Part 5

Suuressa huoneessa ei ollut ainoatakaan huonekalua, joka ei olisi kertonut oikeusneuvoksesta ja hänen kodistaan Hallituskadulla, emmekä saa ihmetellä, että Marie-Louise Almgren — siitä asti, kun hän aamulla heräsi isossa mahonkivuoteessa, jossa hän oli joka yönsä nukkunut siitä illasta asti, kun hän kaksikymmentäkaksivuotiaana tyttönä jätti ylisotakomisario Wigelstjernan kodin — siihen hetkeen asti illalla, jolloin hän sytytti yöpöydän hopeisen kynttilänjalan — piti vain mennyttä elämäänsä todellisena maailmanaan, kun sensijaan ajuri Nybergin laulu ja kadun melu olivat aivan asiaankuulumatonta ja merkityksetöntä — jotakin ohimenevää ja yhdentekevää kuten väliajan musiikki teatterissa, jolloin mieli täynnä edellisen näytöksen tapahtumia vain jännittyneenä odottaa mitä tuleva on, kun esirippu jälleen nostetaan.

Tosin oli Marie-Louisen elämä oikeusneuvoksen kuoleman jälkeen tuntunut hänestä itsestään merkityksettömältä ja tilapäiseltä, mutta jyrkkänä ja selvänä ilmeni hänelle raja nyt epätodelliseksi muuttuneen menneisyyden ja nykyisyyden välillä, joka kaikesta huolimatta oli otettava todellisuutena varteen ja johon oli mukauduttava.

Marie-Louise Almgren istui vartiossa menneen elämänsä ulkopuolella kuin ihminen, joka on kadottanut asuntonsa avaimet ja istuu yössä ulkoportailla odottaen pääsevänsä jälleen sisään. Eurydike Bergille ei ratkaisevasti suljettu ovi ollut mikään todellinen este, vaan satujen henkien lailla liukui hän ulos ja sisään sen oven avaimenreiästä, joka erottaa elävät Hadeksesta ja on väliseinänä todellisen ja epätodellisen välillä, sinä korkeana väliaitana, jonka yli pyhimyksiä lukuunottamatta vain nukkuvat ja mielisairaat saavat rankaisematta käydä.

Mutta yhtä nopeasti ja huomaamatta kuin Eurydike Berg liukui yli unen ja toden rajamaitten, yhtä äkkiä ja odottamatta seisoi hän nyt Marie-Louise Almgrenin huoneessa, ja hänen kirkas, lempeä äänensä värisi kuin hätääntyneen linnun sydän:

— Kiltti Marie-Louise, suo anteeksi — mutta siellä on joku mies, jonka Emma on päästänyt sisään minun huoneeseeni — ja Rosaliekaan ei ole kotona —

— Mitä hän tahtoo?

— En tiedä, Marie-Louise-kulta — mutta hän on aivan kuin haikala — tarkoitan, hän on kuin haikala, jos se olisi ihminen.

Eurydiken ohuilla, teeruusunkalpeilla poskilla oli mitä arin punerrus. Suuret, mustat silmät tuijottivat laajenneina ja avoimina kuin lapsen silmät sadun ja tuntemattoman edessä, ja ohuilla, avuttomilla ja herkillä huulilla väreili puoleksi lapsellinen, puoleksi itkuunvalmis hymy.

Oikeusneuvoksetar riensi heti ottamaan selkoa uhkaavasta vaarasta.

Marie-Louise Almgrenilla, o.s. Wigelstjerna, oli tapana usein yöllä nähdä omituista ja sietämätöntä unta, josta hän aina heräsi otsa tuskanhiessä ja sydän jyskyttäen kuin soivan herätyskellon vasara.

Hän oli mennyt Lindströmin kahvilaan Hallituskadulla ja oli syönyt kymmenen äyrin leivoksen. Mutta kun hänen piti se maksaa, seisoi iso, inhoittava mies myyntipöydän takana ja osoitti sormellaan hänen vaivaista kolikkoaan:

— Pitääkö rouva tuota kymmenäyrisenä — onkos hän tommonen puotivaras, — häh — eikö hän tiedä missä Långholmen on?

