, välinpitämättömän ja ymmärtämättömän kokeilijan hyllyille.