Kauhukseen oli Marie-Louise Almgren saanut nähdä, että hän olikin pannut pöydälle vain yhden äyrin rahan, ja loistaen pohjattomasta ilkeydestä olivat kaupanomistajan ruskeat silmät uhkaavina tuijottaneet häneen — niin uhkaavina, että oikeusneuvoksetar oli tullut vallan mielettömäksi kauhusta ja oli saanut tokaistuksi:

— Olisiko herra niin hyvä, että olisi kohtelias — en voi sille mitään, että olen likinäköinen.

Jotenkin samantapainen pelko sai nyt arvokkaan ja jäykän vanhan naisen silmä kovana ja ääni kopeimmillaan äkkiä sukeltamaan esiin ja pysähtymään aivan Eurydiken epämieluisan vieraan eteen:

— Mitä herra oikein hakee täältä?

— Pyydän anteeksi, että vaivaan naisia — tulin kenties sopimattomaan aikaan, mutta pikku neiti, joka avasi oven, oli niin ystävällinen ja päästi minut sisään.

Ja tätä sanoessaan loi vieras ja sänkipartainen »mies» pikku Emma Wigelstjernaan mitä ystävällisimmän ja mielistelevimmän katseen, joka sai hänet melkein punastumaan eikä hän tiennyt minne piilottaisi päänsä tämän mitä ihastuttavimman hämillisyyden takia, joka nyt värähdytti hänen vanhaa neitossydäntään sangen myöhästyneellä aavistuksella keimailun viehättävyydestä. — Olen antiikkikauppias Jansson Norrlanninkadulta — ostan vanhoja huonekaluja, posliineja, kulta- ja hopeaesineitä — täss' on korttini.

Tottuneella kädenliikkeellä ja nostaen kevyesti pyörökoppaista hattuaan painoi vieras reklaamikorttinsa Marie-Louisen voimattomaan käteen.

— Mutta emmehän ole pyytäneet saada myydä mitään.

— No, mutta minä vain ajattelin puhua asiasta herrasväelle, nähkääs rouva, kun olin kuullut teillä olevan vanhoja esineitä — että — niin — voihan olla olemassa tavaroita, joilla vanhuutensa ja fiineytensä tähden, nähkääs rouva, voi olla erikoinen arvonsa ja joista maksetaan koko hyvin — ainakin on minun tapanani maksaa hyvin — vanhaa silkkiä, sulkia, kopeliinejä — kaikella on arvonsa, jos niillä on se vanha fiineytensä — ja sen ymmärtää vain se — sehän on selvää — joka on erityisesti antiikkituntija — ja voisi olla varsin hauskaa jos herrasväki ansaitsisi yhden tai pari kymppiä sellaisesta kapineesta, jolla ei voi olla mitään arvoa sille, joka ei ole kokooja eikä erityisesti antiikkituntija.

— Niin, voimmehan puhua siitä toiste — nyt ei meillä ole aikaa.

Ja hyväntahtoisen kohteliaasti opasti Marie-Louise Almgren »antiikkikauppias» Janssonin porstuaan ja pani oven kaksinkertaiseen lukkoon.

Kuten pienen vesisääsken siivenlyönti synnyttää jonon renkaita rasvatyynen lammikon pinnalla, niin värisi vielä tuntikausia »antiikkikauppias» Janssonin lähdettyä koko Nelosen maailma tämän salaperäisen käynnin jälkivaikutuksista.

Mitä tuo inhoittava mies oikeastaan tahtoi? Mikä oli tarkoitus? Mikä uusi vaara uhkasi nyt heidän turvatonta olemassaoloaan?

Vaistomaisesti olivat kaikki vanhat naiset tunteneet, että yksi rikkaitten kätyreistä ja nuuskijoista oli tunkeutunut heidän pienen kotinsa kynnyksen yli laillisuuden varjon alla ryöstääkseen, anastaakseen ja rosvotakseen heiltä vieläkin jotakin siitä pienestä ympäristöstä, joka oli heidän kotinsa ja pakopaikkansa maailmassa, ja joka yhteiskunnallisesti katsoen ehkä eniten on verrattavissa pieneen kukkulaan, jolle muutamat harvat jäljellejääneet hävittävän tulvan jälkeen ovat paenneet joutuakseen hekin lopuksi vähitellen yhä nousevien tuhotulvan aaltojen nieltäviksi, aaltojen, jotka jo kauan sitten ovat surmanneet heidän omaisensa ja ystävänsä.

Hehän tiesivät kaikki niin hyvin, että rahan herrat ovat maailman herroja, ja että kun köyhä ei enää voi maksaa työllään ja ruumiillaan, saa hän maksaa kodillaan ja konnullaan. Köyhillähän voi vielä olla niin monta kaunista esinettä, jotka paremmin sopivat rikkaitten isoihin ja hienoihin museohuoneisiin kuin kurjuuden pimeisiin ja likaisiin kamareihin.

Ja kuinka voisikaan rikas uneksia esimerkiksi mitä iso, vastakorjattu ja ihastuttava empire-sohva entisessä asussaan oli merkinnyt muille olennoille?

Mikä elämän kokemus panisi hänet edes aavistamaan, mitä leikin juhlahetkiä köyhien omistajain lapset kerran ovat siinä eläneet, mitkä pienet, likaiset lapsenkädet ovat repineet, kompuroineet ja ryömineet sen avarassa, vieraanvaraisessa sylissä — ja kuinka pehmoisesti ja lohduttavasti osasikaan surun, sairauden ja hädän hetkinä sen nurkkaus vastaanottaa väsyneen ja vaivatun ihmisparan huolet.

Niin, kukapa yleensä ajattelisi sitä, nähdessään suurenmoisen loisto-kapineen sieluttomana esineenä prameilevan kaikkien muitten elottomien esineiden joukossa nuoren apulais-isännöitsijä Andresénzin empiresalongissa, jossa eivät huonekalut ja ihmiset milloinkaan saa minkäänlaista luottamusta tai kosketusta toisiinsa — siitä yksinkertaisesta syystä, etteivät huonekalut ja ihmiset tunne toisiansa eivätkä pidä toisistansa ennenkuin suru on koetellut heidän voimaansa ja kestävyyttään.

SEKASORRON MAAILMASSA

Tämä oli Kristuksen ohje: »Jos joku tahtoo tehdä Hänen tahtonsa»... Siunattu määräys, selvä ja yksinkertainen sääntö. Täällä me vaellamme maailmassa, joka on arvoitus, jossa kaikki on vaikeata ja äärettömän paljon on hämärää, jossa sadat ristiriitaiset uskontunnustukset julistavat olevansa _Totuus_, ja kullakin näyttää olevan oikeutuksensa. Kuinka voi ihminen päästä ratkaisuun? _Tehköön_ hän oikein siinä asiassa, mikä on hänen edessään. Paljon on tietymätöntä, mutta on kuitenkin jotakin, joka on selvää: Mikä ikänänsä lieneekin väärää, niin täytyy olla oikein se, että on puhdas, oikeamielinen ja hellä ja armelias ja totuutta rakastava. Täytyy olla oikein se, että rakastaa lähimmäistään ja kieltää itsensä. Tehköön ihminen Jumalan tahdon, niin hän on ymmärtävä.

Huomaa, että ihmiset tahtovat kulkea toista tietä. Jos vain voisin uskoa, sanovat he, tekisin elämäni todeksi. Jos vain voisin olla varma siitä mikä on totuus, alkaisin elää tosivakavaa elämää. Ei, sanoo Jumala, toimi, tee elämäsi todeksi, ja olet saava kyvyn uskoa. Elä totista elämää ja sinä olet saava vastauksen kysymykseen: »Mikä on Totuus?»

Frederick W. Robertson.

BELSASARIN PIDOT.

Täysi kevät oli tullut kaupunkiin. Väkevästi ja kiihoittavasti tuoksuivat puistojen koivunlehdet, tuomet kukkivat ja sireenien nuput paisuivat, ja Nelosen pihalla kävi juustojen ja sillitynnyrien tuoksu aavistamattoman väkeväksi suljetussa ja jäisessä horrostilassa vietetyn talven jälkeen. Rankaisematta ja huomaamatta. Sillä naapuritalojen hienot perheet olivat jo jättäneet kaupungin köyhemmän ja yksinkertaisemman väestön yksinvaltaan, ja hienojen asuntojen ikkunat loistivat valkeiksi kiduttuina ja poistyöntävinä, tuoksusta ja auringosta, löyhkästä ja kuumuudesta välinpitämättöminä.

Pistooli jyrisi varhain ja myöhään, pamautellen moitteitaan ja kysymyksiään Engvallin kirjanpitäjälle ja Nelosen molemmille ajureille: Miksi haisivat juustot — oliko silli todella niin mätää, että sen täytyi löyhkätä — eivätkö he pelänneet Jumalaa eikä terveyslautakuntaa vai oliko heidän nenänsä yhtä tylstynyt kuin heidän sydämensäkin?

Mutta ajureilla, Nybergillä ja Olssonilla ei ollut mitään osuutta ruokatavarakauppias Engvallin suitsutukseen ja pyhäänsavuun, ja eivätkö juustot ja sillitynnyrit haisisi, kun tuli lämmin, missä hitossa ne sitten saisivat haista — aivan oikea, mutta Pistoolille outo käsitys sillitynnyrien ja juustojen maallisista oikeuksista.

Olihan täysi ja huoleton kevät jo tullut, ja maailma ja sen asujamet välittivät vähemmän kuin koskaan Nelosen neideistä, heidän tuumistaan ja oloistaan.

Nyberg lauloi ja Olsson vihelsi ja juustot ja sillitynnyrit antoivat tuoksujensa nousta yhä sakeampina ja tuntuvimpina sinistä taivasta kohden yli Nelosen muurien. Kevät ja lämmin olivat todenteolla vallanneet kaupungin. Veri kiersi kevyempänä ja kuumempana ihmisten suonissa, ja joka ilta kohtasi Pistooli suuressa porttiholvissa pienen ryhmän koreasti puettuja hameniekkoja, jotka äänekkäästi pohtivat asioitaan ja ohjasivat kulkunsa ulos Nelosen hätäsatamasta rohkeiden merirosvojen lailla ryöstääkseen huolettomasti ja rikkaasti kuormitettujen alusten muodostamaa katuvirran saalista.

Pistoolin ylväät silmäykset ja kovat hallitsijaneleet saivat heidät tosin aina hetkiseksi pakosalle, mutta Olsson ja Nyberg eivät olleet tunteettomat heidän naiselliselle sulolleen, ja kaupungin peittyessä hämärään, saattoi toisinaan nähdä heidän liehuvien hattujensa suurten perhosten lailla häälyvän ajurien hevosten ympärillä, tai saattoi — oi, kauhistusta, häpeää ja inhoa — suorastaan nähdä heidän pujahtavan talliin, josta kuuli heidän ikäänkuin hivelevän, kainostelemattoman naurunsa kohoavan taivasta kohden aivan kuin kaupungin ulkopuolella linnunlaulu nousi ja laski kevään suuressa rakkauden hurmiossa.

Pikku Emma Wigelstjernaahan juuri olisi pihailma eniten kiusannut, mutta pikku Emmaa askarruttivat liiaksi valmistuspuuhat hänelle kalenterivuoden tärkeintä päivää varten — 14. päivää kesäkuuta, jolloin Herramme kerran oli ilahduttanut kauppaneuvosta sillä pienellä enkelinkuvalla, joka lopuksi päätyi Nelosen kyyhkyslakkaan — joten hänelle ei oikeastaan jäänyt aikaa kauempaa harmitellakseen sillitynnyrien ja juustojen lähentelevää nenäkkyyttä.

Ja Rosalie Pistolschiöld jäi lopulta istumaan kahteen kadunpuoleiseen huoneeseensa — Raamattu avattuna ikkunalaudalla ja katseittensa silloin tällöin harhaillessa kadulle, jossa näki turhuuden katoavaisia kohtauksia. Hän saattoi joskus lausua äänekkäästi Raamatun sanoja vaimentaakseen kadulta tulevat äänet ja melun kääntäessään hitaasti sivuja vanhassa Pistolschiöldien perheraamatussa, kirjassa, joka hänen isänsä elinaikana oli ollut ylijuhlamenojenohjaajan kodin harvoja pölyttyneitä esineitä.

Maailma on aina tukala köyhille ja yksinäisille, mutta voi olla sinisiä, helmenhohtoisia kevätiltoja, jolloin olemassaolo tulee aivan erikoisen pimeäksi ja raskaaksi yksinäiselle ja vanhalle hienolle naiselle.

Emma Wigelstjernalle merkitsi kevät vain sitä, että lähestyttiin 14. päivää kesäkuuta — vuoden merkitsevintä ja tärkeintä päivää — päivää, jonka ympärillä hänen ja niinmuodoin myös koko maailman olemassaolo pyöri. Se oli päivä, jolloin Emma sai parhaimman tilaisuuden osoittaa sitä puolta, jossa hän oli kanssasisartaan Nelosessa niin äärettömän paljon etevämpi — sitä ainoata, mutta sangen merkityksellistä puolta — rahaa. Niihin pikku eriin verrattuina, joilla Rosalie Pistolschiöld, Marie-Louise Almgren ja Eurydike Berg elivät tai oikeammin, joiden avulla he pääsivät nälkään kuolemasta, olivat pikku Emman korot keisarillinen eläkeraha, mahdollisuuksista rikas kuin Golkondan aarrekammio.

Kesäkuun 14. oli hänen toiveittensa päivä — hänen kruunauspäivänsä, jolloin hän näytti mahtiaan ja ihanuuttaan kaikelle kansalle ja salli itseään palvottavan kuin yhtä Mammona-jumalan valittua. Ja kukapa niistä naisista, jotka muodostivat hänen maailmansa ja ympäristönsä, ei olisi iloisella jännityksellä odottanut juuri tätä päivää.

Oli kolme vanhaa Brelin-nimistä neitiä Grevturekadun 53:n piharakennuksen alimmasta kerroksesta; näistä neideistä kaksi oli kaksoissisaria ja he sairastivat jotakin omituista norsutautia, joka pani heidät tallustelemaan eteenpäin maailmassa niin turvonnein ja paksuin jaloin, etteivät he näyttäytyneet 53:n pihamaan ulkopuolella muulloin kuin kirkossa jouluaattona ja pikku Emman luona kesäkuun 14. päivänä.

Ja oli leskirouva Silfverstååhl ja leskirouva Almgren — säätyläisnainen, vanhan Ludvig Almgrenin leski, Ludvig Almgrenin, joka oikeusneuvoksen poismenon jälkeen oli ollut jonkinmoisena kanslistina ja sihteerinä tuomari Burmeisterilla Linköpingissä ja oli nyt kuollut — ja oli pieni, herttainen Beate-Jacqueline Bentzelstjerna ja pieni, kiltti Marianne von Reier ja pieni, suloinen Rosa Furuhjelm, jotka viimeksimainitut kolme »pientä» asuivat kahden huoneen ja keittiön huoneistossa Sibyllankadulla.

Oli leskikreivitär Lagerberg, o.s. Gnospelius, patteriston komisario Gottlannin tykistössä, kreivi Julius Achilles Lagerbergin leski. Kreivi oli ollut kreivillisen suvun päämies ennen isänsä orpanan pojanpoikaa, nykyistä päämiestä kreivi ja kenraali Sveniä, josta leskikreivitär Sara Lagerberg, o.s. Gnospelius, aina käytti nimitystä »minun rakas veljenpoikani kenraali Sven», ja josta hän luottamuksessa kertoi kaikkia niitä kaskuja, joita sanomalehdet jo lukemattomia kertoja olivat märehtineet, ja joita kenraali Sven nyt oli uskonut hänelle: »ja tietääkö minun ihastuttava Sara-tätini, että silloin minä iskin takaisin».

Ja oli kaksi pientä, kultaista tyttöä, Ihre-nimeltään, josta nuorin oli kuudenkymmenenkuuden-vuotias ja siinä määrin kierosilmäinen, että silmistä näkyi miltei vain valkuaiset; ja tästä syystä sanoi oppinut ja pahankurinen Marie-Louise Almgren häntä tanssivaksi dervishiksi.

Mutta oli myös joitakin naisia, joiden paikka maailmassa oli vielä auringon puolella ja vallassaolevien parissa — vanhoja seurustelutovereita kauppaneuvoksen päiviltä; ja heidän joukossaan oli tähtenä tähtien parissa komentajanrouva Diedrichs, o.s. von Blessigh, jonka poika oli meripuolustusministeriön toimistopäällikkö, ja joka rouva antoi 14. päivän kahvikekkereille vallan erikoisen loisteen ja pyhyyden sen mahdin ja vaikutusvallan ja suurten suhteittensa suoman ylhäisen ilmapiirin kautta, jota hän levitti Emma Wigelstjernan itäintialaisten kahvikuppien ja suorastaan ummehtuneitten herkkujen pariin.

Sillä — se on tosiasia, jota ei voi salata — kaikilla Emma Wigelstjernan kokoonhaalituilla makeisilla oli onneton kaapinmaku. Pikkuviekkaalla säästäväisyydellä, joka oli hänelle ominaista, ja järjestelmällisellä muodollisuudella, jonka hän oli perinyt monilta virkamies-esi-isä-polvilta, kokosi pikku Emma läpi vuoden herkkuja syntymäpäiväjuhlaansa varten, kuten muurahainen kokoaa varastoja pitkää talvea ja herttaiset neitoset kapioitaan varten.

Missä ikinä vain oli loppuunmyynti, Percy Luckilla tai Arvid Nordqvistillä tai Juliuksella tai Björklundilla, kohta oli Emma siellä ja osti — laatikollisia taateleita ja marmelaadeja, joissa sokeri oli hyytynyt kivenkovaksi liiduksi — hillotölkkejä, joiden sisällys oli niin vanhaa ja kovettunutta, että mikäli se ei itsestään hajonnut palasiin, sitä saattoi hedelmäveitsellä leikata — risaisia konvehteja, joita joulunpyhäin jälkeen oli loppuunmyyty — suklaisia ja sokerisia pääsiäismunia, joita syksyllä vielä oli ollut jäljellä jonkin syrjäkadun sokerileipurin näyteikkunassa ja jotka huokeasta hinnasta olivat joutuneet pienen, uutteran ja vaatimattoman Emman kokoelmiin — kaiken, kaiken työnsi hän vuoden varrella kaappeihinsa ja lipastoihinsa, voidakseen levittää ne esille ihailevien silmien nähtäväksi kesäkuun 14. päivänä — ja se mitä ei syöty tai pistetty käsilaukkuihin ja taskuihin, koottiin yhtä huolellisesti kuin konsanaan tähteet viidentuhannen miehen ravitsemisen jälkeen — ja kätkettiin seuraavaa syntymäpäivää varten.

Tällä ei suinkaan tarkoiteta, ettei pikku Emma monina arkipäivinä maistellut säästettyjä makeisiaan, mutta hän käsitteli niitä kuin kaappijuoppo pulloaan tai saituri aarteitaan — salavihkaa — kuin varkain varatun kohtauksen kiireellisellä himolla ja salatun irstailun häpeilevällä säikkyväisyydellä.

Sitäpaitsi liittynee siihen vielä jotakin voitonhimoisen myllärin tavasta verottaa asiakkaittensa jauhosäkkejä.

Ensimmäisenä syntymäpäivänä, jonka pikku Emma vietti Nelosessa, oli tämä hänen viimeksimainittu tapansa aiheuttanut sangen kiusallisen ja katkeran kohtauksen Rosalie Pistolschiöldin häikäilemättömän terävänäköisyyden ja hänen vielä vereksen vihansa takia vastatullutta tungettelijaa kohtaan.

Iso, kidesokerinen pääsiäismuna, jonka toisessa päässä olevan pyöreän lasin läpi näki arkadiamaisen maiseman, pyörötemppelin ja kauniita paperipaimenia ja -paimenittaria, ja jonka rakeisella pinnalla oli vielä pölyä syöpyneenä puolen vuoden näyteikkunassa sijaitsemisen jälkeen, oli ollut juhlan ihastuttavimpana silmänruokana.

Huomatessaan pohjapuolen liian leveäksi ja tasaiseksi tavallisen pääsiäismunan pohjaksi oli Rosalie levollisesti nostanut sen ylös ja havainnut alapuolen arvoituksellisen reiälliseksi ja samannäköiseksi kuin sulanut ja jälleen jäätynyt jää näyttää.

— Tätä munaa olet varmaan paljon nuoleskellut, pikku Emma, ennenkuin se on voinut seisoa näin tanakasti — oli Pistoolin laukaus ohimoon kuulunut — sinähän olet taitavampi kuin Kolumbus, lapsukaiseni!

Mutta nyt oli kesäkuun 14. päivän aamu vuonna 1897 valjennut. Emma Wigelstjerna oli herännyt, kun hänelle tuotiin vuoteeseen kahvia, jonka Marie-Louise Almgren oli keittänyt, ja suuri sahramirinkilä, jonka Rosalie Pistolschiöld oli tilannut ja noutanut Lindströmin sokerileipomosta ja jonka keskelle Eurydike Berg oli pannut laatimansa ja kaunokirjoituksellisesti puhtaaksikirjoittamansa omistusrunon syntymäpäivälapselle:

täy Niin pian vuodet vierii, Emma kulta, jo viidesseitsemättä loppui sulta. Tää koti kauan tahtois pitää sun, siks kunnes kodin uuden, siunatun saat maisen talven jälkeen kerran sa ikikevään maassa, luona Herran.

Ei siellä pimeyttä, kyyneleitä, ja rakkahamme siellä vuottaa meitä, he, jotka ennen meitä lähti pois, ett' oikein valmis taivaan koti ois, kun autuudessa siellä yhdymme ja rakastaen Herraa kiitämme.

Jonka viimeksimainitun runon johdosta oli langennut runsas ja asiaankuuluva kyynelsade, vilpittömimpänä kuitenkin tekijättären itsensä silmistä.

Ja siellä istui nyt pikku Emma pienessä huoneessaan tarjottimet valmiiksi katettuina ja makeistavarat jo eilisestä esillepantuina — harmaat hiussuortuvansa käärittyinä Stockholms Dagbladista tehtyihin papiljotteihin; eikä hänen yöpaitansa ollut aivan moitettoman puhdas; ja Rosalie Pistolschiöld seisoi silkkiin pukeutuneena ja pitsimyssyssä kastaen sahramirinkilää, ja Marie-Louise Almgren istui vuoteenreunalla — huoneen ainoa mahdollinen istuinpaikka, Eurydike Bergin liehuessa ylt'ympäri — jos nyt voi käyttää sanaa liehua varovaisesta liukumisesta, johon monet huonekalut pakottivat — liehuessa kukikkaaseen keltaiseen silkkimekkoon pukeutuneena, kuin mikäkin perhonen makeislautasten ja -maljojen välillä — ja ilahdutti pikku Emman kunnianhimoista ja kiitoksenkipeätä sydäntä sanoilla, imelämmillä kuin hunaja ja varmaan paljon makeammilla kuin kaikki makeiset hänen ympärillään.

— Kas vain, rakas pikku Emma — miten suurenmoista — miten suurpiirteistä — mitä herkkuja — sehän on kuin satua.

Ja sovituksen henki täytti pienen huoneen, rakkauden hyvä ja kaikkivoipa henki, joka tahtoo, ettei lyhyttä, maallista juhlahetkeä liiaksi himmennettäisi arkiaherruksen harmaalla pölyllä, ja vieläpä pikku Emmankin kova ja ahne sydän laajeni harvinaiseen hehkuun, hämärään haluun saada olla itsensäunohtava ja hyvä ja antelias, ja hän sanoi äkkiä:

— Ota itsellesi pieniä makeisia, Diken, kunhan vain et sekoita maljojen sisältöä.

Taivaallinen uhraamisen ja hyvänäolemisen halu täytti toisten rikkaat ja suuret sydämet ääriään myöten hyvyydellä, ja heidän olentonsa salaisista rikkauksista säteili heijastus Emma Wigelstjernankin pieneen, naurettavaan päähän, jossa suuri nenä pisti esiin kuin pienillä sanomalehtipapiljoteilla käärityn bilboquetklot'in varsi.

Marie-Louise Almgren taputti häntä kevyesti poskelle, Pistooli nyökkäsi juron ystävällisesti ja Eurydike Bergin suuret, ruskeat tropiikkisilmät täyttyivät äkkiä kyynelillä.

Aavistiko hän ehkä hämärästi — hän oli heidän joukossaan aavistusten ja unten tytär — että tämä olisi viimeinen kesäkuun 14., jota he saisivat yhdessä viettää?

Neljän tunnin levottomuuden ja hermostuksen jälkeen, jota lievitti vain se työ, jonka aiheutti kaikkien maljojen, vatien ja tarjotinten siirtäminen Marie-Louise Almgrenin toiseen huoneeseen ns. ruokasaliin, joka tänä päivänä oli pikku Emman kunnia- ja juhlasalonkina, tuli liikahtamaton kello kuitenkin vihdoin puoli yksi, ja ensimmäinen eteiskellon soitto oli merkkinä siitä, että iloinen juhla oli alkanut.

Ja kello puoli kahdelta oli suloinen, kultainen, rakastettava, pikku, kiltti, ihastuttava, hyvä Marianne, toisella nimellä komentajanrouva Diedrichs, o.s. Blessigh saapunut ja pikku Emman syntymäpäivä oli jälleen tänäkin vuonna saanut ihastuttavan, hienon ja ihmeellisen hauskan leiman.

Nythän istui valta, kunnia ja ihanuus virallisen loistavana ja ylväänä pienten, köyhäin neitien ja leskien parissa ja salli heidän aivan ilmaiseksi paistattaa itseään auringon paisteessa, jolloin he jälleen voivat tuntea omaavansa osuuden voimaan ja vaikutusvaltaan:

— Ja sitten sanoi hänen ylhäisyytensä — mutta siviiliosaston päällikkö arveli — ja sitten sanoi kuningas pojalleni — hänen majesteettinsa kuningatar oli kyllin ystävällinen kysyäkseen vävyltäni haluaisiko hän vaihtaa kuukautta Alarik Possen kanssa — hän tahtoi mieluummin saada vävyni mukaansa kesällä Hookiin.

Ja kaikki vanhat naiset selailivat hengessään aateliskalenteria ja juoksivat valtiokalenterin nimisarekkeet ristiin rastiin kiireemmin kuin koulupojat portaissa — ja muistivat henkilöitä — ja tunsivat nimiä — ja ihmettelivät: